sunnuntai 11. joulukuuta 2011

20 ärsyttävintä Disney-sarjakuvahahmoa

Aku Ankka -lehti on ilahduttanut suomalaisia jo 60 vuoden ajan, Aku Ankan taskukirjoja on ilmestynyt 41 vuotta ja Roope-setä-lehtikin on vaikuttanut vuodesta 1978. Disney-sarjakuvaa on siis ollut tarjolla pitkään, ja sillä on ollut huomattavan suuri vaikutus suomalaiseen kulttuuriin. Minä opin aikoinani lukemaan Aku Ankan parissa, ja viihdyn toisinaan yhä Disney-sarjakuvien maailmassa. Näissä julkaisuissa seikkailee lukuisia hahmoja, jotka ovat minusta sekä kiehtovia että rakkaita, ja hyvin käsikirjoitettuja, vivahteikkaasti piirrettyjä sekä taitavasti suomennettuja sarjoja on ilo lukea. Tietenkään kaikki sarjat eivät ole hyvin käsikirjoitettuja tai huolella piirrettyjä - eivätkä kaikki hahmot ole sellaisia, joista välittäisin lukea mitään. Voisi jopa väittää, että jotkut Disneyn sarjakuvissa vakituisesti, vaikka vain lyhyenkin aikaa vakituisesti, esiintyvät/esiintyneet hahmot ovat todella ärsyttäviä.

Arvostamani ja rakastamani Aku Ankka -lehden 60-vuotisen taipaleen kunniaksi olen päättänyt koota luettelon 20 ärsyttävimmästä Disney-sarjakuvahahmosta. Kaikkia seuraavista hahmoista ei välttämättä ole nähty Aku Ankassa eikä kaikkia taskukirjoissa, mutta jokainen on esiintynyt ainakin jonkin aikaa jossakin em. julkaisuista vakituisena (so. useammassa erillisessä seikkailussa) hahmona ärsyttämässä minua. 

Ennen itse listaukseen menoa on syytä mainita, että luetteloa ei ole varsinaisesti tarkoitettu lapsille ja että kuvitus palvelee normaalia ja yleisesti hyväksyttyä tunnistuskuva- ja kritiikkikäytäntöä; kaikki kuvat kuuluvat Walt Disney Companylle. Ikävä kyllä.

20 ärsyttävintä Disney-sarjakuvahahmoa

20. Mikki Hiiri
Sijalla 20 komeileekin todellinen iso kiho, Disneyn viihdeimperiumin symboli. Kaikki tunnistavat ainakin kolme Disney-hahmoa: Mikin, Hessu Hopon ja Aku Ankan. Ja kuinka ollakaan, näistä hahmoista sekä tylsin että ärsyttävin on koko puljun symboli. Ub Iwerksin ja Walt Disneyn vuonna 1928 luoma (Iwerks hoiti luomisen, Disney kunnian ottamisen, kuten tällä parivaljakolla oli tapana, oletettavasti) hiiri on kehittynyt vuosikymmenten varrella niin ulkomuodoltaan kuin persoonaltaan, mutta aina hän on ollut ärsyttävä. Mikin ärsyttävyyttä lisää se, että hänen alkuperäinen ääninäyttelijänsä oli itse Walt Disney, joka loi äänen pusertamalla kivespussinsa höyläpenkkiin. Oletettavasti. Sarjakuvissa meidän ei onneksi tarvitse kuunnella Mikin sietämätöntä kimitystä.


Alkuaikojen Mikki oli pukeutunut vain isonappisiin polvihousuihin, kenkiin ja hansikkaisiin. Hän oli alusta pitäen sietämätön. Alkuaikojen Mikki oli tosin kekseliäs ja eli hyvin seikkailullisesti sekä vaarallisesti, mutta hän oli samalla myös a) ulkomuodoltaan groteski ja b) luonteeltaan karmaiseva sadistipaska. 

Osa varhaisen animaatio- ja sarjakuva-Mikin jokseenkin luotaantyöntävästä ulkonäöstä johtuu siitä, että kun animaatio oli hidasta ja aikaavievää puuhaa, oli kätevämpää tehdä hahmojen piirteistä korostetun yksinkertaisia: vanhoissa mustavalkoisissa Mikki-piirretyissä hahmojen raajat esimerkiksi muistuttavat spagettia. On nopeampi piirtää sellaiset jalat ja käsivarret kuin sellaiset, joissa nivelet ja lumpiot ovat realistisesti oikeilla paikoilla. Tämä välittyi myös sarjakuvien maailmaan. Tämä kaikki on ymmärrettävää, muttei muuta sitä, että lopputulos on omituisen ja lievästi sairaan näköinen, kuin jotakin Mussolinin levottomammista unista.
Gaaaaaaah!

Varhainen Mikki oli myös julma ja hirvittävä olento, joka tyypillisesti huvitteli erittäin brutaalilla eläinrääkkäyksellä kuin mikäkin hirmuinen saatanan sikiö. Mikin julmuuksista saa hyvän kuvan lukemalla Disneyn käsikirjoittaman ja Iwerksin piirtämän pitkän jatkuvajuonisen strippisarjakuvaseikkailun Plane Crazy. Toistuvia vitsejä sarjassa on julma eläinrääkkäys, johon muutamat elukoista selvästi kuolevat - esim. ankka, joka työnnetään elävänä elävän sian sisään. Lisäksi Mikki päätyy sarjassa Afrikkaan, missä hän kuluttaa aikaansa vuoroin paeten, vuoroin piinaten paikallisia primitiivisiä alkuasukkaita. Varhainen Mikki Hiiri voisi itse asiassa hyvin olla jonkin eristäytyneen, pimeydessä elävän heimoyhteiskunnan julma triksterijumaluus.



Mikin hurja nuoruus eläinrääkkäyksen ja alkuperäiskansojen tuhoamisen saralla päättyi kuitenkin nopeasti. Kun hahmosta tuli laajenevan Disneyn imperiumin symboli, alkoi yhtiö suhtautua yhä tarkemmin siihen, mitä tämä seikkailuissaan oikein teki. Joukko huolestuneita kristittyjä yms. kyyliä piti silmällä sitä, millaisen esimerkin suosittu keulakuvahahmo lapsille oikein antoi. Siksi Mikin seikkailut, niin sairaat kidutusturneet kuin tervehenkisemmätkin kommellukset, jäivät nopeasti taakse. Sarjakuvissa Mikistä tuli 1940-50-luvuilla yksinkertaisesti tylsä. Se ei vähentänyt lainkaan hänen ärsyttävyyttään, vaan oikeastaan lisäsi hänen aiheuttamaansa turhautumista. 
Ei huolta, se ei ole oikea Mikki, vaikka teksti onkin autenttinen. Tiedän tämän ilman kontekstiakin, sillä nyt ruutu on huvittava, ergo: kyse ei voi olla oikeasta Mikki Hiirestä.
Tässä välillä oli toki ehtinyt ilmestyä monta klassista etsivätarinaa sanomalehtien jatkosarjoina. Niissä Mikki tutki poliisimestari Sisun ja etsivä Kaasin, joskus myös Hessun ja Akunkin kanssa erilaisia rikoksia. Nämä sarjat olivat varsin kelvollisia, mutta Mikki on persoonaltaan niiden mitäänsanomattomin hahmo. Varsinaiset rikolliset ovat niissä aina sankaria mielenkiintoisempia, ja etsivä Kaasillakin on kiintoisampi persoonallisuus kuin Mikillä. Miksi Mikki ylipäänsä on näiden sarjojen keskushahmo? Ilmeisesti vain statuksensa takia. Mitään vangitsevaa hahmon olemuksessa ei ole. On turhauttavaa, kun seikkailun laimein hahmo on aina lopulta oikeassa ja voittoisa.


1950-luvulle tultaessa Mikki Hiirestä oli tullut pitkästyttävä keskiluokkainen nysväri, joka pukeutui nyt pitkiin housuihin, kauluspaitaan, irtotakkiin, solmukkeeseen ja hattuun. Hän asui omakotitalossa vehreällä esikaupunkialueella. Hänellä oli koira, vakituinen naisystävä ja kaksi sukulaispoikaa (mitä sukua, sitä en tiedä). Eikä hän joutunut hulluihin seikkailuihin. Itse asiassa tämän kauden Mikin suurimmat vastukset olivat Minnin hankkimien uusien hattujen päivittely, Pluton toruminen ja Mortin ja Vertin toruminen. Mikissä ei ollut enää sitä vähäistäkään viihdearvoa kuin aiemmin. Mikki Hiirestä oli tullut Joseph McCarthyn ihanneamerikkalainen sillä erotuksella, ettei hahmo tunnustanut varsinaisesti mitään uskontoa. Hän oli muuten vain ällistyttävän tylsä. Hän on siisti, kunnollinen, moraalisesti puhtoinen, tekee aina oikein ja voittaa aina. Hän on johdonmukainen optimisti, jonka optimismia mikään ei haasta. Tähän mitättömään, mielenkiinnottomaan hahmoon verrattuna Aku Ankka on Raskolnikov. 
Rohkeasti vain! Kiskaise siitä nuorasta jo!
Disney on nähnyt paljon vaivaa luodakseen ja säilyttääkseen maailman rasittavimmin normaalin piirroshahmon. Viime vuosikymmeninä Mikin imagoa on yritetty palauttaa alkuperäiseen suuntaan - hän on menettänyt ylävartalonsa vaatetuksen useimmissa sarjakuvissa. Juurille palaamisesta ei kuitenkaan välttämättä ole apua, sillä en muista, että Mikki Hiiri olisi koskaan tehnyt mitään hauskaa sen paremmin filmillä kuin paperillakaan. Ainoa viihdyttävä tapa lukea Mikki Hiiri -tarinoita on pitää niitä ironisena eksistenssikriisin kommentointina amerikkalaisen populaarikulttuurin kautta - tai yrittää parhaansa mukaan nauttia sivuhahmoista. Mikki Hiiri -tarinat elävät ja hengittävät vain sivuhahmojensa varassa. Miksi kimittävän normijyrsijän painolastia ei voisi heittää vain pois ja keskittyä hahmoihin, jotka ovat oikeasti mielenkiintoisia?

19. Leenu, Liinu & Tiinu
Iineksen tuntemattoman sisaren kolmostyttäret ovat suuren ankkataiteilija Carl Barksin vähemmän onnistuneita hahmoja. On läpinäkyvän ilmeistä, että heidät on luotu vain ja ainoastaan Tupun, Hupun ja Lupun vastasukupuolisiksi kaksoiskappaleiksi. Paitsi että he ovat vähemmän viihdyttäviä, että heidät kuvataan johdonmukaisesti ärsyttävämmin ja että heille ei tahdota keksiä mitään järjellistä omaehtoista tekemistä, vaan heidän kohtalonsa on toimia Tupu-Hupu-Lupu-tarinoinen juonivälineenä. Alun perin näillä viheliäisillä söpöläisillä ei ollut edes mitään kunniallista persoonallisuutta, vaan he olivat vuosikymmenet yksiulotteisia yök, tyttöbakteereja -linjalla kulkevien käsikirjoittajien välineitä, joita käytettiin yleensä Tupun, Hupun ja Lupun rankaisemiseen. 

Sitten jostain käsittämättömästä syystä alankomaalaiset Disney-sarjakuvataiteilijat alkoivat suosia näitä hahmoja ja päättivät tehdä näille dynaamisemmat persoonallisuudet ja suoda tyttökolmikolle jopa omia seikkailuja. On vain kovin vaikeata nähdä, mitä sellaista näillä hahmoilla voi tehdä, joka ei Tupulla, Hupulla ja Lupulla onnistuisi. Ei kai ole huono asia, että ankkasarjakuvissa esiintyy myös aktiivisia naispuolisia hahmoja, mutta tämä kolmikko ei minun silmissäni pääse eroon ilmiselvästä latteasta kopioasemastaan. Kun siihen lisätään vielä hahmojen aiemman historian painolasti - usein kolmikko on esitetty raivostuttavana ja ylimielisenä wannabe-pikkuprinsessojen koplana - aiheuttaa Leenun, Liinun ja Tiinun ilmaantuminen sarjakuvaruutuun aina ikäviä väristyksiä.


18. Pluto
Pluto on esimerkki hahmosta, joka ei muuntaudu suotuisasti animaatiosta sarjakuvaan. Siinä missä esim. Aku Ankka on saanut hahmona paljon syvyyttä painotuotteissa, on Pluto-sarjakuva tasaisella varmuudella tyhjänpäiväistä ja toisinaan sentimentaalista slapstick-tylsyyttä. Sivuhahmona koira on ihan kelvollinen, mutta soolosarjakuvat ovat syvältä. Animaatiohahmona oranssi omituiskoira on jopa hyvä, mutta sarjakuvissa sen sooloseikkailut eivät tapaa onnistua. Pluto on ylipäänsä Akun ja Mikin maailmassa epätyypillinen vakiohahmo: eläin, joka tosiaan on eläin. Se on henkisesti oikean koiran tasolla, eikä sillä ole kykyä monimutkaiseen kommunikaatioon (toisin kuin esim. Tikulla ja Takulla, jotka ovat älyllisiä villieläimiä). Pluto-tarinayritysten toistuvana aiheena on se, miten jokin ärsyttää Plutoa, ja mitä laimeaa sekasortoa tästä syntyy. Animaatioslapstickin huumori syntyy liikkuvan kuvan rytmistä ja ajoituksesta, ja niitä ei ikävä kyllä voi samanlaisina välittää sarjakuvaan. Siksi Pluto-sarjakuvien lukeminen on tylsempää kuin oikeiden hölmöjen koirien katseleminen. Se ei vielä välttämättä olisi kovin ärsyttävää, mutta Pluto-sarjoissa - yli sivun mittaisissa - on vakio-ominaisuutena keltaiset selityslaatikot, jotka aliarvioivat lukijan älykkyyttä, lässyttävät ja ovat tarpeettomia. Niiden on ilmeisesti määrä kuvata jotenkin sanallisesti Pluton muutenkin ilmiselviä reaktioita ja tuntemuksia. "Mutta mitä nyt? Mikä tämä outo otus on?" Tuollainen teksti ei muutu yhtään tarpeellisemmaksi kuvassa, jossa koira hätkähtää ruohonmaton alta esiin tunkeutuvaa siiseliä, vaikka tekstin kuinka tunkisi siihen keltaiseen laatikkoon ruudun vasempaan yläkulmaan. Hiukan voisi kunnioittaa lukijoita. Millaiset surkuteltavat hyypiöt muuten laativat käsikirjoituksia Pluton soolosarjoihin? Lienevät sikäläisen nokkimisjärjestyksen hännänhuippuja.


17. Sudenpennut
Katson sudenpentujen muodostavan ankkamaailmassa aivan oman hahmotasonsa, sillä on selvää, että esim. Tupulla, Hupulla ja Lupulla on jokapäiväisestä elämästä täysin erillinen sudenpentuidentiteetti. Mutta mikä sudenpennuissa ärsyttää? No, iänikuinen puhtoisuus ja oikeamielisyys. Parhaimmillaan sudenpentutarinat ovat irvaillessaan järjestön absurdeille kunniamerkkikäytännöille ja mahtipontiselle hierarkkisuudelle - sekä johtohahmoille, joiden ego ja takinrintamus on Göringin luokkaa. Sudenpennuissa ärsyttävää on, että he ovat aina oikeassa ja moraalisia ja osaavat kaiken. Näin on varsinkin sen alalajin ääriosoittelevissa tarinoissa, joissa partiolaiset päätyvät vastustamaan Roope Ankan luonnontuhoamissuunnitelmia (ja yleensä pohatta itse on raivaustraktorin tms. puikoissa). Tarkoitus voi näissä tarinoissa olla hyvä, mutta ne ovat moraalisesti niin pelkistettyjä ja valmiiksi pureskeltuja, että ottaa mojovasti aivoon. Mutta kaikkein ärsyttävintä sudenpennuissa on heidän viheliäinen käsikirjansa, kömpelöiden juoni-instrumenttien ruhtinas, kaikkeinkirkkain deus ex machina. Tämäkin tosin riippuu käsikirjoittajasta, mutta aivan, aivan, aivan liian usein Sudenpentujen käsikirja tarjoaa juonelle äkkiratkaisun, jota ei koskaan tarvitse sen tarkemmin selittää. Tämä puolimaaginen kökkötraktori kirjaksi tekee laiskasta käsikirjoittamisesta tuskastuttavan helppoa. Ihan helvetin kaikki on siinä kirjassa. Mikseivät samalla vaikka katsoisi seikkailun lopunkin sen lehdiltä? Helvetin kaikkitietävät korventarpojat.

16. Kuru Korppi
Miksi? Miksi tämä on vakiohahmo? Ja onko se ylipäänsä olevinaan universumin sisällä "oikea" eläin vai muiden hahmojen tapaan "käytännössä ihminen", antropomorfinen eläin-henkilö? Se osaa lentää toisin kuin muut sarjojen antropomorfiset linnut, mutta silti käyttää vaatteita, lukee lehtiä... ja aloitti Hessun lemmikkinä. Mitä helvettiä? Niin muuten vielä, korpeilla on musta nokka - alun perin hyypiö olikin mainalintu. Joka tapauksessa: millä perusteella Kuru Korppi muka on legitiimi hahmo? Onko sillä jotain erottuvaa persoonallisuutta? Jos on, niin ainakaan minä en ole moisesta tietoinen. En huomaa hänen tähdittämistään sarjoistakaan sellaista välittyneen. Joten edelleen: miksi?


15. Matami Mimmi
En ole koskaan kyennyt käsittämään, mitä Matami Mimmi oikein tekee Aku Ankan sivuilla. Lehden järjelliseen hahmogalleriaan kuuluu yksi mielekäs noita, jolla on jopa yhtymäkohta muihin vakiohahmoihin, ja tuo noita on Milla Magia. Mutta Matami Mimmi: missä hän edes asuu? Kyseessä näyttää olevan jokin hieman kassialmamainen vanhapiika, jolla on hygieniapulmia ja rötiskö keskellä tarkemmin määrittelemätöntä metsää. Onko tämä metsä Ankkalinnan lähettyvillä? Ainakin joskus Mimmin "seikkailut" sivuavat Karhukoplan edesottamuksia. Pitäisikö meidän kuvitella, että mahdollisesti muutamien kilometrien päässä Mummo Ankan maatilalta asuu purppurahiuksinen ihmisnoita, joka kuluttaa aikansa yrittäen ratkoa yksinkertaisimmat taloustyönsä loitsuilla kuin jokin Tylypahkan reputtanut, yhteiskunnasta syrjäytynyt, skitsofreeninen vanha lesbo?

Sitä paitsi kaiken järjen mukaan akka on vajaat 1600 vuotta vanha, sillä hän teki ensiesiintymisensä Disneyn animaatioelokuvassa Miekka kivessä (1963), joka sijoittuu kuningas Arthurin nuoruuteen postroomalaisessa Britanniassa. Miten helvetissä hän päätyi tähän nykyajan metsään ja pysyi elossa yli tuhat vuotta huolimatta siitä, että Merlin päihitti hänet? Ja missä vaiheessa vallanhimoinen, mielipuolinen noita, joka yritti tappaa Arthurin, nössöytyi nykyiseen vihannesmaiseen tilaansa, jossa hänen merkittävimmät huolensa ovat meluavat eväsretkeilijät? 

Toisin sanoen miksi koko hahmo on tuotu sarjakuvaan, jos se on laimennettu muotoon, jossa kykenee herättämään enää hämmentyneitä kysymyksiä, johon kukaan ei yritäkään vastata? Haluan itse ajatella asian siten, että Matami Mimmi on itse asiassa syrjäytynyt ja järkensä juonut/sienipöllyttänyt syrjäytymätapaus, joka elää ennenaikaisen seniliteetin ja henkisen rappion tilassa surkeassa mörskässään hallusinoiden mukamas hallussaan olevista taikavoimista. Seikkailut jatkuvat, kunnes Ankkalinnan sosiaaliviranomaisten huomio kiinnittyy tähän säälittävään ihmisraunioon. 

Miksi Matami Mimmi saa jatkuvasti esiintymisiä, kun Taavi Ankkaa näkee ehkä kerran vuosikymmenessä? 


14. Veli Kani
Otetaan ensiksi ilmeiset seikat alta pois. Sama kuin Mimmin tapauksessa: missä tämä on tapahtuvinaan, ja miten se suhtautuu Aku Ankan muuhun ankkalinnalaiseen todellisuuteen? Ovatko nämä vaatteita käyttävät metsänelävät ankkalinnalaisiin nähden alempia eläimiä? Ainakin ne toisinaan yrittävät syödä toisiaan. Tämä ei välttämättä ole ylitsepääsemätön este: minä esimerkiksi pidän jossain määrin Sepe Suden ja Pikku Hukan välisestä kierosta dynamiikasta, ja on selvää, että sekin sijoittuu eri todellisuuteen kuin Ankkalinnan eläinihmiset - joskus jopa samaan todellisuuteen kuin Veli Kani. 

Mutta tämänkin jälkeen Veli Kani on ärsyttävä. Hän on näet laiska, itsekäs ja ylimielinen paskiainen, joka silti esitetään muka sankarina. Joskus hän toki kamppailee legitiimisti hengestään Mikko Repolaista ja muita vastaan, mutta vähintään yhtä usein kohtaamme hänet yksinkertaisesti huijaamasta arvokkaita elintarvikkeita ja muita hyödykkeiltä Veli Nallelta, joka on ilmiselvästi henkisesti jälkeenjäänyt ja elää ankeassa avioliitossa. Joskus pupupaskiainen piinaa karhuparkaa vain toteuttaakseen sadistisia mielihalujaan. Saatana mikä paska koko Veli Kani. Sais joku vetää turpaan tätä mulkvistia.

13. Poppi
Romano Scarpa otti asiakseen keksiä Ankkalinnaan uusia vakiohahmoja. Mikäpä siinä, jotkut niistä ovat ihan hauskoja ja kelvollisia. Osa, kuten tulemme vielä huomaamaan, on surkeita. Poppi sijoittuu näiden välimaastoon. Ylipirteä ja raisu tyttöhahmo ei sinänsä olisi mitenkään huono lisä galleriaan, mutta hänelle ei tunnuta koskaan keksivän mitään mielekästä tekemistä eikä mitään sellaista osaa, jota jokin toinen hahmo, vaikkapa kertakäyttöinenkin, ei voisi paremmin palvella. Poppi on turha hahmo. Hänen läsnäolonsa ei koskaan tuo tarinaan mitään ylimääräistä. Tässä turhuuden ja hukattujen mahdollisuuksien yhdistelmässä piilee hahmon ärsyttävyys. Miksi esitellä tällainen alun perin kai jokin kukkaislapsityyppinen hahmo, jolla vihjataan olevan poikkeuksellisesti aloitekykyä ja rohkeutta, jos hänellä ei päädytä tekemään oikein mitään? Scarpan kuoltua jotkut italialaiset ankkataiteilijat vielä kuljettavat Poppia satunnaisena kuolleena painona sarjoissaan, mutta hän on ilmeisesti katoamassa, kun kukaan ei keksi, mitä hänellä voisi tehdä.

12. Moby Ankka
Moby Ankka on 1960-luvun ankkaluomusten surkeimmista tapauksista. Hänen surkeuttaan Suomessa lisää se, että edes hänen nimensä sanaleikki - jonka varaan hahmonretale on nähtävästi kokonaisuudessaan perustettu - ei kielessämme toimi. Ai niin, lisäksi hän on valaanpyytäjä. Mitäköhän vittua oikein ajattelitte tätä kustessanne, Vic Lockman ja Tony Strobl? Kuka kuvitteli, että tämä olisi hyvä ajatus? Ehkä 1960-luvulla valaanpyytäjät vielä katsottiin sopiviksi sankareiksi lastensarjakuviin, mutta jotain jo tuonkin ajan ilmapiiristä kertoo se, että tietääkseni Mobyn tähdittämissä (käytän sanaa ironisesti) sarjoissa ei koskaan nähdä valaiden tappamista. 

Mobylla oli traanin- ja verensekaisesta ammatistaan huolimatta joku luottodelfiini tai -pyöriäinen. Ai niin, ja uskomattoman moniulotteinen perämies Toope Ankka, jonka luonteena oli olla tyhmä. Mutta parempi persoonallisuus sekin kuin Moby Ankan, joka on... ei juuri mitään. Hänen persoonansa perustuu ällistyttävän ilmeiseen sanaleikkiin ja siihen, että hän seikkailee merellä. Niinpä kaikki Moby-seikkailut, jotka olen surukseni joutunut lukemaan, ovat olleet erilaisia aarteenetsintä-, myrskystäselviämis- ja jonkun-jonnekin-saattamistarinoita, ja vailla yhtäkään poikkeusta vielä tyhjänpäiväisen pitkästyttäviä lajissaan.

11. Taikaviitta

Aku Ankka on klassinen hahmo, jolla on tietty persoonallisuus. Tätä persoonallisuutta voi venyttää yksittäisten tarinoiden tarpeisiin, mutta Akun vankkana pohjana on, että hän on lannistumaton ja huono-onninen tunari, äkäinen jokamies, joka uhmaa olosuhteita, polttaa päreensä ja on ylipäänsä luuseri, joka kuitenkin aina jaksaa yrittää. Aku Ankka voi olla jopa katharttinen turhautumiemme kuvastinkanava, joka päästää paineita ja epäonnistuu: hän on päähän potkittu antisankari, jolle menestys on väliaikaista ja jolla ylpeys käy lankeemuksen edellä. 

Tämä ei kelvannut italialaisille. Vuonna 1969 Giovan Battista Carpi, Guido Martina ja Elisa Penna katsoivat paremmaksi tuhota Akun persoonallisuuden suomalla hänelle Batman-tyyppisen kaksoiselämän. Kieltäydyn hyväksymästä Taikaviittaa, kieltäydyn ehdottomasti hyväksymästä koko ajatusta. Miten tällainen paska muka pääsee edes läpi? Hahmolle ei voida yhtäkkiä vain tehdä tuollaista siten, että sen persoonallisuus pysyisi muka entisellään. Jos asia olisi italialaisista neropateista kiinni, heittäisimme kaikitenkin Aku Ankan roskakoriin ja keksisimme tilalle jotakin ekstriimimpää, paskempaa, muualla jo paljon paremmin tehdyn avutonta jäljittelyä ja sanalla sanoen rikollisempaa klassisen hahmon kokonaisuutta ja integriteettiä kohtaan. Taikaviitta on typerä idea. Typerä, typerä, typerä.

Sitä paitsi alkuaikojen Taikaviitta oli täysi mulkku. Hän ei ollut mikään sankari, vaan yksinkertaisesti kiristyksellä, uhkailulla ja jopa kuolemanpelolla pelaava paskiainen, jolla ei ollut oikeudentajusta tietoakaan. Alun perin Taikaviitta turvautui jatkuvasti liikemiesten huijaamiseen ja uhkailuun yrittäen tuoda yksityiselämän etuja alter egolleen Aku Ankalle. Hän häiriköi härskisti Roope Ankan, Kroisos Pennosen ja Hannu Hanhen asioita vain omaksi itsekkääksi edukseen. Ja mikä pahinta, yleensä näissä sarjoissa Aku/Paskaviitta saa tahtonsa läpi ilman mitään vihjettä siitä, että asiassa oltaisiin liikuttu eettisesti problemaattisella maaperällä. Tämäkin tosin sopii myöhempää aitosankari-Taikaviittaa paremmin yhteen Akun kaltaisen, jatkuvaan epäonnistumiseen tottuneen surkimuksen kanssa, mutta on silti hyvin arveluttavaa lastensarjakuvassa.

Myöhempi Taikaviitta taas on selvästi Batman-tyyppinen kaupungin suojelija, mikä tosin tekee hahmosta hieman sopivamman lastensarjakuvaan, mutta kärjistää entisestään Akun persoonaristiriitaa. Itse kykenen vain vaivoin sietämään Taikaviitta-seikkailuja, ja silloinkin vain mieltäessäni ne Akun kuvitelmiksi, pelkiksi lapsellisiksi fantasioiksi, jotka eivät "oikeasti" ankkasarjakuvan maailmassa tapahdu missään muualla kuin Akun pääkopan sisuksissa.

10. Tarmo Peloton

Vic Lockman on aika kahjo mies. Hän ei ainoastaan ole omistanut sarjakuvataidettaan mm. sankaritarinoille siitä, kuinka kaksi kuollutta lasta taistelee evoluutioteorian pahuutta vastaan,
vaan on myös luonut kaksi huonoa, ärsyttävää ja täysin tarpeetonta hahmoa ankkauniversumiin. Toivon, että Herra vielä panee hänet vastuuseen Moby Ankasta ja Tarmo Pelottomasta. Tarmo on Pelle Pelottoman veljenpoika. Jumaliste, onko laiskempaa, kuluneempaa ja ennalta-arvattavampaa tapaa tuoda mukaan uusi hahmo kuin esitellä se jonkun vanhan tutun veljenpoikana tai serkkuna? Se voi menetellä, jos uusi hahmo on oikeasti jotain muuta kuin tiivistynyt karstakappale laiskuuden ja tyhmyyden kitkerintä saatanansappea. Tarmo Peloton ei ole jotain muuta, vaan sitä ihtiään. Ja niin lienee myös Vic Lockman. Hyvät ja kunnioitettavat ihmiset, joiden elämäntyöllä on mitään arvoa, eivät tee tällaisia.

Tarmo on vain ja ainoastaan pienennetty kopio Pelle Pelottomasta. Miksi? Pelle Peloton on jo olemassa: kukaan ei tarvitse kolmannes-Pelleä mihinkään. Tarmo osoittaa luojaltaan törkeää laiskuutta ja suoranaista hälläväliä-asennetta. Kyse on pohjimmiltaan siitä, että tämä sarjakuvataiteen viemärisuoli varastaa Barksilta yhden hahmon sellaisenaan, kunhan nyt vain muuttaa kokoa. Tarmo on lapsinero ja lahjakas keksijä, joka on arkisissa käytännön asioissa hajamielinen. Häntä ei tarvita mihinkään, ja hän on teennäisyydessään raivostuttava. Miksi, miksi koettelet meitä vitsauksillasi, Lockman? Tiedän, että Hessulla on veljenpoikana lapsinero Pikku-Pelle, mutta heidän välilleen edes syntyy jonkinlaista vastakohtien ja erojen dramatiikkaa ja dynamiikkaa. Tarmo taas yrittää lahjattomasti matkia Pelleä samoin kuin sen keksijä yrittää lahjattomasti matkia oikeasti luovia sarjakuvataiteilijoita. 

Tarmon ärsyttävyyttä lieventää se, että hän alkaa olla onneksi vain muisto, sillä Jumalan kiitos nykyiset ankkataiteilijat eivät häntä käytä. Hirmuinen, viheliäinen muisto. 

9. Eka Vekara

Tulevaisuudessa ihmiset tulevat näyttämään leukemiapotilailta, joilla on jokaisen rauhasen liika-tai vajaatoimintaa. Eka Vekara on Mikin raivostuttava, naftaliinikoukussa rypevä ystävänraunio tulevaisuudesta. Hänellä on surkuteltavan vartensa verhona tulevaisuuden tuotteeksi ulkoasultaan yllättävän primitivistinen musta lannevaate, johon mahtuvat säilöön kaikki maailman asiat. Kaveri siis pukeutuu deus ex machinaan. Helvetti. Jos seikkailussa satutaan tarvitsemaan jotain välinettä, tämä degeneroitunut H. sapiens(?) kaivelee sen esiin, oletettavasti surkastuneiden tulevaisuuden kivespussiensa välistä. Ekstrabonuksena tämä sarjakuvia likaava futuuripaska on varustettu vielä ääliömäisellä puhevialla: hänellä on tapana lisätä konsonanttiäänteellä alkavien sanojen eteen P. Niin kuin paska. Kuten tämä hahmo.

8. Huli ja Vili
Tuhkimo-animaatioelokuvan eläinsivuhahmot ovat jostain syystä jatkaneet elämäänsä sarjakuvissa. Useimmiten heidät on tavattu Mummo Ankan maatilalla. Miten hitossa mokomat tuholaiset ovat päätyneet Tuhkimon fantastisesta eurooppalaisesta kuningaskunnasta ankkalinnan maaseudulle antropomorfisen leskiankan tiluksille? Ja miksi? Jyrsijöillä ei ole muuta persoonallisuutta kuin että toinen on aina nälkäinen ja tyhmä, toinen taas fiksumpi. Meillä on jo tuollaiset pikkunisäkkäät, Tiku ja Taku. He ovat parempia, ja heidän läsnäolossaan ankkauniversumissa on sentään jotain järkeä, joten Mummo saa laittaa suosiolla Hansun virittämään kunnon loukut H&V-loisten pään menoksi. Ehkä näin on käynytkin, sillä näitä raivostuttavia kirppumöykkyjä ei ole sarjakuvissa näkynyt armeliaan pitkään aikaan. Toivokaamme parasta.

7. Atomiinus
Atomit eivät ole eläviä henkilöitä! Ei vaikka kuinka suurentaisi! Siinä ei ole järjen hiventä! Romano Scarpa halusi siis keksiä Eka Vekaran uudelleen. Miksi? Sairas ajatus.

6. Into Ankka
Romano Scarpa taas vauhdissa, tällä kertaa kaikkein ärsyttävimmillään. Into Ankka, joka on Suomessa aiemmin esiintynyt myös ainakin nimellä Kummo Ankka, on Scarpan viheliäisin, ärsyttävin ja ehkä myös loukkaavin tai ainakin arveluttavin hahmo. Scarpa loi tämän epäsikiön samoihin aikoihin, kun Touho Ankka teki ensiesiintymisensä. Into on turha hahmo sellaisessa ankkauniversumissa, jossa Touho on läsnä: hahmojen persoonallisuudet ovat hyvin samantyyppiset - paitsi että Touhossa on potentiaalia hyväksi hahmoksi, kun taas Intossa potentiaalia ei ole laisinkaan. 

Toisin kuin Touho, joka on tosin impulsiivinen ja herkkäuskoinen, Into on yksinkertaisesti vähä-älyinen riehuja. Olen nähnyt häntä käytettävän lähinnä tavoilla, jotka viittaavat siihen, että hän olisi jopa mielenvikainen tai lievästi vammainen. Into Ankkaa käytetään vain ja ainoastaan sähellystarinoissa, joissa meluisuus (omituinen laatu sarjakuvassa, mutta Into-sarjat ovat tosiaankin väsyttävän meluisia) on itsetarkoituksellista. Mitään oivaltavaa farssinrakentelua niiltä tekeleiltä on turha odottaa. Pelkkää uuvuttavaa, väsyttävää kohellusta, joka vaikuttaa myötähäpeällisesti sokerihumalaisen kakaran pohjimmiltaan ilottomalta reuhomiselta. Pyyhkikää tämä vastenmielinen hahmo pois, kiitos.

5. Dumbo
Animaatioelokuvien kertakäyttöhahmoja ei pidä tuoda sarjakuvasivujen vakituisiksi henkilöiksi. Ei varsinkaan silloin, kun kyseessä ei edes ole millään muotoa mielenkiintoinen hahmo. Alkuperäisessä elokuvassakin Dumbo on pelkkä havainnoitsija, oman elämänsä statisti, joka ei ole aktiivisesti mukana touhuissa, seuraapahan vain vierestä. Se tosin oppii lentämään, mutta tämä tapahtuu elokuvan viimeisen vartin aikana - ja päättää filmin mukavasti. Sitä ei pidä enää jatkaa sarjakuvasivuilla. Dumbolla ei ole persoonaa, ja kärsänaaman ympärille rakentuvia onnettomia sarjakuvatarinan mukaelmia yhdistää se, että ne ovat ällöttävän söpöileviä eivätkä ole varsinaisesti ikinä menossa mihinkään. Surkeaa ajanhukkaa.


4. Ossian Ötökkä

Siis mikä? Joku helvetin leppäkerttu, joka asuu jossain peltipurkissa tai vastaavassa? Mitä sontaa tämä oikein on olevinaan? Miksi koko hahmoa ei jätetty 30-luvulle, kun saatiin kasaan oikeasti toimivia, hauskoja ja onnistuneita hahmoja tilalle? Ainoa hyvä asia tässä täysin turhassa ja inhottavassa hahmossa on sen melkoisen siisti ja valitettavan harvinainen etunimi, muutoin koko luomus on Raid-pöllytyksen ansaitsevaa kuraa. Mitään etäisestikään mielenkiintoista ei näille 1920-luvulle pysyvästi jumiutuneille paskakuoriaisille tunnu ikinä tapahtuvan.

Ainoa hauska näkökulma asiaan on kuvitella, että ankkauniversumin hyönteiset ovat kaikki Ossianin kaltaisia ärsyttäviä nollahahmoja, jotka ovat jatkuvasti liiskausvaarassa. Mutta se ei paljon lohduta. DDT:tä nassuun vain näille hahmojen verukkeille. Ei ole hahmona säilyttämisen arvoinen, kun ei ollut edes luomisen arvoinen. Miksi tästä halutaan ylipäänsä tehdä sarjoja? Onko Disneyn eurooppalainen sarjakuvajulkaisujaosto joidenkin avaruushyönteissoluttautujien, no, soluttama?

3. Kumi-Kalle
Voi räkä, että tämä hyypiö herätteleekin karmaisevia lapsuusmuistoja henkiin. Katsokaa nyt mokomaa virnuilevaa mulkeroa idioottihatussaan ja ääliömäisissä haalareissaan kuplalla istumassa. Ärsyttävä sarjakuvataiteilija Giulio Chierchini kaivoi tämän sontapaakun häiriintyneen mielensä likaviemäristä vuonna 1988 ja kynäili hänen ympärilleen parikymmentä tarinaa, missä on parikymmentä liikaa. Aku Ankan taskukirjoissa ne tunnistaa taiteilijan luonteenomaisesta ärsyttävästä piirrostyylistä ja omituisista airbrush-väritetyistä taustoista. Nämä tekijät lisäävät sarjojen vieraannuttavaa ärsytyskokemusta.

Kumi-Kalle ei, toisin kuin nimestä voisi olettaa, ole A) varmuusvälinemannekiini tai B) sirkuksen voimistelijavetonaula, vaan raivostuttava purukumivaras, joka kykenee muotoilemaan purukumista minkä tahansa kolmiulotteisen kappaleen. Mistä hän Ankkalinnaan ilmaantui? Aktivoikaa laiskan käsikirjoituksen tunnistamis- ja varmentamistoimet, hyvät lukijat, sillä aion kertoa teille: Kumi-Kalle saapui Ankkalinnaan toisesta ulottuvuudesta. Jep, Chierchini pusersi totisesti kaiken kekseliäisyytensä tähän hahmoon.


Aluksi Kumi-Kalle kamppaili Taikaviittaa vastaan varastamalla purukumia. (Ankkalinnassa on todella vähän vakavaa rikollisuutta.) Mutta väen vängällä vakituiseksi hahmoksi pyrkivän puolivillaisen ärsykekyhäelmän pitäisi olla sympaattisempi eikä varsinkaan varastaa asioita, joita lapset voivat helposti varastaa, joten hahmoa muokattiin nopeasti rehelliseksi ja ystävälliseksi. Tämä ei tehnyt siitä yhtään vähemmän ärsyttävää. 


Kaikkien Kumi-Kalle-tarinoiden deus ex machina on hahmon kyky valmistaa esineitä purukumista. Se ei välttämättä kanna kovin pitkälle, vaikka hahmo ei olisi edes yhtä ärsyttävä. Eikä se kannakaan kovin pitkälle. Jokaisen Kumi-Kalle-kertomuksen alkaessa lukija tietää, että vastaan tulee ongelma, joka ratkeaa sillä, että tämä ulottuvuuksien välinen mätämuna muovailee pelastuksen purkasta. 

Ja sitten pitäisi vielä ajatella, että jossain on ulottuvuus, missä tällaiset pökäleet ovat normi. Helvetti.

2. Hawatha
Turpa umpeen, tyhmä squaw!
Hiawatha ei juuri Amerikassa esiinny, eikä ihme: näin sietämättömän ärsyttävää etnistä vähemmistöhahmoa todennäköisesti pidettäisiin kiihotuksena kansanryhmää vastaan - ja aivan syystä. Ylimielinen, vallanhimoinen ja lyhytnäköinen intiaani alkuperäisamerikkalaiskersa hankkiutuu ehdoin tahdoin hankaluuksiin, joista joka toiseen liittyy puuma ja joka toiseen harmaakarhu. Koska ne ovat elukoita, joita oli paljon vielä siihen aikaan, kun oli menestyviä omaehtoisia intiaanikyliä, kai. Mitä se liukuhihnakäsikirjoittajalle merkitsisikään.


Tosiaan, mihin aikakauteen Hiawathan kohellukset oikein sijoittuvat? Ja minne? Hiawathan nimi viittaa pohjoiseen, mutta heimon kuvaus on epäjohdonmukaista: tiipiit, puhvelinkalloja kanniskelevat poppamiehet ja toteemipaalut risteilevät sarjassa. Joissain tapauksissa heimolla on käytössään hevosia, joten ilmeisesti liikumme ajassa eurooppalaisten saapumisen jälkeen. Tuliaseet sen sijaan eivät näytä levinneen Hiawathan heimoon, joka turvautuu yhä keihäisiin ja jousiammuntaan. Eurooppalaisia uudisraivaajia ei sarjassa ole tietääkseni koskaan nähty, vaikka hevosten vuoksi heidän on pakko olla jossakin. On toki Disney-sarjakuvalta ennalta-arvattava ja jossain määrin järkeväkin veto olla ottamatta Amerikan uudisasutusta mukaan intiaanisarjaan, sillä se tie lastensarjakuvassa johtaa miinakentälle. Tai Disneyn tapauksessa vielä pahempaan - Pocahontasiin.
Raiskataan historia yhdessä!
Yhä vaikeammaksi käy yhdistää tätä hahmoa mitenkään Disneyn muun sarjakuvauniversumin kokonaisuuteen, koska Hiawatha liikkuu ajassakin niin selvästi erillään kaikista muista hahmoista. Monen muun Disneyn WTF-sarjakuvahahmon (Matami Mimmi, Veli Kani, Huli ja Vili, Dumbo...) tapaan Hiawathankin sarjisuran perustana on yksi ainokainen animaatioesiintyminen. Koko hahmon oikeutuksena on lyhytanimaatio Little Hiawatha vuodelta 1937. Mikä sitten teki Disneyyn ja yleisöön niin suuren vaikutuksen, että moista piti saada lisää? Tämä:
Oikeasti. Tämä on ko. animaation oleellinen vitsi, joka toistuu ja toistuu.
Kukapa ei haluaisi lisää hulvattoman hauskoja näkymiä etnisten vähemmistöryhmien pikkulasten pakaroihin? En liene ainoa, jonka mielestä tässä on nyt jotain pielessä vähemmän kivalla tavalla. Mutta siitäkin huolimatta viihdyttävämpää kuin useimmat Hiawatha-sarjakuvat. Sarjakuvissa pikkuintiaanin persoonallisuus on yksinkertaisesti vastenmielinen, vaikka onnistuukin samalla olemaan sinänsä kiinnostavasti länsimaisen traagisen arvokkaan intiaanifantasian vastakohta: mokoma kakara on kiero, ei arvosta tai kunnioita luontoa pätkääkään, himoitsee jatkuvasti kunniaa itselleen, ei koskaan kykene ottamaan opikseen mistään, on kateellinen ja harkitsematon. Tietäisipä päällikkö, millaista kalkkarokäärmettä povellaan kasvattaa. Varttuneena Hiawatha näet tulee syrjäyttämään isänsä ja viemään heimonsa tuhoisiin skalpeeraussotiin naapuriheimojen kanssa vain todistaakseen itselleen olevansa mahtava.

Hiawatha ei kuulu millään järjellä Aku Ankan sivuille sarjakuvahahmoksi, vaan korkeintaan kuvakirjoihin. Ugh.


1. Pepi   
Ärsyttävin Disney-sarjakuvia läsnäolollaan liannut iljetys, pelkkää aggressiota, vihaa ja elämänhalun menettämistä lietsova Pepi, ei vain suostu poistumaan sivuilta, joille sillä ei alun perinkään olisi pitänyt olla mitään asiaa. Tämä sekarotuinen sekasikiö ei ole faarao, vaan typerä rakkikoira, jonka olisi tarkoitus olla söpö. Ei toimi. On vain ärsyttävä, puhtaammin ärsyttävä kuin yksikään toinen tässä luetteloitu hahmo. Kaunotar ja Kulkuri -animaatioelokuvassa esiintynyt sivuhahmo sai ällistyttävän aivoituksen tai pikemminkin aivoituksen puutteen takia uran sarjakuvaelukkana.


Aku Ankka on lehti, jota odotetaan. Kun tilaan konditoriosta täytekakun, odotan sen olevan hyvänmakuinen ja miellyttävän näköinen. Siksi kakussa ei saa olla yhtä täytekerrosta, joka koostuu ulosteesta. Siksi kakun päällä tulee lukea sokerikuorrutuskirjaimin onnentoivotus eikä esim. Ime munaa. Aku Ankan vertauskuvallisesti muodostamassa kakussa Pepi on vertauskuvallinen kakkatäyte/haistattelu. 

Mokoman alamittaisen kirppusäkin äimistyttävän mitättömät epäseikkailut saavat Pluton satunnaiset soolosarjat näyttämään mestarillisen juonenkehittelyn eepoksilta. Miksi piskistä pitäisi välittää? Eihän sillä edes ole persoonallisuutta ärsyttävyyden lisäksi. Ja miksi tälle sietämättömälle pikkuhurtalle suodaan puhekuplia, kun Pluto joutuu tyytymään selityslaatikoihin? Ja miksi, oi miksi tämän hahmojen mustan peräaukon ympärille on ripoteltu vakituisia sivuhahmoja? Sivuhahmoja mitättömyydelle tässä paskaisessa rinnakkaisuniversumissa, joka ei tosiaankaan ole Ankkalinna! Perkele! 

Miksi joku tekee sarjaa, jossa ei koskaan, ikinä, ikinä, ikinä ole mitään viihdyttävää? Ja miksi sitä vielä julkaistaan? Pepi-fani on mahdoton käsite. Ne sanat eivät sovi yhteen. 

P.S. - BONUS: Samu Sirkka
Ylimääräisenä sokerina ja kunniamainintana pohjalla tuo hirvittävä omatuntohyönteinen, Samu Sirkka. Inhoan tätä viktoriaanisesti tälläytynyttä lööperinsirittäjää yhtä lailla animaatio- kuin sarjakuvahahmonakin. Sarjakuvissa hän esiintyy onneksi harvoin, mutta jo Pinocchiossa hän on raivostuttava, ja hänen suurin opetuksensa kiteytyy siihen, että kun vain jaksaa haluta jotakin tarpeeksi pitkään, se toteutuu. Mahtava, uskomaton opetus! Mutta sanopa tämä, sinä iljettävä ötökkä: jos se muka on totta, niin miksi sinä olet edelleen osa animaatiohistoriaa? Olen toivonut päinvastaista huomattavalla intensiteetillä erittäin pitkään. Muutama lisäpointti: en keksi äkkiseltään paljon absurdimpaa etiikkakasvatuksen menetelmää kuin saada kakarat ajattelemaan, että heidän omatuntonsa on satunnaisin väliajoin lauluun puhkeava, tärkeilevä hyönteinen, jota pitäisi kunnioittaa auktoriteettina. Ja mikä moraalinen opas olet ylipäänsä olevinasi, Samu? Jospa menisit hieman neuvomaan etiikkaa sukulaisillesi, jotka tuhoavat köyhien afrikkalaisten satoja vuosi vuoden perään. Miksi tämä kauhea olento saa juontaa joulutervehdyksen? Tällaisten pitäisi paleltua talvella hengiltä. Pahus, ettei se puinen pojankoltiainen tullut epähuomiossa liiskanneeksi mokomaa.

4 kommenttia:

  1. Minusta eri maailmat on ihan OK. Olen jopa hieman ihmetellyt "Marvel" -tyylistä ratkaisua jossa kaikki supersankarit limittyy ja lomittuu eri sarjakuvissa. Oikeutusta voisi hakea vaikka Disney -historiasta. Se ei toki paikkaa huonoa tarinankerrontaa - joka taas vaivaa hahmoa kun hahmoa. "Aku Ankan" ihmeellisyys onkin lehden juttujen hirvittävä laatuskaala.

    Toki nyt menee paremmin kuin joskus aiemmin, kun tarinat oli kaavaa "mikki+hessu vahingossa huomaa, joutuu köytetyiksi, vapautuvat yksinkertaisella deus ex machinalla ja saavat konnat kiikkiin simppelillä juonella". Aku Ankassa minua inhottaakin tiettyjen hahmojen sijasta yleensä juuri nämä "roskaformaatit", eli kaavat joilla tehdään huonoa sarjakuvaa ja jotka toistuvat aina tunnistettavina ja samanlaisina.

    Näen Mikki Hiiressä vain yhden hyvän puolen. Hän on selvä skeptikko. Tosin jutuissa hörähtää aika usein taikauskon puolelle, joten tämäkin valistuksellinen "älä usko ihan kaikkea" -funktio jää aika kaukaa haetuksi. Näin Mikille saadaan kuitenkin pieni ansio. Vaikka hänen edustamansa maailmankuva onkin jäyheä ja pölyinen.

    Yksi poikkeus on. Riitta Hanhi. (Aik. Hullu Riitta) Hahmo jonka tehtävänä oli selvästi pilkata ja halventaa feministiliikettä. Ja itse asiassa toinenkin poikkeus on, parissa jutussa vilahtanut "Naistaikaviitta" joka on tökerö taikaviitan femininisointi jollain saaterin agenttiposkipunalla. Se on yhtä kammottava kuin tuo Hullu -Riitta vaikka taitaa yrittää olla enemmän sen feminismin puolella.

    Hiawatha on omituinen ajassaliikkuja. Joissain sarjakuvissa hän elää selvästi nykyaikaa ; Esimerkiksi jakso, jossa heimo saa rahaa. Heimo vaihtaa hevosensa autoihin ja mopedeihin. Kun niistä sitten loppuu löpö, alkaa itku ja surku. ; Tämä halveksii intiaaneja samoin kuin alkuperäisteos + sijoittaa heidät nykyaikaan, toisin kun taas on sen varsinaisen elokuvan kanssa selvästi ristiriidassa. Tämä yhdistelmä "pidetään paha ja vaihdetaan hyvä" on jotenkin omituinen.

    PS. Osallistuthan kunnioittavaan ja herttaiseen joulukilpailuuni

    VastaaPoista
  2. Käsikirjoituksen laatu on tietysti oleellinen tekijä. Tämä subjektiivinen artikkeli on hahmopainotteinen, koska halusin ensinnäkin tehdä sen ja koska hahmoja on helpompi käsitellä kuin periaatteessa rajatonta määrää huonoja tarinoita, huonoa hahmonkäyttöä ja laiskoja kliseitä. En tiedä, onko tässä maassa jotain riippumatonta Disney-sarjakuvakritiikkeihin keskittyvää blogia. Jos ei ole, niin pitänee tehdä sellainen.

    Mikki on epäkiitollinen straight manin ja sankarin yhdistelmä. Yhdyn näkemykseen siitä, että skeptisismi ja tietty sitoutuminen järkeen sekä evidenssiin ovat Mikin hahmolle kunniaksi. Nämä seikat unohtuivat minulta tyystin keskittyessäni vain negatiivisiin asioihin (joiden luettelemisesta nautin).

    Riitta Hanhi oli ehdolla listalle sitä laatiessani. Romano Scarpa näyttää jälleen. Jätin Riitan kuitenkin pois, koska tajusin, että hänen asetelmansa on minusta periaatteessa jopa kiinnostava. Toivoakseni tämä näkemys ei tee minusta täyttä sovinistia. Riitassa on minusta silti potentiaalia jopa hyväksi hahmoksi. Ongelmallista toki on se, että vaikka Roopeen onnettomasti ihastunutta Riittaa (harvinaisen traaginen hahmo ankkauniversumissa muuten) käyttäisi ns. hyvälläkin maulla, tulee Roope todennäköisesti näyttämään lopussa kuitenkin aika inhottavalta.

    En voi mitenkään puolustella Riitta Hanhen varhaista käsittelyä sarjakuvissa. Dialogi on niin misogyynista, ettei voi kuin naurahdella epävarmasti - menikö tämä tosiaan joskus läpi? Ne italialaiset... Myöhemmin Riitasta on kuitenkin kehittynyt "täydempi" hahmo, jolla on pakkomielteisyydestään huolimatta useita myönteisiä piirteitä. Hänet kuvataan nykyään usein energisenä ja neuvokkaana PK-yrittäjänä. Vaikka taustalla voikin yhä olla Riitan halu osoittaa Roopelle olevansa tämän rakkauden arvoinen, ei hahmo nykytilassaan minusta ole feministisestäkään näkökulmasta tarkasteltuna niin yksioikoinen kuin millaisena se sarjakuvauransa aloitti.

    Riitan romanttinen kiinnostus tekee hänestä traagisen hahmon, mutta ei välttämättä sinänsä poikkeuksellisen halventavaa (ja, kuten sanoin, hahmon alkutaival oli aika kauhea). Milla Magia on pakkomielteinen, ja Roope taas rakastaa rahojaan, varsinkin ensilanttiaan, mikä ei ainakaan ole onnetonta kaukorakkautta terveempi ilmiö.

    P.S. Olen toki osallistumassa jaloon ja hartaaseen kilpaan!

    VastaaPoista
  3. Taikaviittakontekstissa on hyvä huomata, että Aku on nykyään ainakin Taikaviitta, ATP:n agentti, Päihitämme Avaruuden Muukalaiset -ufoölliäisjahtaaja, Agentti tuplanolla (tjsp.). Hirveän moneen aggressiivista ja spontaania tehdastyöläistä heitellään. Että kolme lasta, työ ja yölläkin pitää revetä ties mihin. (Ja silti ei koskaan rahaa maksaa vuokraa, vaikka palkat lienevät...)

    Samanaikaisesti Ankkalinnassa on nähdäkseni vain yksi hahmo, jolle salapersoona voisi sopia (ajankäytöllisesti ja muutoin). Se on Hannu Hanhi jolla olisi kenties potentiaalia Diego de la Vegan kaltaiseksi zorrohahmoksi. Mutta ei.

    VastaaPoista
  4. Uusi vuosi on hyvä aloittaa sillä, mikä edellisenä vuonna jäi tekemättä. Niinpä todettakoon, että harmikseni en ehtinyt osallistua kilpailuun, koska kävi siten kuin tapaa käydä. Aliarvioin elämäni tangenttien kyvyn syödä aikaani. Ehdin kuitenkin aloittaa kilpailuaiheesta pienoisesseen, ja tulen laajentamaan, viimeistelemään ja julkaisemaan sen Aleksanterin ratkaisulle omistettuna.

    Hannu Hanhella onkin muuten tehty häpeällisen vähän mitään mielenkiintoista. Epäonnesta ja kärsimyksestä jalostuvat parhaat tarinat. Tosin tämän kautta Hannua voisi pitää myös jossain määrin traagisena ja elämälle turtana hahmona.

    VastaaPoista