torstai 14. lokakuuta 2010

Homo religiosus

Tarvitsetko pikaisesti takuu-uutisen? Siis oikean uutisen, sellaisen, joka noteerattaisiin asiallisten TV-kanavien pääuutislähetyksissä - tissittömän uutisen, voisimme sanoa. Tarvitset kaksi ainesosaa: 1) kirkko 2) homoseksuaalit. Saitko yhteen? Onneksi olkoon, sinulla on uutinen!


Viime aikoina on tullut kirjoitettua suhteellisen paljon homoilusta, mutta pitänee pökkiä niin kauan kuin aukko on avoimena; tämä keskustelu plörähtää ilmoille aina tietyin, nähtävästi tihenevin, väliajoin. Televisiossa keskusteltiin homoista, ja siksi taas iso joukko ihmisiä jätti kansankirkkomme. 

Alun perin lupasin itselleni, että en tule TV2:n Homoiltaa seuraamaan. Aika ajoin kanavalla järjestettävä jätti"keskustelu"formaatti on jo osoittanut toimimattomuutensa aivan tarpeeksi hyvin, ja se disintegroituu liki poikkeuksetta lapsellisten tollojen epätahtiseksi mökellyskuoroksi, jolla ei ole keskustelun tai journalismin kannalta mitään tekemistä, eikä toimittajilla ole mahdollisuutta tai edes yritystä ohjata kalabaliikkia rakentavaan suuntaan. Katsoin kuitenkin velvollisuudekseni edes yrittää, kun ohjelma pääsi legitiimiksikin tarkoitettuihin uutisiin, kuten kai tarkoituskin oli. Jos, vilpitön lukija, et ole vielä kasvojasi kylliksi kämmenöinyt (facepalm), on tässä linkki Yle Areenaan, missä tämä kansallisesti tärkeä keskustelu on nähtävissä vielä vajaan kuukauden päivät tämän blogiartikkelin julkaisusta. Vaikka nykyisin kai halutaan jo linkittäjästäkin tehdä vastuullista, kieltäydyn ottamasta harteilleni taltoinnin (hyvin) mahdollisesti aiheuttamaa elämänhalun menetystä. 


En puutu tässä kovin yksityiskohtaisesti tuohon argumentointivirheiden pride-kulkueeseen, mutta suvaitsen nostaa esille muutamia pulputuksen vallinta-aikana esiin tuotuja näkemyksiä. Olen vilpittömän huolestunut siitä, miten heikoissa kantimissa heteroseksuaalisten lajitoverieni parisuhteet ja peräti Maslow'n perustarvehierarkiaankin sisältyvät oleelliset vietit oikein ovat. Eräskin kirkkovaltuutettu pohti sitä, miten homojen avioituminen (toistensa kanssa siis) ajaisi jo nykyiselläänkin vaarallisen hitaasti lisääntyvän ihmiskunnan sukupuuttoon, kun heterot eivät enää, tota, panisi toisiaan. 


Homoavioliittojen hyväksymisen jälkeen vaimoni on alkanut tuntua minusta vastenmieliseltä.
Mainitsemisen arvoisesti teemakokonaisuutta kommentoi Rautavaaran Voltairenakin tunnettu kansanedustelija Pentti Oinonen (ps), joka harmitteli sitä, miten homoseksuaaleja päästetään tiedotusvälineisiin, vaikka monilla eläkeläisillä on asiat huonosti. Oli kuitenkin tullut paikalle keskustelemaan. Minulla on ehkä Oinosen kanssa hieman yhtäläisyyksiä kannassani. On totta, että kansakunnalla piisaa ongelmia. Siksi ei kannata antaa muodostua jarruttavia paakkuja tällaisista asioista, jotka ovat helposti yksinkertaisella lainsäädännöllä ratkaistavissa. Ei tarvitse enää käyttää kansanedustuslaitoksen tärkeää aikaa hauvelihaukuntoihin, kunhan järjestetään tämä juttu nopeasti pois alta. Odotankin nyt kaikkien eläkeläisten ja monimutkaisten poliittisten ongelmien nimissä, että kansalaisia yhdenvertaisesti kohteleva parisuhdelaki saadaan valmisteltua ja hyväksyttyä nopeasti seuraavalla hallituskaudella, jolla vastassa on paljon monimutkaisempiakin haasteita. Tällä voidaan päästä eroon Oinosen voivottelemista lieveilmiöistäkin: jos kansalaisilla ovat asiat kunnossa, ei heillä ole tarvetta tulla niistä median välityksellä muillekaan valittamaan. 


Palatkaamme nyt kuitenkin kirkon harjakaton suojiin. Homokeskustelu Suomessa on ollut pitkälti sälytettynä evankelis-luterilaisen valtionkirkon harteille (jostain syystä ortodoksiselta kirkolta saati sitten pienemmiltä ei asiaa tivata ikinä), mikä vääristää asiaa. Ensinnäkin kyse on yhteiskunnallisesta eikä vain kirkollisesta asiasta. Työnjako ei tee oikeutta teeman laajuudelle. Toiseksi kirkko on tajunnut olevansa homokeskustelussa häviäjän asemassa. Joka kerta, kun homoista taitetaan peistä tikuiksi, joista sitten nyhdetään asiaa, menettää kirkko jäseniään kahdesta ryhmästä: fundamentalistikonservatiiveista, joiden mielestä kirkko ei tuomitse homoutta (ja muita syntejä, mutta etenkään varsinkaan homoutta) siten kuin Jeesus varmana haluaisi; ja lukumäärällisesti enemmän tapakristittyjen ryhmästä, joka tuohtuu mieltäessään kirkon kannan ahdasmieliseksi ja epäoikeudenmukaiseksi.

Nyt ovat kirkon edustajatkin tulleet asiassa kaapista sanomaan epäsuorasti, että maan innokkaimmin kristittyjen poliitikkojen eli käytännössä Kristillisdemokraattien esiintymiset vahingoittavat kirkkoa. Kristillisdemokraatit edustaa pientä ja patavanhoillista evankelisten kristittyjen ryhmittymää, mutta nimen kristillisyys yhdistyy monen mielessä suoraan valtionkirkkoon. Virallisen uutisen mukaan "Homokeskustelussa hukkuu kirkon moniäänisyys". Aivan erityisesti halutaan kirkosta muistuttaa, että Kristillisdemokraatit on aivan erillinen poliittinen puolue, joka ei edusta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kantaa. 


Itse en ole ollut enää muutamiin aikoihin kirkon jäsen. Pääasiallisena syynä päätöksessäni erota oli suhtautuminen homoseksuaalisuuteen. Kirkon moniäänisyys näyttäytyi minulle kasvassa määrin siten, että minunlaiseni ihmiset ovat kirkolle suuri ongelma. Se kyllästytti minua perinpohjaisesti eikä ollut minusta korkeille eettisille pyrinnöille(kin) omistautuneelle organisaatiolle arvollista toimintaa. Olen kokenut loukkaavana ja halventavana sen, että minun identiteettini näyttäytyy kirkolle vain problematisoinnin kautta. En halunnut olla moisessa yhteisössä enää edes kannatusjäsenenä (varsinaista uskoa minulla ei ole ollut enää pitkään aikaan, ja tuskin koskaan sellaista uskoa, joka olisi itsestään tietoista, aikuisen uskoa). Vaikutelmaksi on jäänyt, että homot kelpaavat kirkkoon istumaan, kuuntelemaan ja jäsenmaksuosuutta suorittamaan, mutta muuten tuottavat vain pahaa verta sisälle. Kiitos.


Olen tietoinen siitä, että kirkon piirissä toimii mm. Yhteys-liike, joka on omistautunut seksuaalisten vähemmistöjen kristilliselle hyväksymiselle, enkä toivo heille pahaa, mutta minulla ei ole juuri enää mielenkiintoa sinänsä siihen, miten kirkko homoihin suhtautuu: uskontokunnan pitää minusta voida määritellä oma tunnustuksensa itsenäisesti (eri asia on, voiko sellainen järjestö toimia uskottavasti ja kattavasti valtionkirkkona; itse olisin valmis kiistämään valtionkirkon oikeutuksen ylipäänsä). Martti Luther ei saanut kirkkoa hoitamaan asioita siten kuin olisi itse halunnut, joten hän häippäsi ja perusti oman. Se on edelleen vaihtoehto, ja koska solut, kommunistipuolueet ja kristilliset kirkkokunnat lisääntyvät samalla periaatteella, ei ole vallan mahdotonta, että kansankirkkokin vielä repeytyy. Luther-säätiö on jo saanut ärhäkimmän linjan paavalilaiset misogyynit ja muut turmeluksenryhdittäjät mukaansa, mutta ei ole vielä kerännyt itselleen häpyä omaehtoiseen erkanemiseen.


Vaikka minusta kirkko siis voikin periaatteessa määrittää ja tulkita oppinsa miten haluaa, olen silti kiinnostunut siitä, miten laajoja yhteiskunnallisia implikaatioita kirkon ja sen edustajain toiminnalla onkaan ja miten suuria yhteiskunnallisia merkityksiä niille annetaan. Kesällä yhdenvertaisen avioliittolainsäädännön mahdollisuudesta kauhistuneet klerikaalit jo ennättivät painaa paniikkinappulaa ja ilmoittivat kypsän täysi-ikäiseen tapaan, että jos laki sallii homoavioliitot, niin kirkon ei pitäisi enää vihkiä sitten ketään. Naurettavimpia hahmoja tässä kiusaannuttavassa ilveilyssä ovat kirkonmiehistä (usein näyttää näissä asioissa olevan juuri miehistä kyse) ne, joille käy naispappeus, muttei homoparisuhde. Raamatun selvä sana pätee silloin, kun omat ennakkoluulot siihen sattuvat sopimaan. Ja me kun ehdimme luulla, että Jumala olisi nyt ainakin mielivaltaa vastaan vähintään. 

Enpä tiedä, liekö rakentavaksi katsottava ehdotus, mutta ehkäpä valtionkirkkoinstituution purkaminen voisi antaa kirkolle lisää vapautta ja vähentää sen tuottamaa ja siihen kohdistuvaa poliittista paineistusta ja painoarvoa. Toisaalta koko instituutio tuntuu tätä nykyä olevan niin syvällä homoudessa, ettei nousua ole näkyvissä. Itsepä ovat tosin soppansa keittäneet. Itse en nykyisellään jaksa uskoa, että vaaleanpunainen kovin helpolla liturgisiin väreihin pääsisi (vaikka eihän se kaukana sanktioidusta violetista ole). 


Uskonto tietysti on vastauksia antaessaan hankalaa jos mikä. Vanhalla Israelilla oli sääntöä niin kuin on luuta ihmisvartalossa, mutta ne perustavimmat ja vähemmän hassut tiivistettiin Siinailla kymmeneen alakohtaan (joita on myöhemmissä editioissa jaettu hieman uusiksi). Nekin osoittautuivat hankaliksi, ja niinpä Jeesus karsi kahteen. Vaan eipä niidenkään kanssa oikein tahdo onnistua - kirkolla ainakaan.


Jos kokisi tarvetta valita, voisi muinaiskreikkalainen mytologia olla melko hauska. Jumalia on paljon (selvä tarjousetu verrattuna siihen Yhteen ainoaan) ja niillä on hyvin kiintoisat persoonallisuudet. Ne jankuttavat vähemmän ja toimivat enemmän. Ne ovat tosin myös arvaamattomia, mutta jos yhden suututtaisikin, jäisi tilalle vielä monta muuta. Ne tosin hyväksyivät orjuuden, mutta enpä nyt muista Jeesuksen tai Isänkään moista kovin kiivaasti vastustaneen. Ruokarajoitukset koskevat lähinnä kannibalismia, mistä en muutenkaan ole innostunut, ja seksin yhteydessä Hellaan jumalat mainitaan vain, kun ne itse sitä harrastavat - ja ne eivät tosiaankaan ole karsinoivaa tyyppiä tässä suhteessa. Ainoa ongelma on, että ei niitä taida tosin olla. Harmi. Olisivat hieman siistejä.

2 kommenttia:

  1. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Tuo Homoilta on niin facepalmauttava, että se ylittää facepalmauttavuuden rajat ja muuttuu joksikin, jolle meillä ei ole mitään sanaa. Oinonen vetää ihan hyvin. Ilmeisesti koulukiusaaminenkaan ei ole kiusaajien vika, vaan homovanhempien? Asiaa. Ja olettaako Räsänen, että ihmisen sisäinen isän tarve sitten välttämättä biologisessa, konkreettisessa isässä toteutuu? Onko jokainen lapsen siittänyt mies jonkin Isä-arkkityypin toteutuma? Höpön kököt ole. Ihmisen ei ole myöskään mahdotonta löytää sisältään, itsestään jotain sellaista "opastajaa" tms., mitä isä voi edustaa. Tai muualta, kuin varsinaisesta biologisesta isästä. (Minusta on yleisemminkin huolestuttavaa, että ainoat, jotka tässä maassa jaksavat korottaa äänensä minkäänlaisen terveen tai hyvän elämäntavan puolesta käyttävät sille elämäntavan terveydelle sellaisia kriteereitä kuin "normin mukainen" tai "kuuluu suomalaiseen kulttuuriin" tai "ei hämmennä ketään silleen ikävästi". Voisiko joskus vaikka tarkoittaa sielullisen terveydellä jotain sellaista ihan turhaa hassutusta kuin vaikka kosketus omaan piilotajuntaan, kaikkien vastakkaisten psyykkisten piirteidensä tiedostaminen, hyväksyminen ja kehittäminen tms. Ja jos voisi, niin ei tarvitse vieläkään lähteä kieltämään keneltäkään mitään. Jos joku tekee jotain huonosti ja elää valheellisesti, ei sitä pidä lähteä pakolla kieltämään. Sekin on niin hankala tajuta, varmaan.)

    VastaaPoista