tiistai 4. huhtikuuta 2017

Puistosedän muistolle

Alkoholin väärinkäyttäjä ei kykene asettamaan rajaa ryyppäämiselle. Raittiusaktiivi ei taas kykene kohtuullisuuteen raittiudessaan. Muitakin eroja näiden välillä toki on: esimerkiksi alkoholisti harvemmin yrittää pakottaa muun ihmiskunnan juomaan kanssaan, kun taas raittiusväki ikävän usein tuntuu haluavan raitistaa kanssaihmisensä vaikka pakolla. 

Vaikka Suomessa kieltolain historiallinen katastrofi myrkytti alkoholipolitiikkamme, jonka kanssa yhä elämme, olin luullut, ettei kukaan, ehkä jotain fanaattista salafistia lukuun ottamatta, voisi enää ihailla tuota ensimmäisen tasavallan typeryyttä. Mutta niin vain Helsingin Sanomat julkaisi 1.4. seuraavan ensimmäisen maailman ongelman kitinän yleisönosastossaan, enkä ikävä kyllä usko sitä aprilliksi (artikkelin teksti tavan mukaan sisennettynä ja kursivoituna, oma kommentaarini normaalina tekstinä):
Kallion kirjaston takana ei pitäisi juopotella
Yleisesti ottaen julkisilla paikoilla ei pitäisi juopotella, eivätkä Kallion kirjaston takamaat ole tässä suhteessa pyhempiä. Mutta jos siellä on ollut erityinen ongelma, niin mikäpä siinä. Yleisönosastokirjoitusten otsikot ja ingressit saattavat olla joskus toimituksen, ei alkuperäisen kirjoittajan, työtä, enkä halua siksi olla tässä suhteettoman ankara. 
Päihteiden käyttö Matti Heleniuksen puistossa Kalliossa on suorastaan irvokasta.
Helsingin Kalliossa kirjaston takana sijaitseva puisto on nimetty Matti Heleniuksen mukaan. Helenius oli suomalaisen raittiusliikkeen kärkihahmo, alkoholitutkija, raittiuskouluttaja ja kansanedustaja.

Ilman Heleniuksen poliittisia ponnisteluja Suomessa vuosien 1919–1932 välisen ajan voimassa ollutta alkoholimyynnin kieltänyttä kieltolakia ei välttämättä olisi koskaan säädetty.
Matti Helenius-Seppälä (kuten koko nimi kuuluu) tosiaan oli kieltolain katastrofin tärkeimpiä arkkitehtejä, ja häntä on näin kaikki syyt pitää vastuussa tästä typeryydestä. On skandaalimaista, että näin haitalliselle kansanviholliselle ylipäänsä on omistettu puisto pääkaupungissamme. Hän ansaitsisi korkeintaan nimikkoviemärin tai -putkan.
 

Viime vuosien aikana Matti Heleniuksen puistosta on tullut kesäisin erittäin suosittu oleskelualue, jossa päihteiden käyttö ei ole ollut harvinaista. Tämä on suorastaan irvokasta, kun tiedämme puistolle nimen antaneen Heleniuksen suhtautumisen alkoholiin ja päihteisiin.
Pitää paikkansa. Helenius-Seppälän irvokkaassa ja läpeensä tyhmässä arvomaailmassa alkoholin ja päihteiden käytöstä joutaa vankilaan vaikka tekisi sen aivan oman kotinsa rauhassa aiheuttamatta häiriötä kenellekään. Todella sylettävä ja halveksittava ihmisolento, jota voi verrata lähinnä talibaneihin. 
Vaikka kieltolaki on kumottu, Heleniuksen elämäntyötä alkoholivaarojen esille tuojana ja alkoholiongelmien ehkäisijänä olisi edelleen syytä kunnioittaa.
Ei ole. Ei pienintäkään syytä. Helenius-Seppälä oli yksisilmäinen propagandisti, joka ei ehkäissyt alkoholiongelmia, vaan aiheutti autoritaarisella ja epäoikeudenmukaisella laillaan ensimmäisen tasavallan pahimman rikosaallon samoin kuin tarpeetonta haittaa juuri itsenäistyneelle pienelle kansantaloudelle. (Muutamat viinintuottajamaat ryhtyivät boikotoimaan suomalaisen metsäteollisuuden tuotteita Helenius-Seppälän ja hänen kaltaistensa idioottien moralistisen tyrannian vuoksi. Näiden joukossa sellainenkin mitätön talous kuin vaikkapa Ranska.)
Kun poliisi on Helsingissä ­kesäisin pyrkinyt hillitsemään päihteiden käyttöä tietyissä puistoissa, Matti Heleniuksen puisto voisi ensi kesänä kuulua tiukemmin valvottujen puistojen joukkoon.
Jos virkavallan resursseja täytyy pelkän nimistön perusteella allokoida, olisi helpompaa vain nimetä puisto uudelleen, mitä kannatan myös historiallisin ja moraalisin perustein.
Tämä olisi hieno kunnianosoitus Heleniuksen tinkimättömälle raittiustyölle.

"Tinkimätön" lienee tässä synonyymi "fanaattiselle". Tietysti voimme kutsua myös vaikkapa bolshevikkeja "tinkimättömiksi" niissä ja näissä pyrkimyksissään. Se ei muuta niiden totalitaarista luonnetta tai vääryttä miksikään. Kirjoitus muistutti minua jälleen elävästi siitä, miksi vihaan syvästi raittiusliikettä, jonka olisi pitänyt tajuta kuolla Helenius-Seppälän mukana.

Ellei iljettävä autoritaarisuus jo itsessään tekisi raittiusväestä minulle vastenmielistä, riittäisi minulle sen periaatteelliseen vastustamiseen myös sen barbaarinen kulttuurivihamielisyys. Panimot, viiniköynnökset ja baaritiskit ovat ikiaikaisia sivistyksen tunnusmerkkejä. Oluen historia on sivilisaatiohistoriaa. Liitteenä olkoon luettelo raittiuden kunniaksi kirjoitetuista runoista. Niitä ei ole. Ja jos onkin, ovat ne takuulla hirvittävää epätaidetta. Länsimaisen sivistyksen ja raittiusaktivismin ero henkilöityy Winston Churchillin ja Matti Vanhasen kontrastiin. Näistä toinen on persoona, toinen kylmäksi lihaksi tullut ankea repressio. Sama ero ilmenee myös, kun vertaamme vaikkapa Horatiuksen Oodeja raittiusaiheiseen kaunokirjallisuuteen. Se on taiteen ja sosialistisen realismin välinen ero. Kosteus merkitsee tässäkin elämää, kuivuus elotonta aavikkoa.

Aiempi bolshevismivertaukseni ei ollut satunnainen. Raittiusväki muistuttaa muinaisaikojen oikeaoppisia kommunisteja. Päämääränä on koko inhimillisen kulttuurin moralistinen korjaaminen yhden yksilöidyn vihollisen kukistamisella, ja sen vuoksi on oikeutettua vaikka puuttua harmittomienkin ihmisten yksityiselämään. Sisällöksi tarjotaan säälittävää, sentimentaalista propagandaa elämän eheydestä tai muusta vastaavasta fantasiasta (myös nyyhkykristillinen tai nuorison kukkeutta kansallissosialistisin vivahtein ylistävä sävy on yleistä), ja raittiusaktiivin elämä pyörii takuulla enemmän alkoholin ympärillä kuin kohtuullisen naukkailijan. Kieltolaki oli fanaattisten yhden asian moraalipoliisien tyypillisen autoritaarinen hanke, jossa tärkeätä oli päästä kiusaamaan harmittomia ihmisiä naurettavan, typerän ja lapsellisen utooppisen vision täyttämiseksi. 

Kieltolaki oli Neuvostoliiton tapaan surkea ja moraaliton epäonnistuminen. Se tunkeutui ihmisten yksityiselämään ja nosti rikollisuuden kukoistukseen suosien erityisesti väkeviä ja vaarallisia alkoholilaatuja. Niin käy, kun kuivaliston kaltainen moraalijuntta kaappaa vallan ja alistaa muut tyranniaansa. Aina toki ainoan oikean, puhtaan ja hyvän asian puolesta. Joskus jopa historiallisen välttämättömyyden vuoksi. Tällaiset projektit ovat tietysti niin hulluja, ettei terveelle ihmiselle tulisi moinen mieleen edes umpituiterissa.

On suuri sääli, ettei Helenius-Seppälä päässyt näkemään typerän ja halveksittavan totalitarisminsa romahdusta. Tämä terveyden jeesustelija kuoli viisikymppisenä keuhkoveritulppaan. Hän olisi elänyt paremman ja hyödyllisemmän elämän, jos olisi suonut itselleen silloin tällöin annoksen alkoholia. 

En sylje lasiin, mutta Helenius-Seppälän kaltaisten kulttuurin ja ihmiskunnan vihollisten päälle syljen mieluusti. Muuttakaa Iraniin tai Saudi-Arabiaan, siellä on teille oikea meininki.  

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Syntynyt puolueeseen

Torstaina 30.3. nähtiin amatöörimäisintä prime time -televisiota pitkään aikaan, kun eduskunnan ulkopuolisten puolueiden edustajat kävivät puhumassa itsekseen Ylen pienpuolueiden vaalikeskustelussa. Keskustelu ei ollut keskustelu saati valaiseva, mutta se oli paikoin viihdyttävä.

Kuinka moni mahtaa edes tietää, että Suomessa on kaksi kommunistista puoluetta? (Vielä harvempi välittää.) Niiden ideologiset erot jäivät hyvin hämäriksi. Toista edusti puutarhahaalareissa tuolillaan vääntelehtivä virnehtijä, joka työllisyydestä kysyttäessä puhui kaupunginosataiteilijoista, toista Andropov-kauden oliivinharmaa antiikkiesine, joka turisi 1850-luvun hallintorakenteesta silmät kiinni äänensävyllä, jota vaari käyttäisi lukiessaan iltasatua lapsenlapselle, jonka toivoo nukahtavan mahdollisimman pian.  

Itsenäisyyspuoluetta edusti laitilalainen jäyhimys, joka tuijotteli jalkoihinsa muiden puheenvuorojen aikana (ei niin, että juuri kukaan olisi tuntunut muiden puheita paljoa seuraavan). Hän ilmensi hyvin useimmille paikalla olijoille yhteistä piirrettä: kyvyttömyyttä avata puolueen ajatuksia ihmisille, jotka eivät ole olleet mukana laatimassa puolueohjelmaa. Niinpä sivulauseeseen voidaan heittää ohimenevinä mainintoina paikallisvaluutan kaltaisia käsitteitä, joita ei edes tajuttaisi selittää, ellei toimittaja erikseen kysyisi. Siltikään ei käynyt ilmi, miten paikallisvaluutan olisi määrä toimia ja mitä hyötyä Laitilan liirasta olisi tarkoitus olla. Näin käy, kun näpertelijät elävät omassa mielikuvitusmaailmassaan oivaltamatta, että heidän keskenään kehittelemänsä systeemit eivät ole ulkopuolisille välittömästi ilmeisiä.

Muista oli yhtä vaikeata ottaa selkoa. Ideologista perustaa ei kukaan onnistunut tekemään lähestyttävästi, ei edes feministipuolueen kandidaatti, joka oli osallistujista selkeästi esiintymistaitoisin. Eläinoikeuspuolueen edustajalla ei tuntunut olevan sanottavaa paljon mihinkään epämääräisiä vetoomuksia lukuun ottamatta, mutta hän lausui koko tentin mieleenpainuvimmat ja osuvimmat sanat, joissa luonnehti studioväkeä "suomalaisen demokratian kuriositeettikabinetiksi". Piraateista ei syntynyt pienintäkään käsitystä, ja tämänkertaisia liberaaleja, käsittäkseeni ent. Viskipuoluetta, edustava kaveri ei kyennyt muotoilemaan edes ymmärrettäviä lauseita, sönkkäsi tosin moneen kertaan ihastuksestaan parkkipaikkoihin. (Aiempi puoluenimi olisi tällaisen esityksen valossa osuvampi.) Maan nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä oli erikoista, ettei äärioikeistolla ollut tällä kertaa minkäänlaista edustusta.

Mahtuisi puolueita tämän kokoiseen maahan enemmänkin. Alankomaiden äskeisiin vaaleihin osallistui kolmisenkymmentä poliittista liikettä, joukossa myös Niet stemmers, joka lupasi edustajiensa jättävän aina äänestämättä. (Puolue sai Binnenhofissa 0 paikkaa, mikä epäilemättä helpottaa vaalilupauksen pitämistä.) Hahmottelen seuraavassa puoluekentällemme täydennystä.

Kosmologinen puolue: Suomen tulee asettaa prioriteetiksi avaruuden tutkiminen ja pitkällä aikavälillä sen asuttaminen. Julkiset resurssit pitää ohjata näiden tavoitteiden toteuttamiseen, mitä on pidettävä todellisena tulevien sukupolvien ajattelemisena. Ei ihmiskunnalla ole pitkää tulevaisuutta, jos jäämme tälle planeetalle, mutta silti millään nykyisellä puolueella ei ole kunnollista avaruuspolitiikkaa. Sen sijaan väännetään asioista, jotka eivät ole alaviitteenkään arvoisia, kuten jostain feministisestä tienpidosta, maakuntahallinnosta tai maahanmuutosta.

Totuuspuolue: Aikamme henkeen oivallisesti sopiva liike, joka kiistää kaiken "virallisen" informaation. Väittää myös voittaneensa vaalit murskaavalla ääntenenemmistöllä, koska kertoo nauttivansa yli 90%:n kannatusta kansan keskuudessa. Vaatii "virallisen totuuden" mukaan valitsematta jäämille edustajilleen pääsyä eduskuntaan/valtuustoon, vie asian oikeuteen, väittää tuomiota vääräksi ja pätemättömäksi. Esiintyy aina voittajana. Tällaisella konseptilla pärjää oikeasti.

Raittiuden ystävät rp: Kieltolain palauttamiselle omistautunut liike. Tällaisella olisi paikoin todellinen mahdollisuus viedä ääniä KD:ltä, Keskustalta ja Pekka Puskalta.

Fillarikommunistit & Junafasistit: Strateginen maolais-mussolinilainen vaaliliitto. 

Hirsipuolue: Omistautuu hirsirakentamisen edistämiselle. Vaatii julkisia rakennushankkeita toteutettaviksi hirsitekniikalla ja yleistä siirtymistä hirsirakentamiseen. Tunnuslause "Suomi hirteen".

Metsän antimet rp: Marjojen ja sienien pakkokeräämistä yleisönosastoissa joka syksy vaativien hullujen järjestö. Suomen talous nostettava marja- ja sienihävikin minimoimisella. Varusmiehet, työttömät ja koululaiset keräämään, mitään ei saa mennä hukkaan. Isommat pakastimet asuntoihin myös ja Minigrip-pussien alv alas.

SAATANAPUOLUE: SAATANALLE (sic) omistautuva poliittinen liike. Ei mitään laimeita satanistirunkeloita, vaan echt-SAATANAA vuohenpäineen kaikkineen. Tavoitteena saada julkisuutta kristittyjen tätien paniikkireaktioista. Toimii silti vakiintunein poliittisin keinoin välttääkseen kielletyksi joutumisen "hyvien tapojen" nojalla.

Monarkistipuolue: Melko itsestään selvä agenda. Suomesta on tehtävä kuningaskunta, ei kuitenkaan Hessenin ruhtinaan rauenneen vaateen kautta, vaan mielellään äänestämällä kansalaisten suosikki perinnölliseksi monarkiksi. Tätä voitaisiin kannattaa laskelmilla, jotka suhteuttaisivat monarkisaatiosta saavutettavan julkisuus- ja turismivaikutuksen kuningashuoneen verraten pieniin ylläpitokustannuksiin. Sitä paitsi samalla presidentin virka kanslioineen voitaisiin lakkauttaa. Puolueiden ideologioista muotoutuu kuitenkin aina jokseenkin irrationaalisia, joten todennäköisesti touhu houkuttelee jotain puolimedievalististisia taantumushörhöjä ja niitä sekopäitä, jotka rustailevat goottilaista mielikuvitushistoriaa "Suomen" muinaiskuninkaista.

Kielenvaalijat rp: Oikeakielisyyden ja kielinormien puolustajaksi profiloituva puolue. Vaatii sakkoja yhdyssanavirheistä ja oikeakielisyyttä kriteeriksi erilaisten hakemusten, anomusten yms. arviointiin. Esimerkiksi kielellisesti kankea tai heikkotasoinen tukihakemus pitää voida hylätä kielellisin perustein. Julkaistujen tekstien oikeakielisyyttä on valvottava sanktioiden uhalla, jotta suomen kielen taantuminen voidaan estää. Puolueen toimintaan osallistuvat sitoutuvat puhumaan virheetöntä kirjakieltä.

Näitä ideoita saa vapaasti käyttää, jos nyt esimerkiksi Paavo Väyryseltä kuluvat pöytälaatikkopuolueet joskus loppuun.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Viimeinkin

Tuhatmuotoisen elämän laulu,
tuhatkasvoisen kohtalon –
sama kuitenkin ajasta aikaan
kuin kierto auringon,
yks, yhteinen kaikelle sille,
mikä syntyy ja häviää.
Sävel vaihtuu ja laulajat, mutta
ei katoa laulu.   Se jää. 

        Uuno Kailas, Kuoro

Minusta on tänään tullut ihan virallisesti yhdenvertainen Suomen kansalainen. Voin tästä päivämäärästä alkaen tehdä lain nojalla samat asiat kuin muutkin jos niin tahdon. Se tuntuu näin äkkiseltään omituiselta ja epätodelliselta. Miten voi vuosikymmeniä kamppailtu ja väännetty asia noin vain toteutua yhdellä kellonlyömällä, joka vaihtaa päivämäärän? Toisaalta: miten helvetissä se kesti näin kauan? Ja missä välissä Kolumbia ja Uruguay ehättivät edellemme?

Homoseksuaalisten ihmisten yhteiskunnallisesta ja juridisesta asemasta käyty väittely on värittänyt koko nuoruuteni ja aikuisikäni. Tietämys siitä, että osa minusta on jatkuvasti kytevässä julkisessa debatissa, on varmasti tehnyt minusta tietoisemman homoudestani. Yhdenkään tuntemani heteron ei ole koskaan tarvinnut oikeuttaa seksuaalista identiteettiään missään, kun taas minun ja satojentuhansien muiden suomalaisten seksuaalinen suuntautuminen on ollut tarkasti arvioitavana ja argumentoitavana julkisuudessa. Ja jos heteroita alkaa kyllästyttää koko aihe, kuten eräät heistä ovat toisinaan valitelleet (olen pahoillani jos muiden kamppailu yhdenvertaisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta ei ole jaksanut viihdyttää heitä), niin itsepä ovat saaneet päähänsä tehdä tästä distinktiosta suurenkin jakolinjan. Jos heterot ja heidän täyttämänsä instituutiot eivät olisi tehneet koko jaottelusta niin merkityksellistä ja sanktioitua, olisi tuskin kovin suurta tarvetta eritellä kenenkään preferoituja sukupuolisuhdekumppaneita. Heterot ja homot ovat tavallaan olemassa ryhminä siksi, että seksikäyttäytymisen perusteella tapahtuva ryhmittely on nähty ja tehty tärkeäksi. Erityisen tärkeänä on pitkään pidetty, että koko yhteiskuntarakenne instituutioineen palvelee vain yhtä näin eriteltyä ryhmää. Koko juttu olisi jonkun järkevämmän lajin keskuudessa hoidettu pois alta kauan sitten.

Homoseksuaalien asemasta käyty julkinen debatti on muokannut elämääni uskoakseni peruuttamattomilla tavoilla. Se teki minusta paljon tietoisemman seksuaalisesta identiteetistäni; on vaikea olla tietämätön sellaisesta osasta itseään, jonka keskusteluohjelmissa, puolueohjelmissa, parlamentissa ja yleisönosastoissa väitetään diskvalifioivan täydestä kansalaisuudesta, kyvystä tehdä sitä sun tätä, joskus ihmisyydestäkin. Puhumattakaan siitä, että aivan vakavan näköiset ihmiset vakuuttelevat sen olevan uhka yhteiskunnalle, perheelle ja suurin piirtein kaikelle. Ja tietysti vain osia kansasta huomioivalle kansankirkolle ensin saatanallinen iljetys ja sitten vain ongelma tai "kipeä asia". (Olen pahoillani, että olemassaoloni on osaltaan ollut aiheuttamassa kipeyttä miljardibudjetilla toimivalle organisaatiolle, joka aivan selvästi on se uhri tässä.) Kun oman persoonan yhteiskunta- ja ihmiskelpoisuus on jatkuvasti hyvin kriittisesti ja persoonasta irrotetulla tavalla arvioitavana (ja minun sukupolveni on tässä suhteessa elänyt sitä helpompaa aikaa), tuntuu se aika lailla isommalta. Olen myös monia muitakin asioita kuin homoseksuaali, mutta harvat niistä ovat olleet vastaavassa intensiivisessä fokuksessa.

Kun samansukupuolisten avioliitto viimeinkin on toteutunut, olen tavallaan tyytyväinen myös siihen, että se tapahtui kansalaisliikkeen kautta. Minulla on epäilykseni kansalaisaloitejärjestelmää suhteen sinänsä, mutta on tyydyttävää, ettei yksikään hallitus eikä yksikään puolue voi ottaa tästä kunniaa itselleen. (Kaikki eduskuntapuolueet ovat olleet hallituksissa viimeisimpien vääntöjen aikana, eivätkä edes ne, joiden mielestä tämä oli niin kovin tärkeä ihmis- ja kansalaisoikeuskysymys, löytäneet itsestään tarmoa tai kykyä saada asiaa hallitusohjelman kautta toteutumaan.) Tämän ei pitäisi olla oikeiston tai vasemmiston asia, vaan kansalaisten asia, ja on hyvä, että se on sellaisena toteutunut. Tämä tuonee ansaittua lisätyydytystä niille, jotka ovat taistelleet ja kampanjoineet oikeuksiemme puolesta kaikki nämä vuosikymmenet, silloinkin kun se merkitsi todellisen henkilökohtaisen riskin ottamista. Ikävä kyllä kaikki heistä eivät päässeet näkemään tätä päivää, ja tämä turha viivytys onkin vastustajiemme konkreettisin saavutus.

Aito Avioliitto -väki liitännäisineen voi tietysti uskotella itselleen, että he voivat vielä kääntää asemat, mutta käytännössä se on mahdotonta. He ovat kärsineet lopullisen tappion. Tämän päivän aikana on solmittu ensimmäiset lailliset samaa sukupuolta olevien avioliitot. Niitä ei voi enää takautuvasti mitätöidä, eikä sen jälkeen voida enää lakia kumota asettamatta kansalaisia räikeästi eriarvoiseen asemaan. Vaihtoehdoiksi jää yrittää koko avioliittoinstituution laillisen tunnustuksen lakkauttamista tai kumota Suomen oikeusvaltio. Muu on heiltä tämän jälkeen melko turhaa puuhastelua.

Samaa sukupuolta olevien avioliitto ei tietenkään ole, kuten jotkut lingvistisestikin taidottomat uudissanatehtailijat väittävät, yhteiskunnan homosaatiota. Päinvastoin, se on homoseksuaalisuuden yhteiskunnallistumista, ilmeinen merkki homoseksuaalien halusta olla osa yhteiskuntaa ja mahdollistaa halutessaan parisuhteidensa säännelty virallistaminen.

Olen tarkoituksella pitänyt riekkumisen ja vastustajien sättimisen minimissä tässä kirjoituksessa. Saavutuksen ja ilon päivää ei kannata tuhlata sellaiseen. Luottakaa toki, että sellainen on kuitenkin tulossa lähiaikoina. Eihän tilaisuutta voisi jättää käyttämättä.

Kaikesta matkan varrella kertyneestä katkeruudesta, surusta ja jännityksestä huolimatta olen tänään, tänä harmaana ja loskaisena talvipäivänä tasavaltamme sadannen vuoden vähitellen täyttyessä, suunnattoman iloinen siitä, että olen Suomen kansalainen. Olen vielä iloisempi niiden paljon minua nuorempien ja lukemattomien vielä syntymättömien puolesta, että he voivat kasvaa ja elää maassa, jonka yksi päivä ja sen edustama vuosikymmenten työ on tehnyt paljon paremmaksi. 

Maailma on yhä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille sietämättömän, raivostuttavan synkkä. Kymmenissä valtioissa pelossa, vainossa ja pakotetussa häpeässä eläville on merktityksellistä pelkkä tieto siitä, että toisenlainen, oikeudenmukaisempi yhteiskuntajärjestys on mahdollinen. Siksi homoseksuaaleja yhdenvertaisesti kohtelevien maiden laajeneva joukko on tärkeä myös niille, jotka eivät näissä maissa asu.

Minun kokemani hankaluudet ovat hyvin pieniä niiden rinnalla, mitä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ihmiset joutuvat muualla kokemaan. Nekin ovat silti riittäneet ajoittain tekemään elämästä uuvuttavaa ja tuskaista tunnelijuoksua. En ole koskaan pelännyt enemmän, syvemmin ja lohduttomammin kuin juuri ennen kaapista poistumistani. Ehkä merkittävin tapa, jolla kokemus on minuun vaikuttanut, on sen synnyttämä syvä sympatia kaikkia niitä kohtaan, joiden on omilla tavoillaan käytävä läpi samoja asioita (ja vastaavasti synkällä puolella sen synnyttämä kiihkeä inho niitä kohtaan, jotka ihmisiä tähän pakottavat).  

Aina meitä on ollut, on se sitten katsottu tärkeäksi tai ei, uhkaksi tai ei. Meistä on yritetty lukemattomia kertoja hankkiutua eroon joko suoralla tuhoamisella tai pimeään työntämisellä. Emmepä vain ole minnekään hävinneet. Kaikissa oloissa, olivatpa ne miten vapaat tai miten rajoitetut, on meillä ainakin yksi tapa voittaa. Rakastakaamme toisiamme.




(En enää ikinä kirjoita mitään näin lässyä, lupaan!)