tiistai 29. marraskuuta 2011

Kuukauden kirja: Macbeth

Synkkään kuukauteen synkkää ja veristä draamaa. William Shakespearen (1564-1616) lyhin tragedia Macbeth on hänen tunnelmallisimpia ja atmosfäärisimpiä näytelmiään. Se piehtaroi synkissä ja kohtalokkaissa aineksissa vailla romanttisia sivujuonia - tiivistettyä verisyyttä. 

Aiemmissa kuukauden kirjoissa olen yrittänyt olla paljastamatta liikaa yksityiskohtia juonesta. Nyt en siitä piittaa. Jos joku syyttää minua Macbethin spoilaamisesta, niin spoilaanpa vielä senkin, että Kullervo nai siskoaan, että Pilatus vapauttaa Barabbaan ja että pojat pitelevät kantikkaita kananpoikia paitojensa alla puhaltamassa kulmikkaita purkkapalloja.

Macbeth on siis Shakespearelle epätyypillisesti näytelmä vailla sivujuonia. Se on tiivis ja tehokas draama tappavasta kunnianhimosta, vainoharhaisuudesta, luisumisesta hirmuvaltaan, veren pesemisestä tuoreella verellä - ja noituudesta.


Skotlanti. Sää on tavalliseen tapaan surkea. Skottien kuningas Duncanilla on aihetta sekä iloon että suruun: surullista on, että maata riivaavat kapinat ja norjalaisten hyökkäykset. Iloista on, että kuninkaan serkku, Glamisin linnanherra, urhea soturi Macbeth on päihittänyt petturit. Kuningas odottaa Macbethin paluuta voittoisasta taistelusta voidakseen palkita tämän palvelukset.


Macbeth ja tämän aseveli, rohkea ylimys Banquo, ovat matkalla kuninkaan leiriin halki Skotlannin ankean maaston keskellä ukkosmyrksyä, kun he yhtäkkiä kohtaavat kolme noitasisarusta. Kellepä ei näin olisi joskus käynyt. Parrakkaat noita-akat ennustavat Macbethille ja Banquolle suuria: Macbeth tulee perimään petturi Macdonwaldin läänityksen - ja sitten hänestä on tuleva Skotlannin kuningas. Banquon jälkeläiset ovat myös aikanaan nousevat valtaistuimelle. Tämän tietoiskun tarjottuaan noidat katoavat jäljettömiin, kuten heillä on tapana. Macbeth ja Banquo jatkavat matkaa ja päättävät olla kertomatta kenellekään siitä, mitä hassua sattui paluumatkalla ilmaan haihtuvien parrakkaiden ennustajaeukkojen kanssa.


Kun Macbeth tulee antamaan raporttia kuninkaalleen, ilmoittaa tämä Cawdorin linnanherran kuolleen petturina ja lahjoittaa tämän läänityksen Macbethille. Tämäpä vasta jotakin, tuumii Macbeth itsekseen; eivätkö kolme demonista luonnonoikkua luvanneet minulle juuri tällaista? Miten ennustuksen loppuosa kuuluikaan? Ai niin, minusta on tuleva kuningas kuninkaan paikalle!
Stars, hide your fires; / Let not light see my black and deep desires.

Macbethin kotiväki on tilanteesta innoissaan. Lady Macbeth lietsoo aviomiehensä yhä suurempaan ja petollisempaan kunnianhimoon. Hän saa Macbethin uskomaan, että noidat eivät lausuneet vain ennustusta, vaan itse asiassa antoivat hänelle oikeutuksen tai peräti velvollisuuden anastaa kruunu. Hän alkaa pitää kruunua oikeutenaan. Kun kuningas Duncan saapuu vierailulle Macbethin linnaan, yllyttää Lady Macbeth miestään ottamaan veitsen kauniiseen käteen. Kuningas Duncan murhataan, ja hänen poikansa Malcolm ja Donalbain pakenevat Englantiin. Mikään ei enää ole Mabethin kuningastien esteenä.


Kuningas Macbeth haluaisi periaatteessa hallita hyvin, mutta hän on valtaantulonsa kiroamana äärimmäisen epäluuloinen ja pelkää vallankaappausyrityksiä. Hän murhauttaa Banquon, mutta tämän poika pääsee pakoon. Macbethin mieli alkaa järkkyä, kun hän kohtaa Banquon haamun kesken juhlaillallisen. Hermojen murentuessa Macbeth hakeutuu uudelleen noitien pakeille (noitatriolla on kai satunnaisten ilmestymiskäyntien lisäksi myös vastaanotto), ja nämä varoittavat häntä Macduffista. Macduff on skottilainen ylimys, joka on paennut Englantiin, kun Skotlannin ylimystö alkoi joutua murhien kohteeksi. Noidat kuitenkin rauhoittelevat Macbethiä profetoimalla, että kukaan naisesta syntynyt ei voi tätä vahingoittaa. Varmuuden vuoksi Macbeth kuitenkin murhauttaa Macduffin perheen, joka on jäänyt Skotlantiin.


Macbethin kuninkaallinen huusholli ei oikein kestä vainoharhaisuuden painetta, ja Lady Macbeth alkaa oirehtia yhä maanisemmin. Samaan aikaan Englannissa Malcolm ja Macduff päättävät yhdistää voimansa vapauttaakseen Skotlannin tyrannin vallasta. He kokoavat armeijan ja lähtevät etenemään kohti pohjoista. Macbeth luottaa noitien ennustukseen eikä kanna tästä ulkoisesta uhasta lainkaan niin paljon huolta kuin mahdollisista sisäisistä pettureista. Josif Vissarionivitsh Macbethin hirmuvalta ei osoita lientymisen merkkejä, vaikka viholliset saapuvat Skotlantiin. Sillä välin Lady Macbeth kuolee, ilmeisesti jonkinlaiseen hermoromahdukseen tai mielenhäiriössä, unissakävellessä tms. tavalla toteutettuun itsemurhaan. Macbeth vaipuu tämän uutisen edessä täydelliseen nihilismiin, mutta on silti valmis puolustamaan kruunuaan. Macduff, jonka perheen hän on murhauttanut, saapuu haastamaan Macbethin kaksinkamppailuun. Macbeth surmataan. Miten se on mahdollista? No, katsokaas kun Macduff syntyi keisarinleikkauksella eikä siis syntynyt normaalisti. Macbeth kohtaa kuolemansa, ja Malcolm kruunataan Skotlannin kuninkaaksi.


Mutta tuoko tämä ratkaisu rauhan? Onko Macbethin vainoharhainen hirmuvalta myrkyttänyt Skotlannin liiaksi? Aikooko Macduff haastaa Malcolmin? Tuleeko Malcolmista vain uusi Macbeth? Vai tuleeko Macduffista uusi Macbeth siinä missä Malcolmista tulee uusi Duncan? Kaikki tämä jatko-osassa Macbeth II: The Killing Goes On.


Ja miksi tämä draama on nyt sitten niin relevantti juuri tällä hetkellä, poislukien yleinen mustanpuhuvuus ja se, että sakkia lakoaa marraskuiseen tunnelmaan sopivasti? No, Macbeth on kertomus kunnianhimosta, joka kehkeytyy vainoharhaisuudeksi. Macbeth on tullut valtaan epäselvissä olosuhteissa, ja hän pelkää, että joku tekee hänelle itselleen macbethit. Hänestä tulee julma ja vainoharhainen yksinvaltias, oman tyranniutensa vanki. Hän uskoo, että joutuu vallassa pysyäkseen käyttämään terroria, murhia, salaista poliisia. Tällä hän kuitenkin herättää vain yhä suurempaa katkeruutta ja vihaa, ja yhä useammat saavat kyllikseen hänen hirmuvallastaan. Macbethin valtakausi ei ole niinkään hallinnointia kuin kuninkaan oman aseman pönkittämistä hinnalla millä hyvänsä. Ja lopulta tyranni ottaa opikseen siitä arvosta, jonka hän omalla esimerkillään on ihmiselämälle antanut. Hän saa maistaa miekkaa, jolla itse niin monta todellista ja kuviteltua vihollistaan tieltään siivosi. Hänen jälkeensä on odotettavissa epävarmuutta ja myrkyttyneitä mieliä. Nämä ilmiöt eivät ole tänä vuonna olleet ainakaan tavallista näkymättömämpiä.
"Thou liest, abhorrèd tyrant; with my sword / I'll prove the lie thou speak'st." Kautta profeetan parran, mitä paskaa. Minä en tällaista lue.
Paljon Shakespearen ajattomuutta hehkuttavaa kuluneempaa kirjallista lausuntoa ei voi antaa, ja siksi en sitä teekään. Jätän myös väitteet Shakespearen kuuluisasta universaaliudesta pois, sillä William Shakespeare kirjoitti teoksensa tietyssä kaupungissa tietyssä maassa tiettynä aikana silloisen viihdeteollisuuden käyttöön. Hän oli tietysti alallaan ehdotonta huippua, mutta Tudor-ajan Englannin yhteiskunnallinen, kulttuurinen ja sosiaalinen todellisuus asetti silti hänelle itselleen ja hänen teoksilleen tietyn historiallisen kehyksen. Vaikka tämä ei tarkoitakaan sitä, ettäkö hänen draamoissaan ei käsiteltäisi aiheita, jotka ovat olleet merkityksellisesti läsnä oletettavasti kaikissa kulttuureissa, olisi silti epärehellistä väittää, etteivät ne muka olisi tietyn historiallisen, ainutkertaisen aikakauden tuotteita.

Mikään edellä kirjoitetusta ei vähättele Shakespearea tai hänen tuotantoaan; päinvastoin, se nähdäkseni antaa meille tarkemman näkymän hänen taidoistaan ja lahjoistaan. Jos vain hymistellään Shakespearea universaalina kirjallisuutena (enkä tahdo väittää, etteikö Shakespeare kuuluisi maailmankansalaisen yleissivistykseen), jää hänestä varjoon monta ansiokasta puolta. Jos sen sijaan tarkastellaan hänen draamojaan draamallisesta näkökulmasta ja asetetaan ne vertailevasti oman aikansa teatteritraditioon, tulee paljon paremmin esiin kirjoittajan draamallinen lahjakkuus ja hänen kykynsä rakentaa mieleenpainuvia ja kolmiulotteisia henkilöhahmoja. Menetämme tulkinnallisesti paljon, jos emme tarkastele Shakespearea oman aikansa tuotteena. Se taas ei tarkoita, etteikö hänen teoksistaan voisi ja pitäisi tehdä uusia tulkintoja.

Macbeth tarjoaa historialliselle kontekstoinnille ja vertailulle hyvät lähtökohdat syistä, joihin paneudun seuraavaksi. Shakespeare kirjoitti näytelmän hyvin epäluotettavien historiallisen kronikoiden pohjalta (jotkut skotlantilaiset nationalistit ovat valitelleet sitä, että Shakespeare on antanut Macbethistä aiheettoman huonon kuvan - ikään kuin kukaan tietäisi koko tyypistä yhtään mitään ilman tätä draamaa) 1600-luvun alkuvuosina, todennäköisesti 1606. Ajoitus on merkityksellinen. Shakespeare sijoitti usein näytelmiä tapahtumaan ulkomailla - klassillisessa antiikissa, Italialaisissa kaupunkivaltioissa, jotka tunnettiin hullusta politiikastaan ja verisistä salajuonistaan, Itävallassa (Mitta mitasta), Tanskassa (Hamlet), epämääräisillä välimerellisillä saarilla (Myrsky) - mutta Macbeth on hänen tuotannossaan ainoa Skotlantiin sijoittuva draama.

Tapahtumapaikan valinta tuskin on sattumaa. Englannin neitsytkuningatar Elisabet I (1533-1603) päätti Tudorien dynastian. Hänellä ei ollut perillistä, ja kaikkein todennäköisimmältä mahdollisuudelta vaikutti se, että Englannin kruunu periytyisi Skotlannin kuninkaalle Jaakko VI:lle. Näin myös kävi: Elisabetin kuollessa toteutui Brittein saarilla ns. kruunujen unioni, jossa Jaakko nousi järjestysluvulla I Englannin ja Irlannin kuninkaaksi. Skotlannissa korkea politiikka oli usein ollut veristä, ja Jaakkokin oli saanut siitä osansa: hänen isänsä murhattiin, mahdollisesti hänen äitinsä, kuningatar Maria Stuartin käskystä. Ainakin Maria meni heti naimisiin murhan pääepäillyn kanssa. Seurasi kapina, jossa Maria pakotettiin luopumaan kruunusta yksivuotiaan Jaakko-poikansa hyväksi. Maria pakeni Englantiin pikkuserkkunsa Elisabetin suojelukseen, mutta sekaantui useampaan salajuoneen Elisabetin syrjäyttämiseksi; Maria Stuart teloitettiin pitkän vankeuden päätteeksi. Nämä episodit olivat luonnollisesti herättäneet paljon mielenkiintoa Englannissa, ja kun viimein Skotlannin kuningas oli nousemassa myös Lontoon johtoon, oli epäilemättä hyvä veto tehdä skottilainen näytelmä. Ja kun yleisöllä oli Skotlannin hallinnosta - varsin aiheellisesti - verinen vaikutelma, miksi tuottaa yleisölle pettymys?

Voisi kuvitella, että näytelmä skottilaisen hirmuhallitsijan noususta ja tuhosta ei olisi välttämättä aiheensa puolesta kovin imarteleva uutta skottilaista monarkkia kohtaan. Macbethissä on kuitenkin ratkaisuja, joissa nähdäkseni tullaan Jaakko VI & I:stä hyvin vastaan ja peräti kalastellaan hänen suosiotaan. Ensinnäkin Banquolle annettu ennustus siitä, että hänen jälkeläisensä tulevat hallitsemaan Skotlantia, on selvä kädenojennus Stuarteille, siis kuningassuvulle, jonka vesoja Jaakkokin oli. Banquo, jota todennäköisesti ei ole ollut olemassakaan, on Stuartien perinteinen kantaisä. 

Toinen kiintoisa Stuartien miellyttämiseen viittaava seikka on noitien rooli näytelmässä. Mihin heitä ylipäänsä tarvitaan? Modernille yleisölle noidat ovat outo ratkaisu näytelmässä, joka muuten liikkuu vakaasti politiikan ja hovijuonittelun maailmassa. Tässä tulee hyvin esiin se, kuinka teoksen alkuperäinen tuotantokonteksti on jotain, joka sisältää merkityksiä, joita moderni yleisö ei välttämättä tavoita. Nuo merkitykset voivat toki olla joskus nyanssimaisia pikemmin kuin aivan keskeisiä, mutta niitä ei silti voi kiistää. Noituus otettiin näet 1600-luvun alun Britanniassa todesta. Ja se, joka eritoten otti sen todesta, oli kuningas Jaakko VI & I. 

Jaakko oli oppinut hallitsija, joka piti noituutta vakavana uhkana valtiolle. Kun hän kävi avioitumassa Tanskan prinsessan kanssa Kööpenhaminassa, kohtasi parin laivaa suuri myrsky paluumatkalla Skotlantiin. Jaakko tiesi, että noidat olivat olleet asialla. Kaikkein huolestuttavinta oli, että samoihin aikoihin eräät oppineet julkaisivat pamfletteja, joiden mukaan magia ei ole todellinen ilmiö ja noituuden harjoittajat ovat pikemminkin hulluja kuin vaarallisia. Jaakko hyökkäsi voimakkaasti tällaisia ajatuksia vastaan ja ilmoitti pitävänsä noituutta eräänä vakavimmista yhteiskunnallisista uhkista, jota oli torjuttava noitavainoin. Kuningas julkaisi teoksen nimeltään Daemonologie, jossa esittelee ajatuksiaan saatanasta, noidista ja näiden torjumisesta. Teologinen näkemys valtiosta oli oleellinen osa Jaakon valtioajattelua. Se toistuu hänen kahdessa muussa suuressa kirjassaan, The True Law of Free Monarchies- ja Basilikon Doron -teoksissa. 
King of Scots... and Hats!
Jaakolle monarkia oli luonnonlaki, ja luonnonlait sekä luonnollinen järjestys olivat Jumalan tahto. Kuningas paitsi puolusti hurskasta absoluuttista monarkiaa, myös asettui vastustamaan luonnottomuuksia hyvin voimallisesti pitäen niitä henkilökohtaisina loukkauksina itseänsä vastaan: olihan hän Jumalan järjestyksen ilmentymä. Ei ihme, että Macbethin noidat jatkuvasti korostavat epänormaaliuttaan, johon on laskettava sisarusten parrakkuus. Käsitysten mukaan fyysinen poikkeavuus kun antoi jo itsessään vihjeitä jos ei muusta, niin ainakin alttiudesta toimintaan Jumalaa ja tämän tahtoa vastaan. Jaakko oli tietysti todella tekopyhä: hän luetteloi esim. homoseksuaaliset aktit niiden kaikkein vakavimpien rikosten joukkoon, joita "omatunnolla on velvoite olla koskaan antamatta anteeksi" ja oli itse jatkuvasti eroottisissa suhteissa miesten kanssa. Toisaalta toki teoria saattaa suoda itse monarkille erivapauksia...

Jaakon noitapakkomielteen kautta Macbethin noidatkin saavat uutta merkitystä. Shakespearen näytelmissä esiintyy toki yliluonnollisia elementtejä: Hamletissa ja Julius Caesarissa kohdataan haamuja, eikä Kesäyön unelmaa tai Myrskyä kannata tässä edes mainita, kun ei tiedä, mistä aloittaisi. Mutta Macbethin ja Julius Caesarin kaltaisissa ainakin puolihistoriallisissa draamoissa on epäselvää, onko haamu todellinen vai pelkkä syyllisen mielen tuottama hallusinaatio. Macbethin noidilla sen sijaan on ilmiselvästi hallussaan yliluonnollisia voimia. Vaikka Macbethin oma kunnian- ja vallanhimo tekee suurimman osan tuhotöistä, ovat noidat yhdellä oikealla ennustuksellaan istuttaneet sen hänen mieleensä. Eikä noitia oikein voi kuitata pelkäksi Macbethin omiksi sisäisiksi riivaajiksi, sillä myös Banquo näkee ja kuulee heidät.

Noidat eivät kuitenkaan ole ainoastaan yliluonnollisia. Heillä ei myöskään ole järjellistä vaikutinta toiminnalleen. Kun noidat vaihtavat kuulumisia, kertovat he tehneensä muitakin järjettömiä tuhotöitä: he ovat kiusanneet karjaa ja upottaneet laivoja. Mistään näistä ei ole heille itselleen mitään suoraa hyötyä. He haluavat vain levittää tuhoa ja kaaosta, he ovat jonkinlainen karmaiseva yhdistelmä pahuutta ja hulluutta, jolla on käytössään yliluonnollisia voimia. Kirjoittamisajan käsitysten mukaisesti naiset olivat alttiimpia pahan houkutuksille: noidat ovat parrakkaita sisaruksia, ja juuri Lady Macbeth kannustaa miestään ottaman ratkaisevan, väkivaltaisen askeleen tiellä kohti kruunua. Eikä voida vähätellä noitien viihdearvoa: nämä kolme hahmoa varmasti jäivät yleisön mieliin ja saattoivat toimia houkuttimena näytöksen katsomiselle. Sensaatiomaisuus veti yleisöä vähintään yhtä hyvin 1600-luvulla kuin nykyään.

Joten: miksipä ei lisättäisi ilmankin yliluonnollisia ilmiöitä toimivaan näytelmään sivuosaan (ja vielä yhdeksi draaman harvoista kokonaan hyvistä hahmoista) Stuartien kantaisä ja noitia, jos sillä voidaan parantaa näytelmän menestystä niin tavallisen yleisön (joka Shakespearen Globessa käsitti kaikki kansankerrokset) kuin kuningashuoneen keskuudessa? 


Noidat ovat kuitenkin merkittävä tulkinnallinen jakaja. Moderni yleisö on todennäköisesti valmiimpi langettamaan Macbethin harteille suuremman vastuun hänen veriteoistaan kuin noitien kontolle: on hyvin mahdollista, että 1600-luvun yleisö (tai ainakin suuret osat siitä) tekivät täysin päinvastoin. Siinä missä moderni yleisö katsoo ehkä Macbethin käyttävän profetiaa oikeutuksena haluille, jotka se onnistui hänessä herättämään, saattoi Shakespearen aikalaisyleisö taas katsoa, että kyse oli saatanallisen pahuuden tarttumisesta, johon pääsyylliset olivat pahan palvelijat, noidat itse. Tiedämmehän, että Macbeth oli aiemmin moitteeton, urhea ja uskollinen soturi. Sellaisen luonteen sortamiseen tarvitaan noituutta. Me taas olemme valmiimmat ajattelemaan, että nämä houkutukset ovat kaikissa ihmisissä, ja tilaisuus sekä kyllin isot panokset voivat viedä ihmiset mennessään ilman persoonallisen pahan edes välillistä läsnäoloa.


En voi väittää, että pitäisin esittelemääni hahmotelmaa alkuperäisyleisön mahdollisesta tulkinnasta Shakespearen omien tarkoitusten mukaisena. Eikä sillä ole juuri väliäkään: Macbeth on roisto, jota kykenemme ymmärtämään, ja siksi hän on henkilönä paljon mielenkiintoisempi kuin noidat, jotka eivät edes viivy näyttämöllä kovin pitkään - hyvä ratkaisu. Tragedian keskiössä on joka tapauksessa Macbeth, jonka omat teot vain pahentavat tilannetta. Näytelmän lopussa kaiken - sen, mistä hän ei ehkä uskaltanut uneksiakaan, ennen kuin ajatus istutettiin hänen päähänsä - saanut Macbeth on omien veritekojensa ansiosta tullut halveksimaan myös oman elämänsä arvoa: elämä "on kuin varjo häilyväinen, vain näyttelijä rukka, joka riehuin lavalla aikansa heiluu ja häipyy; se kertomus on, hupsun tarinoima, täys ääntä, vimmaa - tarkoitusta vailla."


Ja hänen jälkeensä usko pannaan Skotlannin väliaikaiseen hallitukseen, kansalliseen siirtymäneuvostoon, uuteen kuninkaaseen tai muuhun sen kaltaiseen ratkaisuun. Vaan veri ei ole vielä edes kuivunut, eivätkä noidat ole kadonneet mihinkään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti