perjantai 18. helmikuuta 2011

Karvoihin katsomista

Eräs ulkonäköilmiö on pysynyt minulle pitkälti selittämättömänä. Se on kasvojen karvoitus. Minun on pienestä pitäen ollut vaikeuksia ymmärtää, miksi joku haluaisi pitää partaa ja/tai viiksiä. Ei sillä, että se minua varsinaisesti häiritsisi. Pikemminkin kummastuttaa sikäli kuin ajaudun ilmiötä pohtimaan. Itse pidän partakarvoitusta - ja nyt puhun nimenomaisesti omastani, jonka saan päivittäin ajella, en muiden - ärsyttävänä turhakkeena, jolla ei ole muuta virkaa kuin pitkittää aamutoimia ja aiheuttaa toisinaan kutitusta ja tuottaa poskiin, leualle ja kaulalle ärsyttäviä karvantynkiä, joihin näin talvisaikaan takertuu kaulaliinasta nukkaa. Kaiken huipuksi oma parrankasvuni on sellaista, että vaikka aamulla sileäksi ajelisi, tulee iltapäivällä hyvin selvästi näkyviin anglosaksien nimellä five o'clock shadow tuntema ilmiö. Minulle parrankasvu on omakohtaisesti siis vain pelkkä rasite, josta mielelläni luopuisin. Jos saisin lampun hengeltä kolme toivomusta, voisi yksi niistä olla parrankasvun lopettaminen osaltani. (Ne kaksi muuta toivomusta saisivatkin sitten olla vähän tasokkaampia.) Tosin tuurillani todennäköisesti leukaani ilmaantuisi pian tämän jälkeen erittäin suuri ja ruma luomi tai syylä.

Suhteeni muiden ihmisten kasvojen karvoitukseen on monimuotoisempi. Joillekin ihmisille kasvojen alueen karvoitus sopii. Joillekin se kuuluu. On vaikeata kuvitella siloposkista Marxia tai Freudia - tai Einsteinia ilman viiksiä. (Marx joutui aikanaan terveyssyistä oleskelemaan Pohjois-Afrikassa, ja sikäläinen ilmasto pakotti hänet ajelemaan partansa pois. Hän ei suostunut tämän jälkeen kuvattavaksi tai litografioitavaksi tai muutakaan.) Joskus parrakkaita tai viiksekkäitä miehiä nähdessäni (ja jos minulla ei tosiaankaan ole parempaa tekemistä) pyrin kuvittelemaan ko. karvoituksen historian, miettimään, miksi tämä henkilö on sen kasvattanut ja mitä se hänelle edustaa, miksi hän pitää sitä jne. Raskas työ vaatii raskaat huvit, tiedän. Kasvojen alueen karvoituksen hallinta muulla tavalla kuin ajelemalla se kokonaan pois on minulle aina jossain määrin mystinen valinta. En kuitenkaan pidä sen valitsevia ihmisiä sinänsä tämän takia omituisina tai muutakaan sellaista. Asiaan on muutama poikkeus.

1) Naiset, joilla on viikset ja/tai partaa. En pysty ymmärtämään, miksi he eivät aja sitä pois, ja ainoa keksimäni selitys on, että he haluavat tällä valinnallaan huomiota. Siten en näe, että sen huomioiminen tarkentavalla katseella olisi mitenkään väärin. Se ei ole jotain oman valintamme ulottumattomissa olevaa, kuten nenän koko tai muoto, vaan valittavissa siinä missä (ei-kaljuille) kampaustyyli.

2) Jouhet kulmakarvoina. Tietyssä iässä miehille alkaa tunkea erikoispaksuja ja erikoispitkiä kulmakarvoja, joiden paksuus on noin neljän normaalipaksuisen luokkaa. Nyppimättömyys johtaa mustekalamaisen metsikön leviämiseen, ja ennen pitkää näitä jäykkiä jättihaivenia sojottaa kulmain harjalta kuin siimanpätkiä epäsiistin vapaa-ajankalastajan pakissa. Koska nämä ovat peilistä havaittavissa, on ainoa syy niiden pitämiseen oma huomiohakuisuus. Muuta en tämänkään kohdalla kykene keksimään. Alan mestareita on edesmennyt filosofi Georg Henrik von Wright, joka ei kulmakarvojensa vuoksi voinut seistä hissin etuosassa lainkaan: ne olisivat jääneet ovien väliin. 

3) Nenänvarren karvat. Joillekin varttunemmille miehille kasvaa jäykkiä ja paksuja jouhia nenänvarteen. Parhaimmillaan niitä sojottaa nenän päältä kymmenenkin monen monituisen sentin mittaista jäykkää karvaa. Yleensä tällaisia on havaittavissa miehillä, jotka ovat muuten ajelleet partansa. Tälle ilmiölle ei ole löydettävissä muuta selitystä kuin se, että nämä miehet ovat mielisairaita ja menettäneet elämänsä hallinnan jollakin traagisella tavalla. Mikään sellaisessa maailmassa, jossa on partakoneita ja saksia, ei oikeuta tällaista ilmiötä. Ei mikään.

Jotkut kasvokarvat ovat ilmiselvästi sellaisia, että niitä kannetaan pelkän shokkiarvon takia. Ohessa galleria eräistä historian hillittömimmistä naamakarvalajitelmista. Suurin osa on hullujen partojen ja viiksien kultaiselta vuosisadalta (n. 1830-1918)
Henrik Ibsen (1828-1906). Norjalainen nero, joka kirjoitti Nukkekodin ja Hedda Gablerin. Tuo tursake kirjoitti Villisorsan. Ibsen oli draamassa aikanaan oman tiensä kulkija, ja parrankin suhteen hän on ajellut juuri sen alueen, jonka normaali parrankasvattaja jättäisi ajelematta. Jos Roope Ankka olisi ihminen, hän näyttäisi otaksuttavasti juuri tältä.
Yhdistyneen Italian ensimmäinen kuningas Viktor Emmanuel II (hän oli II Sardinian dynastisen laskurin mukaan, vaikka oli ensimmäinen nykyaikaisen Italian kuningas, neropatit) (1820-1878) suosi mallia, joka näyttää parran osalta siltä kuin ylhäältä päin kävisi kova tuuli ja viiksien osalta siltä kuin sellainen puhaltaisi alhaalta. Vaikka olet kuinka Padre della Patria, V.E., et näytä kuninkaalta. Näytät Chaplinin lyhytfilmien koomisilta pahiksilta, joita potkaistaan persuksille.
Abílio César Borges, paroni Macaúbas (1824-1891) oli brasilialainen lääkäri ja kansansivistäjä ja kuvasta päätellen täysi mielipuoli. Hän piti kaikesta päätellen päätään planeettana ja halusi sille Saturnus-tyyppiset renkaat - karvasta.
Kyllä, Friedrich Nietzsche (1844-1901), brasilialainen neverheard-pedagogi peittosi sinut omassa lajissasi. Mitäs siihen sanot, Überschnurrbart?
Bjørnstjerne Bjørnson (1832-1910). 1800-luvun norjalaiskirjailijoilla oli nähtävästi jonkinlainen karvakisa. Bjørnsonin pulisongit olisivat voineet käydä kaksintaistelun Ibsenin poskiparran kanssa. Näillä naurettavan liioitelluilla rekkamiespulareilla kirjoitettiin Norjan kansallislaulun sanat ja pokattiin Nobelin kirjallisuuspalkinto 1903.
Saksan viimeisin keisari Vilhelm II (1859-1941). Jos ihminen pitää tällaisia viiksiä, on niistä voitava tehdä jonkinlaisia johtopäätöksiä. Eikä tarvitse olla yltiöfreudilainen päätyäkseen yhä uudelleen siihen, että avain on impotenssi.
Säveltäjä ja urkurimestari César Franck (1822-1890). Säveltäjänä tulot ovat niukassa, ja pariisilaistalot olivat kylmiä, joten Franck kasvatti eristeet itse. Tällaisen pitämiseen on näet pakko olla pragmaattinen syy. Pakko.
Mikä näitä Italian kuninkaita oikein vaivaa? Umberto I (1844-1900) näki ilmeisen paljon vaivaa näyttääkseen henkisesti järkkyneeltä, ahdistuneelta numismaatikolta. Hänen katseestaan aistii sen valtavan angstin, jota Italian monarkkina oleminen väistämättä tuottaa. Umppis näyttää vähän Nietzscheltä, jonka tukan paikalla on van Goghin maalaamaa peltoa puimisen jälkeen.
Kuudenkymmenen pennin presidentti Kyösti Kallio (1873-1940) piti tällaista harottavaa etelävaltiolaisen plantaasinomistajakääkän jouhiasetelmaa ilmeisesti tyylikkäänäkin. Kallio oli olevinaan nöyrää poikaa, mutta tällaisten viiksien pitäjä on pohjimmiltaan yhtä nöyrä ja vaatimaton kuin Salvador Dalí.
Itävallan keisari Frans Joosef (1830-1916). Jokin tässä partatyylissä saa keisarin suun muistuttamaan jotakin aivan toista ruumiinaukkoa. Se ei ole hyvä asia, ei keisarin eikä minunkaan julkisuuskuvani kannalta. Jatketaan nopeasti eteenpäin.
Egyptin sulttaani Hussein Kamel (1853-1917) oli vakaasti sitä mieltä, että Gizan Sfinksillä oli aiemmin paitsi nenä, myös tällaiset maailmankaikkeuden suurin keikari -tyyppiset viiksikarvat.
Ranskan keisari Napoleon III (1808-1873) yhdisti aistikkaan pukinparran järjettömiksi ovenkarmiintakertujiksi vahattuihin viiksiin. Hän saattoi käyttää viiksiä siihen, että lävisti niihin jokaisen illan aikana avatun samppanjapullon korkin pysyäkseen laskuissa. Tyyppi näyttää vanhanaikaisen mykän melodraaman siltä hahmolta, jonka esiintyessä pianisti vaihtaa molliin ja joka sitoo kauniin ja vaalean tytön ratakiskoille ja saa lopuksi köniinsä. Ja niin tälle tapaukselle suurin piirtein kävikin. Napoleon III näyttää myös täsmälleen siltä, miltä Saatana näyttäisi, jos Helvetti olisi cancan-tyyppinen revyy-yökerho.
Yhdysvaltain kahdeksas presidentti Martin Van Buren (1782-1862) oli itse asiassa koditon ukko, joka löydettiin Valkoisen talon puutarhavajasta, pestiin ja puettiin kivoihin vaatteisiin ja esiteltiin sitten presidenttinä. Ainakin jos tätä valokuvaa on uskominen.
Kreikan kuningas Yrjö I (1845-1913). Tuo värkki oli takuulla vain kärpästen hätistelyä varten.
Jules Ferry (1832-1893), Ranskan pääministeri. Tämä häiskä on selvästi kasvattanut nuo karvaulokkeensa, jotta ne lepattaisivat ilmavirrassa todella ällöttävän näköisesti. Ja hän on siitä helvetin ylpeä, sillä hänellä on kammottavain karvapehkoin reunustamalla pärställään ilme, joka on kaiken ikinä ilmennetyn omahyväisyyden tiivistelmä.
Alankomaiden prinssi Henrik (1820-1879) yhdistää kaksi edellistä mallia, mikä tuottaa kiistattoman maanisdepressiivisen kombinaation.
On täydellisen käsittämätöntä, että joku haluaa pitää tällaista Aatu-häpykarvoitusta viime vuosisadan ensimmäisen puoliskon jälkeen. Ecuadorin lyhytaikainen kavaltajapresidentti Abdalá Bucaram Ortiz ( "El Loco", s.1952) syrjäytettiin virasta vuonna 1997 henkiseen epävakauteen vedoten, ja yksi vilkaisu hänen nenänsä alle paljastaa arvion perustelluksi.

2 kommenttia:

  1. Historia ei siis ole totaalisen paha : "Kalapuikkoviikset" puuttuvat. Aina muutos ei ole hyvästä, sano.

    Mieleen tulee myös se; Jos parta menee alas ja viikset ylös, niin kuinka kovaa mies oikein huutaa?

    VastaaPoista
  2. Kalapuikkoviikset ovat persoonalliselle tyylille sitä, mitä kalapuikot ovat gastronomialle.

    VastaaPoista