tiistai 28. joulukuuta 2010

Marmoripalleja mittailemassa

Homovaahdossa kirjoitettiin kaunis ylistys kiveksille, jotka identifioitiin aivan oikein fallosentrismin todellisiksi uhreiksi. Siinä ollaan hyvällä ja kannatettavalla asialla. Miehen ylväistä ja funktionaalisista sukupuolielimistä kaiken huomion tapaa viedä siitin, joka on tietysti kärkkäimpänä tunkemassa esiin, ja kivespussi boksereihin hukkuu, unhoittuu. Kivespussi saa paikkansa huomion keskipisteessä liian usein vain silloin, kun siihen osuu jotakin liian suurella liike-energialla - esimerkiksi polkupyörän tanko. Sukupuolittuneissa syövissäkin rintasyöpä saa oman tietoisuuskampanjakuukautensa, kivessyöpää taas ei jostain syystä samalla tavoin julkisuudessa huomioida (eikä eturauhassellaista; kyllä noilla molemmilla on sangen kriitillinen vaikutus mieheyteen). Suomenkielinen Wikipedia, jonka artikkelien häkellyttävää tasoa (tirsk) käyn aina silloin tällöin ihmettelemässä, sentään tietää kertoa, että "[k]ivespussin ja kivesten näkymisellä tai niiden muotojen erottumisella voi jo sinänsä olla eroottista merkitystä".

Kivekset ja koko värkki ovat myös se osa, joka kovin usein on vuosisatojen saatossa antiikin veistoksista kadonnut. Kreikkalaista kuvanveistotaidetta on ilo katsella sekä miehenä että naisena, normaalina ja epä-. Sitä ylistetään aivan aiheesta anatomisesta tarkkuudestaan ja ilmavuudestaan, mutta juuri kivesten kohdalla asiasta on hieman epäselvyyttä.

Ns. Belvederen Apollo. 100-luvulla jaa. tehty roomalainen marmorikopio Leokhareen 4. esikristillisen vuosisadan pronssioriginaalista. Vatikaanin museot.
Miehinen säkki ei ole täysin symmetrinen, mikä on tietysti anatomiseen realismiin pyrkivän taiteilijan huomioitava. 1950-60-lukujen taitteessa tehdyissä tutkimuksissa paljastui, että miehistä runsaalla 60 %:lla oikea kives on korkeammalla ja vasen roikkuu hieman alempana; lisäksi oikea kives on kaksikosta raskaampi ja tilavuudeltaan suurempi. Oletan, että näillä kohdin lähes kaikki miespuoliset lukijat tapailevat vetoketjujaan ja suuntaavat peilin ääreen, joten laitan tähän väliin toisen kuvan.

Hermes. Roomalainen kopio kreikkalaisesta 5. esikristillisen vuosisadan veistoksesta. Rooman Kansallismuseo.
Elämme sikäli hienossa universumissa ja hienoon aikaan, että täällä on ehditty tutkia tieteellisesti myös skrotaalista asymmetriaa antiikin veistoksissa. I. C. McManus, Lontoon University Collegen psykologian professori, on tehnyt aiheesta lyhyen ja yleistajuisen julkaisun Right-Left and the Scrotum in Greek Sculpture (2002; alk. osa väitöskirjaa 1979). 

McManus toteaa, että kivesten anatomia, jossa useimmiten korkeammalla oleva kives on suurempi ja raskaampi, on ristiriidassa intuitiivisen ajattelun kanssa ja siten omiaan aiheuttamaan pulmia kuvataiteilijoille. Hän vertaili 187 antiikin veistosta (joutuen muutamassa tapauksessa turvautumaan renessanssiaikaiseen jäljitelmään), joista suurin osa on roomalaisaikaisia kopioita kreikkalaisista originaaleista kivesten symmetrian ja jo edellä mainittujen tilastojen valossa. McManus jakoi veistokset kivesten asemoinnin perusteella ryhmiin - tulokset ovat taulukoituina linkitetyn tutkimuspaperin lopussa. Suurin näin saatu patsasryhmä (1) asettaa oikean kiveksen vasempaa ylemmäs, mikä on siis anatomisen yleisyyden nojalla täysin korrektia ja oikeaoppista, mutta (2) samanaikaisesti tekee vasemmasta kiveksestä suuremman, mikä on anatomisesti "väärin". Toiseksi suurimmassa patsasryhmässä taas vasen kives on ylempänä ja oikea suurempi - ts. kyseessä on edellä kuvatun ryhmän peilikuva. 
Herakles. Ns. Farnesen Herkules, kopio Lysippoksen 300-l. eaa. veistämästä originaalista 200-l. jaa. Napolin Kansallinen arkeologinen museo.
Mitä sitten? Miksi näin on? McManus esittää, että kreikkalaisten veistosten testikulaariset pulmat johtuvat osittain siitä, mitä hän kutsuu mekaaniseksi intuitioksi - vaikka kreikkalaisilla ei ollut newtonilaista painovoimateoriaa, olisi pelkästään havaitun painovoiman nojalla ihmiselle intuitiivisinta olettaa, että suurempi kives roikkuu alempana kuin pienempi ja keveämpi. Mutta todellisuudessapa se isompi onkin yleensä se ylempi. 
McManus pitää kuitenkin epätodennäköisenä, että pelkkä mekaaninen intuitio riittäisi selittämään veistosten kivestyyppifrekvenssejä. Raportin ehdottomasti mielenkiintoisin osa käsitteleekin antiikin kreikkalaisten käsityksiä oikean ja vasemman suhteista tapakulttuurin, perimätiedon, lääketieteen ja uskonnollisen symboliikan alueilla. 

Antinous, keisari Hadrianuksen (76-138) rakastettu, sittemmin jumalaksi korotettu.
Filosofi Anaksagoras (k. n. 428 eaa.) tiesi kertoa, että jälkikasvun sukupuoli määräytyy siitä, kummasta kiveksestä pääsee siementä perille saakka: oikeasta kiveksestä tulee miessiementä, vasemmasta naissiementä. Tämän pohjalta Kleofanes esitti, että mies voi valita jälkeläistensä sukupuolen sitomalla toisen kiveksen erilleen yhdynnän ajaksi. Galenoksen (k. 199/127 jaa.) mukaan taas vasen kives sai huonompaa verta kuin oikea, mikä teki siitä viileämmän. 
Hippokraattisessa lääketieteessä taas ajateltiin, että vartalon oikean puolen vaivat olivat vakavampia kuin vasemman, että poikavauvoja tulisi imettää oikeanpuoleisella rinnalla ja että oikean kiveksen kylmeneminen ja vetäytyminen on merkki lähestyvästä kuolemasta. 
McManus mainitsee tietysti myös pythagoralaisten hieman taolaistyyppisen jaottelun, jossa oikea on maskuliininen ja vasen feminiininen, ja jäljittää sitä Aristoteleen astetta koherentimmissa (ja melko täydellisen virheellisissä, mutta hyvä yritys sen ajan vehkeillä) biologisissa teorioissa. Aristoteleen (384-322 eaa.) mukaan kivekset muuten olivat vain lisääntymisen apuväline, jotka toimivat painoina pitäen siemenkanavat auki ja tasapainottavat vartaloa säädellen miehen ääntä. McManuksen tulkinnassa aristoteelinen näkemys ihmisvartalosta sekä oikean ja vasemman suhteesta tuottaa loogisesti johtopäätöksen, jonka mukaan oikean kiveksen tulisi olla vasenta korkeammalla ja myös sitä tiiviimpi ja näin ehkäpä siis myös pienempi.

Aristoteles oli kova. Ei edes kiveksiä lisääntymiseen tarvinnut.

Kaikki tämä on viihdyttävää ja jännää, muttei tietenkään kykene lopullisesti osoittamaan, kuinka paljon vaikutusta millään yksittäisellä teorialla tai käsityksellä on ollut antiikin kuvanveistäjien genitaalikuvaukseen. Outoa toki olisi, ellei anatomian tutkijoiden ajatuksilla mitään seurauksia olisi kuvataiteilijoihin ollut. McManuksen mukaan filosofien teoriat kaikessa keskinäisessä ristiriitaisuudessaankin ovat todennäköisesti voineet rohkaista kuvanveistäjiä kivesten epäsymmetriseen kuvaukseen, mutta hän katsoo jo varhaisen homeerisen kertomarunouden osoittavan, että vasemman ja oikean symbolinen ja maailmanselityksellinen vastakkainasettelu on helleeneillä paljon tätä vanhempaa perua, jolle filosofit rakentelivat. Näin kivesten kuvauksenkin voi ajatella heijastelevan jonkinlaista fundamentaalista maailmanharmoniaa. Kaunis ajatus. 




  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti