sunnuntai 15. joulukuuta 2013

JFK – kutistuva tapaus

Melko äskettäin, perjantaina 22.11.2013, tuli kuluneeksi 50 vuotta erään merkittävän ja kuuluisan henkilön kuolemasta. Jätän kuitenkin tällä kertaa Aldous Huxleyn (1894–1963) rauhaan ja otan käsittelyyn John Fitzgerald Kennedyn (1917–63), Yhdysvaltain 35. presidentin. Olihan Kennedy toki merkittävä, ei siinä mitään, mutta hänen murhansa 50-vuotispäivän uutisoinnissa juuri kukaan ei tullut maininneeksi hänen varsinaisia saavutuksiaan. Jatkuvasti omaa tasoaan kohti roskaidiotiaa laskeva YLE väänsi juttuja siitä, miten joku Yleisradion siivooja kuuli ensimmäisenä suomalaisena Kennedyn kuolemasta. Ikään kuin tämä voisi edes teoreettisesti kiinnostaa ketään, jonka aivoilla on kuivattua pesusientä suurempi tiheys. Hakemalla sai hakea uutisvälinettä, joka olisi uhrannut edes paragraafia Kennedyn poliittisen merkityksen ja perinnön arvioinnille, pohdinnalle ja kokonaisuuteen asettamiselle, vaikka murheellinen vuosipäivä melkein tyrkytti mahdollisuuksia siihen. 
 
Olemme kaikki hyvin pettyneitä.

Tiedotusvälineet eivät siis tulleet ainakaan lisänneeksi tietoa. Myöskään minkään kyseenalaistavan ja kontekstoivan näkemyksen ottamista murhattuun valtionpäämieheen oli turha toivoa. Vuosipäiväuutisista välittyi lähinnä se, että Kennedy murhattiin, ja se tapahtui aikana, jolloin oli sähköistä tiedonvälitystä, ja oli traumaattista, ja kaikki 60-vuotiaat ja sitä vanhemmat muistavat, missä olivat siitä kuullessaan. Mitä Kennedy sitten teki presidenttinä? Miten hänen murhansa saattoi muuttaa historiaa? Näitä voisi yhtä hyvin kysyä satunnaiselta vastaantulijalta. Koska Suomen koulusysteemissä ei tarvitse tietää melkein mitään Yhdysvaltain(kaan) historiasta tai politiikasta, ei juuri kukaan osaa sanoa Kennedystä muuta kuin että se nyt oli se yksi presidentti, joka murhattiin. Joku ehkä muistaa Kuuban kriisin, mutta siihen taitaa jäädä.

Koska tiedotusvälineet eivät vaivautuneet miettimään Kennedyä poliitikkona tai kysymään asiasta sellaisilta, joiden työnkuvana on tietää ja pohtia näitä juttuja, vaan lähinnä käsittelivät murhaa mediatapahtumana (Media rakastaa mediasta raportoimista ja tekee sitä vuosi vuodelta enemmän. Neljäs valtiomahti ei muista, että Narkissoksen kohtalo ei lopulta kiinnosta ketään.) raahaten historian- ja politiikantutkijoiden asemesta haastateltaviksi ikäloppuja uutistenlukijoita, niin tarjoan oman, kieltämättä suppean ja pintapuolisen, näkemykseni Kennedyn asemasta ja merkityksestä historiassa sekä siitä, miten hänen väkivaltainen kuolemansa on hänen julkisuuskuvaansa vaikuttanut. Pintapuolisuudestaan huolimatta se on enemmän kuin mikään suomalainen valtamedia onnistui saamaan aikaan. 

Käsitykset ja mielikuvat John F. Kennedystä niveltyvät kaikki siihen lopultakin melko satunnaiseen tosiseikkaan, että hänet murhattiin kesken presidenttikautensa. Tästä murhenäytelmästä on ollut hänen jälkimaineelleen hyötyä, niin ikävältä ja kyyniseltä kuin tuntuukin näin todeta. Kennedyä pidetään populaareissa käsityksissä varsinkin Yhdysvalloissa viimeisenä "suurena" tai jopa "oikeana" presidenttinä. "The Last Real President" on kuvaus, joka tuli usein esiin Google-haussa etsiessäni kuvamateriaalia tähän blogiartikkeliin. Kennedyn jälkeisinä vuosikymmeninä politiikka koki Yhdysvalloissa suunnattoman arvonalennuksen. Kaikki muuttui kontroversiaaliseksi. Presidenttejä halveksittiin ja inhottiin, erityisesti JFK:n välittömiä seuraajia. Lyndon B. Johnson ei yrittänyt havitella toista omaa kautta, kun maa tuntui olevan kaaoksessa ja kaikki syyttivät häntä. Johnsonin seuraaja, JFK:n vuoden 1960 presidentinvaalissa haastanut  
Richard M. Nixon, kiskoi presidentti-instituution pohjamutiin joutuen lopulta eroamaan ennennäkemättömän skandaalin keskellä. Kontrasti Kennedyyn, josta tehtiin traagisen ja järkyttävän murhan jälkeen liki pyhimys, oli melkoinen, muttei välttämättä kaikilta osin perusteltu.


JFK murhattuna presidenttinä

Kennedy on järjestyksessä neljäs murhattu Yhdysvaltain presidentti, ja tästä uhrinelikosta Lincolnin ohella tunnetuin. Erikoista on, että hän on uhreista ainoa, jonka murhalle ei ole selkeää motiivia. Abraham Lincolnin murhaaja (1865) oli kiihkomielinen Etelävaltioiden kannattaja, ja Pohjoinen oli vastikään toiselle kaudelle valitun Lincolnin johdolla kukistanut Konfederaation. James Garfieldin ampuja (1881) oli häiriintynyt urakiipijä, joka katsoi tehneensä hallinnolle palveluksia, ja katkeroitui, kun ei saanut haluamaansa diplomaatinpestiä. William McKinley (1901) kuoli luokkavihassa piehtaroivan anarkistin uhrina. Tapaukset ovat erikoislaatuisia, mutta käsitettäviä ja varsin selviä.
  Kennedyn murhan vaikuttimet ovat jääneet hämärän peittoon. Lee Harvey Oswald (paremman puutteessa pidän hänen syyllisyyttään täysin uskottavana) ei tarjoa yhtä helppoja vastauksia. Oswald joutui vaikeuksiin aseturvallisuuden kanssa merijalkaväessä, ihaili Neuvostoliittoa, minne yritti loikata, eikä ollut kielellisesti lahjakas. Moskovassa hän oli lyhyesti psykiatrisessa hoidossa yritettyään (varsin tehottomasti) itsemurhaa. Oswald itse murhattiin kaksi päivää Dealey Plazan tapahtumien jälkeen, eikä häneltä jäänyt selventäviä merkintöjä tai valaisevia lausuntoja. Kommunistisympatiat ja/tai mielenterveyden ongelmat ovat vakavasti otettava selitysmahdollisuus. 

Kennedyn seuraajat käyttivät hänen järkyttävää kuolemaansa hyväkseen varsin taitavasti. Siinä missä esim. Theodore Roosevelt ryhtyi varapresidentistä presidentiksi noustuaan harjoittamaan hyvin paljon murhatusta McKinleystä poikkeavaa politiikkaa ja viittasi tähän harvoin, oli Lyndon Johnsonin presidenttikaudella Kennedy jatkuvasti läsnä mainintojen, muisteluiden ja oikeuttavien perusteluiden muodossa. Amerikkalaisen liberalismin huipentumana pidetty kansalaisoikeus- ja sosiaalilainsäädäntö vietiin läpi Kennedyn haamun turvin hyödyntäen sitä, että traagisesti kuollutta presidenttiä tai tämän (melko arasti) kannattamia hankkeita ei sopinut liian ankarasti arvostella.


JFK 1900-lukulaisena presidenttinä

Virkaanastujaispuheessaan tammikuussa 1961 JFK korostaa asemaansa 1900-lukulaisena presidenttinä. Sellaisen Yhdysvallat olisi joka tapauksessa saanut, olisipa vaaleissa käynyt miten hyvänsä: vastaehdokas Nixon oli syntynyt 1913, neljä vuotta ennen Kennedyä.
  JFK luettelee puheessaan sukupolveensa vaikuttaneita kokemuksia: kahta maailmansotaa, haurasta rauhantilaa ja ideologista kamppailua demokratian sekä markkinatalouden liiton ja tämän kilpailijoiden, vaihtoehtojen ja vihollisten kesken. Näiden kokemusten valossa JFK päätyi korostamaan Yhdysvaltain ja presidenttiyden kansainvälistä roolia. Amerikkalaiset oli pakotettu maailmansotiin ulkopuolisen aggression, ystävien vaatimusten ja sisäpoliittisen kamppailun tuloksena, eikä suuri osa kansasta ollut perinteisesti ollut kiinnostunut kansainvälisistä asioista. Kennedyn edeltäjät, Truman ja Eisenhower, olivat tietysti johtaneet ulkopolitiikkaa, mutta he olivat usein poliittisista syistä halunneet ainakin vaikuttaa vähemmän aktiivisilta tai interventionistisilta. Kennedy sen sijaan oli vakaasti sitä mieltä, että Yhdysvaltain pitäisi johtaa maailmanpolitiikkaa.

Presidentin ulkopoliittinen aktiivisuus toi kahtalaisia tuloksia. Hän aloitti Peace Corps -kehitysapuohjelman, jota voi pitää internationalistisen idealismin ilmentymänä. Toisaalta hän oli edeltäjiään hanakampi puuttumaan myös sotilaallisesti asioihin ulkomailla katsoessaan sen kannattavaksi. Tämä johti muutamiin hyvin kohtalokkaisiin ratkaisuihin. 

Kennedy antoi lupansa ja tukensa kuubalaisille pakolaisupseereille, jotka yrittivät kaataa Fidel Castron hallinnon tekemällä aseistetun maihinnousun Kuuban etelärannikolle huhtikuussa 1961. Sikojenlahden maihinnousu oli fiasko ja Kennedyltä katastrofaalinen virhearvio. Se vahvisti Castron asemaa, varmisti Kuuban suuntautumisen kommunistiblokkiin ja tarjosi kaikille sitä haluaville todisteen Yhdysvaltain imperialismista. Kennedy, joka vaikuttaa olleen aidosti järkyttynyt Sikojenlahden verenvuodatuksesta, onnistui karistamaan tämän potentiaalisen katastrofin hämmästyttävällä tavalla: myöntämällä tyrimisen, ottamalla siitä itse vastuun ja pyytämällä anteeksi. Hänen suosiolukunsa nousivat kymmenen prosenttiyksikköä. Sinänsä kannatettavaa, mutta silti jälkijättöistä kriisinhallintaa.

Kovin hyvin ei Kennedy onnistunut suurvaltojen keskinäisessä politiikassakaan. Hänen ensitapaamisensa Nikita Hruštšovin kanssa Wienissä 1961 sujui surkeasti. JFK ei ollut ilmeisesti lainkaan kunnolla valmistautunut kohtaamaan neuvostojohtajaa, joka halusi koetella uutta presidenttiä. Kennedystä jäi häntä 23 vuotta vanhemmalle Hruštšoville heikko, päättämätön ja panikoiva vaikutelma, eikä hän uskonut presidentistä olevan kovan paikan tullen vastusta. Tällä oli hyvin vakavat seuraukset koko maailmalle.

Neuvostoliiton johtajan uusi itsevarmuus rohkaisi häntä etsimään yksipuolisen ratkaisun Berliinin kriisiin, siis eristämään Länsi-Berliinin kuuluisalla muurilla. Kennedy oli ollut varovainen ottamaan tiukkaa kantaa Berliinin ja Saksan kysymykseen ennen kuin Berliinin kriisi oli näin lauennut. Tämän jälkeen hän kyllä pitikin kuuluisan Ich bin ein Berliner -puheensa, kun oli selvää, ettei se enää ollut minkäänlainen riski.

Heikoksi arvioidun Kennedyn koettelu innoitti Hruštšovin vielä paljon kohtalokkaampaan hankkeeseen, joka veti vuonna 1962 itä- ja länsiblokin kuilun partaalle. Kuuban ohjuskriisi oli Neuvostoliiton johtajalta vastuuton ja seikkailumielinen kokeilu, joka vaikutti merkittävästi siihen, että hänet ennen pitkää syrjäytettiin Kremlistä. Mutta tämän virhearvion motivoi Kennedyn heikko ja haparoiva suoriutuminen ulkopolitiikassa ja neuvotteluissa. Kuuban kriisi on erittäin 1900-lukulainen tapaus: suhteettomilla panoksilla pelattu arvovalta- ja turvallisuuspoliittinen peli, jonka epäonnistuminen johtaisi miljoonien kuolemaan hyvin lyhyen ajan sisällä. Haparoiva Kennedy onnistui nyt, tosipaikan tullen, kuitenkin pitäytymään asemissaan ja pakottamaan Neuvostoliiton perääntymään. Kaikki huokaisivat helpotuksesta, mutta erityisiä tyylipisteitä kriisin hoidosta ei suoran aggression välttämisen lisäksi voi jaella juuri kenellekään.

Kennedyn suurimpana virheenä voi perustellusti pitää Yhdysvaltain sitomista Indokiinan sotaan. Kennedy oli tässäkin halukas olemaan aktiivinen, mutta hän ei ollut kovin innokas sotilaallisen väliintulon kannattaja Vietnamin kysymyksessä. Presidentti kuitenkin päätyi pitkään epäröityään tekemään tuhoisan kompromissin, jossa Yhdysvallat lopullisesti sekaantui aseavun ja vallankaappausten muodossa Etelä-Vietnamin asioihin. Kennedy ei saanut tästä haukkuja – ne varattiin hänen kahdelle seuraajalleen – mutta hänen ratkaisevaa vastuutaan ei ole syytä unohtaa.

Kotimaassa Kennedy oli haluton ja varovainen reagoimaan vauhtiin kiihtyvään kansalaisoikeustaisteluun. Hän oli tosin valmis puolustamaan lakia ja ns. rodullista integraatiota selkä seinää vasten, ts. silloin, kun osavaltion kuvernööri toimi räikeästi vastoin lakia estääkseen mustaihoisen opiskelijan kirjautumisen yliopistolle. Mutta muuten Kennedy ei pyrkinyt erityisesti profiloitumaan asiassa, jota vaikuttaa kuitenkin sympatisoineen. Hän todennäköisesti tiesi, että rotuerottelun purkaminen tulisi maksamaan demokraateille näiden kannatusalueena tunnetun Etelän. Niin kävikin, kun Johnson vei läpi kansalaisoikeuslainsäädäntönsä.

Avaruustutkimus on leimallisesti 1900-lukulainen ilmiö, ja siinä Kennedy profiloitui vahvasti. Eisenhowerin aikana näytti siltä, että Neuvostoliitto oli avaruuden suhteen aina ensimmäisenä saavuttamassa mitä tahansa rajapyykkiä Yhdysvallat kannoillaan. Tästä syntyi populaari harha siitä, että Neuvostoliitto olisi yleisesti tieteellis-teknisesti Yhdysvaltoja edellä. (Kennedy käytti vaalikampanjassaan väitettä ohjusvajeesta: USA oli muka jäämässä taistelukärkien määrässä selvästi jälkeen Nl:sta. Tosiasiassa ohjusvaje oli olemassa, mutta siitä kärsi juurikin Neuvostoliitto, ja sen vaje oli huomattavan suuri.) Kennedy onnistui tässä ilmapiirissä viemään läpi päätöksen miehitetystä kuulennosta 1960-luvun loppuun mennessä, ja hanke myös toteutui ajallaan. Tämä ei ole aivan mitätön saavutus, sillä yleensä veronmaksajat, ja varsinkin amerikkalaiset, ovat perin haluttomia osallistumaan juuri minkään kustannuksiin.


JFK presidenttinä

JFK on melko varmasti sairaimpia ellei sairain presidentti, joka Yhdysvaltoja on johtanut. Vertoja vetävät lähinnä William H. Harrison, joka kuoli keuhkotautiin ainokaisen virkakautensa 32. päivänä, ja Woodrow Wilson vuoden 1919 halvauksen jälkeen. On tosin huomioitava, että hekin olivat alkujaan Kennedyä terveempiä.  

Addisonin tauti, krooninen selkäkipu (jonka edellyttämän tukiliivin vuoksi presidentti ei kyennyt Dallasissa kumartumaan ensimmäisen luodin jälkeen), krooninen ripuli ja nuoruudessa saadun sukupuolitaudin jälkivaivat tekivät Kennedyn kunnosta niin epävarman ja huonon, että hän oli saanut oletetulla kuolinvuoteellaan viimeiset riitit jo ainakin kahdesti ennen presidentiksi tuloaan. Hän saattoi olla useita päiviä peräjälkeen käytännössä toimintakyvytön – tila, joka on supervallan johtajalle perin vaarallinen. Kennedyn terveysongelmat pidettiin visusti piilossa julkisuudelta.

Vielä vaarallisemmaksi Kennedyn aseman teki se, että hän sai salassa, omien henkilääkäriensä tietämättä, amfetamiinijohdannaisia newyorkilaiselta julkkislääkäriltä, joka tunnettiin tavastaan kirjoittaa resepti suurin piirtein kaikkeen, mitä tultiin pyytämään. Näiden epävirallisten lääkkeiden avulla Kennedy tarvittaessa piti itsensä toimintakunnossa, jos kampanjointi tai kriisi sitä ehdottomasti edellytti. Lienee sanomattakin selvää, että tällainen touhu on paitsi hengen- niin myös yleisvaarallista. Juuri Kennedyn lääkityksen ja vakavien terveysongelmien paljastumisen pelossa ruuminavauspöytäkirjat määrättiin salattaviksi.

Kun JFK:stä puhutaan presidenttinä, jonka elämä jäi kesken, on syytä muistaa, että se oli ollut katkolla jo monta kertaa aikaisemmin ns. luonnollisista syistä. Spekulointi on historiassa aina perin epävarmaa, mutta erityisen riskaabelia on lähteä olettamaan hirmuisesti Kennedyn mahdolliselta toiselta presidenttikaudelta: on täysin mahdollista, ettei hän olisi selvinnyt siitä tai edes sen vaatimasta vaalikampanjasta hengissä aivan omien vaivojensa vuoksi. Voi pitää hyvänä tuurina, että Kennedy selvisi niinkin hyvin kuin selvisi edes marraskuuhun 1963.

JFK muistetaan tietysti myös naissuhteistaan, mikä ei historiallisen ja poliittisen merkityksen arvioinnin kannalta olisi kovin relevantti puheenaihe, ellei se olisi vaikuttanut merkittävästi presidenttiin ja Valkoiseen taloon. Kennedyn seksinnälkä oli kyltymätön, ja aviollinen uskollisuus vaikuttaa olleen tälle hartaalle katoliselle tuntematon käsite. Tämä olisi vain moraalinen aihetodiste, sivuseikka, ellei presidentin esikunta olisi joutunut hankkimaan presidentille naisseuraa kaikkiin tämän residensseihin kaikkina mahdollisina aikoina. Tämä tehtiin tietysti virallisesti salassa, mutta Valkoisessa talossa ja turvallisuuspalvelussa asia oli niin laajasti tiedossa, että sen voi katsoa muodostaneen jo turvallisuusriskin tietovuotojen tai jopa kiristysmahdollisuuksien muodossa. Prostituoitujen ja maksuttomien bimbojen lisäksi Kennedy harrasti haureutta myös mm. tunnettujen mafiapomojen suojattien kanssa, mikä on vain mätä kirsikka tämän yleisen edesvastuuttomuuden kermakakun päälle. Bill Clinton sai tämän rinnalla kärsiä naurettavan mitättömyyden takia. Oli hyvää tuuria, että mitään vakavaa ja/kompromettoivaa ei Kennedyn hovissa tapahtunut.

Kennedystä on minulle piirtynyt kuva karismaattisena ja egoistisena poliitikkona, jossa oli aidon idealismin pilkahduksia. Hän halusi välittää itsestään hyväkuntoisen, urheilullisen, ruskettuneen ja intellektuaalisen kuvan ja onnistui siinä, kiitos pitkälti hyvien kampanjointitaitojen ja ennen kaikkea seurapiirinuolijoiksi taantuneen median. Todellisuudessa hän oli vakavasti sairas ja moraaliltaan hyvin kyseenalainen mies, jonka elinajanodote ei ollut kehuttava ja jonka Pulitzer-palkittu kirja (!) vaikuttaa varsin geneeriseltä, tosin lukemieni otteiden perusteella ihan hyvin kirjoitetulta (takana on varsin pitkälti Kennedyn puheenkirjoittajana sittemmin toiminut Ted Sorenson). Ulkopoliittisesti Kennedy vaikuttaa päättämättömältä ja heikolta, ja nähtävästi tuuri pelasti hänet tälläkin alueella katastrofilta. Ainoa, miltä ilmiömäisen hyvä tuuri ei JFK:tä pelastanut, oli äärimmäisen epätodennäköinen tapaus, joka ei mitä ilmeisimmin liittynyt mitenkään hänen henkilökohtaisiin tai ammatillisiin heikkouksiinsa.

Jos pitää arviodia Kennedyn asemaa valtiomiehenä ja presidenttinä 43 muun viranhaltijan joukossa, en saata pitää häntä yhtenä ns. suurista. Kuulentojen ja avaruustutkimuksen edistäminen jäänee historiankirjoissa pitkällä aikavälillä Kennedyn suurimmaksi saavutukseksi. Hän myös aiheutti Yhdysvaltain luisumisen Vietnamin sotaan, millä oli valtavat seuraukset kaikkialla länsimaissa, varsinkin kulttuurisesti mutta myös poliittisesti. Ja lopulta Lyndon Johnson pystyi viemään läpi kansalaisoikeus- ja sosiaalilainsäädäntönsä markkinoimalla ne murhatun Kennedyn sädekehällä kiillotettuina. Ohjelmat olivat oikeutettuja ja varmasti tarpeen, mutta Kennedyn murha muodosti sellaisen poliittisen reaaliteetin, nykykielellä momentumin, jonka puitteissa ne pystyttiin ajamaan läpi todennäköisesti pienimmällä mahdollisella vastarinnalla.
  
Kun aikanaan kuuluisa (ja räikeän nepotistinen; Harold Macmillan kutsui Kennedyjä "Mediceiksi, joilla on puhelimet") ja mahtava Kennedyn klaani harvenee ja laimenee, ja kun Kennedyn murhan omakohtaisesti muistavat ihmiset samalla tavoin harvenevat ja laimenevat, on odotettavissa myös Kennedyn muiston laimentuminen. Ja sen myötä historiallisesti realistisempi arvio JFK:stä valtionpäämiehenä. Tällä hetkellä minulle piirtyvä kuva on hyvin keskinkertainen presidentti, joka onnistui melko usein tuurilla ja joka otti itsensä, kansakunnan ja maailman kannalta pelottavia riskejä. Ulkopoliittisesti Kennedyä ei voi mitenkään pitää menestyksenä, ja on pitkälti hänen ansiotaan, että Kuubassa vallitsee tänäkin päviänä kommunistinen diktatuuri. Jos pitäisi veikata, sanoisin, että Kennedyn tähti on laskussa realistiselle tasolle, kun taas hänen edeltäjänsä Eisenhowerin alamaissa ollut arvostus on jatkuvasti nousussa. 
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti