keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Franciscus, vuoden paavi

Ulkomailta:
Kuvalähde: presidencia.gov.ar

ROOMA / NEW YORK CITY - Yhdysvaltalainen aikakauslehti Time on valinnut paavi Franciscuksen vuoden paaviksi. Lehden mukaan paavi Franciscuksesta on tullut yhdeksän vallassaolokuukauden kuluessa selkeä roomalaiskatolisen kirkon johtohahmo ja Vatikaanin valtionpäämies.

Toiseksi Time-lehden kisassa vuoden paavin tittelistä sijoittui Benedictus XVI.

Joopa joo, huumori pois. Paavi Franciscuksella menee julkisuudessa melkoisen hyvin. On ollut sinänsä mielenkiintoista seurata, miten hänen valitsemansa taloustaantuman ajan mediastrategia on purrut tiedotusvälineisiin. Samalla Franciscuksen edeltäjä, moraalisesti kuvottava olio Benedictus XVI, jonka paavinuran ainoa kaikin puolin hyvä teko oli eroaminen, on painunut nopeasti unohduksiin.

Heti valtakautensa aluksi Franciscus välitti kosolti symbolisia ja sanallisia viestejä pyrkimyksestään uudistaa (tai palauttaa, kuten konservatiivi-uudistusmieliset sanovat) katolista kirkkoa. Nyt on Time-aikakauslehti nimennyt paavin Vuoden Henkilökseen™. Se saattoi olla jotenkin odotettavissa jopa E. Snowdenin ja V. V. Putinin juhlavuonna, mutta paljon yllättävämpää on, että Yhdysvaltain vanhin ja laajin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen lehti The Advocate nimesi Franciscuksen vuoden henkilöksi. Kun ottaa huomioon katolisen kirkon ja seksuaalivähemmistöjen totunnaiset suhteet, on tilanne vain hieman kärjistäen sama kuin jos Israelin ystävät -julkaisu valitsisi vuoden henkilöksi Iranin uuden presidentin. (On turha kuvitella, että The Advocate ei muka olisi miettinyt valinnassaan myös omaa julkisuusarvoaan. Olisikohan esim. Yle raportoinut asiasta, jos lehti olisi nimennyt henkilöksi vaikkapa jonkun Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomarin?)

The Advocate toteaa artikkelissaan, että Franciscuksen tapa puhua seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä, etenkin homoseksuaaleista, poikkeaa huomattavasti hänen kahdesta edeltäjästään, jotka käyttivät kaikki mahdolliset tilaisuudet lietsoa enemmän tai vähemmän sofistikoituneesti ilmaistua vihaa, halveksintaa ja dehumanisaatiota homoja ja lesboja kohtaan. Jo se, että uusi paavi ei näin tee, on huomionarvoista, ja tämäkin kertoo jo jotain katolisesta kirkosta. Franciscus sen sijaan on ensinnäkin todennut, että kirkko profiloituu aivan liiaksi ehkäisyn ja homojen kaltaisissa asioissa ja toiseksi, että hän ei katso voivansa tuomita homoa, joka "etsii Jumalaa hyvässä uskossa". Karua kieltään katolisen kirkon historiasta kertoo, että tällaisia kannanottoja pidetään ällistyttävinä ja vallankumouksellisina, vaikka ne ovat melkoisen laimeita ja sisältävät hirmuisen luvun epämääräisiä, implikoituja ehtoja.

Franciscus on myös osin onnistunut muuttamaan tapaa, jolla media raportoi paavinistuimeen liittyvistä asioista. Kun kirkko aiemmin tuli uutisissa esiin lähinnä (ja aiheellisesti) talous- ja seksuaalirikollisuuden ja näiden suojelemisen kautta sekä alati kiihtyvien (ja ansaittujen) ehkäisyyn, naisiin (n. puolet maailmasta) ja ihmisen seksuaalisuuteen liittyvien arvovaltatappioiden kautta, on Franciscus järjestänyt koko joukon mediatempauksia, joilla katolinen kirkko on saavuttanut sille nykyisin harvinaista, myönteiseksi katsottavaa julkisuutta. Hän kävi pesemässä nuorisorikollisten jalkoja, tervehtimässä hukkumiselta pelastettuja, Lampedusalle leiriytettyjä laittomia siirtolaisia ja käyttänyt harvinaisen kovaa kieltä taloudellista kohtuuttomuutta vastaan. Viimeksi mainittua siinä määrin, että häntä on jo ehditty marxistiksi haukkua. (Eräiden katolisten intellektuellien hellimä distributismi on vielä marxismiakin typerämpi talousideologia.)

Paavi Franciscus vaikuttaa minusta ihan kivalta tyypiltä. Tarkoitan tällä sitä, että hän sanoo kivoja ja hyviä asioita ottaen huomioon, että hän on paavi. On se eri reilu jätkä. Siis paaviks.
Mutta suhtaudun hieman epäilevästi ja kyynisesti hänen imagoonsa. Pidän häntä tähän asti nimenomaan imagonhallintapaavina, joka on keksinyt hyvän julkisuusstrategian. Jos eteen tulee tilanne, jossa luopumalla jostain vaivalloisesta, jota ei oikeasti edes halua tai tarvitse ja jota suurin piirtein kukaan täysjärkinen ei halua tai tarvitse – kuten typerät kirkolliset hatut vuosisatojen takaa tai saakelin epäkäytännöllinen ja sokkeloinen asumisratkaisu Apostolisessa palatsissa  tulee pidetyksi rohkeana, avoimena, aitona ja nöyränä, niin miksi hitossa ei tekisi sitä? Franciscuksen kuuluisa nöyryys vaikuttaa laskelmoidulta win-win-nöyryydeltä. Paavilta nuorisorikollisten tai ihan kenen hyvänsä jalkojen peseminen ei ole myöskään mikään uhraus: muutama minuutti kameroiden edessä lievästi epämukavassa asennossa valtaisaa suosiota ja vuoden henkilöksi valitsemista vastaan, ja pahin mahdollinen kielteinen seuraus on syylätartunta.

Kyynikko minussa tunnustaa paavin ansion myös siinä, että hän on oppinut kontrolloimaan tietovuotojen mekaniikkaa. Kun aiemmin tietovuodot olivat paavin ulottumattomissa ja aina hänelle kiusallisia (lapsenraiskaajien suojelua, korruptiota jne.), on Franciscus tajunnut, että kun tietovuodot tekee omasta aloitteestaan, saa niistä viimeinkin sellaisia kuin haluaa. Esimerkkinä miellyttävästi "vuotaneet" väitteet siitä, että Franciscus poistuisi toisinaan Vatikaanista incognito munkinkaavussa tavatakseen Rooman syrjäytyneitä.

Julkisuustaktiikkana voi kyynikko pitää myös paavin "uutta fokusta". Koska ehkäisy ja homojen asema yhdenvertaisina ihmisinä on kirkolle vaikea pala, on oivaltavaa sysätä ne ainakin hetkeksi taka-alalle julkisesta diskurssista sanomalla, että kirkko on keskittynyt niihin "liikaa". Ei ole mitään indikaatiota siitä, että kirkko tekisi asiassa mitään radikaalia linjamuutosta, vaan paavi on viimein ymmärtänyt, että länsimaissa näiden teemojen julkinen käsittely kirkon yhteydessä tekee Vatikaanille nykyisin enemmän hallaa kuin villaa. Ja villasta puheen ollen, sitä Franciscus on kuitenkin kerryttänyt perin vähän poruun nähden. Hän on miellyttävillä sanavalinnoilla ja julkisilla epäuhrauksilla muuttanut huomattavasti itsensä muodostaman instituution julkisuuskuvaa. Ällistyttävintä tässä kaikessa on se, miten helppoa se on ollut. 

Benedictus XVI oli ehkä oppinut ja sivistynyt, mutta hän ei hallinnut julkisuuden retoriikkaa. Eivät tavalliset ihmiset lue teologisia kirjoja. Franciscus on tajunnut modernin mediajulkisuuden retoriikan. Hän kiertää hankalat aiheet sanavalinnoilla, jotka saavat hänet näyttämään raikkaan avomieliseltä. Myös hänen julkisuustekonsa ovat luonteeltaan retorisia ottaen huomioon, että hän saa tarvittaessa määritellä erehtymättä doktriineja ja johtaa omaa valtiota. Todellisia linjanvetotekoja hänellä ei vielä oikein ole. Tämä saa minut ikävä kyllä epäilemään, että kyseessä olisi vain sitä samaa vanhaa paavia, mutta nyt vain sosiaalisesti lahjakkaassa pakkauksessa.

Kiistatonta on, että Franciscus on tehnyt jonkun hyväksi jotakin: hän on tehnyt ainakin hetkeksi merkittävän sosiaalisen palveluksen niille roomalaiskatolisille, jotka eivät pidä homoja toisen luokan ihmisinä tai ehkäisyä kaameana. Jotakuinkin henkisesti nykyajassa elävät katoliset voivat ainakin jonkin aikaa uskotella itselleen ja ympäristölleen olevansa kannatusjäseniä aiempaa mukavammassa ja ihmisystävällisemmässä kerhossa. Heille elämä on hieman vähemmän kiusallista.

P.S. Ikävän lukemisen arvoinen on The Advocaten listaus vuoden pahimmista homovihaajista, jolla kaikki sijat ovat hyvin ansaittuja.

3 kommenttia:

  1. Franciscus on paavina kuin Otrfan Wikipedian ylläpitäjänä: hyvä tyyppi verrattuna kollegoihinsa.

    VastaaPoista
  2. Näinkin voisi sanoa; mutta liekö asiallista sotkea niinkin laadukas instituutio kuin suomenkielinen Wikipedia katolisen kirkon kaltaiseen organisaatioon edes analogian tasolla...

    VastaaPoista
  3. Säännöllisesti olisin mielummin ei-preferoimani sukupuolen vastenmielisten yksilöiden köyrittävänä kuin painelisin Satunnainen artikkeli -näppäimellä urheilijatyngästä toiseen.

    VastaaPoista