tiistai 4. helmikuuta 2014

Kansallissymboliarvostelu: Iran

Esteettinen maailmankiertue jalkautuu jälleen Lähi-itään, missä aistiemme arvostelun kohteeksi tulee Iranin islamilainen tasavalta

Iranin historia on niin monivaiheinen, että aivoja alkaa kivistää; meillä Suomessa voi pitää itseään Persian asiantuntijana, jos osaa edes luetella maata hallinneet dynastiat ja asettaa ne aikajärjestykseen. Monituhatvuotiselle matkalle on mahtunut monta kansallista symbolia. Käynkin lyhyesti läpi Iranin vaiheet ja esittelen pienen valikoiman alueella liehuneista valtiollisista ja dynastisista tunnuksista. (Skipatkaa suosiolla. Ei nämä kiinnosta kuin jotain hullua.)

Iranin valtiollinen historia on erittäin pitkä: seudulla on vallinnut jatkuva sivilisaatiokehitys viidenneltä ajanlaskua edeltävältä vuosituhannelta saakka, ja Iranin valtakunta perustettiin meedialaisten johdolla vuonna 625 eaa. Kyyros Suuri teki kuudennella vuosisadalla eaa. Persiasta suurvallan, joka sulautti itseensä melko nopeasti kaikki Mesopotamian ja Lähi-idän valtiot sallien yleensä paikallisen kulttuurin, lainsäädännön ja (nukke)hallitsijoiden säilyttää valloitusta edeltäneen asemansa sikäli kuin suurempaa niskottelua ei ilmennyt. Kyyroksen mahtitekijäksi nostama Akhaimenidien dynastia sortui 300-luvulla eaa. Aleksanteri Suuren makedonialaisvalloitukseen. Persepolis tuhoutui tulipalossa, ja Aleksanterin pian seuranneen kuumehoureisen kuoleman jälkeen hänen isännätön imperiuminsa pilkottiin osiin hänen alaistensa ja erinäisten onnenonkijoiden kesken. Persiassa nousi valtaan makedonialaisperäinen seleukididynastia, joka hallitsi hellenistiselle ajalle ominaisella synkretismillä, jonka puitteissa hallitseva luokka yhdisti kreikkalaisia ja paikallisia vaikutteita.
Kyyros Suuren ja hänen seuraajiensa käyttämä standaari
Keski-Aasiassa majaillut iraaninen arsakididynastia kamppaili makedonialaisten seleukidien kanssa Persian tasankojen hallinnasta ja onnistui 200-luvulla ajamaan makedonialaiset tiehensä. Seleukidit vetäytyivät Syyriaan hallitsemaan tynkä-Persiaa, mutta varsinainen Persia jäi arsakidien hallintaan. Tätä valtakuntaa kutsutaan länsimaisessa historiankirjoituksessa Parthiaksi arsakidien kotiseudun mukaan. Parthia ei ollut Kyyroksen Persian veroiden supervalta, mutta alueellinen suurvalta se kiistatta oli, ja jatkuva huolenaihe roomalaisille. Monet roomalaiset kenraalit ja imperaattorit kävivät sotia tätä itäistä perivihollistaan vastaan onnistumatta koskaan sitä lyömään. Parthian keskushallinto kuitenkin heikentyi siinä määrin, että vuonna 224 jaa. sen persialaiset vasallit syrjäyttivät arsakidit ja perustivat oman sassanididynastiansa, joka otti haltuunsa pääosan Parthian valtakunnasta. Roomalaiset kutsuivat kokonaisuutta silti yhä Parthiaksi. Sitä pidettiin myös yhä Rooman perivihollisena. Roomalaiset kärsivät murskaavan tappion persialaisille vuonna 260, kun sotaretkeä johtamassa ollut keisari Valerianus jäi sassanidikuningas Shapur Suuren vangiksi.
Sassanidihallitsijoiden tunnusstandaari. Tämä nimellä Derafsh Kaviani tunnetun lipun alkuperäiskappale oli aarre sinänsä: se oli silkillä päällystettyä nahkaa ja koristeltu jalokivin.

Kalifi Omar I:n valtakaudella 600-luvulla muslimiarmeijat valloittivat Iranin ja syöksivät sassanidit vallasta tuhoten heidän kuuluisan kuninkaallisen standaarinsa. Vanha zarathustralainen valtionuskonto menetti asemansa, ja umaijadikalifaatin osana Persia joutui tylyjen pakkoislamilaistamis- ja arabialaistamistoimien kohteeksi.
Umaijadidynastian tunnusväri oli valkea, ja vaikka kansallisten tai valtiollisten lippujen käsitettä ei tuolloin mielletty samalla tavalla kuin nykyään, valkeaa lippua liehutettiin kalifaatin tunnuksena.
Abbasidien musta lippu.
Umaijadikalifaattia seurannut abbasididynastia siirsi kalifaatin pääkaupungin Damaskoksesta Bagdadiin, Iranin vaikutuspiiriin kuuluneeseen Mesopotamiaan. Kalifin poliittinen valta väheni ja virkamiesten kasvoi. Persialaiset olivat erittäin hyvin edustettuina Bagdadin kalifaatin hallinnossa. Meedialaiset bujidit pääsivätkin Iranissa niin vahvaan valta-asemaan, että 900-luvun lopulla bujididynastia käytti todellista valtaa, ja Badgadin kalifi oli lähinnä edustuksellinen nukkehallitsija. 1000-luvulla Keski-Aasiasta vaeltaneet seldzhukkiturkkilaiset päihittivät bujididynastian, mutta vannoivat muodollisesti uskollisuutta kalifille, joka pysyi nimellisesti vallassa. 1000-luvulle mennessä lähes kaikki Iranin asukkaat olivat kääntyneet muslimeiksi, kun välittömästi muslimivalloituksen jälkeen muslimikäännynnäisiä oli vain pieni joukko. Islamisaatio tapahtui ilman arabisaatiota: persialaiset säilyttivät oman kielensä ja pitkälti oman kulttuurinsa. Iranissa asui yhä myös zarathustralaisia, juutalaisia, kristittyjä ja pieniä määriä buddhalaisia.
 
Ghaznavididynastian lippu 1000-luvun alussa

Itä-Iranissa, Pakistanissa ja läntisessä Intiassa vaikutti puolestaan 800-luvulta 1100-luvulle Ghaznavidien valtakunta. Ghaznavidit olivat turkkilaista kansaa, joka omaksui lähes täysin persialaisen identiteetin ja islamin uskon. Dynastia katkesi 1100-luvun lopulla.

Seldžukkien vasallina aloittanut Kovaresmia-valtio hallitsi Euroopan sydänkeskiajalla lähes koko nykyistä Irania ja myös enintä osaa Aralin eteläpuolisesta Keski-Aasiasta. 1220-luvulla Persiaa kohtasi suunnaton katastrofi. Tšingis-kaani johti mongoliarmeijansa Keski-Aasiaan ja Iraniin. Lukemattomia kukoistavia kaupunkeja hävitettiin maan tasalle, kokonaisten maakuntien väestöt teurastettiin ja kastelukanavat tuhottiin. Mongolihävitys huipentui Bagdadin tuhoon vuonna 1258, ja tähän päättyy myös islamilaisen sivilisaation kulta-aika. Arvioiden mukaan mongolit tappoivat suoraan ja epäsuorasti jopa 90 % Iranin väestöstä noin 30 vuoden aikana.

Mongolien valtapiiri fragmentoitui nopeasti Tšingis-kaanin ja tämän pojan Ögödäin kuoltua, ja Il-kaanikunta nousi hallitsemaan Persian ja kalifaatin rippeitä. Mongolihallitsijat omaksuivat 1290-luvulla islamin ja alkoivat suosia kulttuuria sekä kaupankäyntiä. Samaan aikaan Il-kaanikunnan vahva mies oli kaanin ylin virkamies, persianjuutalainen visiiri  
Rashid al-Din, eräs islamilaisen maailman suurimmista historioitsijoista. Il-kaanien aikana Iranista oli muodostumassa idän ja lännen kaksisuuntainen kauppatie, mutta 1300-luvun puolivälissä seutua kohtasivat taas synkemmät ajat mustan surman ja Timur Lenkin muodossa. Timur hävitti taas lukuisia kaupunkeja, mutta hänen seuraajansa olivat hieman rauhallisempia ja hyödynsivät persialaista hallintotraditiota aina 1450-luvulle saakka, jolloin Iran päätyi kilpailevien turkmeeniliittokuntien taistelutantereeksi.
 
Valkoisten turkmeenien valtakunnan lippu

1360-luvulla ns. valkeiden turkmeenien kaaniliittokunta, jota kutsutaan nimillä Ak Koyunlu, Ağ Qoyunlu ja Akgoýunly. Liittokunnan keskusalue oli Azerbaidžanissa, mutta se piti enintä osaa Iranista hallinnassaan 1400-luvun loppuun asti. Vuonna 1501 turkmeeniliitto hajosi, ja valtaan nousi Safavidien dynastia. Safavidit olivat persialaisia (joskin suvussa oli azereita, georgialaisia, kreikkalaisia ja kurdeja), ja ensi kertaa sitten myöhäisantiikin Iran oli kokonaan iranilaisten hallinnassa. Vuodesta 1501 katsotaan alkavan uuden ajan historian Persiassa. Safavidihallitsijat liehuttivat kolmenlaista vihreää lippua shiialaisen uskonsa merkiksi. Niistä viimeinen, 1570-luvulla käyttöön otettu, sisältää kuvastoa, joka vakiintui Iranin kansalliseksi tunnukseksi vuosisatojen ajaksi.

Ensimmäinen safavidilippu, käytössä 1520-luvulle

Toinen safavidilippu, jossa aurinko nousee lampaan selän takaa, oli käytössä 1520-luvulta 1570-luvulle.
 
Safavidien Persian vakiintunut lippu otettiin käyttöön 1576. Lipussa esiintyy ensi kertaa leijonan ja auringon yhdistelmä, joka pysyi eri muodoissaan Iranin kansallissymbolina vuoteen 1980.

Safavdit pysyivät vallassa yli 200 vuotta, mutta alkoi ratkeilla 1700-luvulle tultaessa ottomaanien ja Intian mogulien ristipaineessa. Lopulta, vuonna 1736, otti pohjoispersialaisesta Khorasanin kaupungista lähtöisin oleva turkkilaissukuinen Nadir Šah ohjat. Hän syrjäytti viimeisen safavidihallitsijan ja julistautui itse uudeksi šaahiksi perustaen afsharididynastian.

Nadir Šahin hallitsijalippu säilytti leijonasymbolin, mutta shiialaisuuteen liitettyä vihreää väriä ei Nadir käyttänyt lainkaan; hänen mielestään savafidien shiialaistamispolitiikka loi Iraniin liikaa sisäisiä jakolinjoja. Tästä lipusta käytettiin usein kolmiomaista viirimallia.
Toinen sangen yleisesti käytetty afsharididynastian aikainen Persian lippu; myös tästä lipusta on useita hieman toisistaan poikkeavia versioita, joista yleisin on kolmiomainen viirimalli.
Nadir on tunnettu sotilassaavutuksistaan ja julmuudestaan. Vuonna 1739 hän hävitti Delhiä vieden sotasaaliina Iraniin kuuluisan riikinkukkovaltaistuimen. Vaikka se katosikin Nadirin kuoltua (todennäköisesti palveluskunnan pilkkomana ja rosvoamana), säilyi riikinkukkovaltaistuin Iranin kuninkaallisessa symboliikassa 1900-luvulle saakka. Nadirin valtakaudella Iran onnistui vahvistamaan asemiaan naapureitaan vastaan, mutta hänen kolme seuraajaansa ajoivat afsharididynastian sisällissotaan ja hajaannukseen, joka johti sen tuhoon vuonna 1796.  

Iranin epävirallinen lippu 1880-luvulla qadžaridynastian alamäen aikaan.

1780-luvulta saakka valtaansa vahvistanut qadžaridynastia sai 1790-luvulla haltuunsa heikentyneen Iranin, joka hävisi 1800-luvun kolmen ensimmäisen vuosikymmenen aikana kaksi sotaa Kaukasukselle työntyvää Venäjää vastaan. Iran menetti asemiaan, mutta säilytti suvereniteettinsa. 1850-luvulla Britannia pakotti sotatoimin Persian luopumaan vaikutusvallastaan Intiassa ja Afganistanissa. 1870-luvulla iski tuhoisa nälänhätä, eikä jälkijättöisellä valtakunnalla ollut juuri keinoja lievittää alamaisten hätää. Tyytymättömyys qadžarišaaheja kohtaan purkautui 1905-7 ns. perustuslaillisessa vallankumouksessa, joka kiintoisasti toteutui lähes samanaikaisesti Venäjän ja Suomen suuriruhtinaskunnan samanaikaisen mullistuksen kanssa. Iraniin perustetiin ensimmäistä kertaa parlamentti, ja šaahin absolutismi lakkautettiin. 

Iranin qadžaridynastian aikainen siviilikäyttöön tarkoitettu kansallislippu.
Perustuslaillisen vallankumouksen aikana virallistettu Persian valtiolippu, joka edusti Irania vuoteen 1933. Huomaa moderneissa valtiolipuissa harvinainen vaaleanpunaisen sävy ja erikoiset mittasuhteet.
Qadžarišaahi yritti kamppailla uudistuksia vastaan, mutta Iranin yhteiskunta oli niin voimakkaassa murroksessa, ettei kelloja voinut enää kääntää taaksepäin. Samoihin aikoihin Iranista löydettiin öljyä, ja tämä kiihdytti entisestään Britannian ja Venäjän kisaa vaikutusvallasta Persiassa. Irania ei onnistuttu alistamaan siirtomaaksi tai edes suoranaiseksi protektoraatiksi, mutta sen suvereniteetti oli sangen kapea. Brittiläinen Anglo-persialainen öljy-yhtiö (APOC) hallitsi Iranin öljyntuotantoa vuodesta 1913. 
Venäjän bolševikkivallankaappauksen jälkeen vastavallankumoukselliset brittijoukot käyttivät Persian aluetta edetessään Neuvosto-Venäjälle, mihin bolševikit vastasivat perustamalla Kaspianmeren lounaisrannalle lyhytikäiseksi jääneen ja alueellisesti Gilanin maakuntaan keskittyneen ns. Persian sosialistisen neuvostotasavallan. Se kukistui saamatta koskaan kansainvälistä tunnustusta.

Persian sosialistinen neuvostotasavalta (192021)
Lopulta kaaokseen sortuva qadžaridynastia syrjäytettiin vallankaappauksessa vuonna 1921. Kasakkajoukkojen tuella valtaan nousi Reza Khan, joka pääministerinä aloitti kovan modernisaatio-ohjelman. Parlamentti valitsi hänet šaahiksi vuonna 1925, ja tästä alkoi noin kuusikymmenvuotinen Pahlavin dynastia. Reza Pahlavi otti selvästi mallia Atatürkin modernisaatio- ja sekularisaatio-ohjelmasta. Iranissa alettiin voimakkaasti suosia uskonnollisesti riippumatonta länsimaalaisvaikutteista vaatepartta, radio, elokuva ja muu uusi teknologia pyrittiin levittämään maan joka kolkkaan, ja mullahien valtaa yrittiin suitsia luopumalla sukupuolierottelusta. Modernisaatio ja maallistaminen toteutettiin kovalla kädellä. Osa Reza Pahlavin uudistusohjelmaa oli myös uuden kansallisen identiteetin luominen ylhäältä käsin. Hän alkoi vaatia Persian omankielisen nimen, Iranin, käyttöä myös kansainvälisissä yhteyksissä. Vähemmistökansallisuuksien asema heikkeni, ja samanaikaisesti Iranissa oleskelevat tai asuvat ulkomaalaiset joutuivat luopumaan etuoikeuksistaan. Nationalismin lisäksi Reza Pahlavin ideologiaan liittyi voimakas militarismi, ja missään nimessä kansanvaltaiseksi ei hänen valtakuntaansa voi haukkua. Vuonna 1933 šaahi katsoi tarpeelliseksi tummentaa Iranin lipun sävyjä. Muutoin sommittelu ja pitkulainen mittasuhde säilyivät ennallaan.

Iranin valtiolippu vuosina 193364
Reza Pahlavin kohtaloksi koitui toinen maailmansota. Hitler elätteli ainakin retorisesti joitakin tavoitteita "arjalaisten" liitosta (Iran tarkoittaa "arjalaisten maata", ja šaahin titteleihin kuului komeahko "Arjalaisten valo", ei kuitenkaan tiettävästi Ahti Arjalainen), josta šaahi ei ollut kiinnostunut, mutta uhka puolueettoman Iranin huoltoreittien ja öljyn päätymisestä Saksan haltuun oli liittoutuneista niin pelottava, että vuonna 1941 Britannian ja Neuvostoliiton johtamat joukot tunkeutuivat Iraniin ja ottivat maan hallintaansa. Reza Pahlavi pakotettiin luopumaan kruunusta 20-vuotiaan poikansa Mohammed Reza Pahlavin hyväksi. Tämä hallitsi Irania vuoteen 1979.

Liittoutuneiden miehityksen päätyttyä Iranissa koitti jälleen epävakauden aika. Hallituksen ja parlamentin muodostaminen oli vaikeata, ei vähiten ulkomaiden intressien takia. Šaahi pysytteli aluksi taustalla, eikä hänellä ollut isänsä arvovaltaa. Välillä hän joutui jopa poistumaan maasta. Vahvaksi mieheksi oli muodostumassa pääministeri Mohammed Mossadek, joka toteutti useita kunnianhimoisia ja edistysmielisiä reformeja, mitä nyt välillä oppositiota hieman vangituttaen ja poikkeustilalain nojalla halliten. Liian pitkälle Mossadek meni, kun hän päätti kansallistaa Iranin öljyvarat. Britannia ja Yhdysvallat järjestivät vuonna 1953 vallankaappauksen, jossa Mossadek syrjäytettiin. Outoa kyllä, operaatiota perusteltiin antikommunismilla; Mossadekista ei millään ilveellä saa kommaria aikaiseksi, sillä hän vastusti jo pelkkää sosialismiakin. Joka tapauksessa angloamerikkalainen vallankaappaus teki šaahista itsevaltiaan, joka alkoi hallita rautaisella otteella salaisen poliisin turvin.

Iranin valtiolippu vuosina 1964–80
Mohammed Reza Pahlavi jatkoi isänsä modernisointilinjalla, mutta oli paljon paremmissa väleissä länsimaiden kanssa. Hän ajautui vääjäämättä kahnauksiin paitsi jo isälleenkin vaikeuksia tuottaneiden uskonnollisten traditionalistien ja vanhan kauppiasluokan kanssa, mutta nyt myös iranilaisten modernistien kanssa. Monet iranilaiset katsoivat, että modernisaation tulisi koskea myös hallintoa ja politiikkaa. Lopulta šaahilla oli vastassaan niin uskonnollisia fanaatikkoja, katkeria traditionalisteja kuin myös pettyneitä uudistusmielisiä sosialisteja ja liberaaleja. Kaikkia näitä vastaan hänellä oli vain yksi keino: salainen poliisi SAVAK ja repressio. Tilanne kävi vuosi vuodelta pahemmaksi, poliittisia vankeja alkoi olla tuhansittain, ja mielenosoituksissa turvallisuusjoukot tappoivat kerta kerralta enemmän protestoijia. Lakot ja kaaos pakottivat aahin pakenemaan maasta tammikuussa 1979. Helmikuussa saapui Teheraniin maanpaossa vuosia elänyt ajatolla Ruhollah Khomeini, Sean Conneryn näköinen islamilainen lainoppinut, jonka johdolla maassa toteutettiin islamilainen vallankumous. Iraniin perustettiin kansanäänestyksen jälkeen islamilainen tasavalta, shiialainen teokraattinen valtio. Sosialisteille ja liberaaleille, jotka olivat tukeneet vallankumousta, kävi heikosti. Poliittisten vankien määrä ainakin saatiin nousuun, mutta kiistatonta lienee, että Khomeini oli aidosti šaahia suositumpi.
Khomeini johti Irania korkeimpana uskonnollisena (ja siten myös maallisena) hallitsijana vallankumouksesta aina vuonna 1989 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Lähes koko tämän ajan Iran oli tuhoisassa sodassa Irakin kanssa. Khomeinin seuraaja, iraninazerilainen ajatolla Ali Khamenei, on pitänyt maassa korkeinta valtaa vuodesta 1989.

On ehkä hyödyllistä pitää mielessään edellä kuvattu riittämätön ja yksityiskohdaton tiivistelmä, ennen kuin ryhtyy olettamaan Iranin nykyistä shiiateokratiaa miksikään erityisen pysyväksi vaiheeksi maan historiassa.

Joka tapauksessa islamilainen vallankumous lisäsi taas uuden luvun Iranin lippuhistoriaan. Värit säilyivät, mutta šaahinvaltaan yhdistetty leijonan ja auringon yhdistelmä sai väistyä. Tässä Iranin nykyinen lippu:



Värit ja perussommitelma ovat pysyneet ennallaan. Leijona & aurinko -yhdistelmä on korvattu uudella punaisella kansallisella symbolilla, josta enemmän hetken kuluttua. Lipun raitojen reunat eivät ole tasaiset, vaan sekä punaisen että vihreän raidan reunaan on kirjoitettu tyylitellyin kuufilaisin merkein väitelause "Jumala on suuri" kaikkiaan 22 kertaa, 11 kertaa per raita. Luku 22 juhlistaa bahman-kuun 22. päivää vuonna 1357 (gregoriaanisessa kalenterissa 11.2.1979), jolloin Khomeini asetti Jumalan nimissä maalle uuden pääministerin. Tätä pidetään Iranin islamilaisen vallankumouksen voiton päivänä.

Värit ovat kaukaa Iranin historiasta: vihreä on vanha persialaisten, muslimien ja erityisemmin shiiamuslimien tunnusväri. Nykylipussa sen symboliikka yhdistyy erityisesti islamiin. Punainen taas on meedialaisten väri, joka viittaa myös marttyyrien vuodattamaan vereen. Valkea edustaa rauhaa ja puhtautta, kuten aina.

Iranin lippu ei ole alueen maiden joukossa mitenkään huono. Sen vuosisatojen takaa periytyvä väriyhdistelmä ei perussommitelman tapaan tosin ole kovin luova tai mieleenpainuva, mutta tyylitelty keskussymboli tuo lipulle ainutlaatuista tunnistettavuutta. Ornamentaalinen teksti värillisten raitojen reunoissa on näppärä ja erottuva idea, mutta kaukaa katsottuna teksti voi näyttää epäselvältä, hapsottavalta ja jopa sotkuiselta. Potentiaalia on, mutta lopputulosta voi pitää vain keskinkertaisena. Arvosana: 7-


Iranin tunnus vaihtui leijonasta ja auringosta vahvasti tyyliteltyyn sommitelmaan, joka viittaa islamilaisen kalligrafian perinteeseen. Tunnus koostuu kuunsirpin muotoon tyylitellyistä arabialaisista kirjainmerkeistä ja yhdestä suorasta pilarista. Nämä tulppaaninkukkaa muistuttavaan muotoon asemoidut merkit muodostavat yhdessä Jumalaa tarkoittavan sanan, ja niiden lukumäärä viittaa islamin viiteen peruspilariin. Symmetria edustaa toivetta taspainosta ja pysyvyydestä islamin puitteissa.

Tyylikäs ja linjakas logo erottuu ennakkoluulottomasti edukseen. Se on yksinkertainen, välittömästi tunnistettava ja miellyttävän abstrakti, mutta samalla se muistuttaa ehkä enemmänkin jonkin yrityksen, TV-laitoksen tai järjestön tunnusta kuin varsinaista valtiollista symbolia. Arvosana: 8

 

Iranin islamilaisen tasavallan kansallislaulu (näin nimetty) otettiin käyttöön vuonna 1990. Toisinaan maassa voi yhä kuulla melko suosittuna säilynyttä laulua Ey Iran. Se on sävelletty ja ollut käytössä Pahlavin dynastian aikana, mutta islamilainen hallinto sietää sitä, koska sen sanat ovat isänmaalliset olematta rojalistiset. (Aiemmista kansallislauluista maininnan ansaitsee myös varhaisempi Salamati-ye Shah.) Vuosina 1980-90 kansallislaulu oli vallankumoussanaston keskiöön nostanut Payandeh Banda Iran. Nykyinen kansallislaulu ei hehkuta suoraan vallankumousta, vaan sanoitus on pikemminkin implisiittinen nimettömine viittauksineen Khomeiniin ja vallankumouksen sekä Irakin-Iranin sodan uhreihin. 

Iranin kansallislaulu on kevyesti paras Lähi-idän tähänastisessa sarjassa. Se alkaa törähtelevällä fanfaarilla, jota seuraa erittäin kaunis, sujuva melodia. Sävelmä hankkii ehkä hieman turhankin paljon massaa ympärilleen, mutta kyseessä on silti hyvin onnistunut yhdistelmä kaunista melodisuutta ja mahtavaa arvokkuutta. Erittäin hyvä suoritus, joka malttaa lisäksi pysytellä ytimekkäänä ilman turhia jankkauksia. Arvosana: 9

Iranin loppuarvosana on 8- 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti