lauantai 30. kesäkuuta 2012

Ortodoksiset kirkot eurooppalaisina ääriliikkeinä

Luterilainen ystäväni on useaan otteeseen keskustellessamme uskontopoliittisista kysymyksistä (harjoitamme sellaista omituisuutta) voivotellut sitä, miten Suomessa naispappeuteen, seksuaali-identiteettiin ja seksuaalietiikkaan liittyvät kysymykset keskittyvät vain evankelis-luterilaisen kirkon piiriin samalla, kun Suomen ortodoksinen kirkko vain myhäilee yleisissä mielikuvissa puolieksoottisena "kivakirkkona" sivusta pitäen samalla yllä paljon vanhoillisempia käytäntöjä kuin luterilaiset konsanaan. Suomen toinen virallinen valtion- ja kansankirkko ei käy edes keskustelua naispappeudesta tai homoliitoista. Se tuntuu nauttivan staattisen imagon isoisämäisistä hyötypuolista samalla, kun evankelis-luterilainen kirkko on jatkuvassa pyörteessä ja saa osakseen haukkuja joka puolelta.

Tuo ainakin on ollut ystäväni kokemus. Siitä toki paistaa pieni epäjohdonmukainen kateus ja halu sälyttää osa omista taakoista muiden harteille - hoitaisivat omat asiansa kunnolla: juuri luterilaisessa kirkossa nämä asiat ovat tulleet keskusteluun, eivät vain kirkon ulkopuolelta. On lisäksi ymmärrettävää, että keskustelu kirkollisista asioista keskittyy juuri valtakunnan suurimpaan viralliseen kirkkokuntaan. Ortodoksinen kirkko on Suomessa jäsenmäärältään ja yhteiskunnalliselta näkyvyydeltään mitätön verrattuna evankelis-luterilaiseen kirkkoon.

Mutta luterilaisessa turhautumisessa on perääkin. Suomen ortodoksinen kirkko tosiaan nauttii silmäänpistävän "kivasta" imagosta: se näyttää saavuttaneen sellaisen imagon, josta evankelis-luterilaisen kirkon on taisteltava julkisuuskampanjoilla. Suomalaisista hyvin pieni osa on ortodokseja, mutta ei-ortodoksit suhtautuvat hyvin myönteisesti ortodoksiseen kirkkoon. Sitä tosiaan pidetään sympaattisena, ne hatut ja parrat ja kaikki. Luostareitakin pitävät ja kynttilöitä valavat. Ja totta on, että ortodoksisella kirkolla olisi, jos se tosiaan tahtoo kansankirkosta käydä, suoranainen velvollisuus osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun polttavista kirkollis-poliittisista aiheista samalla intensiteetillä kuin mitä luterilainen kirkko tekee. (Tai pikemminkin luterilainenkin kirkko pitkälti joutuu, vaikkei oikeastaan haluaisi. Vaan ortodoksit voivat valita olla ottamatta osaa, ja kukaan ei edes pane sitä merkille.)

Ortodoksinen kirkko on saanut osakseen hyvin vähän kriittistä journalismia. Tänä keväänä nousi pienimuotoinen keskustelu ortodoksisten pappien selibaatin valvonnasta ja painostamisesta. Pidettiin ongelmallisena, että työnantaja asetti työsuhteen ehdoksi ihmissuhteen katkaisemisen - ja kyseessä on sentään, kuten muistamme, virallista asemaa nauttiva kansan- ja valtionkirkko.

Mutta Suomen ortodoksinen kirkko on toki varsin harmiton, vaikka se pääseekin aivan liian helpolla julkisuudessa. Itä-Euroopan maiden suuret ortodoksiset kirkot ovat aivan toista maata. Nekin tosin päästetään täkäläisessä uutisoinnissa hyvin vähällä. Niillä on kuitenkin yhteiskunnissaan huomattava vaikutusvalta, ja niiden läheiset suhteet täkäläisestä näkökulmasta aggressiivisiin nationalistisiin ja autoritaarisiin liikkeisiin ansaitsisivat enemmän huomiota osakseen. Tämä seikka on syytä pitää mielessä vaikkapa tähänkin vuodenaikaan, kun pride-tapahtumia on eri puolilla Eurooppaa. Jo valitettavan tutuksi on käynyt se, että Itä-Euroopassa äärinationalistit ovat ottaneet asiakseen uhata seksuaalivähemmistöjen kulkueita väkivallalla ja myös toteuttaa näitä uhkauksia. Uutisoinnista saa usein sen kuvan, että takana olisi jokin maalaistolloskinheadyhteenliittymä, joka saapuu näitä rauhanomaisia kulkueita ja mielenilmauksia väkivalloin häiritsemään. Epäilemättä tämä on myös ko. valtioiden johdon tahto, sillä paljon kiusallisempaa olisi myöntää, miten shokeeraavan yleisiä asenteet, jotka läntisessä Euroopassa katsottaisiin äärinationalistisiksi ja jopa fasistisiksi tai kansallissosialistisiksi näissä yhteiskunnissa ovat. Moiset ajattelutavat eivät näissä valtioissa ole pelkkää mitätöntä marginaalia. Eräs syrjiviä ja äärinationalistisia asenteita ylläpitävä, edistävä ja ruokkiva vahva taho on ortodoksinen kirkko - ei ole sattumaa, että ehdoton enemmistö niistä Euroopan valtioista, joissa homofobia, antisemitismi, antiziganismi ja äärinationalistinen liikehdintä ovat voimakkaimpia, ovat ylivoimaisesti ortodoksisia.

Venäjän ortodoksisen kirkon epäpyhä liitto Vladimir Putinin autoritaarisen hallinnon kanssa ei liene mikään salaisuus. Ortodoksinen kirkko on siellä oppinut asettumaan kulloisenkin vallanpitäjän ahterin läheisyyteen - tai tullut vainotuksi. Sillä on kuitenkin hyvin vähän sympatiaa muita vainottuja kohtaan. Venäläistä yhteiskuntaa keskiajalta 1900-luvulle epäsäännöllisen säännöllisesti riivanneella juutalaisvastaisella väkivallalla on vahvat ortodoksiset juuret. Muutama nimekäs ja ortodoksien usein ihailema esimerkki ilmentää ortodoksisen kirkon pimeää vaikutusvaltaa Venäjällä.

Vielä 1880-luvulla keisari Aleksanteri II:n murha kostettiin täysin osattomille juutalaisille ortodoksisaarnaajien lietsomassa väkivallassa. Sittemmin itse brutaalisti vainottu nobelisti ja harras ortodoksi (sekä lähelle ääripäätä hakeutuva nationalisti ja yleisesti taantumuksellinen houkka, jonka kirjallisella tuotannolla on toki korvaamaton dokumentaarinen arvo) Aleksandr Solženitsyn omistautui nationalistisen venäläisen ortodoksisuuden hellimiselle - venäläisten ortodoksien suureksi riemuksi. Solženitsyn oli myös uskonnollinen antisemiitti, joka syytti juutalaisia lokakuun vallankumouksesta - ja samanaikaisesti myös läntisestä pluralistisesta demokratiasta, jota piti tietysti rappeutuneena; toisin sanoen käytännössä tismalleen samanlaiset hourupäiset salaliittoteoriat kuin muuan Adolf Hitlerillä, mutta ilman rotuoppia, ja ortodoksisen uskon ja sen Venäjällä lietsoman antisemitistisen tradition innoittamina. Idealisoidun, hartaan ortodoksisen tsaristisen Venäjän nostalgisena ja tyystin epärealistisena ihailijana (muistakaamme toki myös, että Nikolai II, kyvytön, näköalaton absolutisti, on Venäjän ortodoksisessa kirkossa nykyisin pyhimys) ja antisemiittinä Solženitsyn vertautuu toiseen, kyvyiltään itseään paljon parempaan venäläiseen kirjailijaan, Fjodor Dostojevskiin. Dostojevski oli kaikenlaisten reformien vastustaja, jonka mielestä maaorjilla oli aivan hyvä olla, keisari ansaitsi olla yksinvaltias ja sensuuri täytyi pitää kireänä. Hän oli myös kiivas juutalaisvihaaja, joka kehitteli aivoissaan juutalaisten salaliittoja Venäjän ja kirkon tuhoamiseksi. Dostojevski oli kiihkomielinen ortodoksi, joka oli itse toisinajattelijana tuomittu kuolemaan ja joka armahduksensa jälkeen osoitti hyvin vähän armoa muille, jotka joutuivat samaan tilanteeseen: hän kampanjoi sittemmin opiskelijanuorisoon suunnattujen summittaisten pidätysten ja pakkotyötuomioiden puolesta vaarallisten (ja olemattomien) anarkistisalaliittojen murtamiseksi. Ortodoksisen kirkon siunausta nauttineen keisarin salainen poliisi väärensi antisemitismin merkittävimmän ja vastenmielisimmän dokumentin, Siioinin viisaiden pöytäkirjat. Väärennetty teos innoitti merkittävästi mm. jo mainittua Hitleriä, joka ei muuten varsinaisesti ollut Venäjän kansankaan ystävä. Venäjän ortodoksinen kirkko suositteli teosta.

Ortodoksisella uskolla on yhä merkittävä asema venäläisessä nationalismissa ja äärinationalismissa. Neuvostoliiton virallisesti ateistisen kommunistidiktatuurin jälkeen sen asema venäläisessä yhteiskunnassa on ennakoitavasti vahvistunut. Ortodoksisuus on myös Venäjällä rehottavan homovihan keskeistä polttoainetta: juuri ortodoksieen uskoon vetoamalla pride-kulkueet kiellettiin vuosikaudet Moskovassa, kun äärioikeisto sai osoittaa mieltään varsin vapaasti. Ortodoksisen kirkon edustajat ovat ilmaisseet tukensa lakialoitteille, jotka Venäjän perustuslain vastaisesti rajoittavat homoseksuaalien itseilmaisua rangaistuksen uhalla.

Aivan oma lukunsa on Kreikan ortodoksinen kirkko, joka on, yllätys yllätys, taantumuksellinen ja vihamielinen mm. homoja kohtaan, mutta myös varsin mahtava: munkkien Pyhä Yhteisö (Ιερά Κοινότητα) hallitsee käytännössä suvereenisti Athosvuoren niemimaata Pohjois-Kreikassa. San Marinon sekä Monacon itsenäiset, sekulaarit valtiot ovat huomattavasti Athosvuoren munkkitasavaltaa pienempiä, ja Andorran niinikään itsenäinen ja sekulaari (vaikkakin toinen sen maan ruhtinaista on espanjalainen piispa) valtio on vain hitusen suurempi. Vielä erikoisemman Athosvuoren asemasta tekee se, että sinne ei saa noin vain matkustaa, ja naiset eivät saa astua jalallaankaan koko niemimaalle. On käsittämätöntä, että Kreikka voi olla jäsen EU:ssa ja Schengenin sopimuksessa ja samaan aikaan antaa keskiaikaisen munkkipoppoon rajoittaa perustavanlaatuisia vapaan liikkumisen oikeuksia sukupuolisyrjinnällisin perustein omalla maaperällään. Ai niin, Athosvuorelle ei saa työlupaa (täysin maallisiin töihin) ellei ole mies ja Kreikan ortodoksisen kirkon jäsen. Kreikka pitäisi panna vastaamaan tästä törppöilystä. (Käytännön tasolla on toki hyvä, että tällaiset urpot pysyttelevät omassa vuoristoryteikössä kirppuja toistensa parroista kaivaen, mutta kyse on periaatteesta.)

Kreikassa toimii myös ortodoksinen maallikkopuolue, joka puolustaa 60-70-lukujen sotilasjuntan ankaran ortodoksista nationalismia. Puolue on alkujaan puolifasistinen liike, mutta sen toiminta on vähitellen lientynyt melko tavalliseksi eurooppalaiseksi laitaoikeistolaisuudeksi. Tapoihin kuuluu syyttää Kreikan ongelmista romaneja, homoja ja maahanmuuttajia - he ovat tiettävästi myös valtapuolueiden korruption takana. Myös avoimen kansallissosialistinen ja väkivaltainen Kultainen aamunkoitto -puolue on alkanut korostaa helleenien ortodoksista identiteettiä häröiltyään välillä olympolaisen uuspakanuuden maailmassa.

Ortodoksisella kirkolla on ollut keskeinen osa Romanian fasistisessa liikkeessä. Siinä missä useimmat fasistiset liikkeet Euroopassa olivat verraten välinpitämättömiä uskontosuhteessaan, oli Romanian Rautakaarti intohimoisen ortodoksinen. Se on tyylipuhtain historiallinen esimerkki klerikaalisesta fasismista, jossa kirkonmiehille annettiin merkittävä ja ortodoksiselle uskonnolle ensiarvoisen tärkeä rooli. Romanian rautakaarti on tunnettu äärimmäisen kiihkeästä antisemitismistään, joka oli varsin looginen seuraus sikäläisen ortodoksisen kirkon vuosisatoja harjoittamasta juutalaisvihan lietsonnasta. Rautakaarti hakeutui vuonna 1940 liittoon sotilasjohtaja Ion Antonescun kanssa ja hivutti Romaniaa Saksan liittolaiseksi. Rautakaartin ja ortodoksisen kirkon propagoima antisemitismi materialisoitui niin brutaaleiksi teoiksi, että natsien oli hillittävä niitä. Natsien. Hillittävä. Maistelkaapa sitä ajatusta hetkisen verran. Rautakaarti hajotettiin epäonnistuneen vallankaappauksen yhteydessä Antonescun toimesta, mutta sen nauttima kannatus ja ortodoksiset arvot saivat loogista jatkoa Romanian aktiivisessa osallistumisessa holokaustin toteutukseen. 

Nyky-Romaniassa ja sen naapurissa Moldovassa äärinationalistit ratsastavat kenenkään estämättä ortodoksisella kirkolla, ja kirkko pyrkii kaikin keinoin pitämään homot näkymättömissä yhteiskunnassa.

Georgiassa seksuaalivähemmistöjen olot ovat hyvin ahtaat, ja siitä saa kiittää Georgian ortodoksista kirkkoa. Kirkko käyttää täysiin lakiin perustumatonta veto-oikeuttaan estääkseen homoseksuaalisuuden näkymisen tai sen puolesta argumentoimisen. Mielipidejohtajan asemaa käytetään ihmisryhmän tukahduttamiseen. Vahva ortodoksinen usko ei kuitenkaan ole tuonut Georgialle menestystä eikä veljeyttä venäläisten uskonveljien kanssa - kumma kyllä.

Ortodoksinen kirkko nauttii myös vahvasta suosiosta Serbian äärinationalistissa piireissä. Anteeksi, tuli hieman epäselvä muotoilu. Piti sanomani, että ortodoksinen kirkko on osa Serbian äärinationalistisia piirejä. Serbian ortodoksinen kirkko ihannoi sotarikollisia, siviilien kiduttajia ja murhaajia, piilottelee näitä oikeudelta ja ylistää näiden elämäntyötä valehdellen näiden hirmuteoista. Serbian luostarit ovat osana laupeudentyötään piilotelleet etsintäkuulutettuja sotarikollisia kansainväliseltä oikeudelta.
Jugoslavian veristen hajoamissotien aikaan Serbian ortodoksisen kirkon johto kannatti avoimesti väkivaltaa ei-serbialaisia etnisiä ryhmiä vastaan. Serbian kirkon pää, patriarkka Pavle, kannatti innokkaasti Bosnian ja Krajinan serbitasavaltoja. Patriarkka vieraili Bosnian serbitasavallassa antamassa virallisen tukensa ja siunauksensa Ratko Mladićille, nyky-Euroopan kuuluisimmalle sotarikolliselle. Pavle myös erikseen vaati, ettei Haagin kansainvälinen tuomioistuin käsittelisi Radovan Karadžićin ja Mladićin tapauksia lainkaan.
Patriarkka vieraili sotatoimialueella siunaamassa epävirallisten serbijoukkojen näännyttäviä siviilikohteiden piirityksiä ja valehteli, että bosniakit muka olisivat saapuneet Balkanille vasta ottomaanien mukana. 
Serbian ortodoksinen kirkko ei ole tehnyt elettäkään sovittaakseen syntejään. Päinvastoin, se jatkaa etnisen vihan lietsomista ja sotarikollisten ylistämistä. Eräs mainio esimerkki on Serbian ortodoksisen kirkon avoin tuki rikoksista ihmisyyttä vastaan tuomitulle serbikomentaja Milan Lukićille. Lukićin erikoisuus oli lukita siviilejä - mukana yksivuotias lapsi - taloihin, tukkia kaikki uloskäynnit ja sytyttää rakennus sitten rakennus tuleen. Hän ampui pakenemista yrittävät. Serbian ortodoksikirkon papit päivittävät 30 vuodeksi vankeuteen tuomitun Lukićin Facebook-sivua. 

Ortodoksit tunnuksineen ovat olleet näkyvästi mukana väkivaltaisissa hyökkäyksissä seksuaalivähemmistöjä vastaan Serbiassa. Missäpä ortodoksisessa maassa he eivät olisi? 

Ja sitten vielä Bulgaria. Viimeisin osa euroopan ortodoksien vihakampanjaa seksuaalisia vähemmistöjä kohtaan - ja se tapaus, joka innoitti tuottamaan tämän kirjoitukseni - on bulgarialaisen kirkonmiehen avoin yllytys väkivaltaan homoseksuaaleja kohtaan. Isä Jevgeni Janakiev ilmoitti, että Sofian pride-paraatin osanottajia pitäisi heitellä kivillä. Bulgarian ortodoksinen kirkko ei reagoinut tähän väkivaltakiihotukseen omaehtoisesti millään tavalla. Kun ulkopuolelta alettiin painostaa kirkkoa ottamaan kantaa Janakievin kehotuksiin hyökätä väkivaltaisesti rauhanomaista kulkuetta vastaan, Bulgarian Pyhä Synodi antoi asiasta julkilausuman, joka ei tuominnut väkivaltaan kiihottamista sanallakaan, vaan sen sijaan ilmoitti, että kirkko vastustaa ankarasti pride-tapahtumaa, joka pitäisi synodin mielestä kieltää. Bulgarian ortodoksinen kirkko tuli käytännössä ilmaisseeksi hyväksyntänsä väkivallalle. Voi vain kuvitella sitä (ansaittua) meteliä, tyrmistystä ja tuohtumusta, joka seuraisi jos jonkin kansalaisjärjestön joku aktiivi kehottaisi vahingontekoon ortodoksisia pyhättöjä vastaan ja ko. järjestö kommentoisi asiaa vain toteamalla, että heistä ortodoksista kirkkoa ei pitäisi ylipäänsä olla olemassa.

Euroopan ortodoksiset puolueet ovat maasta riippumatta järjestään äärikansallismielisiä ja vähintään kvasifasistisia organisaatioita. Ortodoksiset kirkot ovat Euroopan merkittävimpiä kansalaisten yhdenvertaisuutta, länsimaista demokratiaa ja oikeusvaltiota vastustavia järjestöjä. Bulgarialaisten ortodoksisten viranhaltijoiden puheet ovat kuin uusnatseilla Suomessa. Useimmat eurooppalaiset ortodoksikirkot olisivat suomalaisessa, pohjoismaisessa ja yleisemminkin länsieurooppalaisessa kontekstissa ääriliikkeitä, joilla on selvä halu käyttää yhteiskunnallista ja poliittista valtaa ja toisaalta selvä haluttomuus sanoutua irti avoimen fasistisista kannattajaryhmistään - itse asiassa haluttomuus sanoutua irti edes väkivallasta eri mieltä olevia kohtaan, kuten Bulgarian ortodoksinen kirkko on osoittanut.  Euroopan ortodoksisia kirkkoja olisi edes joskus aiheellista analysoida myös tästä ääriliike- ja vihanlietsontanäkökulmasta, kun moinen toiminta on lähes järjestään niin merkittävä osa niiden yhteiskunnallista toimintaa. Tasapuolisuuden nimissäkin tämä olisi toivottavaa. OIemmehan jo kovin tottuneet äimistelemään/naureskelemaan/kauhistelemaan katolisten mahtimiesten, lahkolaisten kiihkoprotestanttien ja taantumuksellisten islamistien touhuja.

Mikään tästä ei tietenkään ole Suomen ortodoksisen kirkon eikä suomalaisten ortodoksien vika: meikäläiset ortodoksit eivät - Mitro Repoa ehkä lukuun ottamatta - ole erityisen vallanhimoisia tai kammottavia. Siksi onkin kovin ikävää, että heidän paljon vahvemmat ja isommat uskonveljensä ovat heitä niin paljon vastenmielisempiä tapauksia. 

Valitettavasti nykytilanteen valossa näyttää oikeastaan siltä, että alkuperäinen asenteeni, joka vaati Suomen ortodokseilta näkyvämpää yhteiskunnallista keskustelua, olikin vaarallisen naiivi. Näyttää nimittäin siltä, että ortodoksisen kirkon merkittävä, näkyvä ja painokas yhteiskunnallis-poliittinen asema valtiossa on suorastaan vaarallista demokratian, yhdenvertaisuuden ja kansallisten vähemmistöjen kannalta. En pysty näkemään ortodoksisessa kristillisyydessä mitään sellaista inherenttiä piirrettä, jonka vuoksi sen pitäisi väistämättä olla sellaista vallanhimoista, kiihkomielistä vihanlietsontaa kuin se nykyisin Euroopassa on. Tässäpä olisikin eurooppalaiselle ekumenialle tuhannen taalan (euron, ruplan, dinaarin jne.) paikka tehdä työtä, joka olisi sen ikoneissa usein esiintyvän hemmon arvoista. Se voisikin olla sopiva haaste Suomen (mukavalle) ortodoksiselle kirkolle.

2 kommenttia:

  1. No enpä tuota tiedä... älyllisesti valtavan kyvykäs, siitä ei liene epäilystä. Mutta varsinaisesta viisaudesta en menisi hänen kohdallaan takuuseen. Kaikki sellainen Venäjälle hyökkääminen ja muu vastaava häröily. Lisäksi tyyppi ei oikein osannut ottaa onkeensa. Aika moni tajuaisi viimeistään Elballa, mutta ei se kaveri. Että saarelta olet sinä tullut, saarelle pitää sinun jälleen menevän. Puhumattakaan sitten Brittein saarista, joiden kanssa viisaus ei ainakaan hänelle tuottanut hirmuisen myönteisiä tuloksia. Joten en ole aivan sataprosenttisesti samaa mieltä tuon oikean Napoleonin lopullisen viisauden suhteen. Mutta olkoon Invalidikirkon graniittimöhkäle hänelle keveä.

    VastaaPoista