lauantai 5. helmikuuta 2011

Mut sankarmaassa vaikka unhotuksiin jäis tää muisto

Hyvää Runebergin päivää. Käsi sydämelle ("pää huono oli", arveltiin, "mut sydän paikallaan): kuinka moni ajattelee sanan "Runeberg" kuullessaan sitä kostutettua torttua? Joku ehkä tietää Maamme-laulun mainita. Vaan siinäpä se sitten olikin, Runeberg meidän ajallemme. Kun hänestä tehtiin kansallisrunoilija, hänet kirjaimellisesti nostettiin kaapin päälle eikä alas enää otettu. Hänet on tuomittu koulujen teemapäivämaininnaksi, jota lauletaan kahden säkeistön verran ja jota kukaan ei lue. Tortutkin ovat alun perin Fredrikan tekosia - tosin J. L. varmaankin sai ajatuksen lutrata ne punssissa. Monumentti olet, Runeberg, kuollut olet, sinä runoilija, V. Linna on sinut selättänyt, pulunistuin Esplanadilla olet. 

Tuo poseerauskin on niin 1800-lukua.
Liioitteluako? Otetaan satunnaisotannalla sata suomalaista ja pyydetään näitä nimeämään mahdollisimman monta Vänrikki Stoolin tarinoiden ja Tuntemattoman sotilaan hahmoa. Katsotaan, kuka voittaa. Kyse ei ole vain siitä, että Linnan realistisempi ja ivallisempi kuvaus on (ansaitusti) syrjäyttänyt Runebergin ihanteellisen romantiikan sodan kertomusten yleisenä tyylilajina ja sävynä. Kyse on myös siitä, että suomalaiset eivät yleisesti ottaen tiedosta vuotta 1939 edeltävää faktuaalista sotahistoriaa. Rokan Antti on fiktiota, ja hänet tuntevat kaikki; Döbeln oli totta, ja häntä luultaneen turkkilaiseksi kebabpizzerianpitäjäksi. Adlercreutzia ei tunneta, ei osata ääntää eikä kirjoittaa - eihän hänellä ole edes nimikko-olutta (jota kelpaisi siemailla, kun Partalass' suurustaan rauhassa syö). Suomen sota on hataraa sumua, jota ei osata edes yhdistää aikakauden vallankumoussotien ja koalitioiden yhteyteen. Se on yksinkertaisesti jotain mielenkiinnotonta puuroa, joka tapahtui liian kauan ennen aikaa, johon iltapäivälehden Mannerheim-spesiaali ulottuu.

Täten Runebergin päivä on mitä mainioin sivistysinstitutionaalinen merkkipäivä: se osoittaa, kuinka ohutta ja rajautunutta yleissivistys maassamme on. Tiedetään, että lippu liehuu siksi, että on Runebergin päivä, mutta miksi on erikseen Runebergin päivä? Runeberg oli osa eurooppalaista romantiikkaa, ja hän asettaa sodan kontekstiin (Kustaa IV:n heikkous ja saamattomuus johti tämän syrjäyttämiseen, ja siinä oli Suomen sodan kenraaleitakin mukana) sekä esittää myös sen aineettomat seuraukset tai saavutukset (Maaherra). Meidän aikanamme tällaisten yhteyksien tiedostaminen on kovin hataraa - ei tosin sillä, että kansojen enemmistöillä olisi koskaan sellaisista ollut enemmälti hajua, mutta nykyään suomalaisten pitäisi olla koulutetumpia kuin milloinkaan aiemmin.  

Näitä tunnelmia liennyttämään jotakin kohottavaa: suosikkini Vänrikki Stoolin tarinoiden runoista, Maaherra, kuvitelma Venäjän kenraali von Buxhoevedenin ja Savon & Karjalan läänin maaherra Olof Wibeliuksen kohtaamisesta. Siinä saavutetaan minusta aitoa ylevyyttä, ja sen sanoma on terveimpiä koko runoelmassa. Se myös kontekstoi ja taustoittaa sotaa, jonka kuvauksessa on taipumusta juuttua yksinomaan rintaman veriseen sankaruuteen, ja se esittää Runebergin tulkintaa sekä näkemystä Suomen valtio- ja sivistyshistoriasta. Siitä ei ole muistaakseni mainittu Ilta-Sanomien upeassa Adlercreutz-spesiaalilehdessä.
Kasvaako maine tanterella vaan,
jot' uljaan urhon veri kostuttaa,
ja eikö aseetonkin toisinaan
voi miehuutt' osoittaa?
Syvällä Suomess' oli kätkynyt
mies, rauhan mies jo nuorest' iästään:
rauhassa vanhenneena hoiti nyt
maaherranlääniään.
Wibelius nimensä, - se korkean
ei suvun ollut, arvokas tok' on:
se hänen nimenään sai kunnian
ja nousi arvohon.
Kultaiset päivät vankan miehuuden
hän rauhan toimiss' oli viettänyt.
Nyt sota riehui maassa isien,
hän vanhus oli nyt.
Saaliina raastettuna ystävän
ja vihollisen kesken vuorottain
sai levon, rauhan antaa alttiiks hän
hyväksi voittajain.
Lakia suojella ja huojentaa
maan kuormaa pyhä tehtävänsä on,
siks ei hän päivin koskaan rauhaa saa,
siks yökin uneton.
Näin kerran yksin virkahuoneessaan
hän istui kera kahden sihteerin;
hän murtuneelta näyttää, vait on vaan
ja vaiti toisetkin.
Lepoa ois hän suonut, hetkeks vaan;
se liikaa on. Taas ovi avautuu,
ja, aseellinen joukko seurassaan,
soturi ilmaantuu.
Soturi tuo se ryssäin voimien
pääkenraal' on, ei mikään halvempi;
perälle astuu hän ja uhaten
tuiskaisee jyrkästi:
"Maaherra, taistelu on päättynyt,
tän maan jo meille asevoima soi;
kuin taistella sen miehet vielä nyt
riveissä Ruotsin voi?"
"Kas, tuoss' on kynä, tuohon istukaa
ja kirjoittakaa käsky ankarin;
se tavaran ja hengen pitää saa,
ken palaa kotihin;
mut hurjana ken vielä niskurois
herraansa, keisaria, vastahan,
sen suku armott' ajetahan pois
talostaan, maaltahan."
"Te ymmärrätte, kirjoittakaa niin."
Hän päätti, uhkan hymy huulillaan.
Wibelius katsoo tuomarpöytään, siin'
on laki Ruotsinmaan.
Kätensä lujaan laskee kannelle,
ja silmä, kirjaan luotu, välkähtää:
"Kenraali, niillä, joita uhkaatte,
on suoja vahva tää."
"Meill' aarre kallis, turva aseeton
se on, kuink' ikään onni vaihettuu;
sen valtiaanne vahvistanut on,
se häneen turvaantuu."
"Siin' ikivanhuudesta säädetään:
jos rikkoo ken, niin syy on hänen vaan;
ei vaimo vastuuss' ole miehestään,
ei miesi vaimostaan."
"jos rikosta on maataan puolustaa,
jot' ei voi kelpo sydän myönnyttää,
miest' aseellista silloin rangaiskaa,
laps, vaimo säästäkää!"
"Te voiton saitte. Teill' on valta nyt,
siis minun tehkää, miten miellyttää!
Mut laki, ennen mua syntynyt,
myös jälkeheni jää."
Näin lausui. Säikähtäen vavahtaa
nyt sydän nuorten miesten molempain;
mut kirkkaat silmäns' ukko kohottaa,
kenraaliin katsahtain.
Tuon kasvoist' uhka oli hävinnyt,
ja katsanto jo muuttui lempeäks;
hän lujast' ukon kättä puisti nyt
ja kumarsi ja läks.
Mut kädet ristissä kuin rukoillen
nyt vanhus vaipui tuomaristuimeen;
hän voittajana ylimaallisen
sai rauhan palkakseen.
Ja läsnä olleet todistivat niin -
he kertoivat sen usein innoissaan -
kirkastus ihmeellinen huomattiin
nyt hänen kasvoillaan.
Ett' oli valo taivaan-ihanin
siit' oli heillä yksi ajatus;
mut mistä kaunis hohde syntyisin,
siit' eri arvelus.
Sen toinen sanoi loisteeks auringon,
mi kirkkaan paistehensa heihin loi;
vaan toinen sanoi: "Sisäistä se on,
sen omatunto toi."
 (suom. Paavo Cajander)

Loppuun erikoisbonuksena Runebergin oma sävellysehdotus Maamme-laulua varten. Ei alkuunkaan huono - saatan pitää tästä jopa enemmän kuin Paciuksen pömpötyksestä: arvokkaampi, juhlallisempi, hymnillisempi, rauhaisampi.


Ei pelkoa! Verta ei haistetakaan. Madeirata maistellaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti