maanantai 3. syyskuuta 2012

Hutunkeittoa

Turun Sanomain korkeatasoiset ns. Lukijan kolumnit houkuttelevat jostain syystä paljon vanhojen hyvien aikojen ihanuutta ylistävää ja modernia tapainturmelusta voivottelevaa agit-itkua sellaisilta ihmisiltä, joiden mielestä yhteiskunta romahtaa, jos koulu- ja päiväkotiruokailussa ei ole Jeesus väkisin mukana. 2.9.2012 Lukijan kolumnin tarjoaa Juhani "Kirjoittaja on peruskoulunopettaja" Happonen.
Käyn koko kolumnin läpi sisennetyissä tekstikappaleissa ja kommentoin sitä tarvittaessa, eli lähes koko ajan.
Jumala vai harakka?
Vetävä otsikko, siitä pisteet kotiin. Tiedän ainakin, kummasta minulla on henkilökohtaista kokemusta ja suoria aistihavainnollisia todisteita.
Kun suomalainen matkustaa ulkomaille toisenlaisen kulttuurin ja erilaisen uskonnon maahan, hän huomaa, ettei turistin läsnäolo vaikuta asianomaisen maan kansalaisten elämään tai toimintoihin juuri millään tavalla.
Jep, katoliset espanjalaiset, ortodoksiset kreikkalaiset tai buddhalaiset thaimaalaiset eivät saa elämäänsä kerrassaan mitään lisää siitä, että seudulle tulvii turisteja. Paitsi että turismi on muuttanut koko hiton Aurinkorannikon, Aigeianmeren saariston, Pattayan ja aika monet muutkin paikat hyvin totaalisesti. Turistien läsnäolo on Euroopassakin melko monen paikan taloudellisen olemassaolon perusta. Sangen moni kreikkalainen rantakylä on ylipäänsä olemassa turistien takia. Enkä usko, että Costa del Solilla oli luonnostaan kilometrikaupalla hotelleja ja irlantilaisia baareja vuonna 1912. Noin esimerkin vuoksi. Kun havaintokykyinen ja historiatietoinen suomalainen matkustaa turistina vähänkään yleisempään lomakohteeseen, hän huomaa, että turistin läsnäololla on ollut mullistava vaikutus asianomaisen maan kansalaisen elämään. Tämän arvon kolumnisti varmaan tarkoitti sanoa, mutta muotoilusta tuli hiukan epätarkka. Sattuuhan sitä.
Muslimimaissa minareetista kajahtaa kutsu rukoukseen säännöllisin määräajoin vaikka lähietäisyydellä olevasta hotellista ei löytyisi ainoatakaan Mekkaan päin hartaana kumartuvaa uskovaa. Kansa elää tavallaan ja vieras tulee ja menee ajallaan.
Ahaa. Tämän jälkeen voinkin jo ennustaa koko kirjoituksen sisällön yksittäisiä argumentteja ja niiden rytmitystä myöten. Toisinaan itsekin muslimimaissa oleskelleena tiedän kyllä, että rukouskutsu kajahtaa myös aamuyöstä. Pidän tosin tekopyhänä sitä, että nykyään muezzinin virkaa toimittaa nauhoitus. Miksi kenenkään pitäisi raijata unista ahteriaan ylös sängystä, jos edes rukouksen koollekutsuja ei vaivaudu kapuamaan minareettiin ja panemaan keuhkojaan koetukselle niin kuin ennen vanhaan? Tosin eräissä muslimienemmistöisissä maissa basaarilla käydään normikauppaa myös perjantaisin - turistien takia. Eräissä muutoin alkoholiin nihkeästi suhtautuvissa muslimimaissa on kuitenkin tarjolla olutta, viiniä ja väkeviäkin - turistien takia.
Me suomalaiset olemme sen sijaan niin hienotunteisia, että huolestuneena tarkkailemme ja pälyilemme joka suuntaan, ettemme vain vahingossakaan mahdollisesti loukkaisi ketään sellaista turistia tai maahanmuuttajaa, joka on omaksunut erilaiset tavat ja käytännöt.
Hevonkukkua. Kirjoittaja ei myöskään taida ymmärtää eroa turistin ja maahanmuuttajan välillä. Maahanmuuttaja ei ole rajatulla huviretkellä (mikä kirjoituksen ensivirkkeen perusteella on kirjoittajan pääasiallinen kokemus muista maista), vaan asettuu asumaan toiseen maahan. Se kokemus on hieman kokonaisvaltaisempi kuin vieraan maan tarkastelu ilmastoidun hotellihuoneen parvekkeelta seitsemän illan ajan, ja osoittaa melko heikkoa ymmärrystä rinnastaa nämä ilmiöt toisiinsa. Ja miten suomalaiset sitten huolestuneena tarkkailevat ja pälyilevät? Mietimmekö erikseen, onko soveliasta käydä lauantaina kaupassa, jos maassa vierailee israelilaisten ortodoksijuutalaisten valtuuskunta? Vedetäänkö keskiolut pois ruokakaupoista, jottei islaminuskoiselle maahanmuuttajalle tulisi paha mieli?
Olemme valmiit jopa kieltämään omat traditiomme, vuosisataiset perinteemme ja uskonnonharjoittamiskäytäntömme. 
Kuinka? Jos esimerkkinä käytettiin sitä, että ei-islaminuskoisten turistien läsnäolon takia eivät moskeijan rukouskutsut vaikene, niin Suomessa sama ilmiö on, että kirkot kilkuttelevat kellojaan jumalanpalvelusten yhteydessä. Se on yhtä ärsyttävää lähistöllä asuvia kohtaan, mutta sitä ei onneksi tapahdu viidesti vuorokaudessa. Kun tämä oli ainoa mainittu vertailukohta, niin sen valossa ainakin kirjoittajan väitteet ovat kukkua. Huomatkaa myös, että kirjoittaja osaa tehdä oleellisen eron tradition ja perinteen välille. On hyvä oppia erottamaan toisistaan tällaiset seikat. Lisää erotteluja, joita vain harvat osaavat oikein tehdä: tunteet ja emootiot, jollaisia voivat olla esim. turhautuminen ja frustraatio - molemmat tuttuja tätä kirjoitusta lukiessa.
Uskonnonharjoittamiskäytännöt - tuo ihastuttavan sujuva käsite - taas merkitsee käsittääkseni sitä, että esim. suomalaisen evankelisluterilaisuuden harjoittamisessa on käytäntöjä, kuten jumalanpalvelukset kerran viikossa sunnuntaisin, virsien laulaminen näissä tilaisuuksissa, papin saarna jne. Silmiini tai korviini ei ole sattunut, että näitä uskonnonharjoittamiskäytäntöjä oltaisiin muuttamassa sen paremmin turistien tai maahanmuuttajien takia. Sikäli kuin muutoksia näihin käytäntöihin on tehty, ovat ne tulleet uskonnollisen instituution sisältä, toisinaan reaktioina ulkoiseen paineeseen tai aktiivisten osanottajien vähäisyyteen. Ts. koko virke vaikuttaa täysin perusteettomalta ulkoa opetellulta retoriikalta, johon on tungettu tarpeettomia synonyymeja.
Eduskunnassa pohdittiin pitkään ja hartaasti, onko soveliasta enää laulaa koulujen kevätjuhlissa suvivirttä. Siihen on lopulta saatu jatkolupa. Joulujuhlaperinteestäkin on muutamissa suurten asutuskeskusten kouluissa luovuttu.
Tarkoittanee, että eduskunnassa isoimmat huomiohuorakonservatiivit hakivat asialla iltapäivälehtijulkisuutta. Niin, se uskonnonharjoitus, tai siis uskonnonharjoittamiskäytännöt, joka on se sana, jota käytetään (tarpeettomien synonyymien lisäksi) silloin, kun kirjoitukselle ei muutoin meinata saada tarpeeksi pituutta ilmeisen sisällyksettömyyden vuoksi, on juurikin tiedätkös sellaista omaehtoista tai kirkollisten auktoriteettien ohjaamaa. Sen sijaan koulun kevätjuhla ei ole uskonnonharjoittamista eikä sen kuulukaan olla. Näin on linjannut tasavallan kansankirkkokin.
Useissa päiväkodeissa perinteistä ruokarukousta on hieman rukattu. Tilalle on otettu rallatus, jolla moinen hengellisyys on oivasti häivytetty ruokailutilanteesta; "Harakka huttua keittää, hännällänsä hämmentää..."
Voisiko selittää, miksi "hengellisyys" itsestään selvästi kuuluisi ruokailuun? Laitoskeittiöiden ruokailussa on kyllä lähtökohtaisesti kyse nimenomaan fyysisen ravitsemustarpeen tyydyttämisestä, mielellään edullisesti. Avartavampia aistielämyksiä lienee ruokailun yhteydessä syytä hakea vaikkapa ravintoloista. Kirkoissa on varsin roimasti tilaa hyvinkin keskittyneeseen rukoiluun. Koskaan ei Suomessa ole kirkko ollut niin täynnä, etten olisi halutessani mahtunut rukoilemaan. Mutta "useat päiväkodit" on toki vakuuttava ja selkeästi ilmaistu lähde.
Jos Jumala työnnetään komeron taakse tarpeettomana, joudutaan useinkin etsimään tilalle jotakin muuta.
Jumala ja pinaattiletut kuuluvat oleellisesti yhteen! Älä tyrki Jumalaa komeron taakse! Takana tässä on tietysti suuri ja mahtava arvotyhjiöoivallus. Kristillisessä muodossahan tämä teoria kuuluu osapuilleen siten, että jos ei usko kristinuskoon, on väistämätön pakko ottaa tilalle joku toinen uskonto tai kommunismi tai kansallissosialismi tai jotain muuta sellaista. Vaikka oletettaisiin, että tämä voisi periaatteessa olla totta, ei julkisen ruokailuhetken retorinen Jumala ole yhtä kuin koko kristinusko kenen tahansa uskovan tai uskonnottoman elämässä ja maailmankuvassa. Jos Jumala ei ole tarhanopettajan retoriikan kautta mukana ruokailussa, ei tämä merkitse sitä, että kirkot suljettaisiin ja että valpon sedät tulisivat takavarikoimaan perheraamatut kotoa. Ytimessä ei ole Jumalan hylkääminen, vaan ainoastaan ajatus siitä, että päiväkodin ruokahetki ei ole uskonnonharjoitusta.
Kannattaakohan toden teolla vaihtaa Jumala harakkaan?
Minulla on kova kiusaus vastata tähän kysymykseen, kun kerran sitä oikein tyrkytetään, mutta ehkä kyse ei kuitenkaan ole animistisen varislinnunpalvontakultin soluttautumisesta päiväkoteihimme. Ehkä harakkaa ei nimenomaan ole tarkoitettu uskonnolliseksi korvikkeeksi, vaan yksinkertaisesti ruokailuun rauhoittumista varten. Sellaisella hetkisellä voi olla päiväkodissa jotain virkaakin, enkä edelleenkään ymmärrä, miten on kategorisesti Jumalan hylkäämistä, että Häntä ei ole pakko erikseen mainita laihan puuron yhteydessä. Tämä ei toisin sanoen edelleenkään vaikuta argumentilta, vaan pelkältä retoriselta vuodatukselta.
Mahtaako sittenkään harakka, niin mukava lintu kuin se monien mielestä saattaakaan olla, voida paljoakaan vaikuttaa esimerkiksi siihen, kypsyykö vilja pelloillamme suotuisissa kasvuolosuhteissa.
Ja nyt mennään rohkeasti likipitäen maagisen ajattelun piiriin. (Ja harakka ei tosiaankaan ole kiva lintu, vaan tämän maan veemäisimpiä siivekkäitä, ettäs tiedätte.) Harakka ei tosiaankaan vaikuta mitenkään viljan kypsymiseen. Siihen ei mitenkään vaikuta myös retorinen Jumalan mainitseminen. Viljan kasvuun oleellisesti vaikuttavat säätila, maaperän koostumus ja sen kaltaiset tieteellisesti erittäin hyvin todennetut seikat sekä prosessit. (Maanviljelyksellinen asiantuntemukseni on olematon, mutta sen minäkin tajuan, että ei sanojen mainitseminen siihen vaikuta. Paitsi maatalousministeriön lausumat sanat ehkä.) Onko tosiaan niin, että jos päiväkodissa ei sanota Jeesus, kun vedetään naamariin näkkäriä lauantaimakkaralla, niin Jumala tuhoaa viljasatomme?
Vanhassa virressä ennen meitä ovat jo monet sukupolvet veisanneet, harakan hutunkeittopuuhan kohdalla, että "Hän säät ja ilmat säätää ja... viljan vartuttaa".
Ne monet sukupolvet eivät varmaankaan siis tienneet läheskään yhtä paljon kuin me tiedämme maanviljelyn reunaehdoista ja ruokakasvien biologiasta tai meteorologisista ilmiöistä. He tiesivät niistä ehkä saman verran kuin harakka hutunkeitosta. Koska harakat eivät osaa keittää huttua, eivät ne esim. lähettele tällaisia kirjoituksia maakuntalehtiin. (Timo Harakka itsetarkoituksellisen provokatiivisine blogeineen on erikseen.) Mutta yleisesti ottaen virsikirja on hyvin epäluotettava, asiantuntematon ja epätieteellinen opas maanviljelyselinkeinon kannalta. Mutta voihan virsi toki sinänsä olla kauniskin, ja kukaan ei varmastikaan estä sitä laulamassa kotonaan tai monissa erilaisissa uskonnollisissa tilaisuuksissa. Esimerkiksi peltoja siunataan keväisin, ja siellä varmaan tätäkin virttä veisataan. Ei se, että Jumalan säänhallintavoimia ei tuoda erikseen esiin iltapäiväkerhon mehukeittohetkessä sitä tarkoita, etteikö uskontoa voisi yhä harjoittaa uskonnonharjoittamiskontekstissa. Päiväkotien ruokailu ei vain sellainen ole. Se kun on kunnan kustantama, ei suinkaan kirkon. Noin vaikka alkajaisiksi.
Monissa perheissä on hyväksi havaittu opettaa lapsille iltarukous. Sen monet kertovat vielä aikuiseksi vartuttuaan antaneen heille turvallisuuden tunteen ja rauhoittaneen päivän leikkien jälkeen unten maille.
Voihan se noinkin olla. Omat vanhempani ovat itsekkäästi työntäneet Jumalan komeron taa, kuten kirjoittaja halunnee kutsua sitä, että meillä ei lausuttu iltarukousta. Se on minulta lapsena riistetty. Johtui ehkä siitä, että koti tuntui muutenkin ihan riittävän turvalliselta. Iltasatua oli tosin tapana lukea. Niissä esiintyi usein eläinhahmoja, joten taas harakanpalvonta syrjäytti agrivinkki-Jumalan.
Ruuan siunaaminen on tapa, jonka myötä lapsi oppii, että kaikki hyvä ei ole ainoastaan ihmisen työn ja aherruksen tulosta. 
Joten se iltarukouspointti olikin täysin vailla virkaa, kun siitä ei enää jatketakaan? Hyvä on, saatiinhan silläkin hiukan lisää pituutta tekeleelle tunkemalla se vain satunnaiseen väliin. Mikäpä siinä, huttua keitellessä. Mutta nyt tämä arvokasvatus alkaa käydä arveluttavaksi. Siis ruuan siunaamisen tehtävä onkin opettaa, että ruoka ei tule lautaselle työn kautta? Mitä helvettiä? Se on surkea ja tyhmä opetus. Miksi kukaan haluaisi opettaa jotain sellaista lapselle? Millainen kauhea ihminen haluaisi sellaista? Mutta ainakin eläinsadut siis opettivat sentään minut arvostamaan yritteliäisyyttä, työtä ja ahkeruutta. Kiitos vanhemmilleni, etteivät myrkyttäneet mieltäni millään tällaisella hurskaalla saamattomuudella!
Tarvitaan lisäksi Jumalan, Kaikkivaltiaan siunausta.
Ja Hän tuntuu siunaavan vertailussa aika hyvin niitä maita, joissa kirkontäyttöprosentit ovat erittäin alhaiset. Just sayin'. Mutta siis sen sijaan, että kiittäisimme ruuasta maanviljelijää, karjankasvattajaa, kalastajaa, teurastajaa, käsittelijää, pakkaajaa, kuljettajaa, keittäjää, kokkia tai suomalaista veronmaksajaa, joka kustantaa elinkeino- ja aluetuet sekä ilmaiset ruokailut, tuleekin muistaa vain Jumalaa. Koska noilla kaikilla tyypeillä tuossa ketjussa ei ole oikein merkitystä. Koska ahkeruus ja työ eivät ole erityisen arvostettavia asioita. Mitä helvetin pietismihippeilyä nyt taas? Francisco Pizarrolla on isompi osa suomalaisen keskivertolaitoskeittiöaterian muodostumisessa kuin Nasaretin puusepällä, sori nyt vain. Kuten filosofi Bart Simpson (kodin) ruokarukousessa sanoi: "Rakas Jeesus, ostimme tämän ruuan omilla rahoillamme. Joten kiitos tyhjästä."
On luonnollisesti ymmärrettävä, että kotien omia kasvatusperiaatteita on laitoksissa kunnioitettava.
Mistä vetoa, että seuraava virke käytännössä negatoi tämän lausuman? Mutta toisaalta ei liene epäselvää, että kirjoittajan mielestä kunnioittamisen arvoiset kotien kasvatusperiaatteet ovat itsestään selvästi Jeesuksen jatkuvalla ruokaläsnäololla varustettua lajia, joten sama se.
Mutta onko mitään mieltä siinä, että koko ryhmän on luovuttava ruuan siunaamisesta, jos joukossa on muutama, jonka kotona kyseistä tapaa ei harjoiteta?
No niin. Tämän pöljän retorisen kysymyksen taustalla on niin paljon pielessä, että ei tiedä, mistä pitäisi aloittaa. 
No ensinnäkin: en ole tutkinut aihetta, mutta ihan oman (toki rajallisen) tietämykseni ja kokemukseni perusteella uskallan väittää, että perheet, joissa ruoka siunataan, edustavat vähemmistöä tässä maassa. Vaikka se kuinka olisi ainoa seikka, joka estäisi viljavainioitamme lakastumasta, väitän silti, että useammassa kotitaloudessa ruokaa ei siunata. Joka tapauksessa on hyvin outoa olettaa, että keskivertopäiväkotiryhmässä olisi vain "muutama" lapsi, jonka kotona ruokaa ei siunata. Mutta ehkä tällaisilla väärineläjillä ei ole sen vertaa merkitystä, että heidät tulisi ottaa todesta edes absoluuttisten lukumäärien ja osuuksien suhteen. Tai edes tutkia asiaa.
Toinen kysymys onkin sitten se, miksi ruuan siunaaminen kotona ei voi mitenkään riittää. Eivät aikuisetkaan työpaikkaruokaloissaan pidä tapana yhteisesti siunata ruokaa, vaikka miten sen kotonaan tekisivätkin. 
Ja kolmanneksi, kun mielekkyydestä oli puhe, niin onko mitään mieltä siinä, että ruoka ylipäänsä pitää siunata? Miksi ruoka, miksei WC-paperia? Tai hammastahnaa?
Ylipäänsä on yhä epäselvää, miten julkisrahoitteinen ruokailu on uskonnonharjoitustilanne. Minusta ei mitenkään. Kotona saa siunata ruokansa vaikka nelinkertaisella turbojeesuksella, kun siellä voi harjoittaa uskontoa aika pitkälti just niin kuin haluaa. Se on sitä uskonnonvapautta.

Eli näin siis Suomeen tulevat turistit (siitä aloitimme) aiheuttavat välillisesti sen, että päiväkodit tuhoavat viljasadon (tähän päädyimme). Tämä hajanainen kokoelma retorista hutunkeittoa ei kuitenkaan ole vain yksittäinen hupaisa lukutuokio, vaan se kuvastaa monen ihan mukavan kristityn haluttomuutta tai kyvyttömyyttä edes yrittää asettua läpeensä uskonnon kyllästämän ajattelun ulkopuolelle. Kun puhutaan traditiosta, on kyse itsestään selvästi vain ja ainoastaan kristinuskon traditiosta. Muunlaisen tradition olemassaoloa ei edes tiedosteta. Esim. sekularistista traditiota ei ilmeisestikään ole olemassa. (Kirjoittajalle vinkiksi, että esimerkiksi ranskalaiset ja belgialaiset eivät anna ulkopuolisten loukkaamisen pelon romuttaa sikäläistä laïcitén eli julkisen vallan tiukan maallisuuden traditiota.) Silloin kun itselle vieras traditio ylipäänsä tunnustetaan, on se jonkin toisen uskonnon piiristä, kuten vaikkapa minareetin rukouskutsu. Siihen luettua asennetta voidaan jopa ihailla: kirjoittajahan toteaa, että se hoilataan, vaikka se voisikin olla tarkemmin ajatellen tyystin turhaa, ilmeisen vaikuttuneena tästä. Uskonnon tekeminen mahdollisimman näkyväksi ei-uskoville on siis jotenkin ihailtavaa. Jos näin taas ei haluta toimia, on kyse kategorisesti jostakin yliherkästä itsesensuurista, jota ei oikeasti edes haluta. (Jännästi tämä ei yleensä toimi vastavuoroisesti toisin päin: uskonnottomuus ei näiden mielestä saisi juuri näkyä, vaan siitä kärsivien pitäisi, jos eivät halua parantua, tajutakin pitää turpansa ummessa. Juuri siksi että ei loukkaisi muita. Usein sama edellytys koskee tällaista ajattelua kannattavan päänupissa myös homoseksuaaleja siinä missä heterorakkaus on julkinen ilon aihe, jonka yleinen ylistäminen on kaunista.)

Tällaiset näkemykset kumpuavat sanoiksi pukemattomasta homo religiosus -olettamuksesta.  Sen mukaan uskonto tekee ihmisestä ihmisen, ja uskonnottomuus tai sekularismi (jonka kannattaminen ei muuten edellytä uskonnottomuutta) ovat lähtökohtaisesti muita vajavaisempien ihmisten pahan olon purkamista tai muuta vastaavaa. Tästä olettamuksesta seuraava retoriikka ja argumentaatio ei pysty kohtaamaan mallista poikkeavaa ihmistä kokonaisena persoonana. Vallankäytöllisessä retoriikassa tilanne kalustetaan oman mielen mukaiseksi ja näin ei edes tarvitse kajota sellaisiin kysymyksiin kuin Miten kunnallisen päiväkodin ruokailu on uskonnollinen tilaisuus. Tällaiset seikat ovat itsestäänselvyyksiä, joita ei edes tarvitse avata. Ehkä siksi että avaaminen voisi osoittaa, että mitään itsestään selvää ei koko asiassa ole. Homo religiosus -olettamuksen ja -ihmiskuvan tuottamaa argumentaatiota ja keskustelun epätasapainoistamista on runsaasti ja sangen perinpohjaisesti käsitellyt Aleksanterin ratkaisu -blogi esim. kirkon, uskonnonopetuksen ja maallisenkin kasvatuksen piirissä. Aihe on perehtymisen arvoinen, sillä tämä yksinkertainen työkalu voi auttaa monenlaisten uskontoa sivuavien aiheiden diskutoimisen analyysissa. Se tulee erittäin hyvin esiin tässäkin lainaamassani luvalla sanoen vaatimattomassa kolumnissa, jonka muutoin kryptisen järkeilyn perusteista ei ilman pientä maailman- ja ihmiskuvallista analyysia välttämättä saisi tolkkua. 
Kun tarkastelukulma maailmaan on sellainen, että traditio voi tarkoittaa vain uskontoa ja ne paljon puhutut arvot samaten (ja sanaa "hengellisyys" käytetään tekstissä kristillisen joukkorukouksen synonyyminä), ei ole oikeastaan kovinkaan omituista, että voi pokkana esittää, että Suomessa vuonna 2012 ne kotitaloudet, joissa ei aterialla lueta ruokarukousta, ovatkin vain mitätön "muutamien" erikoistapausten vähemmistö. (Harakkalorun hoettaminen muuten edustanee huizingalaista homo ludens -ihmiskuvaa.)

Turistia valvottavan minareettikutsun nostaminen esimerkiksi on hyvin mielenkiintoista. Kirjoittaja ilmeisesti haluaisi Suomen ottavan oppia muslimimaista uskonnollisen tradition ja julkisen tilan suhteen. Itse soisin vaikutteiden kulkevan tismalleen toisinpäin. Monessa muslimimaassa kun ongelmana ei ole se, ettei turisti saa hotellin baarista martinia milloin tahansa eikä se, että nauhuri-muezzin herättää keskellä yötä. Nämä ovat pintatason heijastumia uskonnon läpitunkemasta yhteiskunnasta, ja ne ovat lähinnä kurioisiteetteja turistille, joka ottaa viikon päästä lennon kotimaahansa. Isompi ongelma on se, että uskonnon läpitunkemat muslimimaat eivät traditionaalisuutensa takia ole välttämättä kovin hyviä yhteiskuntia omille kansalaisilleen, niille, joiden on usein vain elettävä siellä koko ikänsä. Esimerkiksi naisten, kristittyjen, juutalaisten, hindujen, zarathustralaisten, buddhalaisten, animistien ja uskonnottomien asema ei useinkaan ole muslimienemmistöisissä valtioissa erityisen kehuttava, puhumattakaan suoranaisista islamilaisista valtioista, joissa valtio on niin innokas suojelemaan traditiota, että pystyssä on teokratia. Uskonnon näkyvä julkisen tilan hallinta voi indikoida muutakin kuin pelkkää kivaa traditiota, josta ei luovuta satunnaisen länsimaisen turistin läsnäolon vuoksi. Se voi olla myös tiettyjen tahojen valta-aseman pönkitystä kansallisia vähemmistöjä (tai jopa puolikkaita) vastaan. 

Kun minä olin koulussa alaluokilla, luettiin ruokailun yhteydessä ruokarukous. Siunaa Zeus ruokamme, ole aina luonamme. Aamen. Sangen onneton värssy, jota pilkattiin oppilaiden keskuudessa yleisesti. Tästä rukoilemiseen pakottamisesta huolimatta olen tänä päivänä uskonnoton homo, joka arvostaa työntekoa, yritteliäisyyttä ja ahkeruutta. Ruokarukouksen koko opetus on siis mennyt kohdallani tyystin hukkaan. Sitä voisi jopa luonnehtia ajanhukaksi - ei sillä, että ajanhukka itsessään olisi välttämättä pahasta tai vain painostettuun uskonnonharjoittamiseen liittyvää: harjoitetaanhan koulussa pesäpalloakin. Mutta vuoroparien vaihtuessa ei kentällä kuitenkaan joukolla vaadita Jeesusta vuoroa siunaamaan. Ei, vaikka sekin voisi opettaa, ettei pelejä taidolla ja yrityksellä voiteta, vaan Jumalan mielisuosiolla. Tämäkin arvokas opetus halutaan maamme ihanalta nuorisolta riistää. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti