perjantai 12. marraskuuta 2010

Alttarille takaoven kautta

Anno Domini MMX Suomen evankelis-luterilainen kirkko päätti, että kirkossa voidaan rukoilla kahden miehen tai kahden naisen muodostaman parin kanssa. Paino asetetaan passiivimuotoiselle verbille voidaan. Kyse on mahdollisuudesta ja suosituksesta, ei velvoitteesta: arkkipiispa Kari Mäkisen sanoin: "Jos jollekin työntekijälle kysymys on tavattoman vaikea, niin hänen ei ole pakko toimia ohjeiden mukaan". Nepä vasta mainiot ohjeet ovatkin (ohjeistus laaditaan vailla turhaa kiirettä ensi vuoden aikana), kun voi itse valita, noudattaako vai ei. Haluan lukea päätöstä kuin vihtahousu pyhää kirjaa - koska siihen suorastaan tyrkytetään mahdollisuutta - ja muodostan siitä sellaisen tulkinnan, että kirkko asettaa homoseksuaalisessa parisuhteessa elävän jäsenistönsä edelle kaikki sellaiset työntekijänsä, joille tällaisen parisuhteen hyväksyminen sattuu joistakin henkilökohtaisista syistä olemaan tavattoman vaikeaa. Homofobi ennen homoa. 


Ilmeisesti ainoa, joka kirkolliskokouksen tänään perjantaina äänin 78-30 tekemään päätökseen on tyytyväinen (tai ainakin julkisuudessa sellaista esittänyt), on arkkipiispa Mäkinen. Hän on mm. siinä harhaisessa uskossa, että kyseessä olisi "selkeä tuki ja rohkaisu homoseksuaalisille pareille" onnistuen samaan hengenvetoon lisäämään, että avioliitto voi olla vain miehen ja naisen välillä. B-luokan parisuhdetta B-rapun pojille siis. Kaikki ovat tervetulleita kirkon pariin, mutta eivät kaikkia kirkon toimituksia tai palveluita saamaan. Nyt pitäisi ilmeisesti olla rohkaistunut ja peräti kiitollinen siitä, että kirkko suostuu rukoilemaan itse määrittelemäänsä ihmiskuvaan sopimattomien tapausten kanssa. Kiintoisaa olisikin tietää, minkä puolesta tarkalleen ottaen silloin rukoillaankaan: parisuhteen vai "paranemisen"? Ehkäpä tämäkin jää yksittäisen kirkon työntekijän omaan harkintaan.


Lyhyesti ja ytimekkäästi kirkolliskokouksen päätös on erittäin paska kompromissi, ja arkkipiispan lausunto antaa vaikutelman hyvin alentuvasta suhtautumisesta homoseksuaaleihin ja niihin parisuhteisiin, joiden varaan he elämänsä rakentavat. Itse olen loukkaantunut, niin kuin sillä nyt sinänsä väliä olisi. Yhä kauemmas karkaa se mahdollisuus, että koskaan katsoisin aiheelliseksi harkita uudelleenliittymistä heterokansankirkkoomme.

Samoin kovin tekopyhältä kalskahtaa niiden kolmenkymmenen kirkolliskokousedustajan edustamille konservatiivisille homofobeille suunnattu kädenojennus (ojennettu tosin yhä pidemmälle siihen suuntaan kuin toiseen) siitä, että avioliitto-optio säilyy vain oikeanlaisilla parisuhteilla. Homoparien kunniaton rukouspäätös on käytännössä sitä, että homot tulevat kirkkoon takaovesta (no pun intended) ja sitten alttari taas kiireesti putsataan oikeanlaisia parisuhteita varten. Kaksisuuntainen tekopyhyys ei ole kaunista katseltavaa eikä kiitosta ansaitse. 


Ehkäpä törkein, tai sanoisinko laimeammin silmiinpistävin, piirre päätöksessä on, että se ei edes tuota homoseksuaalisessa parisuhteessa eläville seurakuntalaisille keskenään tasavertaista asemaa. Kun annetaan ohjeet, joita ei tarvitse kuitenkaan edes noudattaa, jos fiilikset eivät sellaiset satu olemaan, asettaa tämä edes tätä mitätöntä rukoushetkeä toivovat homot ja lesbot hyvin eriarvoiseen asemaan sen mukaan, millaista näkemystä - tai arkkipiispan sanoja väännelläkseni henkilökohtaista vaikeusastetta - kirkon leivissä oleva osapuoli sattuu edustamaan. Vaikka seurakunnan eri työntekijöiden välilläkin olisi asiassa hajontaa, voi kynnys kysyä kieltävän vastauksen jälkeen uudelleen ollakin jo korkeampi. Kirkko on antanut palttua yhdenvertaisuudelle.


En käsitä, mitä itua on ohjeissa, joiden noudattamiseen ei ole yhtäläistä velvollisuutta. Käsittääkseni kaikki kirkon leipää nauttivat ovat hakeutuneet toimiinsa omasta vapaasta tahdostaan. Ellei sitten kykene noudattamaan annettuja ohjeita, ei ole kovin kummoinen työntekijä - näin kauniisti sanoen. Vertailu muihin vapaaehtoisiin kutsumusammatteihin korostaa kirkollisen omantunnonsatunnaisuuden outoutta: ammattisotilaalle tulee välittömiä ja ankaria seuraamuksia, jos hän jättää jostakin henkilökohtaisesta syystä täyttämättä saamansa käskyn tai noudattamatta annettuja ohjeita. Jos instituutio on kiinnostunut jäsentensä yhdenvertaisuudesta, antaa se myös työntekijöilleen yhdenvertaisesti sitovat ohjeet ja säännöt. Voisiko pappi kieltäytyä vihkimästä oikeaoppista heteroparia, jos hänellä olisi vankka henkilökohtainen vakaumus siitä, että nämä kaksi ihmistä eivät sovi toisilleen lainkaan - ts. jos asia olisi hänelle tavattoman vaikea?


Kirkolliskokous on kuitenkin puhunut, joten turhapa minun on ulkopuolisena asiasta sen enempää ruikuttaa. Tiivistelmä vielä loppuun: kirkolliskokouksen kanta on, että homoseksuaalinen parisuhde ei ole lähtökohtaisesti koskaan yhtä hyvä ja kunnioitettava kuin heteroseksuaalinen, mutta sitäkin voidaan sietää ja tätä käsittämätöntä armollisuutta tulisi kaikkien suurella kiitollisuudella tervehtiä; että huonompienkin parisuhteiden puolesta voidaan rukoilla, paitsi että siihen ei velvoiteta ketään, koska homofobia on kirkolle tärkeämpää kuin homoseksuaalit seurakuntalaiset - ja arkkipiispan mielestä tämä kanta on hyvä.


Kirkolla on oma ihmiskäsityksensä - minä en sovi siihen; minulla on oma hyvyys- ja oikeudenmukaisuuskäsitykseni - kirkko ei sovi siihen. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti