maanantai 17. syyskuuta 2012

Repeilyä rintamalla: Daffy - The Commando

Pidän monista sellaisista asioista, joita voidaan pitää hieman omituisina. Esimerkiksi vanhasta propagandasta. Vanha sotapropaganda on usein tahattoman koomista. Erityisen mielenkiintoisia ovat propagandaelokuvat - mieluiten lyhytelokuvat, sillä pidemmät tuppaavat väsyttämään. On tietysti olemassa myös propagandaa, joka on tarkoitettu koomiseksi ja joka onnistuu siinä. Toisen maailmansodan vuosina tuotettiin sodan kaikilla puolilla propaganda-animaatioita. Ja nyt pimenevien iltojen aikana minua huvittaa taas tarkastella sotapropagandapiirrettyjä. Tulen käsittelemään tässä tyystin epäsäännöllisessä sarjassa propagandapiirrosfilmejä. Aiemmin niitä oli enää parasta ennen -päiväyksen umpeudutta rauhansopimusten myötä vaikea päästä näkemään, mutta Internet on muuttanut tässäkin kaiken, ja vanhoihin ja aikoinaan sensuroituihinkin sotapropaganda-animaatioihin pääsee käsiksi. Aloitan alan tunnustetulla ja tunnetulla klassikolla.

Warnerin Loony Tunes -sarjaan kuuluva seitsenminuuttinen animaatiofilmi  
Daffy - The Commando on vuodelta 1943 - niitä pitkiä sotavuosia jälkeen Pearl Harborin mutta ennen Normandiaa. Elokuvan on ohjannut Friz Freleng (ilmoitettu aivan oikein "I. Freleng", sillä hänen nolo etunimensä tosiaan oli Isadore) Michael Maltesen käsikirjoituksesta. Ääninäyttelyn hoitaa tälle sarjalle tuttuun tapaan Mel Blanc, ja musiikista vastaa sekä sävellys- että johtotasolla Carl W. Stalling.

Daffy - The Commando on senkin puolesta hyvin kätevä arvioitava, että tekijänoikeuspulmia ei pitäisi tulla, sillä WB jätti syystä tai toisesta tekijänoikeutensa uudistamatta. Syynä saattaa olla se, että toisen maailmansodan jälkeen piirretystä tuli runsaan hakaristi- ja Hitler-sisältönsä vuoksi epäkorrekti eikä sillä siksi arveltu olevan enää tulevaa taloudellista käyttöarvoa. Tai sitten vain unohtivat. Joka tapauksessa on siis moraalisesti joka kannalta hyväksyttävää upottaa tämän vapaasti käytettävissä olevan animaation hyvälaatuinen YouTube-lataus tähän:

 
Käydäänpä animaatio kuitenkin vielä läpi kohtaus kohtaukselta. 

Otsikkoruutuun on tiivistetty piirretyn idea - ja samalla pitkälti myös kommandojoukkojen idea. Repe siis on lähdössä iskemään vihollisen selustaan tai ainakin takalistoon. Kypärän muoto paljastaa, että kirpaisevan osuman vaikutuksesta saappaistaan hyppäävä sotilas on saksalainen. Kannattaa huomata, että Soldatilla on kiväärissään hirmuinen pistin. Ritsasta ja aidosti hengenvaarallisesta aseesta syntyy koominen kontrasti, joka antaa ymmärtää, että tässä piirretyssä sotaa ei tulla ottamaan vakavasti. Samalla vastakohtaisuus edustaa myös tämänsuuntaisen propagandan lajia laajemminkin. Kun vastassa on kansallissosialistinen Saksa, joka nojaa omassa propagandassaan vahvasti mahtipontiseen retoriikkaan ja vakavaan kansalliseen kuvastoon, on suuri kiusaus tehdä vastaisku lyömällä koko homma läskiksi. Palaamme vielä tähän teemaan useita kertoja.


Maisemakuva paljastaa tapahtumapaikan ja -ajan. Ollaan jossakin Saksan hallitsemalla seudulla, ja on yö. Hakaristilippu lepattaa yöviimassa pahaenteisen musiikin hyristessä taustalla. Siirrytään juoksuhautabunkkerin ovelle, ja kuullaan koomista muka-saksalaista jupinaa. Saksalaisten ongelma on selvä: "für die Kommandos in der all over de place". Se on muuten tehty erittäin hyvin: Mel Blancin saksalainen ääntämys on hyvin vakuuttavaa varsinaisissa saksankielisissä sanoissa, ja englantia teutonisella korostuksella puhuessaan hän on hyvin hauska. Samalla saadaan ensimmäiset silmäykset animaation antagonistista. Komentaja von Vulture, hyvät naiset ja herrat:
No, oikeastaan kutsun häntä komentajaksi, koska arvo "Uberkomt", joka piirretyssä ilmoitetaan, ei tarkoita oikein mitään järkevää. Hän on joka tapauksessa petolinnun hahmon ottanut propagandistinen stereotyyppi: ylimielinen ja elitistinen, aatelissukuinen preussilaisupseeri. Hän on selvästi jalosukuinen, minkä kertoo nimen von-titteliprepositio - eikä pidä unohtaa sitäkään, että vulture eli korppikotka on nimenomaisesti vanhan maailman haaskalintu. Monokkeli kielii elitismistä, epädemokraattisuudesta ja sen sellaisesta. Animaation ensimmäinen varsinainen visuaalinen vitsi kuitenkin paljastaa, että von Vulturella voi olla sen pitämiseen perustellumpikin syy. Hänen oikea silmänsä on näet jonkin kehityshäiriön vuoksi naurettavan pieni.
Joka tapauksessa tämä koppavan, aatelisen preussilaisupseerin stereotyyppi periytyy ainakin jo 1800-luvulta, ja jo 1700-luvulla Preussista oli tullut sanonnan mukaan armeija, jolla on oma valtio. Preussilaisupseerin hahmo esiintyi melko tiuhaan ensimmäisessä maailmansodassa ympärysvaltojen propagandassa ja teki onnistuneen paluun toisessa maailmansodassa monokkeleineen, von und zu -prepositioineen, kreivinarvoineen, Heidelbergin-aikojen miekkailuarpineen.
Yhdysvaltalainen propagandajuliste vuodelta 1942. Huomaa, kuinka tämä Albrecht-Wilhelm von un zu Nationalsozialistengebirge on kuin von Vulturen velipuoli isän toisesta avioliitosta, tällä kertaa ihmisen kanssa. Huomaa myös, mikä tekee natseista pahoja: kuolemanrangaistuksen käyttäminen.
Tämä stereotyyppi on hyvin mielenkiintoinen sikäli, että se päätyy usein hallitsemaan natsien julkisuuskuvaa siitä huolimatta, ettei osu kovin hyvin yksiin todellisuuden kanssa. Merkittävä osa Saksan aatelisista halveksi natseja. Kansallissosialistit olivat alempien luokkien massaliike, jolle aateliset nyrpistelivät nenäänsä. Ei sillä, että saksalaisaateli olisi kovin paljon pitänyt demokratiastakaan, mutta heissä ei ollut ainakaan sen enempää intomielisiä natseja kuin muissakaan sosiaaliryhmissä. Itse asiassa aateliset tuntuvat olevan yliedustettuina Hitleriä vastaan suunnatuissa murhayrityksissä. Mutta on toki ymmärrettävää, että propagandassa joukkohuumaan lähtenyt Matthäus Meikäläinen on vaikeampi hahmo toteuttaa kuin nirppanokkainen Graf von Aristochrat. 
Ja hieman yllättäen animaatio näyttääkin ottavan tämän huomioon: von Vulture on kiukkuinen, koska pääesikunta painostaa häntä jatkuvasti panemaan sabotaasitöihin tulevat kommandot kuriin, mihin hänellä ei tietenkään ole resursseja. Von Vulture on tästä erittäin turhautunut, paiskoo pulloja (preussilainen upseeri ottaa iltaryyppynsä) ja herjaa Führeriä siaksi. "Dat Hitler Schwein" kuullaan kohdassa 0:47.

Kiukkuinen von Vulture on saanut uhkaavan sähkeen:

Gestinko Gestapo, jonka tunnuksena on selkään puukotettu hyypiö - ilmeinen viittaus vuoden 1935 pitkien puukkojen yöhön, jossa Hitler hankkiutui eroon Röhmistä, Strasserista ja monesta muusta -  lähettää osoitteeseen Untergang-des-Abendlandes eli Länsimaiden-Perikato viestin, joka kuuluu tästä hulvattomasta kaappauksesta melko suoraan kääntäen seuraavasti:
Idiotti (sic, koska alkuperäisestä puuttuu yksi M)!!
Eikö ole yksi hapankaali perüna keittö ei syödä tehdyt vasikanliha
Yksi apfinat historiasta
Tämä tietysti kääntyy englanniksi näin:

"IF VUN MORE KOMMANDO GETS THROUGH IT'S YOUR KA-REAR!!
THE APES OF WRATH"
Jos siis yksikin kommando pääsee linjojen läpi, ovat von Vulturen ura ja ahteri (ka-rear) mennyttä. Allekirjoitus tulee suoraan ylimmältä tahoilta eli Vihan apinoilta (väännös Yhdysvaltain Tasavallan taisteluhymnin sanoista, jossa mainittu vertauskuva grapes of wrath lienee suomalaisille tutuin Steinbeckin romaanista Vihan hedelmät). Ko. apinat ovat akselivaltojen johtajat: Hitler ei näe, Hirohito (tai Tojo, paha sanoa) ei puhu ja Mussolini ei kuule. Vaikka Mussolini sulkeekin korvansa tappioltaan, on häneen ylitseen jo vedetty ruksi sen merkiksi, että hänet syrjäytettiin kesällä 1943, ja vähän sen jälkeen Italian kuningaskunta solmi aselevon liittoutuneiden kanssa ja kääntyi Saksaa vastaan. Mussolini tosin pakeni saksalaisten avulla Pohjois-Italiaan, missä hän johti natsien nukkevaltiota ilman paljoakaan omaa valtaa. Mussolinin ylitse vedetty ruksi edustaa kotirintamalle toivoa siitä, että sota on päättymässä, kunhan tyrannit sortuvat yksi toisensa jälkeen.

Von Vulture havahtuu pahaenteisen sähkeen pauloista, kun lentokoneen ääni täristyttää bunkkeria. Komentaja kiljaisee Schultzin paikalle. Schultz on lyhyt, pöllömäinen ja tohelo sotilas, joka taapertaa kaikkialle natsien paraatimarssia pilkkavalla töppöstelyllä. Eräs animaation usein toistuvista vitseistä on, että von Vulture mätkii Schultzia päähän valtavalla puunuijalla.
Ja Kaiserhofissa on nakutanssijoita, jos ette sattuneet tietämään.
Ja viimein, kohdassa 2:08 sankarimme Repe Sorsa näyttäytyy ilmatorjunnan valokeilassa. Hän leijailee koomisen hitaalla laskuvarjolla kohti maata lauleskellen rauhallisesti. Tämä on sangen hauskaa: selvästikin mielipuolinen animaatioeläin kieltäytyy ottamasta tätä erittäin vaarallista tehtävää vihollislinjojen takana lainkaan vakavasti. Jo alusta asti on selvää, että hänen mielestään näistä natseista ei ole kyllä yhtään mihinkään.
Mistä vetoa, että ette saa kokoon edes kunnon teloituskomppaniaa?
Repen kypärä on brittiläinen, ja hän lauleskelee Cockney-korostuksella brittiläistä populaarilaulua She Was Poor But She Was Honest, jossa on yllättävän luokkatietoista sanoitusta. Tämä kaikki viitannee siihen, että Repe on liittynyt vapaaehtoisina brittiläisiin kommandojoukkoihin, jotka tekivät yllätyshyökkäyksiä ja muuta kiusaa saksalaisille miehitetyllä mannermaalla. Niinkin paljon kiusaa Atlantin rannikolla Norjasta Ranskaan, että Hitler antoi vuonna 1942 henkilökohtaisesti käskyn, että kaikki kiinnisaadut kommandot tulee teloittaa.
Repe pilkkaa saksalaisten kyvyttömyyttä estää kommandojen uhkarohkeat operaatiot muuttamalla natsien ilmatorjunnan viihde-esitykseksi. Saksalaisten taistelumoraali ei ole erityisen korkealla, sillä Schultz katsoo paljon mieluummin cancan-tyttöjen varjokuvia kuin pitää huolta ilmatorjunnasta. Ja sitten seuraa tämä kohta:
Tämä still-kuva tiivistää melko hyvin koko piirretyn: seitsemän minuuttia kultakauden piirretyille tyypillistä surrealistista slapstickiä saksalaisten vakavuuden ja mahtipontisuuden kustannuksella. Vaikka kyseessä on propagandapiirretty, on animaatio selvästi enemmän viihdettä kuin tavoitteellista propagandaa. Tässä filmissä ei edes mainosteta sotaobligaatioita tai muuta sellaista, jota sota-ajan propagandapiirrettyihin on tavattu tunkea. Poliittisuuskaan ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ole erityisen päällekäyvää, vaan suurin osa gageistä voisi olla mistä tahansa "normaalista" Loony Tunes -lyhäristä. Tarkempi analyysi tietysti paljastaa taustalla olevia teemoja: natsien mahtipontisuus ja jäykkä hierarkia vastaan amerikkalainen epämuodollisuus ja jopa demokraattisuus, kaiken kyseenalaistava yksilö vastaan mekaaninen käskyjen noudattaminen jne. Natsijohtajia pidetään itsestään selvästi vitseinä, ei edes minään elämää suurempina hirviöinä, ja jatkuvasti rivien välissä vihjataan siihen, että saksalaiset ovat kyllästyneet sotaan.

Natsiupseeri ei kykene näemmä käsittelemään sitä, että joku ei pelkää eikä kunnioita häntä, ja niinpä tämä pakenee korsuunsa läimäyttäen oven kiinni. Pakenee aseistamatonta irvistystä. Von Vulturen psyyke ei nähtävästi kestä epäkunnioitusta. Sitten seuraa klassisille screwball-piirretyille ominaista huumoria, jossa sankari voi valita itse, missä tilanteessa on - täysin riippumatta ns. todellisuudesta. Se on aina mahtavan epäkunnioittavaa, ja sillä voi, kuten olemme piirretyistä oppineet, luikerrella pois mistä tahansa tilanteesta. (Uskon, että jos pokka pitää kyllin vakuuttavasti, tämä toimii tosielämässäkin yllättävän hyvin ainakin jonkin aikaa, sen verran, että pakoon ehtii.) Joka tapauksessa Repe saapuu tuomaan saksalaisille lahjan osoituksena "arvostuksesta", jota hän haluaa jostain syystä viholliselle osoittaa. Ja kohtelias sakemanni tietysti ottaa sen mielihyvin vastaan kauniisti kiitellen.
Ach, minulleko? Ja vielä näin hieno luksusmalli, jossa on jostain syystä sekä palava sytytyslanka että ajastin!
Ja saksalainen rivisotilas kärsii jälleen ylempiensä tyhmyydestä. Komentaja heittää pommin Schultzille, joka lentää taivaan tuuliin. Sitten seuraa mainio kohta: von Vulture käskee kiukkuisena Schultzin putoamaan takaisin korsuun - ja tämä tottelee. Viehättävän absurdi satiiri saksalaisesta sotilaskurista: olenko minä muka antanut luvan räjähtää taivaan tuuliin? Zurück! Ja huipennuksena upseeri vielä aikoo rangaista sotilasta siitä, että tämä reagoi upseerin itsensä aiheuttamaan räjähdykseen ja selvisi siitä hengissä! 

Repe pakenee, ja von Vulture lähtee takaa-ajoon juoksuhaudassa. Hän kuitenkin joutuu keskeyttämään jahtinsa hetkeksi:
Heil Hitler!
Tajusitteko? Hitler haisee, heh heh! Tämä on halpa vitsi, mutta pidän siitä. Se on monimutkaisempi kuin miltä näyttää. Se kun antaa ymmärtää, että saksalaisetkin jollain tavalla pitävät Hitleriä inhottavana otuksena, tai ainakin yhdistävät skunkin välittömästi Führeriin. Ja mitä vähemmän mietin haisunäädän kaasun ja Adolf Hitlerin yhteyksiä, niin sen parempi. Pilkan kohteena on tietysti myös natsien jatkuva heilaaminen, josta löytyy helposti koomisia piirteitä. Ja totta kai koko välikohtaus on täysin surrealistinen, koska haisunäätää ei esiinny Euroopassa.
Joten miten helvetissä tämä tyyppi on olevinaan ranskalainen?
Repe juoksee puhelinkoppiin, jollaisia juoksuhaudoissa tapaa olla siellä täällä bussipysäkkien, kengänkiillottajien ja muiden mukavuuksien seassa. Kun von Vulture yrittää tunkeutua koppiin, Repe panee mokoman järjestykseen melkein kieliopillisesti korrektilla saksalla:
"Kannst du nicht sehen diese Telefunk ist busy? Bleiben Sie ruhig!"
Hänen sanajärjestyksensä oli sekaisin, sanoja Telefunk ja busy ei ole olemassakaan saksassa, ja hän sekä sinutteli että teititteli minua. Mutta enhän ole mikään kielioppinatsi, joten olkoon menneeksi.
Ylipäänsä tässä piirretyssä on paljon kielimuuriin perustuvia absurdeja vitsejä. Toisaalta saksaksi manataan sekä nonsensä että oikeitakin verdammteja, toisaalta taas saksalainen upseeri puhuu englantia paksulla korostuksella itsekseenkin. Sitten Repe käy vaivatta keskustelua saksalaisen kanssa englanniksi, ja nyt hän taas puhuu saksalaiselle saksaa tarjoten samalla yleisölle käännöksen selvänä fourth wall -vitsinä.
Kohtelias saksalainen tietysti jättää soittajan rauhaan ja kaivaa tälle vielä Fünfpfennigin pyydettäessä. On täysin hulvatonta, kuinka von Vulture sopeutuu tähän tilanteeseen, jonka Repe yksinkertaisesti vain valitsi itselleen: upseeri jopa kiristelee hampaitaan joutuessaan odottamaan pääsyä puhelinkoppiin, jonne hänellä ei vielä äsken ollut mitään asiaa. 
Ja vielä yksi kielimuurivitsi seuraa, kun Repe poistuu kopista ilmoittaen rempseästi englanniksi, että "von Limburgerin" sopii nyt mennä sisään - vilauttaen samalla yleisölle saksalaista käännöstä. Limburger on tietysti hajustaan kuuluisa juusto.

Lopulta koppavinkin upseeri tajuaa tulleensa jymäytetyksi, ja takaa-ajo jatkuu - tai jatkuisi, ellei kommandon ja natsin välille tulisi kilpajuoksu siitä, kuka ehtii hakemaan puhlinkopista käyttämättömän kolikon. Oikeasti varsin hauskaa. Saatuaan rahan haltuunsa Repe porhaltaa pienkoneelle, joka vain sattui odottamaan häntä viereisellä pellolla lähtövalmiudessa tankki täynnä. Tästä naurettavasta käänteestä tehdään pilaa, kun kone nousee lentoon ilman vauhtia 90 asteen kulmassa. Messerschmittit eivät pysäytä kommandoa, mutta von Vulture tulittaa pakokoneen olemattomiin konepistoolilla. Repe piiloutuu haupitsinputkeen, ja liekö tässä sankarimme loppu? Von Vulture näet laukaisee haupitsin tervehdittyään ensin asianmukaisesti Führeriä.
Heil Hitler!
Kommandon täytyy kuitenkin oppia sopeutumaan muuttuviin tilanteisiin, ja Repe ratkaisee tämän ryhtymällä sirkustaiteilijaksi. Elävänä kanuunankuulana hän taittaa matkan yli Suur-Saksan valtakunnan...
Über alles!
...ja päätyy tietysti suoraan pääkallonpaikalle Berliiniin, jonka tunnistaa epävireisestä vaskihumpasta, hakaristien ylitarjonnasta ja väkijoukkojen keskellä kirkuvasta Adolf Hitleristä:
Jos olisin Hitler, pitäisin ehkä huolestuttavana sitä, että oma armeija suuntailee tykkejä olinpaikkaani. Mutta toisaalta jos olisin Hitler, tekisin aika monta muutakin asiaa ihan eri tavalla.
Hitler pitää yhtä suurimmista puheistaan ja on lähestymässä huipennusta. Hän ehtii mainita isänsä syntymänimen (Schicklgruber) ja valmistelee mahtavaa retorista ilotulitusta:
"Ach, du Lieber! Mein' Ehre, mein Pumpkin, mein Milk!"
Mutta puheen kliimaksista muodostuukin ei-retorinen:

Repe Sorsa mosauttaa Adolf Hitleriä valtavalla nuijalla. Eikö maailma olekin sentään kaunis ja elämä elämisen arvoista?

Tämä on animaatioelokuvan huipennus ja nämä sekunnit ovat ne, jotka tästä aina muistetaan. Tämä on ehkä ilmeisin esimerkki siitä mainitsemastani läskiksi lyömisestä. Hitler ei ole tunnettu huumorintajustaan. Hänen puheensa olivat aina vakavaa asiaa (siis toisaalta tietysti täyttä roskaa, mutta hän oli niissä aina kuolemanvakava). Hitler oli kieltämättä loistava puhuja, ja olisi turhaa käydää fanaattista mestarireetoria vastaan tämän omassa lajissa. Sen sijaan Hitlerin naurettavuus voidaan tuoda esiin hyvin karkealla ja yksinkertaisella slapstickillä. Se on yllättävän toimivaa. 

Kun Repe Sorsa kumauttaa Hitleriä nuijalla, hän rinnastaa piirrettyjen hullun maailman Hitlerin hulluun maailmaan: näissä on lopulta yhtä paljon järkeä ja logiikkaa, ja siksi Hitleriä voi kohdella täysin samoin kuin muitakin piirroshahmoja. Samalla tietysti tulee esiin se, että diktaattorit eivät siedä itseensä kohdistuvaa leikinlaskua, mikä tietysti tekee heistä erittäin kiitollisia satiirin kohteita. Länsimaissa on ollut 1940-luvulta saakka melko yleisesti hyväksytty käsitys, että diktaattorit ovat aina jotenkin naurettavia tapauksia. Mahtipontiset elkeet, suurelliset sanat ja huolellisesti mietitty puoluesymboliikka, koko Hitleriin henkilöityvä kansallissosialismi saatetaan muutamassa sekunnissa täysin naurunalaiseksi. Tätä on jo pedattu Hitlerin kimeä-äänisellä hölynpölypuheella, jossa ei ole edes kieliopilliselta kannalta mitään sisältöä. Hitlerin suoltama mökellys ei edes ansaitse vastaväitteitä: Repe Sorsan näkökulmasta tämä henkilö on yksinkertaisesti niin naurettava, että häneen sovelletaan normaalia animaatiohahmotaktiikkaa: nuijalla päähän. 

Emme saa tietää, miten tämä juoneltaan heppoinen kommando-operaatio lopulta päättyy: Näemme vain, että Hitler yltyy uhmaikäiseen parkaisuun ja huutaa Schultzia apuun paljastaen huonon purukalustonsa (ei välttämättä voitu pelkkien hammaskarttojen perusteella tunnistaa 1945), ja sitten se onkin Th-th-that's all, folks.

Daffy - The Commando on yllättävän sujuva kappale sotapropagandaa. Kuten totesin, siinä ei ole suoraa ohjeistusta kotirintamalle, vaan kyseessä on lähinnä sodan ja maailmanpoliittisten elementtien sijoittaminen klassisen, lähes juonettoman slapstick-animaation joukkoon. Repe Sorsa on oma hullu itsensä, kuten hänellä tähän aikaan oli tapana. Vasta sodan jälkeen Repen persoonaksi vakiintui itsekeskeinen ja turhamainen opportunisti, joka keskittyi Väiski Vemmelsäären kadehtimiseen; sitä ennen hänen juttunsa oli saattaa muut hermoromahduksen partaalle järjettömällä ja nopeatempoisella riehumisellaan. Von Vulture ja Schultz ovat varsin tavanomainen, mutta hauska, antagonisti-ja-tämän-apuri-yhdistelmä. Hitler on piirretty melko realistisesti, ja on outoa nähdä tällainen hyvin ihmismäinen hahmo Loony Tunes -animaatiossa, jossa ihmisetkin yleensä ovat paljon enemmän karrikoituja ja pyöristettyjä hahmoja. 

Juoni ei siis ole kummoinen, mutta pidän silti tästä animaatiosta. Se ei ota propagandaa raskaasti eikä alleviivaa, vaan luottaa siihen, että sotapropagandaa voi tehdä periaatteessa aivan samalla temppukategorialla kuin muitakin screwball-animaatioita. Se ei yritä myydä obligaatioita, muistuttaa pimennyksistä, kerätä jätekumia, vahtia vihollisen vakoojia tai muuta sellaista - se on lopulta yllättävän puhdasta viihdettä, jossa propagandistiset viestit ovat enimmäkseen taka-alalla. Ja kun ne tuodaan etualalle, se tehdään hirmuisella slapstick-ryminällä, joka sopii piirretyn tempoon. 
Natsitervehdys haisunäädälle ja kuhmu Führerille - ei missään nimessä sofistikoitunutta, mutta sota ei ole sofistikoitunutta hommaa. Ja näin Repe muutenkin asiat hoitaisi - ja tässä ehkä piileekin eräs koko piirretyn tärkeimmistä viesteistä. Kun tämä animaatio julkaistiin levitykseen Yhdysvaltojen elokuvateattereissa marraskuussa 1943, maa oli ollut sodassa lähes kaksi vuotta. Se alkoi tuntua tavallisten kansalaisten arjessa. Repe Sorsa sopi mainiosti tällaiseen tilanteeseen näyttämään, miten sota hoidetaan järkähtämättömällä business as usual -asenteella.

Saarnaavat propagandapiirretyt ovat pidemmän päälle rasittavia. Tämä ei saarnaa, vaan toimii, ei selitä, vaan näyttää. Tämän viholliset eivät ole hirviöitä, vaan täysin naurettavia. Huumori ei ole pelkkää natsien pilkkaamista, vaan mukana on puhdasta absurdismia, kuten puhelinkoppikohtaus. Animaatio on melko hyvää, vaikka aina piirtäjille ei tunnu olevan aivan selvää, miten Repen nokka oikein toimii - ja Hitler yksinkertaisesti näyttää oudolta. Ääninäyttely on erinomaista, kuten Mel Blancilta on lupakin odottaa. Lisäksi hänen saksansa ja mukasaksansa kuulostaa varsin autenttiselta ja hauskalta. Enkä totta vie rupea haukkumaan lyhytanimaatiota, joka huipentuu siihen, että vesilintu aiheuttaa Hitlerille päävamman. Lajissaan onnistunut ja kepeä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti