keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Marskin ryppy

Populaaria Mannerheim-kuvaa on viime vuosikymmenet dominoinut epähistoriallinen uuspatriotismi, josta on yleisemminkin tullut kansallisen historiatietoisuuden este siinä missä suomettuneesta lässytyksestä aiemmin. Mannerheimista on rähjätty viime vuosina aika paljon, ja hänellä on myyty paljon paskoja iltapäivälehtiä. Nyt asialla ovat vaihteeksi ihan oikeat tutkijat, joilla on jotain ymmärtämystä historiasta ja sotastrategiasta. Ja he kertoivat juttuja, jotka eivät ole olleet akateemisessa historiantutkimuksessa mitään varsinaisia salaisuuksia, mutta jotka ovat ilmeisesti uuspatriotismin läpitunkemassa kansallisessa itseymmärryksessä jossain harhaopin rajalla. Asia oli tietysti se, että Mannerheimin ratkaisuja voi kyseenalaistaa, ja että hänen verraten korkea ikänsä ei välttämättä ollut sotavuosina mikään etu.
 
Miten muka voin olla merkittävä historiallinen henkilö, ellen ole täydellinen?

Mistään kovin raflaavasta ei ole kyse, vaan ihan normaaleista arvioista, joita on tehty maailman sivu kaikista sotilaallisista ja poliittisista johtajista ja heidän ratkaisuistaan. Mitään hirmuista kohuakaan ei syntynyt (vaikka Yle MOT-ohjelmaansa sellaisena markkinoikin), minkä toivon viittaavan siihen, että Suomi olisi ehkä löytämässä terveemmän suhteen itsenäisyytensä historiaan. Mutta toki oli väistämätöntä, että jotain noloa tästä seuraisi. Esimerkki päivän HS:n (25.9.2013) yleisönosastolta, jota kunnioittaa läsnäolollaan yleisönosastokirjoittelijoiden keisari Raimo Ilaskivi. Katsotaan ja kommentoidaan, mitä hän aiheesta kirjoittaa.
Keskustelu marsalkka Mannerheimin ympärillä käy vilkkaana. On tehty elokuva, jossa hänet on leimattu homoksi.
Kyseessä oli kerronnaltaan surrealistinen stop motion -animaatio, joka taisi olla ihan fiktiota, että en ihan takuuseen voi mennä leimaamisesta, mutta olkoon.
Toisaalta on kerrottu hänen naissuhteistaan.
Jep, muistamme hulvattoman Gustav Hägglundin, joka ylpeänä rehvasteli Marskin lähennelleen hänen äitiään.
On kirjoitettu kriittinen romaani ja julkaistu artikkeleita. Viimeisimpänä Ylen MOT-ohjelma esitti (23.9.), kuinka monta ihmishenkeä maksoi hänen vääräksi leimattu päätös [sic] kesällä 1944, kun joukkoja ei ajoissa siirretty Itä-Karjalasta Kannakselle.

Ketkä ovat olleet asialla edellä mainituissa? Yleensä nuoret, sotaa kokemattomat ihmiset, jotka aineistoa sopivasti valikoiden ovat esitelleet kantojaan tai aineiston puuttuessa vahvoja olettamuksia. Päämäärä tuntuu selvältä: suurmies on revittävä alas kansakunnan kaapin päältä.
Ilaskivi esittää tässä epäsuorasti vakavia syytöksiä MOT:n kuulemia professori Meinanderia, professori Visuria ja kenraaliluutnantti evp. Koskeloa ja näiden tutkimusetiikkaa vastaan. Ensinnäkin täysin typeränä ja arvottomana voidaan sivuuttaa Ilaskiven implisiittinen väite siitä, että pitää olla itse elänyt aikana, jonka historiaa tutkii. Tällainen ääliömäisyys tekisi toteutuessaan historiantutkimuksesta mahdotonta. Lisäksi - ja tämä on paljon luihumpaa ja halveksittavampaa - Ilaskivi epäsuorasti väittää, että tutkijat valitsevat jonkin tutkimukselle ulkopuolisen päämäärän ja sitten manipuloivat aineistoa saavuttaakseen sen.
Tyypillistä niille alhaisille henkilöille, jolla ei ole esittää faktoja ja jonka kyvyt eivät riitä tutkimiseen: keskustelu on käännettävä keskusteluun osallistujien "todellisiin" motiiveihin asioiden sijasta. Myös Ilaskiven tapa niputtaa fiktiontekijät ja historiantutkijat samaan ryhmään on syvästi epärehellinen ja epäoikeudenmukainen. 
Sota-ajan kokenut muistaa elävästi, mikä hahmo Mannerheim silloin oli. 
Kyllä varmaan, jos muisti pelaa, mutta tämä enemmänkin kulttuurihistorian pariin kuuluva alue ei ollut tässä käsittelyssä, paitsi tietysti sen mutkan kautta, että Mannerheimin strategisten, sotilaallisten ja poliittisten ratkaisujen arviointi laajemmassa, populaarissa julkisuudessa on ollut rajoittunutta osittain Mannerheimin symbolisesti ladatun aseman johdosta. Sota-ajan kokenut Ilaskivi (s. 1928) ei muuten tuolloin takuulla tiennyt päämajan keskusteluista tai arvioista, ja siksipä muuten tutkijoilla, joilla on pääsy aineistoon ja kyky analysoida sitä, on edellytykset luoda parempi kuva asiasta kuin kenellä tahansa arkipäivän asiantuntijalla, joka sattui olemaan tapahtuma-aikana elossa.
Hänen luottivat miehet ja naiset rintamalla, häneen uskoi kotirintama. Hänen hahmonsa piti kansakunnan yhdessä ja valoi uskoa luottamukseen vaikeinakin aikoina. Jos hänen päätöksensä olisi silloin revitty rikki, voi kysyä, miten olisi käynyt.
Voi tosiaan kysyä, ja pitääkin kysyä. Ihan historiantutkimuksen ja strategian ja totuuden nimissä. Mutta kahden täysin erilaisen tilanteen rinnastaminen ja ennen kaikkea ekvivalenssin luominen sota-ajan päätöksenteon ja sitä n. 70 vuotta myöhemmin arvioivan tutkimuksen välille on käsittämätöntä, aivan kuin kirjoittaja ei ymmärtäisi, miten mikään toimii. Sentimentaalinen retoriikka hupaisine konstruktioineen (valoi uskoa luottamukseen) on ihan huvittavaa luettavaa, mutta argumentaatiosta se ei käy.
Heittäköön kiven se, joka on virheetön.
Tällä logiikalla Ilaskiven ei olisi pitänyt koskaan kirjoittaa mitään. Raimo Ilaskiven mukaan olemme kaikki epätäydellisiä, joten meillä ei ole varaa tuomita millään tavalla Neuvostoliiton johtajien tekemisiä. Tämä selvä.
Osatekijöissä voi olla virheitä, raskaitakin, mutta lopputulos ratkaisee.
Niin miksi niitä virheitä ei saisi sitten tutkia tai arvioida?
Suomi on ainoa toiseen maailmansotaan osallistunut maa, jota vieras ei miehittänyt. Kiitos siitä Suomen marsalkan ja hänen joukkojensa.
Nyt Ilaskivi suoraan valehtelee tai sitten hänen muistinsa pätkii niin raskaasti, että nolottaa. Miten voi moittia oikeita historiantutkijoita tyyppi, joka ei selvästikään näemmä tiedä sellaisista maista kuin Britannia, Yhdysvallat, Neuvostoliitto, Australia, Kanada, Uusi-Seelanti, Etelä-Afrikka, Meksiko ja Mongolia? Valtiotieteen tohtorilta tämä on niin käsittämätöntä örvellystä, että on aiheellista kysyä, missä kirjeopistossa hänen väitöskirjansa on hyväksytty. Tällainen amatöörimäinen moka asettaa Ilaskiven näkemykset suurin piirtein niille kuuluvaan arvostukselliseen kategoriaan, joka vastaa karkeasti käytettyä nenäliinaa. Helsingin Sanomain yleisönosastoon näemmä kelpaavat paitsi perustelemattomat tutkimuseettiset syytökset, niin myös yksiselitteiset valheet. Ainakin jos kirjoittaja on joskus toiminut Helsingin ylipormestarina.
Kiitos siitäkin, että Mannerheim sodan jälkeen otti tehtävän tasavallan presidenttinä, Neuvostoliitonkin hyväksymänä, johtaen maan tielle kohti vakaampia oloja.
Tässä on ihan pointtia. Mannerheimia on hyvät syyt pitää erittäin merkittävänä siltä kannalta, että hänellä oli se arvovalta, joka epäsuorasti mahdollisti Rytin gambiitin ja uskottavan sekä hyväksytyn siirtymän aselevon kautta rauhaan. On vaikea kuvitella toista henkilöä, jolla olisi ollut vastaava kansainvälinen ja kotimainen uskottavuus niinä kriittisinä hetkinä, jolloin Suomi irtautui sodasta. Tämä ei suoraan liity hänen sotilaallisten ratkaisujensa onnistuneisuuden ja järkevyyden arviointiin. Ilaskiveltä jää huomaamatta, että vaikka hän ei ymmärräkään, miten historiallinen kontekstointi toimii, niin muualla oikean tutkimuksen alueella on ihan tavallinen käytäntö keskittyä tiettyihin rajattuihin yksityiskohtiin ilman, että samalla täytyy esittää liitteeksi koko maailmanhistoria osoituksena siitä, että myös kokonaiskäsitys on olemassa. On lapsellista ja alentuvaa kuvitella, että tutkijat eivät muka ymmärtäisi kokonaisuutta vain siksi, että päättävät tutkia yhtä siihen kuuluvaa aspektia.
Marsalkalle ja veteraaneille nostan hattua. Aika hävittää kirjat ja elokuvat. Ratsastajapatsas sekä hautapaasi Hietaniemessä säilyvät kertoen jälkipolville siitä arvostuksesta, jonka kunnian mies ansaitsee.
Siinä se sitten olikin. Ilaskivellä ei ollut tarjota asiaa, vaan pelkkää retoriikkaa. Ne harvat asiatkin, jotka mukaan eksyivät, ovat täysin väärin (Britannia, Yhdysvallat, Neuvostoliitto. Ei ole vaikea muistaa näitä kenenkään, joka tietää historiasta mitään.). 

Omituinen on näkemys, että tutkimus jotenkin kertoisi arvostuksen puutteesta. Historian ja strategian tutkimuksen tehtävä ei ole herättää kunnioitusta joitakin henkilöitä kohtaan, vaan saada aikaiseksi vakavasti otettavaa tietämystä. Silti Ilaskivi haluaa rinnastaa (edelleen epärehellisesti fiktion kanssa yhteen niputtamansa) Mannerheim-tutkimuksen presidentin hautaan. Ikään kuin tutkimus olisi jotain haudanhäpäisyä. Tässä ollaan kaukana rationaalisuudesta.

En tiedä, mitä sanoisi Ilaskiven ajan hammasta koskevista käsityksistä. Horatius ehkä vetäisisi siihen yhtä retorisen exegi monumentum aere perennius -kortin, ja jos historiallista yleiskuvaa haluaa (kun siihen kerran Ilaskivi tuntuu olevan ihastunut), voi hakea vertailukohtaa juurikin Roomasta ja miettiä, tiedämmekö keisareista enemmän kirjoitusten kuin heidän säilyneiden patsaidensa kautta. Tai sitten Ilaskiven unohtamasta Neuvostoliitosta, josta on sittemmin hävinnyt paljonkin ihailtujen suurmiesten patsaita. Mutta jos on arvokkaampaa ihailla kuin tietää, asetelma on selvä. Historiantutkimukseen sitä ei vain pidä sekoittaa. Ilaskiven sentimentaalinen asenne ei osaa tehdä eroa paraatien ja tutkimuksen välillä. Ne ovat eri tilanteita, joihin lähdetään vähän eri mielellä.

Annettakoon silti Ilaskivelle anteeksi, että hän välillisesti häpäisee valtionhoitajaa, marsalkkaa ja presidenttiä luullessaan puolustavansa tätä näin avuttomin ja alhaisin asein.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti