perjantai 17. syyskuuta 2010

Syvyyksien sarjakuvat

Hyvin alkaa: aamun lehdestä tarttui ensimmäinen ärsyke mukaan kuin tikku jalkapohjaan. Vai olisikohan ärsytin parempi termi? En tarkoita tällä uutisotsikoita jälleen kerran hallitsevaa visiotonta, osaamatonta politiikkasuolta, joka pelottavan vähän aikaa sitten vielä toimi pääministerinä ja jolla on ollut taas vaihteeksi ”hoksaamisongelmia” – ei taida olla jalka ainoa parantamisen tarpeessa oleva vartalon uloke. En tarkoita edes naurettavasti pukeutuneiden, nolojen kääkkien kohtaamista.
Kumman kaa olisit?

Tarkoitan sietämättömän surkeita sarjakuvia. Täsmennän edelleen tarkoittavani sietämättömän surkeita sanomalehti- eli strippisarjakuvia. Olen kipeästi tietoinen siitä, että nyt vallitsevan ”sarjakuvan nousun” verukkeella näkyville on tulvinut uskomattomat määrät suttuisesti sudittua omaelämäkerrallista sarjakuvaa, jossa hieman tikku-ukkoja sofistikoituneemmin tuherretut, sivujen väliin liiskaantuneilta hyönteisiltä näyttävät hahmot yrittävät pitää puoliaan huolimattomasti tekstattuja tekstivuoria vastaan. Tällaisetkin sarjakuvat ovat surkeita, mutta ne julkaistaan kaikeksi onneksi albumeina, jolloin niille ei altistu aamun lehteä selatessaan. 

Surkeat strippisarjakuvat ovat teennäisten albumien töhryisiä taiteellisuusteennäisyyksiä pahempia. Ne ovat olemassa vain masentaakseen aamuisin sanomalehtiään lukevia raskautettuja, niiden tehtävänä on murtaa heidän vastarintansa, saada heidät nuijittua joka aamu yhä syvemmälle siihen sielua jäytävään uskomukseen, että kaiken muun vaivan lisäksi heidän on alistuttava vitsittömiin, huonoihin huumorisarjakuviin. 

Otan seuraavassa käsittelyyn neljä surkeaa sarjakuvastrippiä, joille olen altistunut ja joiden julkaiseminen on väärin. Niissä ei ole ikinä mitään hauskaa eikä mitään tuoretta, ne ovat olleet (yhtä valitettavaa tulokasta lukuun ottamatta) levityksessä arviolta 700 vuotta ja niiden piirrosjälki on elotonta kökköilyä.

Karvinen. Kaikki tuntevat Karvisen, ja monet haluaisivat viedä kissan piikille. Tällä sarjakuvalla oli aikansa, ja se on ilmiselvästi ohi. Kun sarjakuvan oheistuotteet ovat hauskempia kuin itse sarjakuva (ja tunnetusti Karvis-lyijykynät ovat arviolta 50 kertaa hauskempia kuin mikään sarjassa viimeisten kahden vuosikymmenen aikana julkaistu), pitäisi tekijällä olla sen verran integriteettiä, että tekisi johtopäätökset. Ennen kaikkea integriteettiä pitäisi olla lehtien sarjakuvatoimituksilla. Jim Davisillä ei ole integriteettiä eikä häpyä eikä järkeä eikä armoakaan: hän haluaa, että Karvisen tekeminen jatkuu senkin jälkeen, kun hänestä on aika jättänyt. Jos minä saisin valita, kumman pitäisi olla kuolematon, Davisin vai Karvisen, valitsisin epäröimättä Davisin. Sillä ehdolla, että hän ei jatkaisi Karvista. Davisillä ei tosin ehkä ole enää edes kovin paljon osaa Karvisessa. Voin hyvin kuvitella, miten joukko semanttisesti rajoittuneita dorkia löysäilee Karvinen-vitsitehtaassa tuottaen liukuhihnalta maanantai-, lasagne- ja hämähäkkiroskaa, joka sitten saavat kuvalliset asut mallineiden ja valokopioiden avulla. Viime vuosina epäpyhä tiimi on pulautellut pahimmillaan viikkokausien ajan kolmen ruudun karvasyyliä, joissa Karvinen liiskaa hämähäkkejä. Hitto, osaan itsekin piirtää hämyreitä murjovia kissoja; miten olisi vitsi? Eikö? No, edes idea? No haista sit.

En varusta tätä osiota edes kuvalla, koska kaikki tietävät, miltä tämä oranssi pikkuperkele näyttää ja koska saan mokoman epäpyhän mulkeron näkemisestä migreenin ja halun viillellä itseäni ja muita.  Lisäksi jokainen asia, esine tai tila, jossa ei ole ainuttakaan kuvaa Karvisesta, tekee maailmasta paremman. Ainoa tapa tehdä natsien hakaristilipusta vieläkin pahempi ja inhottavampi olisi varustaa se Karvisella.

Masi. Tämän todella kammottavasti piirretyn, ilottoman militäärisen hupailun pitkäikäisyyttä ei voi perustella enää millään. (Masi liittyi armeijaan vahingossa Korean sodan aikana; ehkä strippi päättyy, kun Pohjois- ja Etelä-Korea liittyvät jälleen rauhanomaisesti yhteen. Onko hirveyttä, johon ei Kim Jong-il olisi syyllistynyt?) 

Sarjakuvan päähenkilöillä on muuten näemmä ainakin jonkinmoinen taipumus muistuttaa tekijäänsä: Karvinen on laiska sadisti, kuten kaikkien todisteiden valossa myös luojansa. Masi on laiska alisuoriutuja, ja niin on Walkerkin. Aihetta sietäisi tutkia pidemmällekin, mutta ilman apurahaa en voi lentää, vanki olen maan.
Vitsejä ei ole ollut enää vuosikymmeniin, ja sotilaallinen ympäristö on yhä enemmän pelkkää kulissia. Lisää väkinäisiä vakiohahmoja on keksitty vähän väliä siinä harhaisessa uskossa, että ne voisivat pelastaa huumorin, joka on kaatunut Mort Walkerin massiivisessa paskakeskityksessä jo aikoja sitten. Don’t ask, don’t tell does not apply to jokes. Erityisen hupaisana pidän toistuvana vitsinä kulkevaa kuvausta raa’an väkivaltaisesta simputuksesta, jonka jäljiltä sotamies on kasa ruhjottua luumurskaa. Viehättävää. 

Haluaisin tosin totisesti nähdä, miten tämä strippi päättyy. Ehkä kaikki ne pieksämiset ovatkin olleet... mustasukkaisuutta.

Koko Jermulan varuskunnan väki pitäisi lähettää Afganistaniin, jotta meillä olisi edes toivoa päästä heistä eroon.

Harald Hirmuinen. Niflheimin sumuisista syvyyksistä saapuu meitä piinaamaan sarjakuva, jonka toivoisimme olevan yhtä kaukana kuin viikinkiajan. Iltarukoukseni kuuluu: A furore Browneorum libera nos Domine. Viittaan tällä tietysti pelättyihin Browneihin, jotka kylvävät pitkäveneillään ja pitkäveteisillään turhautumista, tylsyyttä ja ankeutta lähes 2000 lehden sarjakuvasivuille. Olen melko varma, että tätä sarjakuvaa tehdään kopiokoneella. Se on vain niin tylsä, että ihmiset eivät edes huomaa lukeneensa täsmälleen samaa strippiä aiemmin – jo noin 70 kertaa. Harald uhoaa paskat varjostukset kasvoillaan, ja sitten hänet pannaan viemään roskia ulos. Harald uhoaa paskat varjostukset kasvoillaan, ja sitten Orm sanoo jotain noloa, johon yleensä liittyy lämmin maito. Näistä kahdesta aiheesta on tehtailtu vuosien edestä strippejä, jotka ovat tismalleen identtisiä keskenään. Eräs uskomattoman hauska strippiasetelma menee puolestaan näin: Harald ja Orm ovat jyrkänteen reunalla, ja hitonmoinen armeija on syöksymässä heitä kohti. Orm toteaa, että tilanne on epätoivoinen. Odin on yksisilmäinen huru-ukko, joka kaveeraa korppien kanssa, ja hänenkin mielestään tämä sarja on onneton.

Ymmärrän varsin hyvin tapahtuman suosion, Orm hyvä. Minäkin haluaisin tulla paikalle varmistumaan.
Sarjakuvan historiallinen konteksti on tyystin hukassa: tekijä ei tiedä viikingeistä mitään. Sarjassa esiintyy puudeleita ulkoiluttavia kukkahattutätejä sekä turnajaisritareita, ja Harald taistelee jatkuvasti hunnipäällikkö Attilaa (k. 453) vastaan. Ohessa muutamia historiallisia skenaarioita, jotka ovat ajallisesti suurin piirtein yhtä paljon tai vähemmän pielessä:
    • Napoleon pakenee Waterloosta Kolumbuksen kyydissä
    • Natsit pidättävät Martti Lutherin
    • Lenin käskee Kominternin tukea inkojen vastarintaa Pizarron joukkoja vastaan
    • C. G. E. Mannerheim rientää haavoittuneen Kustaa II Aadolfin avuksi Lützenissä
     Miksi tehdä sarjakuvaa viikingeistä, jos viikinkiajalla ei ole sisältöön eikä vitseihin osaa eikä arpaa? Miksi tehdä vitsejä, joihin huumorilla ei ole osaa eikä arpaa? Miksi tämä töräys on ylipäänsä olemassa? Valkyyriat saisivat lennättää Haraldin pysyvästi Valhallaan.

     Biller. Tämä on hyvin todennäköisesti huonoin maassamme julkaistava strippisarjakuva. Ainoa keksimäni selitys tämän värmlantilaisen pökäleen läsnäololle Suomen suurimman päivälehden sarjakuvasivulla on jonkinlainen kiristys. Sarjakuvan tekijän on pakko tietää jotakin arkaluontoista lehden omistajatahoista tai päätoimittajista. Sarjakuva käsittää lähinnä laiskaa pop-kulttuuriviittailua, joka yhdistyy tekijän rasittavaan itseviittailuun sekä jankuttaviin nollavitseihin, joita alleviivataan intensiteetillä, josta Spedekin olisi kateellinen. Lisäksi piirrosjälki jättää toivomisen varaa. Tarkalleen ottaen sen toivomisen, että Värmlantiin posahtaisi meteori puhkaisemaan tämän löysän popkulttuuripaiseen lopullisesti. Sarjakuva näyttää siltä kuin sen olisi piirtänyt autistinen bonobo. 

    Kritiikkimielessä julkaistakoon jälleen näyte (en tee tätä mielelläni):

    On syytä huomauttaa, että tämä strippi on Billerin parhaimmistoa. Kolme ruutua rehellisesti sanoen erittäin paskaa lauluparodiaa hassunhauskalla teutooniaksentilla. Kukapa meistä ei olisi joskus humalassa syyllistynyt hoilaamaan pilaversioita klassikoista kahjojen ulkomaalaisten typeriä korostuksia matkien, varmastikin myös puolivillaisia Aatu-juttuja heitellen? Minä ainakin olen, ja kaikki tuntemani ihmiset myös. Mutta se jää näiden kännisten idioottien keskinäiseksi häpeäksi. Biller on kuin tyyppi, joka saapuu esiintymään stand up -tilaisuuteen ja oman vuoronsa koittaessa lyllertää mikrofonin eteen vain päräyttäkseen siihen pierun. Sitten jää vielä mahdollisesti virnuilemaan ja selittää: ”Mä päästin pierun.” Ja odottaa suosionosoituksia.  

    Biller on syvältä. Olen leikannut itselleni kartonginkappaleen, jolla peitän tämän pullamoso-oksennuksen näkyvistäni HS:n sarjakuvasivulle ennättäessäni. En voi nukkua öitäni levollisesti, kun tiedän, että seuraavana aamuna julkaistaan taas uusi kikkare.

    Miksi, voi miksi?Jos ei ole parempaa kuin geneerisiä ikistrippejä, joita laimeat ruusunmarjateepersoonallisuudet lukevat pelkästä tottumuksesta, tai vasemmalla jalalla hutaistua onnetonta Monty Python -häpäisypastissia, niin eikö suosiolla sarjakuvasivuja voisi korvata vaikka seuranhakuilmoituksilla?


    Maailma on paska.

    Ei kommentteja:

    Lähetä kommentti