perjantai 6. syyskuuta 2013

Jumalpuntari: Artemis

Jumalpuntari, palkittu ihmiskunnan historian todennäköisesti tärkein kirjoitussarja, jatkuu niin pitkään kuin jumalia riittää.

Hellaan tärkeimmät kaksitoista jumalaa ovat kaikki samaa perhettä, mikä voi joko selittää paljon tai sitten ei. Heidät tunnetaan olympolaisina jumalina siksi, että heidän pääpaikkansa on Thessalian ja Kreikan Makedonian rajalla sijaitseva 2917-metrinen Olymposvuori.
     Olympokselta ei kuitenkaan tavoita kaikkia jumalia (ja vuorikiipeilijöiden tai ilmailijoiden mukaan siellä ei näyttäisi asuvan ketään), ellei käynnissä ole heidän neuvostonsa kokous, Tupperware™-kekkerit (pitää ambrosiantähteet kätevästi järjestyksessä) tms. 
Poseidon pysyttelee mieluiten meressä, ja Haades varjelee mustasukkaisesti kuolleiden valtakuntaansa. Harvemmin vuoren laella tapaa Artemistakaan, joka on tämänkertaisen artikkelin aihe. Tämä villi jumalatar suosii yksinäisyyttä, itsellisyyttä ja luonnon rauhaa.
 
Hän käytti kauriita käsitukinaan.

Artemis on huomattavimpia ylijumala Zeuksen lukemattomista äpärälapsista. Zeus ei tällä kertaa kyennyt pitämään salamalinkoaan aisoissa Leton läheisyydessä. Kyseessä ei ole mikään helleeninen suotyyppi, vaan Leto oli naispuolinen titaani... jumala... joku ihmistä mahtavampi. Letosta ei tiedetä hirmuisesti, mutta häntä ilmeisesti pidettiin joskus kaukaisemmassa muinaisuudessa tärkeämpänäkin jumaluutena; ainakin hänen asemansa näyttää olleen vahva Kreetalla pian minolaisen kulttuurin kulta-ajan päättymisen jälkeen. (Arkadialaisten mielestä Artemiin äiti oli agrijumala Demeter, Zeuksen sisar, mutta ketään ei kiinnosta, mitä jotkut arkadialaiset maalaistollot kuvittelevat.)

Joka tapauksessa Zeus tapansa mukaan liukeni paikalta pian yhdynnän jälkeen luvaten jotain epämääräistä siitä, että ottaisi vielä yhteyttä Hermeksen välityksellä tai jotain sensuuntaista. Leton synnytyksestä oli muodostumassa hankala, sillä Zeuksen erittäin mustasukkainen, vanhoillinen ja lehtolapsiin murhanhimoisella vihamielisyydellä suhtautuva puoliso (ja sisar) Hera otti asiakseen nirhata Leton syntisine hedelmineen. Hera antoi määräyksen, että Letolle ei pidä antaa sijaa synnytykseen sen paremmin mantereella kuin saarillakaan, ja kaikki tätä määräystä vastaan rikkovat joutuisivat tekemisiin ylijumalan verenhimoisen vaimon kanssa. 

Leton mahdollisuudet vaikuttivat melko huonoilta, mutta hän löysi onnekseen Kykladeilta Deloksen, joka ei ole mannerta mutta ei myöskään varsinainen saari. Oikeat saaret ovat nähkääs kiinni merenpohjassa, kun taas Delos on pelkkä vapaasti kelluva maanpala Aigeianmerellä. 
 
(Sukeltajien ja geologien näkemykset eivät tue väitettä.)

Deloksen pyhällä kelluvalla maankappaleella synnytti Leto kaksoset: Apollonin ja Artemiin. Artemis tuli maailmaan ensin ja ollakseen hyödyksi toimi äidilleen kätilönä, kun tämä puski Apollon-veljen maailmaan.
Apollon ja Artemis. Hellenistis-roomalainen jäljitelmä ateenalaisesta reliefistä. Jäljitelmiä massatuotettiin kotien sisustamiseen n. vuonna 50 eaa.

Apollon ja Artemis. Siinä vasta pari. Molemmat olivat säteileviä jumaluuksia; Apollon liittyy aurinkoon, Artemis kuuhun. He ovat selvästi hyvin, hyvin kiintyneitä äitiinsä, sikäli kuin kiintymys tarkoittaa psykoottista obsessiota, mitä se hyvinkin voi tarkoittaa. Kun Sipyloksen (nyk. Manisan maakunnassa Länsi-Turkissa) prinsessa Niobe pilkkasi Letoa, olivat kaksoset heti valmiina puolustamaan rakasta äitiään. Niobe oli korea, rikas ja suosittu prinsessa, jolla oli neljätoista toinen toistaan lahjakkaampaa ja hienompaa lasta. Kaikki tämä nousi Niobella päähän, ja hänestä sukeutui ylimielinen kerskailija. Kuolevaisten mahtailu on sellainen asia, jota muutoin eettisesti melko passiiviset Kreikan jumalat eivät siedä lainkaan. Se on hybristä, ja siitä rangaistaan, ihan vain jo siksi, että jumalten ja ihmisten raja pysyisi selkeänä (yksi idea: eräs tapa pitää se raja selkeänä olisi olla sekaantumatta ihmisten asioihin esim. paneksimalla niitä, mutta tämä nyt on vain tällainen kuolevaisen ajatus). Niobe pilkkasi Letoa siitä, että tällä on vain kaksi lasta, ja koska 2<14, niin lällislää. Joku toinen olisi voinut kiinnittää huomiota esim. siihen, että 14 lasta pyöräyttäneen naisen kroppa on yleensä hieman erilaisessa kunnossa kuin kaksosten äidin, mutta voi tuota jonkinlaisena saavutuksena pitää aikana, jolloin ei ollut tavatonta menehtyä synnyttäessään.

Joka tapauksessa Leton ei tarvinnut keksiä mitään heiveröisiä sanallisia vastineita, sillä Apollon ja Artemis tarttuivat jousiinsa (molempien suosikkiase) ja teurastivat Nioben jälkikasvua urakalla. Artemis otti tähtäimeensä tytöt ja Apollon pojat (jako oli sopivasti 50-50). Nuolia ei säästelty.
Hyvä on! Hyvä on! Olen pahoillani siitä, mitä sanoin! Nyt toivon, ettei Letolla olisi ollut edes kahta lasta!

Kuolonuhrien ja Nioben lasten lukumäärästä on pientä erimielisyyttä antiikin lähteissä, mutta ilmeiseltä vaikuttaa, että kyseessä oli kohtalaisen näyttävä ja verinen joukkomurha. Niobe käyttäytyi kusipäisesti, mutta vastatoimet eivät ole aivan samassa mittakaavassa. Murhattujen isä Amfion tappoi itsensä, kun ei kestänyt surua – tai sitten Apollon suhautti hänenkin elimistöönsä nuolen, mikä ei vaikuta ainakaan sellaiselta, mitä nämä jumalat ehdottomasti eivät tekisi. Niobe oli siinä määrin surun murtama, että hän pakeni Sipylosvuorelle, missä muuttui itkeväksi kiveksi. Tämän huokoisen, kostealla säällä vettä tihkuvan kiven voi yhä käydä bongaamassa vuoren rinteellä, jos liikkuu alueella ja on jotenkin emotionaalisesti sekaisin. Tärkeintä tietysti on, että Niobe oppi läksynsä eikä enää koskaan loukannut muiden äitien tunteita.

Nyt tiedätte siis, millaisista kaksosista on kyse. Apolloniin palaamme toiste ja käymme käsiksi varsinaisiin Artemiin touhuihin. Ei tarvitse pettyä, luvassa on lisää verenvuodatusta, julmuutta ja sairaalloisen suhteettomia vastaiskuja.

Artemis ei mielellään seurustele muiden jumalten saati ihmisten kanssa, vaan vaeltaa erämaissa seuranaan satunnaiset luonnonhenget, nymfit ja elukat. Hänellä on erityisen läheinen suhde kauriisiin ja muihin hirvieläimiin, joita ainakin veistoksissa tapaa hakeutua hänen läheisyyteensä. Myös naaraskarhuilla on kiinteä suhde tähän jumalattareen, joka kerran pelasti metsään hylätyn ei-toivotun tyttövauvan antamalla tämän karhuemon hoitoon; vauvasta kasvoi sittemmin taitava metsästäjä nimeltään Atalante (lat. Atlanta). Kauris on Artemiin pyhä eläin, ja sypressi on hänelle pyhitetty puu. Erämaat, metsät, kaikki asumattomat seudut ovat hänen valtakuntaansa, ja hän hallitsee kaikkia villieläimiä. Hän on niiden suojelija, mutta hän myös antaa metsästyssaaliit. 

Jos haluaa siis hyvän metsästysonnen, ei sovi unohtaa uhreja Artemiille. Eräs Artemiin uhrimenoissa unohtanut oli aitolialaisen (Patraksenlahden pohjoisrannalla) Kalydonin kuningas Oineus. Sadonkorjuujuhlassa kuningas ei suorittanut uhria Artemiille, johon luonnon helmassa oleilu ei nähtävästi vaikuta renouttavasti. Artemis lähetti Kalydonin maille kammottavan, verenhimoisen villipedon, joka oli tehdä koko seudusta asumiskelvottoman. Tämä hirviö tunnetaan Kalydonin villikarjuna. 

Valtava villisika oli niin raivoisa ja tuhoisa, että koko Kalydonin poliksen tulevaisuus oli vaakalaudalla. Karju hävitti viljelyksiä ja tiloja, ja vain kaupunginmuurien sisällä saattoi olla turvassa. Ruoka alkoi loppua. Kalydonilaiset eivät uskaltaneet tai pystyneet kaatamaan karjua omin voimin, joten kuningas Oineus lähetti avunpyynnön muille valtioille. Kreikkalaisten polisten suurimmat sankarit, kuten Theseus "Minotauroksenteurastaja" Ateenasta, karhun adoptoima Atalante ja Apollonin poika Asklepios (josta tuli sittemmin lääkinnän jumala), vastasivat kutsuun kymmenittäin. Kuningas lupasi karjun kaatajille palkkioksi elukan nahan ja suunnattomat syöksyhampaat. Vain vaivoin onnistuivat Kreikan suurimmat sankarit yhdessä tappamaan tuholaisen, ja niukasti saatiin Kalydon pelastettua. Maaseutu oli raunioina, karju oli tappanut muutaman Hellaan suurimmista sankareista ja muutama "sankari" oli onnistunut juoksemaan päin oman metsästysseurueensa paljastettuja teräaseita (Idiootti-Eurytion, Fthian tolvanakuningas). Oletettavasti seuraavassa, hieman köyhemmässä sadonkorjuujuhlassa Artemista muistettiin asiaankuuluvalla hartaudella ja liikuttuneella kiitoksella.
Maailman kallein suvlaki.

Lopuksi saaliinjaostakin syntyi riitaa, kun joku sianmetsästäjien sovinistisikajaostosta keksi, ettei Atalantea pitäisi naisena huomioida tässä lainkaan. Tästä seurasi mytologis-kreikkalaiseen tapaan naurettava tappelu, jossa sankarit lahtasivat toisiaan, eikä siitä sen enempää.

Tämä kertomus puhuu karua kieltä Artemiin toimintatavoista. Hänen kunniaansa loukattiin passiivisimmalla mahdollisella tavalla, tahattomalla unohduksella, ja hän lähettää luonnonkatastrofiin verrattavan vastineensa välittömästi paikalle. Paljonkohan uhrilahjoja liikenee autioituneelta, tuhotulta valtiolta? Sopii myös pohtia, miten jumalatar toimisi, jos joku nimenomaisessa loukkaamistarkoituksessa ilkeyttään häntä yrittäisi vahingoittaa. Koko touhu on ampiaispesän hävitystä risteilyohjuksella.

Samalla linjalla jatkaa jumalatar tunnetuimmassa häntä koskevassa myytissä. Thebalainen sankari (tässä epämääräisessä myyttisessä ajassa Kreikassa olivat kaikki paikat täynnä epämääräisiä "sankareita", jotka tekivät sankarijuttuja kukistaen kaiken maailman epäsikiöitä ja pahansisuisia rusakoita sun muita) ja bon viveur (hänen isänsä keksi mehiläistenhoidon) Aktaion oli metsästyskoiriensa kera virkistävällä saalisretkellä Boiotian rauhaisissa metsissä. Ikävä kyllä samoissa metsissä liikkui myös jumalattaremme, jolla on sevästi hyvin voimakas reviiriajattelu. Hän kokee tarvitsevansa paljon ns. henkilökohtaista tilaa ja välimatkaa muihin, kuten saamme huomata.

Artemis riisuutui yksinäisellä metsälammella ja ryhtyi kylpemään. Samassa paikalle saapui täysin sattumalla Aktaion, jonka leuka loksahti hänen nähdessään alastoman jumalattaren.
Taidemaalarit eivät ole tiettävästi koskaan kuvanneet myyttiä siten, että siinä esiintyisi vain yksi alaston naishahmo.
Artemis oli vielä nopeampi tulkitsemaan tahattoman katseen raiskaukseksi kuin kolmannen aallon feministit, ja hän reagoi siihen vielä raivokkaammin. Mitä jumalatar tekee kokiessaan tulleensa seksuaalisesti uhatuksi paikalle sattumalta osuneen ja täysin epäaggressiivisen kuolevaisen taholta? Artemis muutti Aktaionin kauriiksi, ja metsämiehen omat koirat repivät metamorfosoituneen isäntänsä kappaleiksi. 
Oma syyni, mitäs olin mies ja lähdin symbolisesti dominoimaan feminiiniseksi miellettyä luontoa!

On tosin todettava tässä myös, että Artemiin raiskaaminen oli eräille mytologisille hahmoille jonkinmoinen pakkomielle. Saavuttamattoman neitsyen yrittivät ottaa väkisin joenhenki Alfeios (jolta jumalatar naamioitui sotkemalla kasvonsa mutaan, ookoo) ja titaani Bufagos, jonka jumalatar ampui hengiltä luettuaan tämän pahat ajatukset. Paimenpoika Sipriotes teki Aktaionit eli sattumalta näki kylpevän jumalattaren. Liekö pojan nuori ikä saanut jumalattaren rajoittamaan vastatoimiaan, mutta joka tapauksessa sillä kertaa riitti, että Artemis vaihtoi tahattoman tirkistelijän sukupuolen. 

Oli Artemiilla sentään pitkäkestoisempiakin suhteita kuolevaisten sankarien kanssa. Hänen metsästyskumppaneitaan/heilojaan olivat Theseuksen poika Hippolytos, Adonis ja Orion. He kaikki kuolivat jokseenkin väkivaltaisesti, yleensä Artemiin toimesta. Jumalatar todella halusi varmistaa neitsyytensä.

Aina yksinkertainen elukaksi muuttaminen tai nuolen kurkkuun ampuminen ei toiminut seksuaalista häirintää vastaan. Poseidonilla oli jonkun naisseikkailunsa kanssa kaksospojat, Efialtes ja Otos, karseat gigantit jotka olivat huomattavan väkeviä, lähes voittamattomia ja pahasti puutteessa. Kaksosia kutsutaan aloadeiksi heidän aisankannattajaisäpuolensa mukaan. Artemis ja Hera himottivat giganttiveljeksiä niin pakottavasti, että he katsoivat vaivan arvoiseksi valloittaa Olympoksen, piestä jumalat ja ottaa em. jumalattaret pakkovaimoikseen. (Veljesten suunnitelma Olympoksen valloittamiseksi on ennakkoluuloton: heidän oli määrä irrottaa kallioperästä Kreikan matalammat vuoret ja pinota ne päällekkäin tikkaiksi Olympoksen huipulle.) Tällaisten roistojen varalle Zeuksella on ukonvasamansa jne., mutta pulmana olikin, että Efialtes ja Otos olivat jonkin äärimmäisen spesifisen geenimutaation vuoksi lähes kuolemattomia: vain he itse kykenivät tappamaan toisensa. Artemis osoitti kiistatonta neuvokkuutta ja pelasti paitsi koskemattomuutensa, niin myös Olympoksen (lukija voi arvuutella, kumman säilyttäminen oli jumalattarelle ensisijaista): hän muutti itsensä upeaksi kauriiksi ja loikkasi keihäillä aseistautuneiden giganttien väliin. Jumalainen kauris väisti kaksosten sinkoamat keihäät, jotka päätyivät heidän elimistöönsä. Efialtes ja Otos tulivat tappaneeksi toisensa.

Neuvokkuudestaan huolimatta on Artemis alkanut vaikuttaa raivohullulta, sadistiselta psykopaatilta, jolla on pahoja itsetunto-ongelmia. Hänen lapsuutensa ei tosin ollut helppo. Harvan täytyy viiden minuutin ikäisenä auttaa maanpaossa olevaa äitiään kaksoisveljensä synnyttämisessä. Myöhemminkin Artemis sai tuta loukatun Heran vihan, eikä Artemiin ja hänen äitipuolensa suhde juuri parantunut. Hera näyttääkin olevan suurin piirtein ainoa, joka pystyy todella päihittämään Artemiin. Iliaassa on suhdetta hyvin kuvaava episodi, olympolainen bitchfight. Tässä Hera puhuu Artemiille ja sitten toimii:
"Kuink' uhitella sa uskallat mua, julkea narttu?
Helppo sun ei väkikilpaan lie mun kanssani käydä,
jousi jos onkin sulla ja Zeus sinut vaimoja vastaan
loi jalopeuraks, surmata soi, kenen vain sinä mielit.
Onnekkaampi sun ois salon hirviä, hukkia vuorten
vainoten pyydystää kuin vastustaa väkevämpääs.
Vaan sota jos halus on, tule, saat tuta kuink' ylivoipa
voimani on, kunssani noin muka vertana veikkaat."
  Virkki, ja neidon [Artemiin] ranteisiin vasen iski jo koura,
taas olalt' oikeahansa hän jousen riisti ja viinen;
neitosen rimpuillessa hän ripsui nauraen niillä
ympäri korvia kohta, ja maahan kirposi nuolet.
Artemis itkien karkkosi pois kuin kyyhkynen arka,
haukan ahdistaissa mi kiitää kallion onton
onkalohon, sill' ei viel' ollut säätty se surmaan:
noinpa hän itkien karkkosi pois; jäi jousi ja nuolet.

Ilias, 21. laulu. Suom. O. Manninen.

Urhea ja itsenäinen metsästäjäjumalatar siis juoksi pillittäen pakoon, kun äitipuoli vähän läimäisi ja sotki leikkikalut. 

Joskus Artemiin ja Heran intressit olivat yhteneväiset, kuten edellä kuvatussa giganttiepisodissa, jossa oli hyvä syy käyttää väkivaltaa. Yleensä kuitenkin molemmat valvoivat intressejään huimasti pikkumaisemmin ja julmemmin. Artemis viihtyi yksin, mutta hänellä oli seuranaan tarvittaessa joukko naispuolisia (ettei tulisi mitään epäselvyyttä penetraatiostatuksesta) kumppaneita ja avustajia metsästysretkillään. Ylhäiset neidot saattoivat antaa neitsyyslupauksen ja ryhtyä Artemiin nymfiksi. Yhteen aikaan Artemiin suosikkinymfi oli Kallisto. Koska kaikki olisi muuten ollut liian rauhallista, sai Zeus vaihteeksi taas päähänsä hankkiutua intiimiin kanssakäymiseen Kalliston kanssa. Se on vain vapaaehtoispohjalta vaikeaa selibaattilupauksen antaneiden kanssa. Kuolevaiset filosofit eivät olleet vielä keksineet etiikkaa, joten Zeus muutti itsensä aivan Artemiin näköiseksi ja jumalattaren hahmossa vietteli nymfin.
Miespuoliset taiteilijat ovat tunteneet suurta vetoa tähän myyttiin.

Kallisto synnytti tämän seurauksena pojan. Poika, nimeltään Arkas (arkadialaisten kuningas ja kantaisä), oli, kuinka ollakaan, taitava metsästäjä ja sankari ja kaikkea sen sellaista. Artemis ja Hera olivat molemmat raivoissaan, mutta heidän vihansa kohdistui Kallistoon eikä Zeukseen. Kallisto oli tietysti helpompi tappaa, joten sikäli kelpo valinta, mutta hieman kohtuuttomalta vaikuttaa, kun otetaan huomioon, että nymfi oli täysin harhaanjohdettu hedelmöityshetkellä.
Artemis muutti Heran suostumuksella Kalliston karhuksi ja johdatti sitten Arkaan karhun jäljille... 
 
...ja sitten Disney/Pixar varasti siitä tarina-aihoita, koska Ovidiuksen perikunta ei voi enää vaatia royalteja.

 ...ja Arkas oli juuri tietämättään surmaamaisillaan äitinsä, kun Zeus puuttui peliin ja muutti sekä saaliin että saalistajan tähtikuvioiksi (Iso ja Pieni karhu). Joka tapauksessa näin toimii Artemis. Petä vahingossa ja tahtomattasi hänelle antamasi sana, ja hän panee jälkikasvusi murhaamaan sinut. Sairas sadisti.

Artemiin muut tunnetut seikkalut ovat yleensä samaa sarjaa, jossa hän käyttäytyy täysin paskamaisesti kaikkia vähänkään poikkipuolisia kohtaan. Hän ampui nuolellaan kerskuri Khionen kielen poikki, hän usutti Dionysoksen raiskaamaan tuulenvireenjumalatar Auran, joka oli epäillyt Artemiin neitsyyttä (jota ei kannata edes vihjata kyseenalaistavansa sanoin tai varsinkaan teoin; tätä ei voi liikaa korostaa), ja Troijan sodan yhteydessä hän vetäisi ns. iisakit eli tempauksen, joka on erillisen kertomuksen arvoinen.
     Kun kreikkalaiset lähtivät sotimaan Troijaan (nyk. Hisarlık Turkissa), tuli merkittävä takaisku vastaan jo ennen kuin oli merelle päästy. Kreikkalaisten laivasto kokoontui Auliissa Boiotian ja Euboian välisessä salmessa. Kaikki oli valmiina lähtöön, mutta sitten Mykenen kuningas Agamemnon kerskui metsästystaidoillaan, tai sitten hänen sotilaansa ampuivat raskaana olleen jäniksen tai jotain muuta sangen mitätöntä. Artemis posautti tietysti jumalaiset proppunsa välittömästi ja tyynnytti kaikki tuulet. Meri muuttui sileäksi laguuniksi, eikä laivasto päässyt lähtemään. Tietäjä Kalkhas selvitti, että jumalattaren voisi tyynnyttää (ja tuulen anti-tyynnyttää), jos Agamemnon uhraisi jumalattarelle tyttärensä Ifigenian. Tulihan se brutaali, julma ja sadistinen Artemis taas esiin. Agamemnon suostui, ja Ifigenia kannettiin alttarille.
Fresko roomalaisesta villasta Pompejista. Kalkhas (oik.) seuraa kun Ifigeniaa (kesk.) kannetaan uhrattavaksi. Agamemnon (vas.) on murheen murtama. Artemis (oik. ylh.) kutsuu paikalle kauriin. Niin, ja muuten Agamemnon on Abraham, Ifigenia on Iisak ja Artemis on Jumala. Tällä kertaa isällä tosin on edes jokin varsinainen motiivi.

Viime hetkellä, kun papin veitsi oli etsiytymässä Ifigenian kurkulle, syöksyi Artemis alttarille, kaappasi tytön mukaansa ja jätti tämän tilalle kauriin. Jumalatar häipyi niin pian kuin oli ilmestynytkin, Ifigenia muassaan. Ifigeniasta tuli Artemiin metsästysseuralainen, ja kreikkalaisia vedätettiin kunnolla. (Tosin kreikkalaiset vedättivät sitten troijalaisia vielä pahemmin.)

Tämä riittänee Artemiin tekemisistä; uskon, että jumalattaresta on piirtynyt jo riittävän selvä kuva. Jos Artemista haluaa palvella, kohtaa väistämättä ongelmia. Hänelle, kuten kreikkalaisille jumalille yleensäkin, tulisi uhrata eläimiä. Se on nykyään tehty vaikeaksi hygienia- ja eläinsuojelumääräyksillä. Lisäksi arvokkaimmat uhrieläimet eli naudat ovat varsin arvokkaita. Artemiille uhrattiin hänen toimenkuvansa johdosta myös eläimiä, joita ei muutoin kelpuutettu alttarille Kreikassa, kuten villisikoja ja kauriita. Patraksessa pidettiin tiettävästi suuria Artemiille omistettuja juhlia, joissa jumalattarelle uhrattiin villieläimiä, jotka heitettiin elävinä valtavaan kokkoon ja jotka sitten juoksentelivat ilmiliekeissä temppelialueella. Vaan yritäpä vastaavaa nyt, ja jo ruvetaan uskonnonvapauttasi sortamaan. Kyllä uskonnon takia saa vauvoja silpoja, ja sekulaaristi sopii hirviä metsällä murjoa, mutta yritäpä vaihtaa sekulaarin ja uskonnollisen paikat. Ei onnistu. Joudut vaikeuksiin.

Monista kreikkalaisista kaupungeista tiedetään, että niissä Artemiin kultti liittyi kasvatukseen ja siirtymäriitteihin. Useimmiten Artemis suojeli tyttöjen kasvamista ja aikuistumista, kuten esimerkiksi Attikassa, missä hänen kulttiinsa sisältyi arkteia, jossa pikkutytöt pukeutuivat taljoihin teeskennellen karhunpentuja. Spartassa Artemis liittyi läheisesti poliksen protofasistiseen poikien sotilaskasvatukseen. Artemiin kultilla on ollut yhteyksiä sodankäyntiin, sillä tiettävästi spartalaiset jumalattarelle aina ennen taistelua. Ateenalaiset lupasivat Artemiille uhriksi yhden vuohen jokaista surmattua vihollista kohti ennen Marathonin taistelua (490 eaa.). Kun persialaisia kaatuikin reippaasti yli 6000 (Herodotoksen muk.), ei seudulta löytynyt kylliksi vuohia. Ateenalaiset tiesivät, että Artemista ei pidä suututtaa, joten korvaukseksi he päättivät uhrata siitä eteenpäin joka vuosi 500 vuohta jumalattarelle suuressa uskonnollisessa juhlassa.

Artemiin kunnollista palvontaa halajava kohtaa paljon muitakin käytännön ongelmia kuin kulttuurimme uskonnollisen insensitiivisyyden eläinuhrien suhteen. Erittäin painava pulma on pyhättöpula. Artemista, kuten muitakin kreikkalaisia jumalia, palveltiin erikseen tähän tarkoitukseen rakennetuissa paikoissa, temppeleissä tai pienemmissä pyhäköissä. Itse uhrialttari rituaalipatsaineen ei ollut juuri koskaan avoinna kaikelle kansalle. Vaikka uskonnolliset juhlat olivat yleensä yhteisöllisiä, oli itse uhraus valtiollinen toimenpide, jossa olivat läsnä vain papit avustajineen. Papit olivat virkamiehiä, jotka suorittivat riitit osana poliksen julkisia velvoitteita. Nykyajan artemiinpalvoja joutuu keksimään jonkin ratkaisun siihen, että näitä virkamiespappeja saati toimivia temppeleitä ei enää ole. Raunioituneilla temppeleillä voi toki vierailla. Niistä tunnetuin on Efesoksen (nyk. Efes Izmirin maakunnassa Turkissa) Artemision, joka oli yksi antiikin seitsemästä ihmeestä. Sen pituus oli 180 m, ja pylväiden korkeus oli 18 m. Se näyttää nykyään tältä:
CherryX

Kun Artemiin kostonhimo tunnetaan, on erikoista, että niinkin vähällä selvisi se heppu, joka tuhosi jumalattaren suurimman temppelin vain tullakseen kuuluisaksi. Herostratos-niminen tyhjäntoimittaja tuikkasi Artemisionin tuleen 21.7. 356 eaa. ja mainitsi motiivikseen vain halunsa saada nimensä historiankirjoihin. On outoa, että näin suunnaton hybris-loukkaus-häpäisy-yhdistelmä jäi ilman eri rangaistusta Artemiilta, joka muuten keksii tuskallisia kostoja pelkästä metsässä silmät auki vaeltamisesta. Jumalatar kuitenkin jätti vandaalin Efesoksen maallisen oikeuden haltuun (hänet tuomittiin kuolemaan, ja hänen nimensä mainitseminen kiellettiin kuolemanrangaistuksen uhalla), ehkä siksi, että jumalattarella oli synnytyksen suojelijana ko. yönä puuhaa. Kun Efesoksen Artemision näet leimusi, saapui syrjäisessä Pellassa Makedoniassa maailmaan muuan Aleksandros, jälkimaailman Aleksanteri Suurena tuntema. Joten ehkä Artemis sai kostonsa sillä, että edes yhden päivämäärän osalta ei hänen temppelinsä tuhoaja ole suurin kuuluisuus.

Efesoksen Artemision rakennettiin uudelleen entistä ehommaksi, ja se pysyi pystyssä kuusi vuosisataa. Apostoli Johanneksen teoista kertova apokryfikirja 100-luvulta jaa. väittää, että Johannes olisi rukoillut Artemisionissa ja ajanut siellä muka majailleet demonit tiehensä sillä seurauksella, että alttari olisi murentunut ja temppeli romahtanut. Rohkea väite, kun otetaan huomioon, että temppeli oli vielä ko. tekstin kirjoitusajankohtanakin merkittävä kulttikeskus, joka mainitaan roomalaishallinnon asiakirjoissa. (Nikean toinen kirkolliskokous julistikin Johannes-aiheisen valhekimpun kerettiläiseksi, ja lähes kaikki kappaleet tuhottiin.) 
Gootit polttivat Artemisionin (ja ison osan Efesoksesta) vuonna 268, ja sittemmin temppelin jäännöksiä käytettiin raaka-aineena muihin rakennusprojekteihin. Marmoria on päätynyt mm. Konstantinopolin Hagia Sofiaan.

Efesoksessa palvottu Artemis on muuten hieman... höm... erilainen kuin useimmat hänestä helleenisessä maailmassa tunnetut versiot. Hänen kultissaan on ollut ei-kreikkalaisia piirteitä. Todennäköisesti aiemmin seudulla palvottu, mahdollisesti anatolialainen, mahdollisesti minolainen hedelmällisyyden jumalatar samaistettiin helleeniseen jumalattareen. Efesoksen Artemis kuvataan kulttipatsaissa hyvin, hyvin hedelmällisenä.
 
Niin hedelmällisenä, ettei kaksi rintaa riitä.

Efesoksen Artemiilla on roimasti maitorauhasia. Ei siitä sen enempää. Tiedän, että jotkut tykkäävät. Ja jos haluaa valita palvelemansa jumalan tissien lukumäärän perusteella, on Efesoksen Artemis keskimääräistä parempi osuma.

Mainitaan vielä lopuksi, että roomalaiset samaistivat Diana-jumalattarensa Artemiin rooliin ja omaksuivat kreikkalaisen mytologian. Kultissa esiintyy joitakin eroja, mutta alkuperäisestä Dianasta ei tiedetä paljoakaan.

Kannattaako Artemista sitten palvoa? Hän on naisten erityissuojelija, joka pitää huolta tytöistä, raskaudesta ja naisten kunniasta, mutta ei kotiliesimäisellä tavalla eikä missään nimessä nyrkki–hella-akselilla. Hän edustaa myös kesyttömyyttä, ihmisen hallitsemattomissa olevaa villiä luontoa. Kontrasti kulttuuriin läheisesti yhdistetyn kaksoisveljen Apollonin kanssa on mielenkiintoinen, kun vielä muistaa, että Apollon yhdistetään aurinkoon ja Artemis kuuhun. Artemis voi olla hyvä omistautumisvalinta individualistiselle naiselle, kovalle kolmannen aallon feministille ja tietysti kaikille metsästystä harjoittaville. Metsästys ja riista-asiat ovat erityisesti sellaisia, joiden parissa Artemis on herkkä ottamaan murhanhimoisesti nokkiinsa. Miesten kannattaa metsissä liikkuessaan varoa, sillä Artemiilla on taipumus ruumiillista koskemattomuuttaan varjellessaan sortua hulppeaan hätävarjelun liioitteluun. Tämä jumalatar on todella vaarallinen ja pahansisuinen, joten missään luonto-olosuhteissa ei ainakaan kannata ryhtyä leveilemään, jos arvostaa omaa ruumiillista integriteettiään. Ja jos Artemiille omistautuu, kannattaa hänestä pitää kiinni. Hän ei ole kovin hyvä käsittelemään torjuntaa tai muita pettymyksiä palvontasuhteessa.

Yhteenvetona vielä Jumalpuntarin loppupisteet:

Mahti: 6/10. Rajattu toiminta-alue ja voimat. Jousen ja nuolten kanssa tappava, mutta toisaalta vanhempi jumalatar (Hera) päihittää tämän helposti itkupilliasteelle. Kykenee muuttamaan omaa ja muiden muotoa. Hallitsee villieläimiä. Kykenee hallitsemaan tuulioloja. Silti antaa usein rankaisemilleen ihmisille laajat reagointimahdollisuudet. Ei hallitse tulevaisuutta.
Vaikuttavuus: 7/10: Esiintyy ideaali-ihmisen hahmossa voittamattomine aseineen. Efesoksen Artemiskin tekee kieltämättä vaikutuksen.
Vaarallisuus: 10/10. Tuhoisa lähes kaikille ihmiskontakteilleen, etenkin miespuolisille ja sattumalta tapaamilleen. Rankaisee huomattavan tuskallisilla ja nöyryyttävillä tavoilla. Ylireagoi rankasti.
Eettisyys ("hyvyys"): Neutraali. Periaatteessa puolustaa heikompia. Käytännössä toimii pikkumaisesti sekä julmasti ja rankaisee usein sivullisia muiden ohessa. Pitää huolen ennen kaikkea omista henk. koht. intresseistään. Vihaa isottelua, mutta on itse hyvin kunniankipeä.

Kiitämme: Päättäväisyyttä ja ruumiillisen itsemääräämisoikeuden periaatteen puolustamista.
Moittisimme: Väkivaltaisuutta, julmuutta ja heikkoa suhteellisuudentajua, jos uskaltaisimme.     

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti