keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Kuukauden kirja: Rakkaamme

Kaikki kelpo lukijat ovat tästä lähtien tervetulleita Napoleonisen kirjakerhon jäseniksi. Aloitan artikkelisarjan nimeltään Kuukauden Kirja.

Alun perin kaavailin nimeksi Kuukauden Kirja -Kerhoa. Sitten tulin toisiin aatoksiin.
Lyhyesti ja ytimekkäästi masurkan meininki on se, että joka kuukausi lupaan ja yritän kirjoittaa artikkelin yhdestä kirjasta, josta olen pitänyt tai jonka olen tärkeäksi ja merkitykselliseksi itselleni katsonut. Tällaiselle on ilmeinen tilaus ja tarve, sillä asiat, joista minä pidän, ovat osoittautuneet säännönmukaisesti todella mahtaviksi. Kuukauden Kirjan olisi tarkoitus olla aina kaunokirjallisuutta eli fiktiota, mutta joskus harvoin saatan tehdä tästä erityisspesiaalipoikkeuksia.

Jokaisesta valinnalla kunnioittamastani teoksesta kirjoitan siis artikkelin, jossa pyrin esittelemään sitä sortumatta ylenpalttiseen juonispoilerointiin ja kerron, mikä teoksesta tekee minun mielestäni mainitsemisen ja huomion arvoisen. Säännöt ovat siis selvillä, joten aloittakaamme marraskuun 2010 kirjalla.


Kuukauden tunnus marras merkitsee kuollutta. Siten marraskuun kirjaksi on luontevaa valita kuolemaa näkyvästi käsittelevä teos. Sellainen on Evelyn Waugh'n Rakkaamme (The Loved One: An Anglo-American Tragedy, 1948).


Väärinkäsitysten ja nolojen tilanteiden välttämiseksi huomautettakoon, että Evelyn on sukupuolineutraali nimi.
Waugh (1903-1966) oli äkkiväärä, kitkerä ja katkera englantilainen satiirikko, toimittaja, esseisti, matkakirjailija ja dogmaattinen roomalaiskatolinen apologeetta. Hän oli kärttyisä ja moderni antimodernisti, joka halveksi demokraattista politiikkaa ja ihaili Mussolinia. Waugh edusti johdonmukaisesti taantumuksen ääntä, eikä hän ollut ihmisenä millään muotoa miellyttävä kuin niille uskollisille ja rakkaille ystävilleen, joilla oli kyky sietää tätä miestä, joka ei itse paljoa sietänyt. Hän oli myös viime vuosisadan taitavimpia englantilaisia kirjailijoita, jonka pistävä, ajoittain absurdistinen, anarkistinen, tumma ja - etenkin nyt käsillä olevan teoksen kohdalla - makaaberi satiirinen romaanityyli nauttii suurta suosiota minun keskuudessani. Suomessa Waugh tunnetaan (sikäli kuin häntä ylipäänsä tunnetaan, eli todennäköisesti ei) kai lähinnä TV-sarjaksi menestyksekkäästi dramatisoidusta Menneestä maailmasta (Brideshead Revisited).


Rakkaamme on ohut, tiivis (125 sivua), tärkeä ja suuri romaani kuolemasta, rakkaudesta, Amerikasta ja Euroopasta sekä rehellisyydestä. Se on myös tolkuttoman hauska. Teoksen keskushenkilö, nuori englantilainen runoilija ja lemmikkieläinten hautaustoimiston työntekijä Dennis Barlow, kampeaa itsensä järjettömään romanttiseen seikkailuun Los Angelesin häkellyttävillä hautuumailla. Barlow on saapunut Kaliforniaan setänsä, arvostetun ja keskinkertaisen Sir Francis Hinsleyn, suojattina. Sir Francis, filmialan veteraani, on jäänyt roikkumaan Hollywoodin ympärille muodostuneeseen omanarvontuntoisten ja täydellisen anakronististen brittien siirtokuntaan. Siirtokunnan varttunut väki pysyttelee omassa piirissään omine cocktailtilaisuuksineen ja omine golfvuoroineen ja krikettikerhoineen suhtautuen amerikkalaisiin lempeällä ylimielisyydellä; kaiken kaikkiaan britit asennoituvat tilanteeseensa siten kuin olisivat Burmassa tai vastaavassa siirtomaassa. He elävät keskellä sodanjälkeistä Kaliforniaa kosteassa ja viileässä edvardiaanisessa kuplassa ja vahtaavat neuroottisesti omaa mainettaan ja erityisyyttään ryhmänä: mikäli joku Kalifornian englantilainen alkaa käyttäytyä epäsopivasti - ostamalla tehdasvalmisteiset kengät, käyttämällä vyötä olkaimien asemesta tai ottamalla vastaan epäsopivaksi katsotun työn ja päätyy tuottamaan häpeää - brittisiirtokunta kerää kolehdin ja lähettää moisen toivottoman tapauksen takaisin kotimaahan.




Kun Sir Francisin sopimusta elokuvayhtiössä ei jatketa, päätyy hän epätoivoiseen ratkaisuun. Hollywoodin brittisiirtokunta haluaa suuret, muodolliset ja mahtavat hautajaiset, joiden yksityiskohtien järjestely jää Barlow'n harteille. Barlow tutustuu Yhdysvaltojen kultaisen länsirannikon omituiseen ja pelottavaan hautajaisbisnekseen, jossa balsamoijat, meikkaajat, puvustajat ja artesaanit panevat parastaan saadakseen aikaiseksi kauniin ruumiin, jolle kelpaa jättää hellät jäähyväiset haluamissaan lavasteissa. Hautajaisten valmistelu tällaisissa oloissa on makaaberia eufemismien ilotulitusta, mutta sen yhteydessä Barlow tutustuu kauniiseen, hauraaseen nuoreen naiseen, joka työskentelee eliitin hautaustoimistossa. Tämän nimi, Aimée Thanatogenos, viestinee sangen paljastavasti kaikille ranskan- ja kreikantaisoisille. 
Sir Francisin viimeinen matka muuttuu Barlow'n oudoksi valloitusretkeksi, kun hän yrittää runouden voimalla voittaa neiti Thanatogenosin itselleen päätyen kilpailemaan tästä ilmiömäisen lapsellisen ja äitiinsä hyvin kiintyneen balsamoija/ruumiinkaunistaja Joyboyn kanssa. 

Eniten välitöntä huomiota tässä romaanissa herättää varmasti erittäin makaaberi aihepiiri. Barlow'lle suotu esittelykierros ruumiinkaunistus- ja hautajaisyrityksen palveluista on paikoin shokeeraava ja koko ajan tikahduttavan hauska. Palvelussa laskutetaan pohjimmiltaan täydellisyyteen hiotuista eufemismeista. Vaikka erilaisia ruumiille mahdollisia ja tarjottavia toimenpiteitä onkin kategorisoitu firmassa hämmentävän yksityiskohtaisesti, on itse kuolema siivottu kokonaan pois palvelun ei yli- vaan toismaallisesta ilmapiiristä, ja tämä näyttäytyy hillittömän perverssinä. Kuoleman peruuttamattomuus ja sen vähittäisen hyväksymisen prosessi on pyritty siistimään kokonaan pois siinä missä kuoleman varjokin meikattavien ja topattavien kalmojen kasvoilta. Jäljelle jää epämääräisen karmaiseva ja siirappinen ready-made-narratiivi "rakkaista", joille on rakennettu pinnallinen, maailmasta irralleen asetettu paratiisilehto, jonka monumentit ovat banaalia eurooppalaisen taiteen tyylikausien sekoitetta. Kaikki on falskia, epäaitoa ja kiiltokuvamaista, kuoleman glorifiointia jonkinlaisena täyttymyksenä, mutta kaikista menetyksistä ja tuskista riisuttuna. Kirjailija nauttii selvästi mainiosti hallitusta sapekkuudestaan kuvaamalla, miten jopa kuolema on onnistuttu pilaamaan pumpulisella sentimentalisoinnilla. Teoksessa ei asetuta kaipuuta eikä ikävää, vaan sen ulkokohtaisella, kissanpentusilmäisellä sentimentalisoinnilla rahastamista vastaan. Tämän esitetään laimentavan ja pinnallistavan myös itse kaipuuta, surua ja ikävää tai jopa hävittävän ne aidommissa muodoissaan, mikä näyttäytyy lopulta romaanin kammottavassa loppuhuipennuksessa ihmiselämän merkityksellisyyden ja ainutkertaisuuden halveksimisena.

Nyky-Suomessa kuolema tapahtuu useimmiten laitoksessa: kliinisessä, massapalveluun oritentoituneessa ympäristössä, jossa vallitsevat hygienia, aikataulut ja kustannustehokkuus. Kuolema on laitostunut, ja meillä on sille omat eufemismimme. Meidän sievistelymme ei ehkä ole niin räikeää kuin Waugh'n kuvittelemassa Kaliforniassa, mutta kuoleman laitostuminen ja laitostaminen on selvästi eräs keino pehmentää ja "siistiä" tätä väistämätöntä ja pelottavaa ilmiötä. Kuolema - persoonallinen kuolema, ei filmillä tapahtuva - on nykyajan eläville tabualuetta aikana, jolloin muut tabut ovat hyvää vauhtia katoamassa. Kuolema on kuin miinakenttä, jota ei varsinaisesti ole merkitty ja jonne menemistä ei ole virallisesti kielletty, mutta joka kierretään kaukaa ja jota ei haluta virallisesti oikeastaan edes huomioida, koska sen ajattelukin tuo mielikuvan omasta miinaanastumisesta. 

Useimmat ihmiset (myös minä itse) haluaisivat kuolla mahdollisimman kivuttomasti ja pikaisesti. Kuolema vaikuttaakin tällaisissa toiveissa ajoittain epämiellyttävän pitkäksi tai paksuksi kasvaneelta nenäkarvalta, joka on nyppäistävä pois. Nyppijä pelkää sen tekevän kipeää ja haluaa hoitaa sen mahdollisimman nopeasti. (Suokaa anteeksi vertaus; se on iljettävä, myönnän.) Ihmiset haluavat kuoleman olevan pikainen paitsi kivun välttämiseksi ja/tai sen keston rajoittamiseksi, myös siksi, etteivät olisi vaivaksi kenellekään. Tällaista taakka-ajattelua tulee ainakin suomalaisessa kuolema- ja saattohoito (eufemismihälytys!)-puheessa vastaan silloin tällöin. Siinä kuoleman väistämätön prosessi näyttäytyy kokijalle häpeällisenä ja ympäristölle kiusallisena. Olemassaolemattomuuden pelkoon yhdistyy voimattomuuden, heikkouden ja toisten armoilla olemisen pelko. Yhä pidempään elävät ihmiset haluavat siivota kuoleman yhä pienemmälle tontille.


Tämä kaikki ei ole ehkä täsmälleen sitä, mitä Waugh teoksessaan kuvaa ja ivaa, mutta selvästi sille sukua. Herra Joyboyn ja neiti Thanatogenosin työpaikkana toimiva ruumiinsilottelu- ja kuolinunelmatehdas on mitä ilmeisimmin tehokkaasti ja kurinalaisesti toimiva laitos, olkoonkin, että sen työntekijät pitävät itseään taiteilijoina. Waugh oli itse vanhoillinen ja erittäin dogmaattinen roomalaiskatolinen, jolle tuonpuoleista painottavan kristinopin asema oli kaikissa asioissa ensisijainen, ja kristinusko jos mikä on kuolemaan (sen voittamisessakin) keskittyvä uskonto. Waugh inhosi yhteiskunnallisia pyrintöjä helpottaa elämää, eikä hän viimeisten vuosikymmeniensä aikana edes pitänyt elämästä. Romaanissa hän ei kuitenkaan (onneksi) päädy tuputtamaan omaa käsitystään teologiasta, vaan keskittyy irvimiseen. Amerikan uskonnollista elämääkin toki käsitellään mystisten, neuvontapalstaa pitävien, elämään kyllästyneiden valegurujen ja uskontokuntiin sitoutumattomien, maksusta palveluitaan tarjoavien yleissaarnamiesten kautta. Tässäkin kaikki potentiaalisesti suuri ja hieno latistetaan bisnesorientoituneeksi kitschiksi, joka ei tosiasiassa arvosta ihmistä lainkaan.


Romaanin tematiikka ei rajoitu vain kuoleman käsittelyyn. Vaikka filmiteollisuus pysytteleekin taustalla, on se silti kirjassa koko ajan läsnä, ja tämä on kiistatta myös Hollywood-romaani. 
Waugh sai mitä ilmeisimmin alkusysäyksen teokseen vieraillessaan Hollywoodissa pian sodan päättymisen jälkeen, kun Menneestä maailmasta haluttiin tehdä elokuva. Waugh ei filmiteollisuutta juuri arvostanut, ja hanke kuivui kasaan pitkälti hänen oman haluttomuutensa vuoksi. Kirjan brittisiirtokunta pitää elokuva-alaa briteille sopivana, hohdokaana työnä, jonka veteraaneja myös Sir Francis on. Se kuitenkin rinnastuu romaanissa makaabereihin kuoleman kosmetologeihin ja on vain eräs pinnallisuuden parhaiten tuottavista sovelluksista. Los Angelesin kadut vaikuttavat sekavine rakennustyyleineen halvoilta lavasteilta, ja Sir Francisisin hautajaisista on muodostumassa tarkkaan käsikirjoitettu sekä ehdottoman ylituotettu show, jossa vaikutelma on kaikki ja sisältö ei mitään. Tämä pinnallisen illuusion tuhoava vaikutus leviää kaikkialle ja yhdistyy kulttuurisen kuoleman teemaan, johon palaan tuonnempana.


Hollywoodissa tiivistyy paljon amerikkalaisuudesta, ja romaanin Amerikka on komeilevaa pintaa tyhjän päällä. Neiti Thanatogenos on esimerkillinen amerikkalainen tuote: hän on täysin vilpitön, hyvin välitön, käsittämättömän naiivi ja hyväuskoinen sekä - hieman hätkähdyttävästi - lopulta täysin kykenemätön elämänhallintaan. Siinä missä nokkeluus ja viekkaus auttavat Barlow'ta eteenpäin, tuottaa ihanteellisen amerikkalaiskasvatuksen aikaansaama syvällinen viattomuus vain tuhoa. Neiti Thanatogenosin elämä ja maailma ovat hyvin hauraita konstruktioita, eikä niissä ole perustana lopultakaan juuri mitään. Herra Joyboy taas on onneton mammanpoika (kirjaimellisesti), joka paljastuu tositilanteessa täysin aloitekyvyttömäksi ja tarjoaa groteskin pilkahduksen amerikkalaisesta perheuskosta.

Jos amerikkalaisuus saakin teoksessa osansa varsin säälimättömästi, ei Waugh'n voi katsoa brittiläistäkään puolta silittelevän. Kalifornian brittiläinen siirtokunta koostuu tyhjänpäiväisistä ja ylimielisistä tärkeilijöistä, joiden koko elämä pyörii pelkän ulkokuoren ympärillä harhaiseksi kansallisylpeydeksi muuntuneena. Hollywoodin brittiestablishmentti ei välitä muusta kuin omasta julkisuuskuvastaan, josta kuvittelee virheellisesti kaikkien muidenkin olevan kiinnostuneita. Sen omat jäykät ja turhamaiset käytännöt ajavat Sir Francisin itsemurhaan, joka kuitataan vain "ikävänä" välikohtauksena, mutta jonka mahdollisuus kääkkäjengin imagoa kohottavan hautajaistapahtuman muodossa toivotetaan tervetulleeksi. 

Myös nuori Barlow esitetään sangen epämiellyttävänä hahmona. Nuorena eurooppalaisena runoilijana hän voisi olla romanttinen arkkityyppi, mutta sen sijaan hänestä paljastuu melkoisen niljakas opportunisti. Hän tuntee hyvin eurooppalaisen taiteen, klassisen mytologian ja muut arvostetut kulttuurisaavutukset, mutta päätyy käyttämään niitä kulttuurisesti lukutaidottoman, naiivin ja täydellisesti vailla yleissivistystä olevan neiti Thanatogenosin huiputtamiseen. Hänen opportunisminsa jopa näennäisesti palkitaan, kun hän käyttää hyväkseen niin hyväuskoisia amerikkalaisia kuin pöyhkeitä brittejäkin.


Näistä aineksista muodostuu täysi peruste romaanin alaotsikolle Angloamerikkalainen tragedia. Rakkaamme on kaiken muun ohella ja ehkä enemmän kuin mitään muuta romaani kulttuurieroista, kulttuurin rapistumisesta - ja kulttuurin kuolemasta. Eurooppalaiset takertuvat kulttuurin muotoihin vahvistaakseen suuruudenhullua identiteettiään ja saadakseen arvostusta sekä muita hyötyjä, amerikkalaiset taas rohmuavat kaikki tyylikaudet ja -keinot ja muovailevat niistä mauttoman yhdistelmän vailla mitään käsitystä niiden alkuperästä. Kummatkin ovat vieraantuneita itse kulttuurin sisällöstä. Jäljelle jää makaabereja ja banaaleja kuoria, kauniiksi ehostettuja kulttuuriruumiita.

Tässä vaiheessa on yleensä tapana lausua latteus kirjan säilyneestä ajankohtaisuudesta. Kulutuskulttuurin ote ihmisen elämästä ja kuolemasta ei ole kuudessakymmenessä vuodessa ainakaan heikentynyt, Amerikka on yhä Amerikka ja Eurooppa Eurooppa; Brittiläinen imperiumi ja imperiaalinen herrakansa-asenne on tosin kadonnut. Eufemismit, sievistely ja massoille tarjoiltava helppo hyväolo taas ovat voimissaan jos mitkä. Tosin Waugh'n löytämä vaihtoehtokaan ei aivan vakuuta: jokainen Portugalin Fátimassa, Ranskan Lourdes'ssa tai itse Vatikaanissa vieraillut tietää, että kitsch ja mauttomuus voivat hyvin myös katolisen kirkon piirissä. Waugh'n puolustukseksi voidaan sanoa, että hän ei esitä romaanissa mitään varsinaisia ratkaisuja, vaan lopetussävy on aitosatiiriseen tyyliin kitkerän pessimistinen. Eikä helppoja ratkaisuja olekaan - tai tarkemmin sanoen: helposta ratkaisusta tulisi osa ongelmaa.


Ja onhan kuolema lopultakin sentään helpompaa kuin elämä. Memento mori ja silleen.


 

2 kommenttia:

  1. Jotenkin odotin että jossain välissä tätä juttua olisi tullut "Random Räsänen", perinne ja perinne -ajattelulla.

    VastaaPoista
  2. Päätin aloittaa mahdollisimman arvokkaasti tämän hankkeen. Sellaiseen suunnitelmaan ei Räsänen sovi. Ja nythän tämä satunnaisdissaus tulikin kätevästi kommenttipuolella. (Vaan kyllä sekin satunnaissarja vielä jatkuu, ovathan vaalitkin tulossa ja kaikkea.)

    VastaaPoista