maanantai 18. lokakuuta 2010

Emmämutkuräsänen

Viime päivinä on tulvehtinut homouutista tavalla, jota vastaavaa en kykene oman elämäni ajalta tässä maassa muistamaan. Suuri osa kaikista osapuolista näyttää olevan yhä hieman hämillään Ylen TV2:n viimeviikkoisen, ilmeisesti jo käsitteeksi muodostuneen Homoillan (sanalla voisi totisesti olla useampikin merkitys!) jälkeisestä evankelis-luterilaisen kirkon jäsenkadosta. Nyt monet piispat jo esittävätkin, että kirkko esittäisi asiasta laajemman ja selkeän kannanoton. Kirjoitinko jo? Tarkoitin vasta. Aikaa olisi näet ollut. Arviolta vuosikymmeniä.

Kirkon jäsenten normaaliin verrattuna moninkertainen erovirta on edennyt vaiheeseen, jossa sitä yritetään useilla korkean tason ulostuloilla padota. Samalla on alkanut, kuten tavallista, syyllisten etsiminen. Kirkon liberaalimpi siipi ja viimeksi myös kulttuuriministeri Stefan Wallin (r) ovat vierittäneet syyllisyyttä TV-ohjelmassa typeriä äärimmäisyyskommentteja laukoneeseen kansanedustaja Päivi Räsäseen (kd) samalla kun on moneen kertaan tähdennetty, että Räsänen ei edusta kirkkoa.

Pääasiallinen syy ei ole Päivi Räsäsen - ei, vaikka voikin olla kutkuttava ajatus, että eksklusiivisesti kristillisen uskontopuolueen kristittynä patsasteleva johtaja karkottaa ihmisiä kirkosta omalla läsnäolollaan. (Ymmärrän hyvin, jos joku ei halua jakaa jäsenyyttä missään ei-pakollisessa klubissa tai instituutiossa Päivi Räsäsen kanssa.)
Räsäsellä on monista asioista typeriä, julmia ja epäinhimillisiä näkemyksiä eikä hän ole missään nimessä mukava ihminen, mutta kirkon edustajat ja kulttuuriministeri ovat väärillä jäljillä sysätessään vastuuta Räsäselle. Kirkon taholta juuri Räsäsestä irrottautuminen on hieman erikoista, kun KD:n puheenjohtaja ei jäänyt välittämiseksi naamioidun homovihansa kanssa kovin kauas ohjelmassa esiintyneestä kirkon omasta väestä, jota korkea-arvoisimpana edusti Tampereen piispa.

Perimmäinen syy jäsenkatoon on näet kirkon itsensä. Se, ja etenkin sen avarakatseisina mielellään esiintyvät johtajat, ovat epäonnistuneet. Heidän olisi parempi katsoa peiliin kuin paimentaa kaiken maailman päiviräsäsiä. Muistaako joku merkittävältä kirkon edustajalta saadun kannanoton, joka käsittelisi homoseksuaaleja muutoin kuin kielteisesti tai vaivautuneeseen sävyyn? Viime päivinä arkkipiispa, Helsingin ja Espoon piispat sekä Kirkon tutkimuskeskus ovat tehneet näin julkisuudessa ja näyttävästi - ja tietysti täysin reaktiivisesti. Helsingin piispa antaa Homoillan fundamentalistisen linjan keskustelijoiden esiintymisestä arvioksi "syvältä" ja ilmaisee olevansa "surullinen, häpeissään ja harmissaan" näistä kannoista. Miksi emme ole kuulleet tällaisia puheenvuoroja aiemmin? Miksi kirkon itseään inhimillisenä pitävä osa ei ole uskaltanut tulla esiin samalla vahvuudella kuin vastapuoli, jos kyse on sen mielestä perustavanlaatuisista ihmisarvokysymyksistä? Ja jos he katsovat vieläpä olevansa enemmistönä? Ensimmäinen ja ilmeisin mieleen hiipivä selitys ei ole kovin ylevä: pelko. Ei tarvitse olla kovin kyyninen huomatakseen, että kirkon edustajat alkavat sopivasti välittää homoistakin toden teolla, isolla äänellä ja kansallisessa julkisuudessa, kun jäsenet alkavat kaikota.

Espoon julkisuudessa hyvin viihtynyt piispa haluaa muistuttaa eroa harkitseville, että kirkko tekee paljon (n. 10 % jäsenmaksusta) vähäosaisten hyväksi. Se on totta ja eettisesti korkeatasoista, mutta miksi sama instituutio ei sitten kykene ottamaan tässä asiassa kantaa - tai oikeammin miksi sen eräs osa ei uskalla niin selvästi tehdä? Suuri osa viime aikojen eroamisista on tapahtunut juuri eettisistä syistä: on petytty kirkkoon ja sen oikeamielisinä sekä inhimillisinä esiintyvien johtajien eettiseen valikoivuuteen, saamattomuuteen ja suoranaiseen pelkuruuteen. 
Taannoinen arkkipiispa Paarma saattoi vielä julkisesti halveksia ihmisten oikeustajua väittämällä, että kirkosta erotaan, jotta voitaisiin omistautua mammonalle. Nykyiselle hiipanhaltija Mäkiselle on ehkä valjennut, että kirkko ei enää yksiselitteisesti edusta kaikille ihmisille lainkaan korkeaa moraalia ja että tällä on vaikutusta. Hän onkin nyt kiirehtinyt sanoutumaan irti Räsäsestä ja korostamaan kirkon ns. "moniäänisyyttä". Minulle tämä kirkon "moniäänisyys" näyttäytyy siten, että konservatiivit tuomitsevat kovaan ääneen ja liberaalit nysväilevät siitä moniäänisyydestä. Keskustelutilaa ja julkisuutta voi ottaa, aikaa olisi ollut. Moniäänisyys on vain tarkoittanut käytännössä kirkon liberaalien taholta hyssyttelyä ja maton alle lakaisemista. Nämä meidän välittävien kirkonmiestemme ja -naistemme niin tärkeiksi kokemat ihmisarvokysymykset on haudattu kätevästi erittäin pitkään istuviin työryhmiin ja kokouksiin, joiden aikana on kätevästi voinut olla puhumatta omista näkemyksistään, tulkinnoistaan ja arvoistaan - ei ole tarvinnut uskaltaa puhua omatuntonsa mukaisesti. On vain voinut vaieta tai korostaa moniäänisyyttä tai peräänkuuluttaa työryhmälle työrauhaa. Juuri tänään eräskin pappi taas Ylen haastattelemana halusi, että me kaikki eri näkemyksiä edustavat mahtuisimme samaan yhteisöön. Onko hänellä antaa neuvoa, miten minä sovittaudun yhteisöön, jossa on johtavilla paikoilla väkeä, jonka mielestä minun ei pitäisi minuna olla edes olemassa? Miksi kirkon liberaaleille yhtenäisyyden teeskentely on tärkeämpää kuin sanoa selvästi se, mikä itsestä on oikein? Miksi yhtenäisyys on tärkeämpää kuin oikein tekeminen? 


Fundamentalistit ja konservatiivit ovat johdonmukaisesti uskaltaneet ottaa keskustelutilan ja esittää mielipiteensä - miksi muilla ei ole vastaavaa tarmoa? Ilmeisesti sitä ei pidetä tärkeänä, ja tämä on - nyt useampien tuttujen keskusteluja muutamia päiviä seuranneena - merkittävä syy kirkkoa kohtaan nyt tunnettuun pettymykseen. Jos äärinäkemykset saavat liikaa näkyvyyttä kuten arkkipiispaa myöten on itketty, tulisi näiden maltillisten ihmisarvon kunnioittajien pyrkiä samalla mitalla julkisuuteen, jos he todella muka välittävät näistä asioista. Ja olisi pitänyt pyrkiä jo pitkään. He eivät ole niin tehneet, ja ovat siten mahdollistaneet homojen halveksuntaa ja vihaa lietsovien äärimmäisyysainesten kirkollisen julkisuustilan näyttämönvaltauksen, mistä TV:n Homoilta oli esimerkki. Siitä tuli kirkon liberaalien saamattomuuden monumentti ja seuranneista eroista vähintään yhtä suuri epäluottamuslause kirkon liberaalijohtajille kuin ne ovat protesti konservatiivien pahoja sanoja ja halveksivia asenteita kohtaan. Kirkon ihmisarvosta kauniisti puhuvat liberaalit ovat varsinkin tekojen suhteen auttamattomasti myöhässä, ja esimerkiksi minä olen menettänyt luottamukseni ja arvostukseni heitä kohtaan täysin. Sitä ei voiteta hetkessä takaisin.


Espoon piispa, kuten niin monet muutkin kirkon edustajat, toistaa jälleen, että homoja tasavertaisina ihmisinä pitävien eroaminen kirkosta ei auta asiaa. Seurakuntavaaleissa käsketään äänestämään ja sitä rataa. On helppoa sysätä vastuu Räsäsen ja median lisäksi myös rivijäsenelle: vain lähtemällä mukaan ja äänestämällä seurakuntavaaleissa voit vaikuttaa. Jäljet ovat toki rohkaisevat: naispappeuden hyväksymisestäkin alkaa olla vasta sukupolven verran aikaa, ja kirkko on yhä jatkuvasti helisemässä misogyynisten työpaikkakiusaajien kanssa. He uskaltavat sanoa selvästi; heille ei uskalleta sanoa selvästi. Ja nyt onkin riviseurakuntalaisen vika, että kirkon omasta mielestään ihmisarvoa eniten puolustavat hyvisvaikuttajat ovat osoittaneet toistuvaa eettistä pelkuruutta? Toistan vielä kerran: jos nämä arvot ovat heille niin tärkeitä, miksi he eivät ole olleet rohkeammin, useammin ja varmemmin hakemassa niille julkisuutta? Kirkon liberaalit ovat antaneet omalla suorituksellaan itsestään pelkurimaisen, saamattoman ja demotivoivan kuvan. He ovat olleet rintamakarkureita, ja lataavat nyt tämän syytöksen heidän saamattomuudestaan masentuneita kohtaan. Ei tässä kaivata mitään erillisiä sateenkaarimessuja, vaan selväsanaista, rohkeaa ja nysväilemätöntä kannanottoa. Ihmiset eivät eroa nyt vain protestina Tampereen piispan kaltaisten homolyttääjien kannoille ja tyylille, vaan myös kirkon ns. valtavirran edustajien pelkuruudelle ja laskelmoinnille. Sen tunnustaminen voisi olla kelpo alku.

Kun asiansa hoitaa huonosti, saa siitä yleensä kärsiä. Taktikoiva ja hyssyttelevä raukka ei ole kovasti menestystä tai kehuja ansainnut. Kun jäsenistö saa pitkään vireillä olleen eettisen herätyksen ja tajuaa olevansa kyllästynyt venkoiluun ja välttelyyn, on kätevää osoittaa sormella yhtä Räsästä. Oikein se ei ole; rohkeaa se ei ole; kunnioitettavaa se ei ole.

Pettymys ei ole monessakaan erotapauksessa aivan yhtäkkistä, vaan rakentunut pidemmän ajan kuluessa. Joskus se seurakuntakamelinkin selkä notkahtaa. Olisihan hullua, ettei instituutiosta mitään kertoisi se, mitä televisiokeskusteluun saapunut piispa sanoo - sanoo yhä, kaiken nykytietämyksen valossakin. Eikö jäsenellä ole oikeutta pettyä siihen? Jaloilla äänestäminen on vaihtoehto. Minulle se ei taannoin, kun oma mitta tuli jo täyteen, ollut hirvittävän vaikeaa, kun en oppiinkaan uskonut. En ole viime päivinä ketään kehottanut kirkosta eroamaan, mutta en ole keksinyt erityisiä syitä sille, miksi kannattaisi tai pitäisi pysyä uskollisena asiansa huonosti hoitavalle instituutiolle, jonka johtopaikoille nousee niin paljon saamattomia, omien arvojensa puolustamiseen kovin taloudellisesti suhtautuvia nysväreitä osa-aikamoraalimajakoina esiintymään.

Ei ikävä kyllä vaikuta näillä eväillä vaivan arvoiselta. Arkkipiispa & co. voivat syyttää siitä ensinnä itseään ja ruveta sitten Räsäsiä kiikaroimaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti