perjantai 15. lokakuuta 2010

You talkin' to me?

Yhteiskunnallisen urputuksen ja paatoksen jälkeen haluan nyt tarjoilla aivan tavallisen ja kadunmiehen kokemusmaailmaan sopivan äskettäisen kuvaelman elämästäni.

Käyskentelin aivan rauhassa ja melko hyväntuulisena kaupungilla. Liikenne oli hiljaista, kovin paljoa ihmisiä ei liikkeellä ollut. Ulkona oli tietysti törkeän kylmää ja viima suorastaan säädytön, mutta kaikissa vahaliitujen hienoimmissa väreissä hehkuvat jalot lehtipuut kohottivat mielialaani, ja askeleeni oli kepeä, olipa sen alla sitten liukasta mukulakiveystä tai tasaisen kosteaa asfalttia.

Hiljaisella kadulla minua lähestyi 35-40-vuotias nainen. En kiinnittänyt häneen paljoakaan huomiota, sillä se ei ole varsinaissuomalaisessa kaupunkiympäristössä tapana, eikä hänessä sitä paitsi ollut ainakaan päälle päin mitään erikoista. Sitten hän ryhtyi puhuttelemaan - oletettavasti minua, sillä ketään muuta ei ollut sillä kadunpätkällä näkyvissä. "Mut heei, mitä jos me järjestettäis samaan aikaan molemmille...? Joo, kato", hän sanoi katsoen suurin piirtein minun suuntaani kävellessään kohti. Hätkähdin ja suoristin ryhtiäni pyöritellen mielessäni muutamia kysymyksiä, kuten: kuka tämä tyyppi oikein on? Tunnenko minä tuon? Luuleeko se minua joksikin muuksi? Onko se hullu? Olenko vaarassa? Onko takanani joku, jolle se puhuu? Mitä hittoa on tekeillä?

Kun nainen asteli luontevasti ohitseni papatustaan jatkaen, tajusin, että olin jälleen kerran joutunut korvaan työnnettävän puhelimen hämäämäksi - siis korvaan työnnettävän, ei korvalle asetettavan. En edes tiedä tarkasti, kutsutaanko tällaista nyt sitten korvanapiksi vai handsfree-laitteeksi vai miksi (olen puhelinteknologiasta aika ulkona; omalla puhelimellani ei voi ottaa edes valokuvia, koska se ei jumalauta ole kamera), mutta se on hämmentänyt minua usein jo aikaisemminkin ja, kuten odottaa saattaa, moinen ärsyttää minua niin maan perhanasti.

Muistan ensikohtaamiseni tämän penteleellisen keksinnön kanssa. Raitilla vasteen käveli nainen, joka sopotti itsekseen todella kovaan ääneen selvää dialoginpuolikasta. Päättelin, että melko ilmeisen skitso tapaus on tässä. Jokin vain ei täsmännyt. Itsekseenjäkättäjä oli pukeutunut asiallisesti, hänen tukkansa oli pesty eikä hän ollut muutenkaan syrjäytyneen näköinen. Vasta myöhemmin tajusin, mistä oli kyse: matkapuhelinyritykset olivat keksineet uuden tavan saada asiakkaansa näyttämään mielenterveydellisesti järkkyneiltä. 

Tuon ikävän kohtaamisen jälkeen tällaisia tilanteita on tullut vastaan melko tasaisin väliajoin. Aina silloin tällöin on mietittävä, onko kaupunkitilaa jakamassa Jeesukselle, mielikuvitusystävälleen tai parkkimittarille jutusteleva avohoitopotilas vai aivan tavallinen ihminen, joka ei vain halua näyttää muille olevansa puhelimessa. 

Jos tosiaan haluaa näyttää mielikuvitusystävän kanssa seurustelevalta urpolta ihmisten ilmoilla kulkiessaan, niin samapa tuo. Mutta silloin ei pidä katsoa päin muita ihmisiä. Jos katsot jotakuta päin näköä ja puhut, annat traditionaalisesti melko selvän merkin siitä, että haluat avata keskustelun tämän henkilön kanssa. Mutta ajat ovat muuttuneet. Nyt minä ilmeisesti olenkin tyhmä, kun luulen, että minua silmiin katsova, kosketusetäisyydellä seisova ja minun suuntaani puhuva länkyttävä möhkäpää yrittää puhua minulle.

Voisitte joskus työntää sitä nappia muuallekin kuin korvaanne. Kiitos tästä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti