maanantai 20. marraskuuta 2017

Lapsen oikeus ja kohtuus

Kun kuulen jonkun puhuvan lapsen oikeuksista ja erityisesti YK:n lapsen oikeuksien sopimuksesta, poistan varmistimen. Suomessa näitä kahta käytetään nykyisin näet useimmiten vain huonosti koodattuina uskontopoliittisina keppihevosina, joihin viitataan ylimalkaisesti ja siinä huonossa ellei peräti kyynisessä uskossa, ettei yleisö tunne näiden käsitteiden tarkkaa sisältöä. Sitä ei toisaalta tietysti yleensä tunne aiheesta paasaajakaan, joka on tyypillisesti joku kaukana omalta erityisalaltaan horjumattoman itsevarmasti toikkaroiva uskontoihminen, jolla ei ole mitään pätevyyttä kansainvälisten sopimusten saati ihmisoikeuksien alalla. 

Sellaisia kuin teol. lis. Pertti Sistonen, joka juhlistaa kansainvälistä lapsen oikeuksien päivää kirjoittamalla Helsingin Sanomain pahamaineiseen yleisönosastoon lapsen "oikeudesta" kollektiiviseen "hengelliseen ohjaukseen", jonka on ilmeisen pakko tapahtua lastentarhassa ja koulussa ("Lapsella on oikeus hengelliseen ohjaukseen", HS Mielipide 20.11.2017). Sistosen luvalla sanoen omaperäisessä tulkinnassa YK:n lapsen oikeuksien julistus näyttää edellyttävän, että seurakuntien työntekijöiden pitää käydä harjoituttamassa uskontoa päiväkodeissa. Sistonen on itse Vihdin entinen kirkkoherra, joka tosin menetti virkansa saatuaan vankeustuomion vaimonsa pahoinpiteilystä (nyrkillä lyöminen, pään hakkaaminen rautaiseen sängynpäätyyn – lisensiaatti itse arvioi teologisella pätevyydellään, että vammat aiheutuivat pahasta hengestä). Mainitsen asiasta vain, koska on merkityksellistä, että seurakunnan virassa toimineella henkilöllä on ollut oma intressi asiassa ja koska tästä käy ilmi myös se argumentaation taso, jota voimme tiukassa paikassa odottaa.

Sistosen kirjoitus reagoi muodollisesti siihen, että kunnallinen varhaiskasvatus joutuu paikoin tarkistamaan toimintaansa uskonnollisten yhdyskuntien siis käytännössä evankelis-luterilaisten seurakuntien kanssa siten, että ns. katsomuksellisissa sisällöissä toteutuu ohjeistus uskonnollisesta (ja poliittisesta) sitoutumattomuudesta. Minun on liberaalina, pluralistisena sekularistina vaikeata nähdä tässä mitään moitittavaa, mutta ymmärrän toki, että seurakuntiin kytköksissä olevilla tahoilla on asiassa pitkän aikavälin taloudellisia lehmiä ojanpientareen kallistusalueella. 

Sistonen kytkee lapsen oikeuksien sopimuksen varhaiskasvatuksen yhteisiin uskonnollisiin sisältöihin: "Varhaiskasvatuksen kapea-alaisena toteuttamisena voidaan pitää sitä, jos päiväkodit sulkevat ovia kirkolta ja jos yhteistyö seurakuntien kanssa loppuu". En ymmärrä, miksi kirkon pitäisi tunkea päiväkotiin, kouluun tai ylipäänsä muihinkaan julkisiin laitoksiin, kun maa on täynnä kirkkoja ja seurakuntataloja, joihin jokainen halutessaan pääsee. Papin kanssakin voi mennä aivan omalla vapaa-ajalla keskustelemaan, jos kokee tarvetta. Tajuan tietysti, että on varmasti vaivattomampaa luennoida auktoriteettiasemasta keskenkasvuisten ihmisten joukolle kuin keskustella vakavasti kasvokkain yksittäisen ihmisen kanssa kuvittelen jälkimmäisen olevan kaikille seurakunnan palkollisille (ja miksei vapaaehtoisillekin) tehtävänä sieltä haastavammasta päästä, enkä halua mitenkään vähätellä sen vaatimia henkisiä voimavaroja.

On nähdäkseni aivan asiallista, että yhteistyötä seurakuntien kanssa voidaan rajata, jos on epäilyksiä tämän vaikutuksesta katsomuksellisen ja eettisen kasvatuksen sitoutumattomuuteen. Jos valinta olisi minun, uskonnollisten yhdyskuntien agentit ja dogmaattiset hierarkiat pysyisivät kokonaan poissa varhaiskasvatuksesta, mutta on sentään askel oikeaan suuntaan, että näiden lapsillesaarnaajien "tiedollisilta" "sisällöiltä" edellytetään jokseenkin neutraalia esitystapaa. Se on liian vähän ja vuonna 2017 törkeän myöhään, mutta on se edes jotain. Kun ottaa huomioon alueellisia eroja pelkästään evlut-seurakuntien hihhulointi- ja ihmisvastaisuusasteikossa ja muistaa, että epäsuhtaisen suuri osa seurakuntien työntekijöistä ja etenkin papeista kuuluu erilaisiin omituisiin ja nykyaikaiselle elämälle vieraisiin lahkoihin eli luterilaisen lässyssä parlanssissa herätysliikkeisiin, ei ole lainkaan ihme, että eri paikkakunnilla voidaan päätyä opetushallituksen linjauksen tulkinnassa erilaisiin tapoihin järjestää (sinänsä mielestäni täysin turha) "yhteistyö" seurakuntien kanssa. 

Sistonen valistaa, että "[l]apsen oikeuksien julistus hyväksyttiin 20. marraskuuta 1959, ja vuonna 1989 lapsen oikeudet kirjattiin valtioita sitovaksi YK:n lapsen oikeuksien sopimukseksi". Tällaisilla päivämäärillä saa toki kirjoituksiinsa lisää sisältöä, mutta itse pidän omaa ivallisten lisäysten jaarittelumetodiani viihdyttävämpänä, varsinkin, kun se yleensä liittyy kirjoitukseni teemaan eikä ole vain väkisin mukaan ängetty turha tangentti. Sistonen olisi toki saanut mahdutettua mukaan lisää tarpeetonta nippelitietoa mainitsemalla, että sopimus astui voimaan 2. syyskuuta 1990. 

On sangen erikoista, että Sistonen valitsee keskittyä lasten oikeuksien sopimuksen 27. artiklaan: 
"Sopimuksen artiklassa 27 määritellään jokaiselle lapselle oikeus hänen ruumiillisen, henkisen, hengellisen, moraalisen ja sosiaalisen kasvatuksensa kannalta riittävään elintasoon.
  Nämä oikeudet nähdään yleensä yhteiskunnallisena kysymyksenä ainakin terveydenhoidon ja koulutuksen osalta. Niissä ei ole kyse vain yksityisistä asioista.
  Mutta kun tulee puhe hengellisestä ja tietyssä määrin myös moraalisesta kehityksestä, tilanne mutkistuu. Sanotaan, että uskonnolliset kysymykset kuuluvat yksityisyyden piiriin.

Lapsen oikeuksien sopimuksen 27. artikla käsittelee määritelmällisesti materiaalista, taloudellista elintasoa lapsen kehityksen mahdollistajana. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, käykö joku seurakunnan työntekijä jeesusleikittämässä kunnallisessa varhaiskasvatuksessa olevia lapsia. Artikla velvoittaa vanhempia ja valtiollisia toimijoita eksplisiittisen taloudellisesti. On vääristelyä yhdistää tämä artikla uskonnollisten yhdyskuntien toimintaan julkisisessa varhaiskasvatuksessa. 

On kiinnostavaa, ettei lapsen oikeudet uskontoon typistävä Sistonen mainitse sanallakaan niitä sopimuksen artikloja, jotka erityisesti käsittelevät uskontoa. Artikla 14 vahvistaa lapsen uskonnonvapauden sekä oikeuden uskonnon harjoittamiseen. Vastuuta uskonnollisesta kasvatuksesta ei aseteta valtiolle, jonka tulee vain kunnioittaa uskonnonvapautta. Näin ollen sopimuksen täytyy katsoa implikoivan, että lapsen mahdollisesta uskonnollisesta kasvatuksesta kuuluu vastuu huoltajille. Huoltajien päävastuu lapsen kasvatuksesta vahvistetaan artiklassa 18. Artikla 29 antaa valtiollisille toimijoille oikeuden määrittää kasvatus- ja opetustoimen suunnitelmia ja standardeja, kuten Opetushallitus on varhaiskasvatuksen sitoutumattomuuden kohdalla tehnyt. Ranska on ratifioinut lapsen oikeuksien sopimuksen, eikä sen valtiollisten koulujen laïcité ole ristiriidassa sopimuksen kanssa. Sopimus ei mainitse mitään juhlapyhien observoinnista, rukoilusta, virsistä, kansallislauluista tms., joten nämä asiat voidaan sopimuksen jäsenmaissa järjestää miten tahansa loukkaamatta sopimuksen artikloja. Artikla 30 takaa uskonnollisille vähemmistöille oikeuden harjoittaa uskontoaan, mutta ei määritä, missä tämän tulisi tapahtua. Jos sen siis tulee tapahtua päiväkodissa uskonnollisen auktoriteetin toimesta ja tunnustuksellisesti, niin kaipa tulisi toivottaa tervetulleiksi myös mormonit kertomaan siitä, miten Jeesus ilmestyi Pohjois-Amerikan israelilaisille tuhansia vuosia sitten. Puhumattakaan Jehovan todistajien maailmanloppuvalistuksesta.

Jos vetoaa kansainväliseen sopimukseen, olisi suotavaa perehtyä siihen edes pääpiirteittäin. Lapsen oikeuksien sopimus ei tue Sistosen keksimää tulkintaa, eikä sopimuksella ole muuta tekemistä teologian lisensiaatin tekstin kanssa kuin julkaisupäivämäärä. Lapsen oikeudet ovat kirjoituksessa tavalliseen tapaan vain verukkeena uskonnolliselle vallankäytölle. Sistosta eivät kiinnosta lapsen oikeudet, vaan hän haluaa esittää "oikeuden" suunnata lapsiin kollektiivista uskonnollista vaikuttamista. Hän jopa puhuu suoraan siitä, miten on suotavaa saattaa lapsi "uskonnollisten vaikutteiden kohteeksi". Tämä oikeus kuulunee kaikille kynnelle kykeneville uskontokunnille?
"Olisiko liikuskelu ostoskeskuksessa vähemmän vaikuttavaa kuin käynti kirkkorakennuksessa? Vaikutuksensa on myös medialla, tahdoimme sitä tai emme. Se muokkaa kaiken aikaa lasta intellektuaalisesti, emotionaalisesti ja sosiaalisesti. Emme elä steriilissä maailmassa.
Näin Sistonen kirjoittaa, ja käy ilmeiseksi, että kirjoitus on lapsen oikeuksilla harhautettu uudelleenlämmitys hänen aiemmasta samalla forumilla julkaistusta tekstistään, joka sisältää samat töhkäiset ja laiskat pääkohdat, joskin myös loisteliaasta älyllisestä rehellisyydestä, käsityskyvystä ja muiden ihmisten perustavanlaatuisesta ymmärryksestä kielivän arvostelman "[u]skonnotonta ihmistä ei oikeastaan ole". Samaa sarjaa on vm. 2017 nerokas toteamus, että "[s]ekin vaikuttaa lapseen, jos hänen kanssaan ei rukoilla". En viitsi nyt pohtia, miten lapseen vaikuttaa se, jos hänelle ei kerrota sängystä pudottavista pahoista hengistä; tämä äärimmäisen tärkeä ja ihmisyyden kannalta oleellinen problematiikka jääköön toiseen kertaan.

Jos Sistonen olisi oikeasti lukenut lapsen oikeuksien sopimuksen, olisi hänelle selvinnyt, että sen 17. artikla käsittelee mediaa. Tämä olisi antanut kirjoitukselle jonkin verran sisäistä koheesiota, mutta en minäkään vaivautuisi Hesarin yleisönosastoon kirjoittaessani paljoa leikkaa & liimaa -automaatiosta tinkimään, jos kerran en olisi neljässä vuodessa keksinyt yhtään uutta ajatusta. 

Muutoin Sistosen argumentti on laiskaa ja hyödytöntä neutraliteettipyrkimyksen tuomitsemista. Koska ei ole olemassa absoluuttista neutraliteettia, ei pidä pyrkiä edes osittaiseen. Oma muunnelmani tästä on tietysti se, että koska ei ole täysiä todisteita minkään uskonnon totuudellisuudesta, on turhaa harjoittaa mitään niistä. Ja koska mikään tieto ei ole absoluuttisen varmaa, ei kannattaisi opettaakaan juuri mitään. Tämän hyödyttömän epäjärkeilyn tulisi kai johtaa nihilismiin, mutta jostain syystä siitä tavataan johtaa kannatusta juuri oman positiivisen katsomuksen propagoinnille. Mikä päiväkoti muuten käy opintoretkellä ostoskeskuksessa tai kutsuu kerran kuussa K-kauppiaan mainostamaan tuotteitaan esikouluun?

Sistonen on edennyt lapsen oikeuksien sopimuksesta, jota ei ilmeisestikään ole joko lukenut tai ymmärtänyt, keksimään koko joukon uusia oikeuksia, jotka on ilmeisesti pakko toteuttaa kollektiivisena varhaiskasvatustoimintana: "Lapsen oikeuteen saada hengellistä ohjausta kuuluu pääsy pyhään tilaan, siihen liittyvät riitit ja tavat, suurten kertomusten aarteet." Mitä helvettiä tämä lässytys oikein on? Lapsella on subjektiivinen oikeus päästä pyhään tilaan päiväkodissa? Tämä on naurettavaa. Onko aikuisella oikeus päästä pyhään tilaan työpaikallaan? Täytyykö papin käydä säännöllisesti pankin konttorissa laulattamassa toimihenkilöillä virsiä, jotta näiden uskonnonvapaus toteutuisi? Olisiko lapsen kenties mahdollista käydä pyhissä kirkoissa, moskeijoissa tai uhrilehdoissa ottamassa osaa riitteihin vaikkapa huoltajiensa kanssa raahaamatta koko eskariryhmää mukanaan?

On valitettavaa, että lapsen oikeudet ja erityisesti lapsen oikeuksien sopimus ovat viime vuosina Suomessa päätyneet kristillisen disinformaation välikappaleiksi. Sopimusta on yritetty käyttää jopa aseena aikuisten kansalaisten yhdenvertaisuutta vastaan; tätä hyökkäystä johti avioliittolain tapauksessa eräs kasvatustieteilijä, joka on kunnostautunut aiemmin mm. evoluutiobiologisen denialismin ja vääristellyn sivilisaatiohistorian saralla. Sopimus ei tietenkään sano mitään niistä asioista, joista nämä kristilliset helppoheikit sen väittävät niin voimallisia teesejä latelevan. Se on pelkkä epämääräinen auktoriteetti, ja Sistosen kirjoitus osoittaa selkeästi, miten sitä vain teipataan päälle moneen kertaan kierrätettyjen huonojen jankutusten tueksi luottaen siihen, ettei kukaan kuitenkaan lue alkuperäistä dokumenttia, jolla ei ole mitään tekemistä sen uskonnollisen vallankäytön/propagandan kanssa, jonka peitteeksi se on pingotettu. Olisi myös helpompaa ottaa näiden tahojen huoli lasten ja nuorten koulutuksesta, sivistyksestä ja kulttuurisesta lukutaidosta vakavasti, jos heiltä joskus ilmenisi voimakasta huolta koulutuksen eriytymisestä, koulutusleikkauksista, humanistisen sivistyksen rapautumisesta yms., mutta käytännössä teema kiinnostaa heitä vain uskonnon kautta. (On mielenkiintoista sinänsä, että varsinkin avioliittolain uudistamisen vastustajat ovat ulkoistaneet ajatteluaan, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, amerikkalaisille oikeistokristityille ja samalla vedonneet YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen, kun heidän uskonveljensä Yhdysvalloissa ovat tätä sopimusta kovasti vastustaneet. Yhdysvallat on ainoa YK:n jäsenmaa, joka ei ole ratifioinut lapsen oikeuksien sopimusta. Tästä moraalisesta skandaalista vastaavat pitkälti juuri herännäiset protestanttikristityt, ne samat, jotka kiistävät biologisen evoluution ja vastustavat homoseksuaalien olemassaoloa. Jos täkäläisiä konservatiivikristittyaktivisteja siis todella kiinnostaa lapsen oikeuksien sopimus, kannattaisi heidän tehdä lähetystyötään vaihteeksi toiseen suuntaan ja suostutella uskonveljensä Yhdysvalloissa hyväksymään tämä niin arvokas ja tärkeä sopimus.)

Muuten olen sitä mieltä, että maamme yliopistojen teologiset tiedekunnat on lakkautettava.

tiistai 31. lokakuuta 2017

Kreivi kestitsee: Dracula – pimeyden ruhtinas (1966)

Kaikkien suosikkivampyyri tuhottiin Draculassa 1958, eikä häntä onnistuttu herättämään henkiin tai edes yhdistämään tapahtumiin muutoin kuin verbaalisena tangenttina Draculan morsiamissa 1960, mutta 1960-luvun puolivälissä henkiinherätystekniikka ja Christopher Leen rahantarve olivat kehittyneet niin paljon, että itse kreivi Dracula teki paluun Hammer-elokuvayhtiön repertoaariin. Vuonna 1966 ilmestynyt Dracula – pimeyden ruhtinas (Dracula: Prince of Darkness) yleentää vampyyrin kreivillisestä ruhtinaalliseen säätyyn. Teksti sisältää juonipaljastuksia ja pähkinöitä.


Oivallinen johdantojakso vie meidät jälleen Transylvanian, no, sylvaniaan. Metsän siimeksessä on pappi ja joukko kyläläisiä kokoontunut viettämään omituista hautajaisseremoniaa nuorelle tytölle.

Ei tämä vielä mitään – transylvanialaiset häät ne vasta kummallisia ovat.
Paikalle ratsastaa pyhää vihaa uhkuva munkki, Isä Sándor (Andrew Keir), joka pysäyttää epäpyhät seremoniat luontaisen arvovaltansa ja kiväärinsä avulla. Hän sättii kyläläiset ja näiden papin hengenmiehelle ilahduttavan kiukkuiseen sävyyn muistuttaen, että äkillisesti kuolleita perusterveitä vainajia ei enää tarvitse seivästää ja dumpata siunaamattomaan maahan, kun kreivi Dracula kultteineen on tuhottu jo kymmenen vuotta sitten. (Jos siis sijoitamme tämän elokuvasarjan jatkumoon, tapahtui Dracula vuoden 1885 joulukuussa, jonka jälkeen van Helsing jäi Transylvaniaan ainakin joksikin aikaa tuhoamaan Draculan aloittamia "kultteja", näiden joukossa paroni Meinsterin operaatio. Näin ollen Isä Sándor voisi nuhdella kyläläisiä aikaisintaan vuonna 1896, mutta ehkä hän on suurpiirteinen ajanlaskussaan, jolloin arvio voi heittää vuodella tai parilla.) Kyläläiset palaavat kyräillen kotiinsa. Ymmärtäähän harmistuksen: täysin verettömät hautajaiset ovat kovin tylsä tapahtuma.

Isä Sándor ja Kentit, joiden luonne tiivistyy kullakin tässä kuvassa olevaan ilmeeseen.
Kiukkuinen Isä Sándor pysähtyy luostariinsa suuntautuvalla paluumatkallaan lämmittelemään paikallisessa majatalossa etsien lisää mahdollisuuksia isotella typerille talonpojille ja pilkata näiden lapsellisia, pelkurimaisia kuvitelmia. Ja tietysti vaatimaan ilmaisen viinipikarinsa. Majatalossa hän kuitenkin leppyy ainakin hetkeksi kohdatessaan englantilaisen turistiseurueen. Kentit ovat hipsterityyliin lähteneet matkalle sellaiseen paikkaan, jossa heidän ylempään keskiluokkaan kuuluvat tuttavansa eivät taatusti ole käyneet. Kun Ranska, Italia ja Sveitsi on nähty, voi Transylvania tarjota autenttisia elämyksiä. Sitä paitsi hintataso on takuulla edullisempi kuin Genevessä. 

Veljekset Alan (Bud Tingwell) ja Charles Kent (Francis Matthews) sekä heidän vaimonsa Helen (Barbara Shelley) ja Diana (Suzan Farmer) keskustelevat matkaohjelmastaan ja siitä, miten Helen paheksuu jatkuvasti aivan kaikkea. Jokaisella Kentillä on enintään yksi luonteenpiirre, ja Helen on ehkä vahvimmin ja johdonmukaisimmin kirjoitettu. Isä Sándor on ilahtunut englantilaisten tapaamisesta; selvästi hän ansaitsee mielestään parempaa seuraa kuin mitä Transylvanian kylien turvenuijat kykenevät tarjoamaan. Munkki kutsuu turistit vierailemaan luostarissaan, mutta varoittaa näitä vierailemasta Karlsbadissa, varsinkaan linnassa, josta kukaan ei halua puhua. 

It is a silly place.
Kentit eivät munkin varoituksista huolimatta muuta matkasuunnitelmiaan, vaan ottavat vaunut Karlsbadiin. (Viimeksi Draculan linna sijaitsi Klausenburgin alueella, ihan vain lukua pitääksemme.) Kun säikky ajuri hylkää heidät linnan maille ehtiäkseen pois ennen pimeän laskeutumista, värjöttelevät engelsmannit neuvottomina metsäpolulla, mutta vain hetken: he eivät ehdi edes kunnolla hätääntyä, kun paikalle karauttavat tyhjät mustat vaunut vailla ajuria.

Kentit sulloutuvat vaunuihin, jotka kiitävät saman tien linnan porteille. Turistit työntyvät sisään, joskin Helen valittaa asiasta, mutta hän ilmiselvästi valittaa aina kaikesta, joten häntä kuunnella. Kentit huomaavat, että heidän matkatavaransa ovat, hämmästyttävää kyllä, ilmestyneet linnan makuuhuoneisiin, ja että saliin on katettu päivällistarpeet neljälle hengelle. Koska katsojat tietävät varsin hyvin, mistä on kyse, tuntuu varsin väsyttävältä uhrata tähän kaikkeen niin perinpohjaisesti aikaa kuin minkä käsikirjoitus välttämättömäksi katsoo. Toinen rva Kent saadaan lopulta kirkumaan, kun varjoista astuu pahaenteisen musiikin saattelemana kammottavin mahdollinen näky... hovimestari.

Paikallaan säyseästi seisova, hyvin pukeutunut mies kelvollisesti valaistussa, valkeiden seinien hallitsemassa tilassa. Kukapa ei kirkuisi kurkku kauhusta suorana?

Tämä luiseva, pitkä ja pahaenteisen korrekti miekkonen on hovimestari Klove (Philip Latham). Hänen isäntänsä, muuan kreivi Dracula, en tiedä lienettekö kuolleet, äh, kuulleet, on määrännyt testamentissaan, että linnan on aina oltava valmis majoittamaan vieraita, vaikka nämä pitäisi sitten kaapata kauko-ohjatulla vossikalla. Kentien mielestä – paitsi tietysti nalkuttavan Helenin – tämä on kerrassaan mainio järjestely, ja he ylistävät suuresti edesmenneen kreivin vieraanvaraisuutta.

Yöllä tapahtuu tietenkin kummia. Alan Kent näkee Kloven raahaavan kirstua käytävällä, ja koska englantilaisiin tapoihin ei nähtävästi kuulu jättää ihmisiä rauhaan, lähtee hän tutkimaan asiaa löytäen salaisen huoneen, avoimen kivisarkofagin, ja lopulta myös suuren tikarin selästään. Ilmaisia illallisia ei tunnetusti ole, ja niinpä herra Kent päättyy roikkumaan kurkku leikattuna Draculan sarkofagin ylle, kun Klove varistaa vampyyrin tuhkat sekaan. Veri on huvittavan epäaidon näköistä, mutta kohtaus itsessään on sarjan brutaaleimpia tähän mennessä, ja ihastuttava häive-efekti, jossa Dracula materialisoituu tuhkasta ja verestä muodostuvasta vispipuurosta, perustuu selvästi Universalin vanhojen kauhuelokuvien trikkeihin, mutta toteutetaan huolellisemmin ja ennen kaikkea Technicolor-väreissä. 

Päivällinen oli moitteeton ja monipuolinen ja huoneet tilavat, mutta henkilökunta murhasi aviomieheni ja käytti hänen verensä saatanallisessa rituaalissa. 3/5.
Kun Dracula viimein ilmaantuu paikalle, on filmi osapuilleen puolivälissä, ja hänellä on lähes yhtä nälkä kuin katsojilla. Onneksi paikalle sattuu puritaaninen ja sulkeutunut Helen Kent, joka on kerrankin valittamatta, kun kreivi tekee tuttavuutta hänen kanssaan.

Seuraavana aamuna enää 50% Kenteistä on jäljellä, ja Charles vie vaimonsa Dianan (kyllä, tämän elokuvan sankaripari on nimeltään Charles ja Diana, vuonna 1966) turvaan palatakseen linnaan etsimään veljeään ja kälättävää kälyään. Klove kuitenkin käy kaappaamassa Dianan takaisin. Hänen isännälleen kelpaa kaikenlainen veri, mutta naisia silti preferoidaan. Tästä seuraa varsin hieno kohtaus pahaenteisen punasävyisessä pitosalissa, kun vampirisoitu Helen ilmaantuu viettelemään Dianaa riisuttuna estoistaan ja myös osasta vaatteitaan. Kohtauksen homoeroottiset sävyt, jotka varmasti säväyttivät 60-luvulla, katkeavat Draculan päästämään sähinään. Kreivi haluaa Dianan itselleen, eivätkä siinä auta edes Charlesin miekkailutaidot. Vieraista tulisi illallista, ellei Dianan krusifiksi pelastaisi tilannetta. 

En edelleenkään ymmärrä näitä ristisääntöjä. Miten vampyyri, joka liikkuu vapaasti tilassa, jonka ikkunat ovat jumankauta lasimaalausristien peitossa, säikkyy tällaista krusifiksiä?

Entäpä tämä sitten? Miekan terä ja kahva muodostavat jo itsessään ristin, joten miksi se ei muka riitä karkottamaan verenimijöitä, vaan pitää pelleillä tämmöisiä? Mikä sua vaivaa, Dracula? Mee jonnekin hoitoon oikeesti.
Sankaripari suuntaa Isä Sándorin luostariin, missä Isä paljastuu tietysti vampyyrien erityisasiantuntijaksi ryhtyen valmistelemaan Draculan tuhoamista ja Helenin vapauttamista. Hän luennoi muutamassa kohtauksessa tämän elokuvan päivitykset vampyyrimytologiaan, ja normaalien krusifiksien ja päivänvalon lisäksi tuhokonstien listalla on nyt myös juokseva vesi. 
Miten tukka pysyy tällaisena, jos ei voi käyttää juoksevaa vettä? Ehkä en vain ymmärrä vampyyreja.
Dracula tuo kuitenkin taistelun itse luostariin ennen kuin munkit ehtivät varustautua. Paikalla työskentelee kirjansitojana muuan Ludwig (Thorley Walters), jonka Isä Sándor on aikanaan pelastanut Draculan kynsistä. Ludwigilla on muutamia hassuja ominaispiirteitä: hän kaipaa suunnattomasti kehuja ja hyväksyntää, ja hän syö hyönteisiä sekä hämähäkkejä. Lähdemateriaalia tunteville selviää välittömästi, että hän on tämän elokuvan Renfield, eikä siksi olekaan kummoinen yllätys, että hän tarjoaa vampyyreille sisäänpääsyn luostariin (vampyyriloren päivitys: vampyyrit voivat tulla sisään vain, jos ne on kutsuttu, mutta kerran kutsuttuna ne voivat mennä ja tulla mielensä mukaan) Isä Sándor onnistuu tosin seivästämään vampyyri-Helenin, mutta menettää Dianan Draculalle, joka karauttaa kohti linnaansa. 

Isä Sándor ja hra Kent saavat Draculan kiinni juuri auringon laskiessa linnan pihalla, ja tätä seuraava huipennus kuuluu koko sarjan parhaimpiin, jänittävimpiin ja kinematografisesti mielenkiintoisimpiin. Vaikka onkin hieman noloa, että Dracula tuhotaan tällä kertaa saartamalla hänet maailman kapeimpien railojen keskelle omaan vallihautaansa, on kuvauksen ja tapahtumien rytmitys samoin kuin kreivin pulahtaminen yllätysavantouinnille elokuvasarjan visuaalisesti parhaita hetkiä. 

Hammer presents: Dracula on Ice!
Pimeyden ruhtinas onnistuu lopulta viihdyttämään mukavasti, vaikka sen rakenne onkin sangen epätyydyttävä. Kentit viettävät linnassa paljon tutkien samoja asioita peräjälkeen yhä uudelleen ja uudelleen. Tämä toisto on syvästi pitkästyttävää, koska katsojat tietävät jo, mistä Draculan linnassa on kyse. Lisäksi Kentien hahmot ja näyttelijät ovat yksiulotteisia, ja kokonaisen illan viettäminen heidän seurassaan on pidemmän päälle todella pitkäveteistä. Heidän toilailuistaan pystyisi helposti leikkaamaan jopa vartin ilman, että mitään tärkeää jäisi näkemättä: hahmokehitystä kun juuri ei tapahdu.

Kentien tylsän linnahaahuilun vastapainona saadaan sentään Christopher Leen ehkä brutaalein tulkinta Draculasta. Hahmolla ei enää ole ainuttakaan vuorosanaa, vaan hän päästää kurkustaan enää sihinää ja karjaisuja. Lee itse väitti tämän johtuneen siitä, että hän kieltäytyi lausumasta typeriksi tuomitsemiaan vuorosanoja, mutta käsikirjoittaja taas sanoo, ettei Draculalle kirjoitettu repliikkejä tähän elokuvaan lainkaan. Dialogi on elokuvassa muuten kautta linjan melko laadukasta, joten Leen kommentit vaikuttavat hänen normaalilta Dracula-rooliensa vähättelyltä.  Dracula ilmaantuu elokuvaan aivan liian myöhään ja esiintyy valkokankaalla lopulta ehkä runsaat kymmenen minuuttia, mikä on roolityön eläimellisestä tehosta huolimatta hieman liian vähän ja ennen kaikkea aivan liian myöhään.

Myönteistä on myös Andrew Keirin tulkinta kiväärimunkki Isä Sándorista, vaikka häntä olisi kyllä mielellään katsellut pidempäänkin. Hänen seikkailunsa olisivat paljon kiinnostavampia kuin Kentien edustaman samaistumiskelvottoman tylsyyden. Klove on aivan tervetullut lisä hahmogalleriaan, ja käy järkeen, että vampyyrilla olisi elollinen kätyri.


Paikoitellen laahaava ja itseään toistava Pimeyden ruhtinas on heikkouksistaan huolimatta sujuvaa vampyyriviihdettä, jossa tunnelma ja kuvasto ovat viimeisen päälle kohdillaan. Elokuva saa minulta asteikolla yhdestä viiteen kolme (3) tuhkalla täytettyä lipasta.

P.S.

1. Lokalisaatio on jälleen melkoinen pähkinä torahampailla purtavaksi. On ilmeistä, että elokuva kuuluu samaan jatkumoon kuin Dracula (1958), jossa Klausenburgiin matkustetaan sveitsiläisillä vaunuilla ja Karlstadt on hyvin lähellä; Klausenburg viittaa Transylvaniaan, ja Draculan morsiamissa (1960) tapahtumapaikaksi eksplikoidaan Transylvania. Tämän elokuvan linna kuitenkin sijaitsee Karlsbadissa. Karlsbadeja on joko Länsi-Böömissä tai Badenissa, molemmat kaukana Transylvaniasta. Nimi viittaa keisarillis-kuninkaalliseen kylpyläkaupunkiin ja on siten sangen harvinainen. Isä Sándor on ilmiselvästi unkarilainen, ja vuonna 1895 Transylvania oli osa Pyhän Tapanin kruunun maita eli arkisemmin Unkaria. Miksi vaihtaa toponyymejä näin järjettömästi? Suuttuiko Ceaușescu Klausenburg-viittauksesta ja vaati korjaamaan asian? 

2. Draculan tuhoamismetodi: Jäälautalle saartaminen, upottaminen juoksevaan veteen ja (otaksuttavasti) jäädyttäminen. Ei ehkä karismaattisin tapa tuhota vampyyri, mutta ainakin kekseliäs.

3. Elokuva alkaa takaumajaksolla, jossa esitetään omituisen savun keskeltä hahmottuva Draculan (1958) finaali. Jatkuvuus on siis harvinaisen ilmeinen. Ensimmäisessä elokuvassa Draculalla ei kuitenkaan ollut palvelusväkeä, tai tarkemmin sanoen hän väittää, että palvelijan oli lähdettävä pois perheasioiden vuoksi. Liekö tämä palvelija Klove? Jos asia on näin, miten ihmeessä Klove palattuaan kykeni päättelemään, mitä oli tapahtunut, saati seulomaan isäntänsä tuuleen hajonneet tuhkat linnan nurkista uudelleenherätysrituaalia varten? Mitä jos tuhkahiukkasia olisi hävinnyt? Materialisoituisiko Dracula sarkofagiinsa epätäydellisenä, vaikkapa ilman nenää?

4. Elokuvassa nähdään Draculan vaakuna. Klove osoittaa sen erikseen seinältä illallisvieraille. Se on huvittavan surkea ja laimea heraldinen sotku, jota Transylvanian huomattavin ja vanhin vampyyrisuku ei takuulla tunnuksenaan käyttäisi:

 

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Tuulienergia, lepakoiden tuho: Draculan morsiamet (1960)

Vuoden 1958 Dracula oli Hammer-yhtiölle niin suuri menestys, että jatko-osaa suorastaan kärtettiin siitäkin huolimatta, että van Helsing ehti tehdä kreivistä hyvin vastaansanomattomasti tuhkaa. Dracula tosin on sitkeä sissi ja palaa kuolleista useammin kuin maailmanuskontojen keskushenkilöt, kunhan käsikirjoittaja vain keksii jonkin metodin. Draculan jatko-osan kannalta ongelmaksi muodostui Christopher Leen haluttomuus palata rooliin ainakaan ilman huomattavaa rahallista korvausta, ja kun tuottajat pelkäsivät, ettei yleisö hyväksyisi uutta näyttelijää vampyyrikreivin roolissa, jatko-osasta pudotettiin kaikki suoraan Draculan hahmoon liittyvä sisältö. Yleisön kunnioittaminen ei ulottunut markkinointiin eikä elokuvan nimeen. Brides of Dracula (1960) ei käsittele Draculaa, eivätkä tarinan naisvampyyrit ole Draculan morsiamia tai missään yhteydessä häneen.

Nämä eivät vaikuta järin lupaavilta lähtökohdilta vetävälle jatko-osalle, jollainen Draculan morsiamista silti yllättäen sukeutuu. Rehellisyyspisteitä olisi tosin saanut nimeämällä filmin vaikka Tri van Helsingin seikkailuiksi, sillä Peter Cushingin paluu vampyyrinmetsästäjän rooliin lopulta pelastaa neitojen lisäksi myös koko elokuvan. Seuraava kirjoitus sisältää edellisiä viattomia tekstikappaleita paljon pahempia juonipaljastuksia.


Ensimmäinen paljastus: The most evil DRACULA of all ! ei esiinny tässä elokuvassa.
Tarina alkaa Transylvanian synkistä ryteiköistä, ja kertoja – joka häipyy elokuvasta lyhyen johdantonsa jälkeen – valistaa yleisöä, että Draculan, kaikkien vampyyrien monarkin, opetuslasten levittämät kultit piinaavat yhä näitä mattamaalauksellisia syrjäseutuja. Tämä on elokuvan ensimmäinen ja toiseksi viimeinen viittaus kreivi Draculaan, ja on kiintoisaa, että vampirismiin viitataan kulttimaisena toimintana. Draculan morsiamissa kirjoitetaan edellisen elokuvan vampyyrimytologiaa uusiksi, ja vähitellen Hammerin Dracula-sarjassa kuva vampirismista muuttuu sairauden tms. anomalian kaltaisesta kirouksesta yksilön henkilökohtaiseen aktiivisuuteen palautuvaksi saatanalliseksi kulttitoiminnaksi, jossa Draculan hahmo saa yhä perkeleellisempiä piirteitä ja samaistuu itse sielunviholliseen.

Viime elokuvassa tri van Helsing valisti, että käsitys vampyyrien kyvystä muuntautua lepakon tai suden hahmoon on pelkkää taikauskoa, mutta tällä kertaa vampyyrit pystyvät ottamaan ainakin siiman päässä liikkuvan kömpelön karvareuhkan olomuodon.
Usvaisella metsätiellä kiitävät hermostuneen ajurin (Michael Ripper) ohjastamat vaunut. Muta lentää, mutkat menevät suoriksi, ja koko kärry on välillä kaatua pientareelle. Vaunujen ainoa matkustaja, ranskalainen opettaja Marianne Danielle (Yvonne Monlaur), joka reagoi äärimmäisen täpäriin liikennetilanteisiin hyvin luontevasti:


On niin tylsää ja pitkäveteistä, kun vaunut ovat riistäytyä hallinnasta.
Monlaur on mitä ilmeisimmin valittu rooliin ulkoisten avujen perusteella. Onhan hän kaunis, eikä siinä mitään, mutta näyttelijänä hän tekee vaisua työtä, ehkä toki innottomasti ohjattunakin. Harmillista vain, että meidän on vietettävä hyvin pitkiä jaksoja juuri Mariannen hahmon seurassa. Koko ensimmäinen näytös rakentuu tämän transylvanialaiseen nuorten naisten seuraelämäopistoon ranskan kielen tuutoriksi pestatun matkalaisen varaan. Hän on tämän elokuvan Harker: nuori ulkopuolinen, joka saapuu työn perässä kummalliseen ja kolkkoon loukkoon, jossa vallitsevaa pimeän menneisyyden otetta ei ymmärrä.

Mustapukuinen mies, ilmeisen harmiton veikkonen.
Kaikkea ei aivan heti ymmärrä katsojakaan. Kun kiesien on hetkeksi pysähdyttävä, jotta ajuri voi kammeta tieltä tukin, joka koostuu mitä ilmeisimmästä teatterirekvisiittamassasta, hyppää lehdettömästä pusikosta kuokkavieraaksi mustiin verhoutunut luiseva hyypiö (Michael Mulcaster), joka näyttää enemmän vampyyrilta kuin kukaan koskaan. Lukuun ottamatta ehkä Christopher Leetä.


Ja presidentti Andrew Jacksonia.


Ja Romanian kuningas Mikaelia.
Kaikesta päätellen tämä pahaenteinen ja mieleenpainuvilla piirteillä siunattu hahmo on tärkeä, sillä hänen läsnäolonsa on hyvin vahvaa heti elokuvan alussa... ja sitten hän katoaa transylvanian yöhön näyttäytymättä enää koskaan. Hän on ilmeisesti vain joku vampirismilla kirotun suvun nimettömistä kätyreistä, jonka tehtävänä on järjestää tuoretta verta isäntäväelleen. Ikävä kyllä hahmo integroidaan erittäin huonosti elokuvan kokonaisuuteen: niin huonosti, ettei integraatiota tapahdu lainkaan. 

Ja kaiken tämän sotkun jälkeen elokuvasta on takana tuskin varttia. Tämä ei anna aihetta odottaa mitään kovin hyvää, ja silti pidän Draculan morsiamista aika lailla. Tarina ja tunnelma näet paranevat huomattavasti, kun laimeahko sankarittaremme kuljetetaan vaunujen välietappina toimineesta pelkurimaisten talonpoikien majatalosta alueen vanhojen feodaalipäsmärien hoteisiin. Meinsterit ovat pahainen paronisuku, mutta heillä on hallinnassaan linna, jonka sisustus saattaa edellisessä elokuvassa nähdyn kreivillisen residenssin häpeään. Draculan morsiamet nauttii ohjaaja Terence Fisherin varman goottilaisesta otteesta. Se on koko Hammerin Dracula-sarjan visuaalisesti parasta antia.


Illallinen Château Meinsterissa: keittoa, paistia, rypäleitä, tokajia sekä varmaa kuolemaa juustolajitelman kera.
Paronitar Meinster (Martita Hunt) tarjoaa Mlle Daniellelle illallisen synkässä sukulinnassaan, jossa on tietysti vialla paljon muutakin kuin vinksahtaneen goottilainen atmosfääri (ja aulaan sijoitetussa ruukussa sikin sokin sojottavat kaislanruo'ot, mikä järki niissä?). Hunt leskiparonittarena on koko elokuvasarjan vakuuttavimpia roolitöitä Leen Draculan ja Cushingin van Helsingin rinnalla, mutta häntä hyödynnetään harmillisen vähän. Paronitar Meinsterin piittaamattoman itsevarma aristokraattinen suurpiirteisyys ja affektoidun kyynisen huumorin takana karehtiva pahaenteisyys ovat herkullista nähtävää, ja ensi kertaa elokuvan nähdessäni luulin, että hän osoittautuisi päävampyyriksi. 

Nuori paroni Meinster on kahlittuna vankina eristetyssä sviitissä, mutta vaivautuu silti pukeutumaan joka päivä täydellisesti istuvaan pukuun ja plastroniin. Hän ei voi olla täysin paha.
Marianne kohtaa linnaa tutkiessaan konventionaalisesti komean joskin hieman laimean nuorehkon miehen (David Peel), joka on kahlittu hopeisella kahleella ylellisesti sisustetun sviitin seinään. Tämä ei suinkaan ole Meinsterien S/M-dungeon, vaan paronitar paljastaa, että hänen kuolleeksi julistettu poikansa on teljettynä linnan eristettyyn siipeen "sairauden" vuoksi – jokainen lajityyppiä tunteva maallikko tietysti pystyy tekemään jo näiden tietojen perusteella etädiagnoosin. Hyväsydäminen ranskatar pihistää paronittarelta kahleen avaimen ja vapauttaa nuoren paroni Meinsterin. Ranskalaisilla on tapana käynnistää vapauden puolesta hankkeita, jotka johtavat arvaamattomiin lopputuloksiin.

Paroni Meinster on tietysti vampyyri, kenties huomattavin johdannossa mainituista Draculan opetuslapsista. Paronitaräidin hellämielisyys ja Mariannen hyväsydämisyys vapauttavat Karpaateille tämän saatanallisen vihulaisen, joka käy heti toimiin vampirisoiden äitinsä ja orjuuttaen vanhan kamaripalvelijan (mielipuolisuudelle herkullisesti antautuva Freda Jackson). Marianne ei halua sekaantua perheriitoihin tämän enempää ja pakenee Transylvanian ryteikköihin, mistä tri van Helsing (verraton Peter Cushing) hänet pelastaa. Ja aivan viime tipassa: maineikkaalla vampyyrinmetsästäjällä on kestänyt puoli tuntia ehtiä 85-minuuttiseen kertomukseen. Onneksi paikallinen pappi (Fred Johnson; alueen seurakunta vaikuttaa katoliselta, mikä on kiinnostava seikka, sillä saksalainen Transylvania oli enimmäkseen protestanttista seutua) oli kutsunut arvon tohtorin seudulle tutkimaan epäilyttäviä kuolemantapauksia; muuten Mariannen olisi voinut käydä kalpaten. Elokuvan loppuosa keskittyy vapautetun paronin pyrkimyksiin rekrytoida itselleen vampyyrimorsiamia paikallisesta naisoppilaitoksesta ja van Helsingin pyrkimyksiin tuhota paroni. 

Van Helsing (oik.) tutustumassa paikallisiin pelkurimaisiin, vainoharhaisiin, terävillä pulisongeilla aseistautuneisiin, kiusallisista asioista päättäväisesti vaikeneviin talonpoikiin näiden perinteisessä kokoontumis-, jupina- ja ulkopuolistentuijottelupaikassa, paikallisessa Gasthausissa. (Tunnelma 2/5, gulassi 5/5.)
Draculan morsiamissa ilahduttaa tunnelman lisäksi myös se, että vampyyritarinaan on todella yritetty keksiä aivan uusia aspekteja, kun sarja hieman myöhemmin jäi junnaamaan Dracula herätetään taas henkiin jollain kikalla -uusintajuonien alhoon. Vaikka päävastinpari – van Helsing ja paroni Meinster – ovat miehiä, on tarinaan saatu useita erilaisia naisrooleja, ja erityistä huomiota nykykatsojassa herättää elokuvan tapa kuvata naisia systemaattisesti alisteisena ryhmänä. Heti vapauduttuaan kahleistaan paroni Meinster puree äitinsä vampyyriksi (siinä missä valkosipuli heikentää vampyyreja, Freud vahvistaa niitä), tekee palvelijattaresta orjansa ja ryhtyy valikoimaan tyttökoulun rintavimpia oppilaita ja tuutoreita tahdottomiksi kumppaneikseen. 
    
Koko Transylvanian systeemi on vilpillä vinoutettu nuoria naisia vastaan: vaunumiehen korruptio saattelee Mariannen suoraan suden suuhun Schloss Meinsteriin. Kaiken huippuna naisoppilaitosta johtaa tri Tobler (Miles Malleson), tyrannimainen vanha sovinistikääkkä, joka komentelee opiskelijoita ja henkilökuntaa vastenmielisen korskeasti, mutta matelee ja mielistelee kaikkia miespuolisia tittelinhaltijoita, olivatpa nämä vampyyrinmetsästäjätohtoreita tai vampyyriaatelisia, joilla sattuu olemaan vielä ripaus feodaalisysteemin perinnöllistä loistoa. Elokuvan ehkä hauskimmassa kohtauksessa paroni Meinster imee kuvaannollisesti verta vihjatessaan, että tri Toblerin (ei sukua sveitsiläiselle suklaaperheelle) opinahjon maavuokria olisi aihetta korottaa, eikä Tobler voi kuin kiemurrella aatelisen edessä. Van Helsing, joka saa jälleen edustaa koko ihmisyyden parhaita voimia, on ainoa hahmo, joka kohtelee naisia ja miehiä lähtökohtaisesti yhtäläisellä kunnioituksella ja inhimillisyydellä kohdistaen ennen pitkää vaivoin peitetyn halveksuntansa paikallisiin maskuliinisiin auktoriteetteihin, jotka osoittautuvat tyystin ponnettomiksi ja turmeltuneiksi.  

Kaikkein kiinnostavinta ja tyydyttävintä on nähdä tri van Helsingin seikkailujen jatkoa. Hän on henkilöitynyt niin vahvasti Draculan nemesikseksi, että on virkistävää nähdä hänen mittelevän voimiaan myös muiden vampyyrien kanssa. Peelin paroni Meinsterista ei vain ole Leen Draculan vertaiseksi vastustajaksi. Niin karisma kuin raaka eläimellisyyskin loistavat poissaolollaan tästä jokseenkin nyhverömäisestä maalaisaatelivampyyrista, joka vaikuttaa saalistavan pedon asemesta niljais-yläluokkaiselta kähmijältä. 


Edes hänen silmänsä evät punoita kunnolla.
Vastineeksi onneksi saadaan arvon tohtorin vilpitöntä kirkasotsaisuutta, joka esitetään ilman ivan häivääkään. Se on hämmästyttävän, epäironisen vakuuttavaa katsottavaa näinä aikoina. Cushingin van Helsing on vakuuttavin ja ehdottomasti paras valkokangasversio hahmosta, osin juuri siksi, että siihen on valikoitu mukaan vain tiettyjä osia Stokerin romaanihahmon osittain koomisesta karakterisaatiosta. Cushing tekee taas roolityönsä vakavuudella ja omistautumisella, joka sopisi aivan yhtä hyvin Shakespearen vakavimpiin tragedioihin. 

Uhka (vas.) ja arvokkuus (oik.)
Vaikka paroni Meinster onkin sekä vastustajana että aatelisarvoltaan kreivi Draculan alapuolella, onnistuu hän loppukohtauksessa panemaan van Helsingin lujille. Tämä varsin vetävä toimintajakso on laajempi kuin Draculassa ja paljastaa lisää vampyyrimytologiaa, kuten että pyhällä vedellä saa viimein pyyhittyä typerän virneen aatelisvampyyrin kasvoilta – samoin kuin myös ihon, ruston ja ulompia kasvolihaksia. Jos paavi ottaisi vampirismin uhan todesta, voisi hän yksinkertaisesti vain siunata koko maailman vesivarat, ja vampyyrit tuhoutuisivat välittömästi ilman ja omien vartaloidensa kosteudesta.

Draculan morsianten loppuratkaisu kuuluu siihen kategoriaan, johon luokiteltavat asiat ovat joko nerokkaita tai todella typeriä. Ajettuaan vanhassa tuulimyllyssä käydyn tiukan taistelun jälkeen paronin pakosalle tarvitsee van Helsing konstin, jolla pysäyttää vampyyrin pakomatka. Tohtori kääntää tuulimyllyn roottorin siten, että lavat muodostavat täydellisen vaakasuoran ja täydellisen pystysuoran linjan ristin, jonka varjo riittää katkaisemaan pihamaalla väijyvän vampyyrin matkan.


Näin on todistettu, että vampyyrien päihittäminen todella vaatii ainoastaan kaksi suorakaiteen mallista esinettä. Samalla on saatu lisätodisteita M. Putkosen teorialle, jonka mukaan tuulienergia tuhoaa lepakoita ja niihin liittyviä olentoja tavoilla, joita moderni fysiikka – eliitin fysiikka – ei tunnusta.

Tummanpuhuva, tunnelmaltaan jopa edeltäjäänsä parempi ja omaperäinen jatko-osa kärsii vaisuhkosta näyttelijäkaartista, mutta viihdyttää ja tarjoaa ikimuistoisen loppukohtauksen. Asteikolla yhdestä viiteen Draculan morsiamet (1960) saa minulta kolme ja puoli (3½) räjähtävää lepakkoa

P.S. 

Vampyyrin tuhoamismetodi: jättimäisen ristin varjoon jääminen. Viimeksi van Helsing tuhosi vastustajansa auringonvalolla, tällä kertaa varjolla. Menetelmä tekee yhä merkittävimmiksi edellisessä kirjoituksessani esiintyneet kysymykset. Miten vampyyrit voivat tulla toimeen, kun tahattomia ja uskontoon liittymättömiä ristin muotoja on aivan kaikkialla?