perjantai 30. toukokuuta 2014

Armas augustus ja senaatti suloinen



Koulujen kevätlukukaudet vetelevät viimeisiään, mutta suurin Suvivirsi-polemiikki lienee tältä keväältä jo ohi; se käytiin aiemmin keväällä. Suvivirsi-vääntö on joka tapauksessa politisoimassa koko viisun, kuten oli uumoiltavissa jo pari vuotta sitten, kun piispakunnan eräät teologiset broilerit rähisivät asiasta. Siksi siitä voi nykyään kirjoittaa relevantisti milloin tahansa!

Suvivirren laulattamisessahan on kyse toki uskonnollisesta osallistuttamisesta ja evankelis-luterilaisen laitoksen, joskus kansankirkoksikin sosialistis-völkisch-tyyppisen totalitaristisen essentialismin hengessä (ollaksemme monisanaisia ja vähän ylinäppäriä) kutsutun, tavasta todentaa hegemoniansa suomalaisessa yhteiskunnassa myös maallisissa konteksteissa. Olisi sinänsä erittäin toivottavaa, että joku veisi Suomen koulujen uskonnollisen kyllästämisen vielä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, joka on aiemmin antanut yleensä varsin järjellisiä tuomioita asiassa. Mutta sitä odotellessa voimme toki yhä nauttia kotimaisen Suvivirsi-supliikin hauskoista lieveilmiöistä. (Asiaa on varsin monipuolisesti käsitelty Aleksanterin ratkaisussa, mistä löytyy useita hyviä analyysejä aiheesta.)

Evankelis-luterilaisen kirkon ja teologisten broilerien pelaaminen ties kuinka monella korttipakalla tällä pöydällä on tietysti jo itsessään viihdyttävää ja tarjoaa perin huvittavia ilmiöitä. Esimerkiksi kirkonmiehet ja kristityt kaikkein voimakkaimmin haluavat, että Suvivirren tulisi olla pakollinen osa koulujuhlia - ja silti samat tahot perin usein vakuuttavat, ettei laulu ole luonteeltaan uskonnollinen. Kirkon edustajat toki valehtelevat tässä häikäilemättä, sillä kirkon opin mukaan virsi on laulettu rukous, jolloin sen laulaminen on väistämättä rukoilua. Ehkä he tietävät luottaa tämän rippikoulun sivistämän kansan uskontotiedon huonoon tasoon, joka tekee mahdolliseksi edes rajaa hipovan uskottavasti esittää proposition, että kirkon virallisessa musiikkirukouskirjassa oleva rukous ei ole luonteeltaan uskonnollinen. Joka tapauksessa on kiintoisaa, että ne, jotka väittävät, että virsi pitää laulaa, koska se ei ole uskonnollinen, tapaavat olla uskovaisia.

Astetta rehellisempää ja kunnioitettavampaa faktojen valossa on myöntää virsi uskonnolliseksi, mutta silti vaatia sitä laulettavaksi osana virallista juhlaohjelmaa. Ehkä kätevintä on esittää, että Suvivirsi, tuo ruotsalainen veisu, joka edustaa sanoituksellaan keskiyläsaksalaista uskonnollista eetosta levanttilaisin kielikuvin, on osa suomalaista kulttuuriperintöä ja perinnettä. Se pätee tiettyyn rajaan saakka, muttei epäilemättä kykene poistamaan laulun olemusta uskonnollisena riittinä. On hirmuinen määrä kaikenlaista toimintaa, jonka voidaan suhteellisen uskottavasti esittää olevan osa ns. suomalaista kulttuuriperintöä ja jota ei tästä huolimatta observoida edes tilanteissa, joihin ne voisivat päällimmäisen teemansa puolesta sopia.
 Tietysti on myös olemassa kysymys siitä, miten mielekästä on järjestää juhla, jossa tietyn numeron sisällön vuoksi tietty osa osanottajista ei voi tuntea oloaan miellyttäväksi tai osallistuvaksi ja siitä, millainen ihminen väen vängällä haluaa tällaisen tilanteen luoda senkin jälkeen, kun seuraus on tiedossa.

Jokseenkin huvittava suhtautumistapa on myös väittää ykskantaan, että virren laulattaminen on pelkkä yhteisöllistävä rituaali, jolla ei tarvitse olla mitään todellista sisältöä ja jonka läsnäolosta harmistuminen on lapsellista ja pikkumaista. Tällaistakin toisten ihmisten omantunnon trivilalisointia löytää helposti juuri kristittyjen harjoittamana. "Jo on pienestä kiinni, jos..." ja "jos ei edes usko Jumalaan, niin mitä haittaa laulaa Hänestä" -tyyppinen ajattelun ja dialogin korvaaminen selkäydinsutkauttelulla on perin suosittua. Tämä on hyvä kysymys, johon haluan tarttua historiallisen analogian kautta, ja sikäli on erityisen tärkeätä, että juuri kristittyjen näkee käyttävän tätä argumentaatiota jatkuvasti sanomalehtien tyhmillä yleisönosastopalstoilla, blogeissa ja muualla, missä tällaisesta kinataan. Myös seurakuntien Kirkko ja kaupunki -lehdessä on tällaista eetosta esiintynyt, ja sille areenalle ei aivan heti pääse myötäsukaiseen juttuun, jos hirmuisesti on sukset ristissä sen kuuluisan kirkon kannan kanssa.

Rooman valtakunnassa kristityt näet joutuivat toisinaan ennen 300-lukua vaikeuksiin, kun kieltäytyivät suorittamasta täysin symbolista riittiä keisarin ja valtion hengen suojelemiseksi. On syytä muistuttaa, että pakanallinen Rooman valtakunta oli yleisesti ottaen keisariajalla uskonnollisessa suvaitsevaisuudessa ja synkretismissä aivan toista luokkaa kuin kaikenlaista maailmankatsomuksellista kilpailua pelännyt ja inhonnut kristinusko enimmän osan historiastaan. Rooman valtakunnassa sai harjoittaa aivan itse haluamaansa uskontoa, kunhan pidättyi ihmisuhreista ja muutoinkin noudatti lakia ja järjestyssääntöjä. Rooman oma valtiollinen religio oli virkamiestoimintaa, jossa byrokraattipapit suorittivat tietyt riitit tarkasti määrätyssä järjestyksessä suotuisten ennusmerkkien (useimmiten lintujen oikeanlainen lento) informoimina. Rooman kansalaisen ei ollut välttämätöntä osallistua palvontamenoihin, ja itse asiassa tietyt osat temppeleistä olivat vain ao. virkamiesten ulottuvilla. 

Rooman kansalaisilla ja Rooman alaisuudessa elävillä oli siis uskonnon suhteen paljon suurempi vapaus kuin esimerkiksi myöhemmissä kristillisissä tai islamilaisissa valtioissa. Väestöltä tosin edellytettiin myös symbolista lojaalisuutta heitä verottavaa ja suojelevaa esivaltaa kohtaan. Lojaalisuuden vakuutukseksi vakiintui keisariajalla valtakunnan laajetessa symbolinen uhraaminen valtion suojelusjumalalle, joka samastettiin keisarin henkeen. Roomalaisille ajatus reaalimaailmassa vallitsevasta korrektista teologisesta ekslusiivisuudesta oli varsin vieras: silloisessa ajattelussa oli täysin mahdollista palvella egyptiläisiä jumalia ja olla silti kiistämättä vaikkapa heprealaisten tai foinikialaisten kultteja. Näitä ei nähty keskenään ristiriitaisina. 

Tällaisen ajattelun valossa rituaali imperaattorin suojelushengelle, jota keisarinpalvonnaksikin on mainittu (ja johon muotoon se eräiden hallitsijoiden aikana muuntui varsinkin provinsseissa) on vain marginaalisesti hengellinen toimitus ja ensisijaisesti valtiollinen, kansalaisuuteen liittyvä ja lähestulkoon sekulaari rituaali, joka muistuttaa hieman modernien valtioiden lippuvalojen lausumisia sekä kansallislauluja. On syytä edelleen muistaa, että Rooma oli historian suurimpia hallinnollisesti yhtenäisiä valtakuntia, joka ulottui laajimillaan Skotlannin rajoilta Etelä-Egyptiin ja Portugalista Persianlahdelle käsittäen väestöönsä lukemattomia eri kansoja, heimoja ja ryhmiä, joille ei ollut tarjota juuri muuta yhdistävää tekijää kuin ajatus roomalaisuudesta ja sen merkitsemästä järjestyksestä. Perustavaa ajatusta em. riitin takana on siis vaikea olla näkemättä perusteltuna, vaikka sen laadusta voikin olla eri mieltä. 

On hyvin vaikeata nähdä keisarinpalvonnaksi kutsuttua ilmiötä uskonnollisena sortona. Se voi legitimoida sotilasdiktatuurin vaaraan luisuvaa hallintojärjestelmää, mutta se ei tivaa keneltäkään mitään selvityksiä uskonnollisista näkemyksistä eikä lähde kiistämään kenenkään uskonnollisia käsityksiä. Koko kysymys ns. keisarinpalvonnasta käydään Suomen kouluopetuksessa läpi hyvin pinnallisesti ja yksinomaan tiettyjen tuolloin eläneiden kristittyjen, pienen vähemmistön, näkökulmasta. Rooman hallintojärjestelmän intressejä asian suhteen en ole koskaan nähnyt käsiteltävän missään kirkkohistorian kouluoppikirjassa. Vaikutelmaksi systeemin motiivista muodostuu lähinnä 1950-luvun sandaalielokuvista tuttu stereotypia dekadentista ja suuruudenhullusta keisarista, joka nyt vain haluaa kaikkien palvovan itseään jumalana, mikä on vähän kuin selittäisi verotusta siten, että valtiovarainministerit Jutta Urpilainen ja Antti Rinne tulevat ottamaan sinun rahasi omaan taskuunsa ja lähtevät sitten baariin.
 
Maito kyllä maittaa, mutta kiitosta ei tahdo kuulua.

Jotkut kristityt nyt kuitenkin olivat haluttomia suorittamaan tätä symbolista riittiä keisarin ja valtakunnan menestykselle, koska se katsottiin jotenkin silloisen kristinuskon vastaiseksi - siitä huolimatta, että Jeesukseltakin on asiasta lausunto redde Caesari quae sunt Caesaris. Jotkut kristityt, jotka olivat haluttomia suorittamaan valtiollista uhria, esittivät, että voisivat sen sijaan rukoilla keisarin ja valtakunnan puolesta. Rooman hallinto kuitenkin suhtautui penseästi tähän ajatukseen, sillä roomalaisiin riitteihin kuuluu tarkan protokollan noudattaminen, ja pikaista maailmanloppua tuolloin odottaneiden kristittyjen rukouksiin suhtauduttiin hieman epäilevästi: mitä he tarkalleen ottaen rukoilisivat? (Kysymys on hieman samantyyppinen kuin se, että nyky-Suomessa valtionkirkkomme ei vihi eikä siunaa samaa sukupuolta olevia pareja, mutta voi rukoilla heidän puolestaan. Se jättää minusta hieman liikaa tulkinnanvaraa sen suhteen, mitä oikeastaan rukoillaan.)

Rooman lojaalisuusriitistä kieltäytyneet kristityt joutuivat syrjityiksi ja ajoittaisten vainojen kohteeksi. Se on ehdottoman väärin, mutta toisaalta: mikä olisi estänyt kristittyä suorittamasta vaadittua riittiä oikeasti sitä tarkoittamatta? Kyse on hyvin samanlaisesta osallistuttamisesta kuin virrenlaulannan yhteydessä, paitsi että Rooman senaatilla ja kansalla (SPQR) oli vahvemmat valtiollisen tason perusteet toiminnalleen. Että häh hää, vähänks oli marttyyrit ääliöitä, kun eivät voineet yhtä pilipalirituaalia hoitaa. Jos ottaa niin koville, niin voi vaikka tutkituttaa päänsä, heh hee. Ja varmaan sitten on ihan vapaa muuttamaan toiselle puolelle valtakunnanrajaa muiden barbaarien joukkoon, jos ei kerran halua olla osa yhteisöä. Limes estää vain barbaarien sisäänpääsyn; ulos voi mennä vapaasti, jos ei miellytä. Pikkumaista toimintaa, ei voi muuta sanoa. Ihan kuin varhaiskristityt olisivat olleet vähän tyhmiä tiukkapipoja tai jotain.

Kristittyjen onkin hyvä muistaa, että Suvivirrestä epämukavoituvia kanssaihmisiään ja näiden omatuntoa pilkkaamalla he samalla tulevat pyyhkineeksi retorisen perseensä Diocletianuksen vainoissa surmattujen verisiin käärinliinoihin. Kiitos tämän huomioimisesta.
Ei vertaistasi sulle,
sä susi sabiinein.
Suo Marsin riemut mulle
ja vedet Tiberin.
Meit' suojaa arvoisasti
Pyhä Palladion,
caesarin kaunistuksen
se saa kuin Pantheon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti