sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Ostalgia ja muuta Itä-Paskaa

On 3. lokakuuta 2010. Päivälleen 20 vuotta sitten Saksan demokraattinen tasavalta eli Itä-Saksa eli DDR lakkasi olemasta. (Google-haku selvitti, että se, mikä ennen tarkoitti Deutsche Demokratische Republik, tarkoittaa nykyään Dance Dance Revolution. En tiedä, olisiko sopivaa itkeä vai nauraa, joten ignoroin asian ja yritän vain elää sen kanssa.) Minä olin tuolloin vielä sen verran nuori, että olin kiinnostuneempi ikkunan ohi ajavien autojen merkkien tunnistamisesta kuin kansainvälisestä politiikasta. (Olen ollut onnekas, sillä monet ihmiset eivät edisty siitä vaiheesta mihinkään.) Lähimenneisyys on aina erittäin noloa ja kiusallista, mutta Itä-Saksa on sitä vähintään kuusinkertaisesti. Tämän varmistamiseksi ohessa video, jossa hiljan arvostelemani DDR:n kansallislaulu on saanut teknoilevan kuorrutuksen (olemmehan sentään kaikesta huolimatta Saksassa) ja taustakseen parasta kuva-ainesta, mitä koko valtiolla oli tarjota.



Rullaluistelukohta on melko räjäyttävä. Mitä Itä-Saksasta on muuten jäänyt jäljelle? Jotain sentään. Paljon tyhjiä asuntoja Saksan itäisiin osavaltioihin. Tyhjää rakennusmaata Berliiniin. Minun leivänpaahtimeni, joka 25 vuoden uskollisen palveluksen jälkeen teki viime vuonna äkkitenän. Ja joulukuusen valosarja (Narva-Lichtkette), joka yhä vain jaksaa joka vuosi syttyä.

Tämä alustus johdattelee minua asiaan, josta olen tällä kertaa keksinyt päreitäni päräytellä. Se on ostalgia, ja se on syvältä. Asiaan vihkiytymättömille onnellisille selvennettäköön sen verran, että ostalgia (saks. Ostalgie) on vanhaa itäistä (Ost) DDR:ää kohtaan tunnettua nostalgiaa eli sentimentaalista kaihoa. En ole ihastunut tähän ilmiöön, sillä Saksan demokraattinen tasavalta ei ollut mikään mansikkainen Mummola - ellei mummollasi sitten ollut tapana sulkea sinua vuosikausiksi perunakellariin, kun et tykännyt lämpimästä piimästä tai ampua sinua ylävartaloon yrittäessäsi poistua tontilta (missä tapauksessa olen vilpittömästi pahoillani puolestasi). 

Sandmännchen! Kyllä tämän edestä sietää jo ainakin parisataa toisinajattelevaa kansanvihollista selleihin sulkea.
Itä-Saksa oli perseestä, hyvät ihmiset. Se hajotti perheitä ja otti lapset huostaan, kun vanhemmat huomauttivat, että Itä-Saksa ei noudattanut YK-sopimuksia, joissa oli mukana. Se rakensi jumalauta muurin keskelle modernia suurkaupunkia estääkseen omia kansalaisiaan lähtemästä. Se piti ihmisiä omaisuutenaan. Se vangitsi ja kidutti toisinajattelijoita. Itä-Saksan rajavartijat murhasivat arviolta tuhat omaa kansalaistaan, jotka pyrkivät jättämään mokoman paskamaan, missä heidän myötäsyntyinen vapautensa ei ollut tervetullut. Ne tekivät hitto vie rumia autoja tinapaperista! Itä-Saksa oli syvältä, se oli traaginen virhe ja epäoikeudenmukaisuuden monumentti, joka oli olemassa vain siksi, ettei Eisenhower pitänyt armeijoineen enempää kiirettä.

Monet ostalgikot kiinnittävät huomiota siihen, että Itä-Saksassa ihmisistä välitettiin. Tämä on tietysti totta. Ihmisistä välitettiin niin paljon, että kaikki heidän sanomisensakin piti saada valtiollisen turvallisuuspoliisin tietoon. Urkkijoita värvättiin puolipakolla ja täyspakolla kaikkialta. Kansalaisten mielipiteille annettiin niin suuri painoarvo, että väärien näkemysten katsottiin horjuttavan koko valtion perustaa. Sellaisista menetti työnsä, vähäisen henkilökohtaisen vapautensa ja sen kuuluisan sosiaaliturvansa. Ihmisistä välitettiin niin paljon, että oli parempi tappaa heidät kuin antaa paeta länteen. Haistakaa Itä-Paska, välittämisen irvikuvasta lässyttävät aivokuolleet mulkerot. 

Saksan liittotasavalta taas ei välitä. Siksipä kaikki länsisaksalaiset maksavat yhä, kaksi vuosikymmentä yhdistymisestä palkoistaan kuukausittaista solidaarisuusavustusta Itään. Tästä välittämättömyydestäkin huolimatta Itä on tyhjentynyt. Johtuu siitä, että se oli paska. Paskasti hoidettu, paskasti johdettu. Ei sinne kovin moni mielellään jäisi. Välittävät näet sentään itsestään enemmän kuin DDR heistä ikinä. 

Erich Honecker. Jos tykkäsit Nukkumatista, joudut tykkäämään Honeckerista. Toista ei ole ilman toista. Lisäksi Honecker oli maailmankaikkeuden absoluuttisesti kovimpia jätkiä: hän pussasi Brezhneviä ja jäi henkiin.
Nostalgia on sinänsä ymmärrettävää ja hyvin inhimillistä. Me kaikki kaipaamme silloin tällöin lapsuuden (sikäli kuin se oli onnellinen) yksinkertaista huolettomuutta, josta meillä on rakkaita muistoja. Muistamme tiettyjä tuotteita, joita ei enää saa, muistamme, millainen leikkipaikka niitty oli ennen kuin sille rakennettiin kerrostalo ja niin edelleen. Se on ihan söpöä, suloista ja muuta sellaista. Mutta jos kiintyy ihminen siinä määrin aamiaishiutalemerkkiin ja sisustuskuoseihin, että ei kykene näkemään kuin hyvää poliittisessa järjestelmässä, joka tappaa kasoittain kansalaisiaan rajanylityspaikoille ja telkeää väkeä maanalaisiin tyrmiin runojen kirjoittamisesta ja tuhoaa perheitä hallitukseen kohdistuvan poikkipuolisen sanan takia, on ihminen sairas ja vastenmielinen löyhkäläjä. Hän olisi oman itsekkään mielihalunsa vuoksi valmis asettumaan aikuisena vauvan asemaan ja on valmis unohtamaan ja kieltämään sortojärjestelmän harjoittaman sorron. Hän on kaikkein suurin egoisti, sillä hänelle vain hänen omilla hötöillä muistoillaan on merkitystä, ne ajavat järjen, käytännöllisyyden ja oikeuden ohi. Ja kuten odottaa saattaa, hän on itse kärkkäin syyttämään muita itsekkyydestä ja ahneudesta. Hän näkee vapaudessa juuri ahneuden ehkä juuri siksi, että vapauden tilassa hänen oman järkyttävän persoonallisuutensa todellisuus pyrkii esiin. Kovan linjan ostalgikot ovat todella karmeita tyyppejä, sanalla sanoen itäsaksalaisia persoonallisuuksia.

Ostalgialle jää kuitenkin eräs lokero, jossa se ei ota sietämättömästi aivoon. Itä-Saksalla on näet kaikista maailman valtioista, olemassa olevista tai kuopatuista, kovin camp-arvo. Kaikki Itä-Saksassa tuotettu on campia, kaikki siellä tehty kuvataide ja koko ideologinen perusta on silkkaa kitschiä. Se voi tuottaa myötähäpeän vapauttavan naurun. Tai sitten se yksinkertaisesti kivettää sisälmyksesi kuin huolimaton vilkaisu kohti Honeckerin solmiota.

Itä-Saksa tuhoaa taiteen. Minä olen kaivanut sieraimistani tavaraa, jolla on suurempi esteettinen arvo. Tämä dresdeniläisistä posliinilaatoista koottu kammotus koristaa entistä Itä-Saksan ministerineuvoston rakennusta Berliinissä. Joka muuten on ainoa kokonaisuutena säilynyt natsien pytinki koko kaupungissa. Se on massiivinen, masentava, epäinhimillinen, harmaanfasistinen kuutio. Ja itäsaksalaiset tekivät siihen tällaisen. Ajattelivat parantavan kokonaisuutta. Vähän sama kuin jos joku haluaisi tehdä roskalavasta miellyttävämmän oksentamalla sen päälle. Siten kokonaisuus on hyvin sattuva symboli DDR:lle.
Joten pidetään se DDR-sentimentalisointi camp-asteella eikä ruveta ottamaan sitä alkuunkaan tosissaan. Se olisi vain noloa ja vietävän tyhmää. Kiitos yhteistyöstä.

3 kommenttia:

  1. Minullakin on tuollainen Narva-Lichtkette jouluvalosarja. Muutama kynttilä on sammunut ja varalamput näin käytetty. Kuka tietää, mistä saisin siihen varalamppuja?

    VastaaPoista
  2. Kova värkki. Kaksi varalamppua mukana. Täälläkin menivät tämä jouluna ne loppuun, joten täydennyksille olisi minullakin tarvetta. Tuntematta tarkemmin tapaa, jolla Treuhand-säätiö Narvaa kohteli, voinen kuitenkin olettaa, että laajimmat varastot saattaisi olla yhtiön nykyisellä inkarnaatiolla: http://www.narva-bel.de/

    Muuten taidetaan olla eBayn ja vastaavien varassa. Tai sitten pitäisi vain päättää olla der Zukunft zugewandt ja suosiolla ostaa uusi. Bonuksena tosin sekin on mitä todennäköisimmin tuotettu kommunistidiktatuurissa, joskin isommassa ja itäisemmässä.

    VastaaPoista
  3. Joku kertoi että Salossa olisi TL-tukku joka myisi varapolttimoita 3kpl sarjoissa. Itselläni on myös 37 vuotta vanha sarja josta on 4kpl lamppuja pimennyt.

    VastaaPoista