perjantai 12. lokakuuta 2012

Nobel oikeaan osoitteeseen

Nobelin rauhanpalkinto on myönnetty aikoinaan sangen epäilyttäville hemmoille, sellaisille kuin Henry Kissinger, Jasser Arafat ja Jitzhak Rabin - siis tahoille, jotka eivät ole tunnettuja rauhan ja yhteisymmärryksen ja laillisuuden ja vapauden ja ihmisoikeuksien ja aseistariisunnan edistämisestä. Joskus palkinto on mennyt myös taholle, joka ei ole tehnyt oikein mitään konkreettista rauhan edistämiseksi - mieleeni tulee Barack Obama. Vuonna 2012 asiasta ei ole sen sijaan juuri riidan aihetta. Euroopan unioni olisi ansainnut rauhanpalkinnon jo vuosia sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Olen aiemmin kirjoittanut unionin merkityksestä maanosan ja maailman rauhalle . Eurooppa on synnyttänyt 1900-luvun tuhoisimmat sodat, ja takana on vielä useampi sodantäyteinen vuosisata. Euroopan hiili- ja teräsyhteistyön alettua Saksa ja Ranska ovat päässeet eroon perinteestään sotia kerran sukupolvessa. Rauha, vauraus ja ennennäkemätön hyvinvointi ovat olleet seurauksena, kun eurooppalaiset valtiot ovat luopuneet läpimädästä nationalismista ja luovuttaneet suvereniteettiaan saadakseen merkittävämpiä etuja.

Euroopassa ei ole EU:n historian aikana käyty uutta suursotaa, eikä ainuttakaan jäsenvaltioiden kesken. Unionin sitoutuminen demokraattiseen hallintotapaan on tarjonnut diktatuureista 1970-luvulla luopuneille Espanjalle ja Portugalille positiivisen, vauraan ja luonnollisen kehityssuunnan. Myös Kreikka, joka saa syyttää ahdingostaan pitkälti omaa vempulointiaan, on saanut unionista itselleen tuen sotilasdiktatuurin jälkeiseen kehitykseen. Kreikka on saanut unionilta paljon enemmän kuin unioni Kreikalta.

Berliinin muurin murtumisen ja kommunistidiktatuurin romahduksen jälkeen (Putinin ja kommunistien mielestä kansojen vankilan romahdus oli katastrofi, kuten on hyvä muistaa) Euroopan unioni oli luonnollinen viitekehys vapautuneille valtioille. Rauhantilan kannalta on ollut arvaamattoman tärkeätä, että Itä-Euroopan maille on ollut tarjota yhteinen, ei-nationalistinen visio vapaudesta ja vauraudesta yhdessä muiden kanssa. Ratkaisun puolesta puhukoot myös ne, jotka ovat omasta tahdostaan jättäneet optionsa käyttämättä - vaikkapa Minskin suuri kiekkotähti Aljaksandr.

Lyhyesti sanoen on ollut kunnia saada maksaa omista veroistaan Euroopan unionin toiminnan kuluja. Hinta on pieni, saavutus suuri. Enää pitääkin valita, mihin unioni Nobel-rahat käyttää. Koska unionin budjetissa erä on verraten pieni, voisi palkintosumman ehkä lahjoittaa jollekin ruohonjuuritason hyväntekeväisyysliikkeelle tai muulle sellaiselle toimijalle.

Nobelin rauhanpalkinto ei kuitenkaan ole pelkkä päätä silittelevä tunnustus verrattoman arvokkaasta elämäntyöstä, niin ansaittu kuin se onkin. Se on myös velvoittava muistutus siitä, että työtä on jatkettava lannistumatta ja että nyky-Euroopan johtajien on osoittauduttava tunnustuksen arvoisiksi (sitä eivät heistä kaikki tosiaankaan vaikuta olevan). Euroopan unioni on jatkuvassa vaarassa jäädä sisäisten erimielisyyksien halvauttamaksi. Jäsenten tulisi löytää tasapaino kansallisen ja yhteisen edun välille. Epäkohdista ei ole puutetta: viallinen yhteisvaluutta-alue on korjattavissa, mutta ei varmasti kivuttomasti; epätasainen kehitys unionin eri osissa on omiaan luomaan ristiriitoja; unionin ulkopolitiikka on yhä sotkuista ja vähentää kansainvälistä vaikutusvaltaa (pahimmillaan kohtalokkaasti, kuten Jugoslavian hajotessa kansallismieliseen väkivaltaan); ja unionin budjetista, niin kunniakasta kuin sitä onkin osaltaan maksaa, on yhä liian suuri osa pöhöttynyttä ja tarpeetonta byrokratiaa sekä käsittämätöntä ja kyynistä kansallista vedätystä - esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa vain parlamentin kaksi istuntopaikkaa Brysselissä ja Strasbourgissa sekä käsittämätön maatalousbudjetti. Nämä todelliset ja merkittävät ongelmat ovat kuitenkin aivan toista luokkaa kuin Sudeettimaan kriisit, laivastokisat sun muut nationalistisen kärhämöinnin maanosalle aiemmin lahjoittamat sulot.

Ns. kansallismieliset eli toisin sanoen nationalistit tietysti ovat hyvinkin näreissään siitä, että Euroopan unionin merkitys rauhan takeena ja sen edistäjänä maanosassa ja koko maailmassa on viimein saanut tunnustuksen. Ihan ymmärrettävää, sillä samanaikaisesti palkinto muistuttaa siitä, miten eurooppalaisella nationalismilla ja sen perillisillä on käsissään enemmän verta kuin suurin piirtein kellään koskaan. Eurooppalainen nationalismi ja eurooppalaisen kansallismielisyyden vaalijat olisivatkin ansainneet anti-Nobelin. Eräs osoitus Euroopan unionin merkityksestä ja tarpeellisuudesta on, että kitkerimmät sanat järjestöstä on ollut sanottavanaan laitanationalisteilla, kommunisteilla ja uskonnollisilla fanaatikoilla. Rauhan vihollisille moinen aatteellinen touhu tietysti sopii kuin nauha käsivarteen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti