tiistai 5. helmikuuta 2013

Kansallissymboliarvostelu: Flanderi

On kulunut jo pitkähkö aika siitä, kun kansallissymboliarvostelujen sarjassa on ollut käsittelyssä oikea itsenäinen valtio, mutta pysytellään siitä huolimatta yhä suvereeneja valtioita alemmilla hallintotasoilla. 

Sitä paitsi tällä kertaa käsittelyyn tulee poliittinen kokonaisuus, jolla on erittäin laaja itsehallinto ja tämän lisäksi vielä aktiivinen itsenäisyysliike. Belgian liittovaltion pohjoinen, hollanninkielinen osa eli Flanderi (holl. Vlaanderen, ransk. Flandre, saks. Flandern) on jatkuva päänsärky muille belgialaisille, jotka yleisesti ottaen haluavat pysytellä belgialaisina - mitä se sitten tarkoittaakin, sillä Belgiassa hallinto on niin hajautettua, että on isompi muutos siirtyä Valloniasta Flanderiin tai Flanderista Brysseliin kuin Belgiasta Alankomaihin tai Ranskasta Belgiaan. Hitto, Belgiassa ei ole edes yhtään puoluetta, joka toimisi sekä Flanderissa että Valloniassa.

Flaamit ovat yleisesti ottaen tyytymättömiä siihen, että liittovaltion sisäiset tulonsiirrot liikkuvat nykyään pohjoisesta etelään. Kohtalaisen vahva flaamilaisnationalistinen liike ajaa Flanderin erkanemista Belgiasta. On epäselvää, mitä tynkä-Belgialle - jonka pääkaupunki sijaitsee Flanderin sisällä -  tämän jälkeen kävisi, mutta se ei flaamilaisnationalisteja kiinnostane. Hollantilaiset ainakaan eivät tiettävästi ole kiinnostuneita ottamaan flaameja huomiinsa, eikä Vallonia totta vie Ranskaa kiinnosta. (Saksan mahdollinen territoriaalinen laajeneminen on tietysti yhä tabu, mutta Belgian hajoaminen voisi tuoda tämänkin ajatuksen pintaan, sillä maassa on pieni mutta tiivis saksankielinen kansanosa.) Flanderilla on jo erittäin laaja itsehallinto, se on yksikielinen alue, ja flaamilainen kulttuuri, sikäli kuin se hollantilaisesta kulttuurista eroaa, on vailla uhkaajia. Historiallisesti flaameja on Belgian itsenäisyyden (1831-) aikana pidetty heikommassa asemassa ja on aivan ymmärrettävää, että Belgian hallintoa on tämän vuoksi hajautettu. En oikein pidä nykyaikaisesta nationalismista ylipäänsä enkä flaamilaisesta nationalismista yksittäistapauksenakaan. Sitä tuntuvat innokkaimmin ajavan epäilyttävät vouhottajat, joiden aatteelliset oppi-isät ajautuivat viime sodassa huomattavan liukkaasti yhteistyöhön miehittäjävallan kanssa.

Ottamatta tämän enempää kantaa Belgian ja Flanderin poliittisiin ongelmiin siirryn tarkastelemaan Flanderin symboleja. 


Flanderin kultaisessa lipussa, joka tunnetaan nimillä Vlaamse Leeuw (Flanderin leijona) tai leeuwenvlag (leijonalippu), on kuvattuna musta leijona, joka on lakannut kyntensä punaisiksi. Lippu on otettu virallisesti käyttöön vasta vuonna 1973, mutta sen historia ulottuu keskiajalle. Kultaisella pohjalla seisova pystyyn kavahtanut musta, punakyntinen leijona on Flanderin kreivikunnan heraldinen tunnus. Ensimmäisenä aihetta käytti vaakunassaan tiettävästi Filip Elsassilainen, joka oli Flanderin kreivinä 1168–1191. Flanderin kreivikunta oli olemassa lähes tuhannen vuoden ajan osana Pyhää saksalais-roomalaista kreivikuntaa ollen vuoroin Ranskan, Burgundin, Espanjan ja Itävallan hallinnassa, kunnes Ranskan tasavaltalaiset lakkauttivat sen vuonna 1795. 

Flanderin heraldisella tunnuksella on siis takanaan erittäin pitkä ja kunniakas historia, eikä sitä oikein saata visuaaliseltakaan kantilta aivan teilata. Leijona tosin näyttää varsin hoopolta, mutta niin heraldisten eläinten kuuluukin. Lisäksi musta leijona on konseptina aivan mielettömän siisti. Väriyhdistelmäkin on tällaiselle historialliselle lipulle sopiva – siinä on aitoa keskiajan tuntua. Lisäksi on huomattava, että musta, keltainen ja punainen ovat myös Belgian trikolorin värit

Turnajaistunnelmaa henkivä lippu on samanaikaisesti uljas ja ihastuttavan pittoreski. Jos Flanderi joskus irtautuu Belgiasta, niin kannattaisi ainakin pitää tämä lippu. Se ei ehkä ole kaikkein vakavimmin otettavaa sarjaa, mutta se on näyttävä, tehokas, historiallinen ja hauska heraldinen elvytystoimi. Arvosana: 8


Flanderin vaakunan historia tuli jo käsiteltyä lipun yhteydessä. Traditionaalisten vaakunoiden joukossa Flanderi edustaa hyvää makua ja pidättäytymistä naurettavimmista tehokeinoista. Kilpeä ei ole jaettu osiin, eikä jalopeuralle ole tyrkitty tassuihin teräaseita, päälaelle kruunua tai muuta hoopoa. Klassinen länsieurooppalainen vaakuna, jossa pääosassa on pelkkä kieli pitkänä raivoava musta kissapeto. Arvosana: 10

 

Flanderin virallinen tunnuslaulu perustuu sekin samalle heraldiselle aiheelle. Se on nimeltään De Vlaamse Leeuw eli Flanderin leijona (ääntyy jotakuinkin "dö flaamsö leöy"), ja se on lipun ja vaakunan tapaan otettu virallisesti käyttöön vuonna 1973. Itse laulu valmistui jo vuonna 1847. Sanat on runoillut näytelmäkirjailija Hippoliet Van Peene (18111864), ja sävellyksen on laatinut ghentiläinen Karel Miry (18231899), jonka tuotanto käsittää ainakin parikymmentä hollanninkielistä oopperaa (en edes halua tietää).

Sanat kehuvat tätä meille jo tutuksi käynyttä mustaa, punakyntistä kissapetoa kesyttömäksi ja arkailemattomaksi. Sanoituksessa viitataan vuonna 1302 käytyyn Kortrijkin taisteluun, jossa Ranskan kuninkaan pyrkimykset ulottaa valtansa Flanderiin saivat lopun, kun flaamien talonpoikaisarmeija päihitti ranskalaiset ritarit ja lopuksi vielä teurasti antautumista yrittäneet. Eivät kuulemma ymmärtäneet ranskaa ja olivat liian häijyjä tajuamaan kehonkieltä. Arvoesineet kyllä kerättiin kentältä talteen, ja niitähän ritareilla riitti. Taistelu tunnetaankin hollaniksi nimellä Guldensporenslag eli kultaisten kannusten taistelu. Tätä sotasaalista näet riitti ruumiilta riisuttaviksi.

Änkyräisimmät flaaminationalistit haluavat tulkita laulussa mainitut viholliset valloneiksi tai Belgian (lähes olemattomaksi) keskusvallaksi, mutta kyllä ne alkujaan viittaavat hyvin selvästi ulkomaiseen viholliseen. Sitä ei kuitenkaan voi kiistää, etteikö laulu olisi vakiintunut jo 1800-luvun lopulla aktiivisimpien flaaminationalistien tunnuskappaleeksi. Kun Flanderi ja flaamilainen yhteisö ottivat kappaleen viralliseksi symbolikseen 1970-luvulla, mukaan otettiin vain kaksi oleellisinta ja vähiten kahjoa säkeistöä. Sanoituksesta voi siltikin löytää kryptistä retorista logiikkaa, kuten toisen säkeistön alusta:
De tijd verslindt de steden, geen tronen blijven staan:
De legerbenden sneven, een volk zal nooit vergaan.
Suomeksi siis suurin piirtein, notta aika murentaa kaupungit, valtaistuimetkaan eivät kestä, sotajoukot tuhoutuvat, mutta kansa ei kuole koskaan. Kansa ei kuole? Totta hitossa kuolee, kun sen jäsenet kuolevat. Missä mahtavat olla etruskit? Eikö muka isorokko hävittänyt Siperian hodyntit 1600-luvulla? Eivätkö portugalilaiset tappaneet kaetéintiaanit, kun nämä menivät syömään Brasilian piispan 1500-luvulla? Ikävä ilmoittaa, jos tämä tosiaan oli uusi tieto, mutta kansat eivät ole sen ikuisempia kuin kaupungit, valtaistuimet tai armeijat.

Miryn sävellystä ovat tiettävästi innoittaneet ainakin jokin Robert Schumannin lied ja Ranskan sekä Belgian kansallislaulut. De Vlaamse Leeuw on marssilaulu, joka alkaa hiukan töksähtelevästi ja löytää sitten yksinkertaisen ja varsin tasapaksun melodian, joka tavoittelee kai joitain herooisia sfäärejä mutta päätyen kuulostamaan joltain Meyerbeerin heikomman oopperan joukkokohtauksen paraatimarssilta. Tehokeinot, nousut ja laskut, vaikuttavat päälle liimatuilta, ja yleisvaikutelma kappaleesta onkin väkinäisen teatraalinen. Se seuraa ehkä liiaksi mallejaan ja sävellysajankohdan tyyliä kuulostakseen ajattomalta ja vilpittömän innoittavalta. Kuuntelukokemus oli osaltani melko rasittava, ja käteen jäi hyvin vähän. Arvosana: 6

Flanderin loppuarvosana on täten 8.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti