sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Antarktiksen aluevaatimukset

Talvinen sää on saanut miettimään kylmiä asioita, mutta kyllähän minä sellaisistakin lopulta saan vereni kuumenemaan. Alati laajenevassa minua vietävästi ärsyttävien asioiden joukossa keskityn tällä kertaa melko pysyvän talviseen asiaan, Antarktikseen. Se, että jokin kokonainen manner sijaitsee kaukana kaikesta ja kaikista eikä sovellu ihmisen elinympäristöksi, ei tietenkään tarkoita sitä, ettei joukko lajiteltuja postkoloniaalisia keltalumipäitä viitsisi sitäkin itselleen vaatia. Yhteensä kahdeksan maailman valtiota pahemmin tärkeilevästä päästä hinkuu itselleen siivuja ihanasta Etelämantereesta. Joukossa saattaa olla yllätyksiäkin joillekin lukijoille.

Antarktis on planeetan... no, kyllä te nyt osaatte miettiä, miltä tämä näyttää. Ja se kerää planeetan valtioiden joukosta muita vastaavia luokseen. (Kuva on arvattavasti nyysitty Wikipediasta, minne sen on lisännyt henkilö, joka valitsee kutsua itsellään nimellä Bosonic dressing. Ookoo. Hän on höveli ja sallii kaikkien levittää, käyttää ja muunnella työnsä hedelmää, kunhan hänet mainitaan sen auteurinä.

Antarktiksen käyttöä rajoittaa vuonna 1959 solmittu Antarktiksen sopimus, joka määrittelee rauhanomaista, vapaata, tieteellistä ja monenkeskistä diibadaabaa.  Sopimus ei estä kahdeksaa kusipäämaata vaatimasta itselleen yhteensä käytännössä koko hiton maanosaa. 

Ei sinänsä ihme, sillä saattaahan jäinen manner kätkeä sisäänsä arvaamattomia rikkauksia, kuten bombastiumia, jonka tähän asti tunnetusta, greipin kokoisesta varannosta Brutopian valtio on tarjonnut biljoona dollaria ja viisi tiskiallasta.
Hyvä, kuka tämän törppöilyn aloitti? Britannia, kukapa muukaan. Kukapa muukaan kuin vanha kunnon "Vittu mun imperiumi kattaa jo neljänneksen planeetan maapinta-alasta, eikä se riitä" Britannia. Kruunu vaati itselleen Falkland-saaret jo 1800-luvun alkupuoliskolla, ja vuonna 1908 britit päättivät kohteliaasti ilmoittaa muulle maailmalle, että vähän ne kaikki muutkin saaret siitä etelään ja niillä seuduin ovat heidän omaisuuttaan. Se oli siihen aikaan tapana. Olisi ollut toki nöyryyttävää, jos Intiaa hallinnut imperiumi ei olisi voinut asettaa virallisesti kontrolliinsa jäisiä pingviininpaskakallioita ja mannerjään merilaitaa. Ensimmäisen maailmansodan tiimellyksessä Britannia ei keskittynyt kuitenkaan liikaa nuoren sukupolvensa jauhelihaksi murjomiseen Länsirintamalla, vaan ehti vuonna 1917 laajentaa virallisella ilmoituksella aluettaan Antarktiksesta sektorimaisesti aina etelänavalle saakka - huolimatta siitä, että ensimmäiseksi ko. pisteeseen oli kyllä pystytetty Norjan lippu. Keskusvaltojen voittamisen kannalta oli oleellista, että sakemannit eivät pääsisi hyökkäämään Etelä-Shetlanninsaarten kimppuun salakavalasti Etelämantereen jäätiköiltä käsin, ymmärtäähän sen. Kun muut maat huomasivat, että suusanallinen valloitus, johon riitti jonkun omanmaalaisen käyminen joskus kohteena olevan alueen lähellä, oli erittäin helppoa, alkoi Etelämantereelle sadella aluevaatimuksia. (Ne saksalaisetkin tekivät lopulta omansa vuonna 1939. Ein Volk, ein Reich, sehr kalt. Nyky-Saksa suhtautuu historiallisista syistä sangen kriittisesti aluevaatimuksiin eikä ole kiinnostunut Etelänapamantereen omistamisesta.)


Britit ovat ottaneet Antarktiksen asiat vakavasti. Lontoossa on Brittiläisen Antarktisen Territorion komissaarin toimisto, ja vailla laajaa kansainvälistä tunnustusta olevaa sektoria on kunnioitettu postimerkein.


Mietteliäs ja jättiläismäinen Elisabet II tarkkaa hyväksyvästi teknistä edistystä lumikenttien keskellä kuin Stalin konsanaan. Postimerkki vuodelta 1963. Tämän kohdalla tekijänoikeudet eivät varsinaisesti kiinnosta minua, sillä jokaista, joka tuottaa tällaista paskaa, pitäisi rangaista.


Brittien eteläiset kloonit laitettiin seuraavina asialle. Vuonna 1923 Britannia keksi määrittää omaisuudekseen toisenkin kaistaleen Etelämantereesta ja antoi sen hövelisti Uuden-Seelannin hallintaan. Vuonna 1933 Britannia huomasi omistavansa vieläkin uuden siivun mannerta, joka tällä kertaa luovutettiin Australian alaisuuteen. Ex-siirtomaat vaativat näitä kaistaleita yhä edelleen itselleen, ja varsinkin Australian aluevaatimus on todella röyhkeä.


That's not an Antarctic territory. This is an Antarctic territory! (Lähde, luonut "Lokal_Profil", vapaasti käytettävissä & muokattavissa, kunhan tekijä mainitaan.)


Jotain rajaa, australialaiset. Te olette muutenkin ainoa maa, jolla on hallussaan kokonainen manner jo ennestään. Se on ehkä pienin manner, mutta silti. Kyllä varmaan mahdutte sinne 7 618 000 neliökilometrillenne. Tosin on myönnettävä, että vaatinee jonkin verran munaa vaatia sen päälle vielä kuutta miljoonaa lisäneliökilometriä.


Norja, maa, jonka kruunun alamainen ensinnä etelänavalle ehätti, vaatii Amundsenin jalanjäljissä itselleen kahta ja puolta miljoonaa neliökilometriä Kuningatar Maudin maan muodossa - ja 243:a päälle Pietari I:n saaren osalta. Kaikkiaan Norja vaatii siis Etelämantereelta noin kuusi ja puoli kertaa itsensä kokoista jääpalaa. On sinänsä kiintoisaa, että Norjan vaatima sektori ei edes ulotu etelänavalle, jonne päästäkseen Amundsen kävi kovan kamppailun. Mainittakoon, että Norjan aluevaatimuksessa on vahva trollauksen maku, ja epäilemme tämän olevan vain tapa pottuilla Tanskalle, joka periaatteessa hallitsee Grönlantia; Kuningatar Maudin maan tärkein tutkimuskeskuskin on nimeltään Troll.


Kun D-luokan valtiot kuin Uusi-Seelanti ja Norja tekevät aluevaatimuksia, ei A-luokan luokituksestaan itsetietoisin päällepäsmäri voi olla työntämättä patonkiaan väliin. Kyllä, Ranska haluaa siivunsa jäämantereestä. Se on hieman yllättäen vaadituista alueista pienin. Adélienmaan kuulumista elimelliseksi osaksi Ranskan tasavaltaa perustellaan sillä, että joku ranskalainen kävi purjehtimassa alueen rannikolla (ilmeisesti halutessaan tarjoilla samppanjansa kylmänä) kuningas Ludvig Filipin aikana.
Hänen Majesteettinsa oli äärimmäisen kiinnostunut uutisesta, jonka mukaan amiraali Dumont d'Urville oli löytänyt kaistaleen jäistä, asumakelvotonta rantaviivaa ja nimennyt sen vaimonsa Adélien mukaan  (ranskalaiset!). Äärimmäisen kiinnostunut. Paljon kiinnostuneempi kuin esim. Rossinin uusimmasta oopperasta.
On melko väistämätöntä, että myös ne maat, jotka sijaitsevat fyysisesti lähinnä Etelämannerta, vaativat siitä osia itselleen. Niinpä Argentiina ja Chile katsovat omistavansa erinäisiä kaistaleita nekin. Nämä menevät päällekkäin Britannian omimien osien kanssa, ja ainakin argentiinalaiset lienevät koko ajan valmiita aloittamaan sodan brittejä vastaan tästä hyvästä. Onhan heillä kokemusta mahtavista ja oikeutetuista sodista Yhdistynyttä kuningaskuntaa vastaan Etelä-Atlantilla.

Näillä mailla on muutakin yhteistä kuin aluevaatimukset Etelämantereelle. Se on näiden aluevaatimusten perimmäinen syy. Se puolestaan on, että kaikki nämä maat ovat kusipäisiä isottelijoita. Helvetti, luuletteko te, että täällä eletään yhä jotain 1880-lukua? Herätkää! Nauran ääliömäisille jäätikkösektorikuvitelmillenne.

Ei ole päätä eräillä palellut. Ajoissa ainakaan.

2 kommenttia:

  1. Muistan, kuinka joskus ala-asteaikoinani katselin karttakirjasta Antarktista aluevaatimuksineen esittävää karttaa ja yritin tehdä siitä ala-asteikäisillä aivoillani jotain tolkkua. Norjan aluevaatimus oli silloin aika WTF, koska koko maa sijaitsee käytännössä maailman toisella puolella ja vaatii aluetta, joka on suurempi kuin se itse.

    Minua muuten ihmetyttää suuresti, että joku ei ole jo keksinyt asianmukaisista avaruuden hyödyntämissopimuksista huolimatta vaatia itselleen esimerkiksi kaistaletta Kuusta - toki ilmattoman pölytasangon omistaminen aina pari jääneliökilometriä ja muutaman pingviinilauman hakkaaa?

    VastaaPoista
  2. Tai mitenkäs on, jos omistaisi kaiken energiamme ultimaattisen lähteen? Kuten esim. Ángeles Durán? (http://yle.fi/uutiset/ulkomaat/2010/11/espanjalaisnainen_vaittaa_omistavansa_auringon_2174855.html) Toivottavasti hän käy pian paikan päällä rekisteröimässä valtauksensa.

    VastaaPoista