maanantai 28. heinäkuuta 2014

Kansallissymboliarvostelu: Historiallinen katsaus: Keskusvallat

Kesällä 1914 alkaneen ensimmäisen maailmansodan 100-vuotismuiston kunniaksi käyn läpi sodan merkittävimpien ja aktiivisimpien osapuolten tuolloiset kansalliset tunnukset sikäli kuin ne eroavat maiden nykyisistä symboleista. Ensimmäinen sodanjulistus lähti keskusvaltojen puolelta (Itävalta Serbialle 28.7.1914), joten aloitan keskusvalloista. Kansallislaulut jätän suosiolla käsittelemättä tässä, ja huomioin ne maiden nykyisten seuraajavaltioiden omissa artikkeleissa.

Saksalainen postikortti vuosilta 1915. Tunnuslauseena sangen kankea ja tunteisiin vetoamaton "Yhdistetyt voimat johtavat päämäärään." Kuvattuna keskusvaltojen eurooppalaiset jäsenet lippuineen ja johtajineen: Saksan Vilhelm II, Itävalta-Unkarin Frans Joosef I, osmanien sulttaani Mehmed V ja Bulgarian tsaari Ferdinand I. Itävalta-Unkarin lipusta esitetään täysin omituinen versio, jossa tangon puolella liehuu Unkarin trikolori ja ulommalla puolella Habsburgien dynastinen lippu. En ole nähnyt muita vastaavia sommitelmia, eikä tällaista lippua liene ainakaan virallisesti valtiotasolla käytetty.

Saksan keisarikunta

Keskusvaltojen voimakkain jäsen oli selkeästi Saksan keisarikunta. Se oli sodan syttyessä melko nuori valtio, yhdistetty Preussin johdolla bismarckiaanisesti verellä, raudalla ja juonikkaalla diplomatialla vuonna 1871. Eräs sodan syistä oli voimakkaasti teollistuvan ja vauraan Saksan nousu vastahakoisten suurvaltaimperiumien joukkoon. Saksa oli laatinut paljon suunnitelmia eurooppalaisesta sodasta, ja yksi näistä suunnitelmista oli hyökätä Ranskaan Flanderin ja Vallonian kautta piittaamatta Preussin aikanaan takaamasta Belgian puolueettomuudesta. Itärintamalla Saksa taisteli yhtä verisesti kuin läntisellä, ja Venäjän väliaikaisen hallituksen sotaponnistusten heikentämiseksi Saksa salli Leninin kulkea alueensa läpi Pietariin johtamaan bolševikkikaappausta. Kun Venäjä teki rauhan 1917, keskitti Saksa voimansa länsirintamalle ja kävi lähellä läpimurtoa Pariisin porteilla 1918, mutta romahti pian tämän jälkeen sekasortoon ja vallankumoukseen. Keisari Vilhelm II luopui kruunusta ja pakeni Alankomaihin palaamatta koskaan kotiin. Saksasta muodostettiin hädin tuskin puolustuskykyinen tasavalta, jonka demokratiaa nakersi massiivisten sotakorvausten taakka. Saksan koko siirtomaaimperiumi pilkottiin ympärysvaltojen kesken. 


Saksan keisarikunnan lippu otettiin käyttöön jo ennen keisarikunnan perustamista. Vuonna 1866 Preussi päihitti lopullisesti Itävallan kamppailusta saksalaisten ruhtinaskuntien herruudesta kaksi kuukautta kestäneessä sodassa, ja Preussin ylivallan tueksi perustettiin Pohjois-Saksan liitto. Liiton lippuun valikoitiin Preussin kuningaskunnan heraldiset värit (musta ja valkea) sekä historiallisen Hansaliiton värit (punainen ja valkea). Punaisen voi katsoa myös viittaavan Brandenburgiin, joka on Hohenzollernien myöhäiskeskiajalla hankkima ruhtinaskunta, joka muodosti Preussin kuningaskunnan varsinaisen keskusalueen. Lopputulos on äärimmäisen tylsä ja ikävä, mutta Preussin kuningas piti siitä. Virallisesti Saksan keisarikunta otti tämän sommitelman lipukseen lain nojalla 21 vuotta muodostamisensa jälkeen 1892. Mainittakoon, että kun tämän kääntää ylösalaisin, saa eteensä Jemenin nykyisen lipun.

Saksan keisarillinen vaakuna edustaa paluuta keskiaikaiseen heraldiikkaan. Keisarikunnan kotka (Reichsadler) eli musta kotka oli keisarikunnan symboli jo Kaarle Suuren ajoista lähtien. Se esiintyi yleensä kultaisella kilvellä, ja 1400-luvulla se sai ylimääräisen pään harteilleen. Saksan keisarikuntaa perustettaessa palattiin yksipäiseen mustaan kotkaan, joka käänsi nokkansa oikealle, symbolisesti (ja kartografisesti) poispäin Böömistä ja Itävallasta erotukseksi vanhasta Pyhästä saksalais-roomalaisesta keisarikunnasta. 

Yllä oleva yleinen Saksan vaakuna otettiin asetuksella käyttöön vuonna 1889. Siinä musta Reichsadler kannattelee päänsä päällä Pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan keisarinkruunua. Symbolisesti kotka ja kruunu asettavat uuden keisarikunnan selkeäksi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan perijäksi. Tätä voi pitää näpäytyksenä Itävallalle, jota sentään hallitsi yhä viimeisin keisarisuku (Habsburgien lothringeniläinen haara), ja joka luki kotkan yllä killuvan keisarinkruunun (yksi Euroopan arvokkaimmista yksittäisistä esineistä, jota ensimmäisenä kantoi ilmeisesti Otto I 900-luvulla) omaan regaliaansa. Mutta Napoleon oli lakkauttanut keisarikunnan 1806, joten periaatteessa "Toinen keisarikunta" saattoi esiintyä sen manttelinperijänä. Vaakunan valinta tietoinen pyrkimys kalastella prestiisiä mahdollisimman muinaisesta lähteestä, mutta siinä voi nähdä myös nationalistisen romantiikan vaikutusta. Romantiikan aikana varsinkin Saksassa nousi valtava innostus "aitoon" ja "goottilaiseen" keskiaikaan, joka saattoi tuon ajan ihmisissä esiintyä samanaikaisesti oman aikakauden viktoriaanisen edistysuskon rinnalla. Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta esitettiin hyvin epähistoriallisesti Saksan kunnian, ritarillisuuden ja legendojen aikakautena.

Musta kotka on myös Preussin kuningaskunnan heraldinen tunnus, ja Saksan kotkan rinnassa näemmekin Preussin vaakunan, jonka kruunattu kotka pitelee jaloissaan valtikkaa ja valtakunnanomenaa. Isompi Saksan kotka ei käytä mitään regaliaa, tosin sen kaulassa riippuu Preussin Mustan kotkan ritarikunnan (Hoher Orden vom Schwarzem Adler) suurmestarinkääty, jota käytti Preussin kuningas.



Saksan siirtomaalippu on yksinkertainen yhdistelmä keisarikunnan lippua ja sen vaakunaa. Myöhäinen yhdistyminen tarkoitti sitä, että Saksalla oli monia muita heikommat mahdollisuudet haalia itselleen siirtomaita. Se sai haltuunsa Saksan Länsi-Afrikan (Kamerun ja Togomaa, nyk. osa kahdeksaa itsenäistä valtiota), Saksan Lounais-Afrikan (Ambomaa eli nyk. Namibia), Saksan Itä-Afrikan (keskusalueena Tanganjika, nyk. osa viittä itsenäistä valtiota), Saksan Uuden-Guinean ja Saksan Samoan. Muutamilla näistä oli oma lippu ja useimmilla oma vaakuna, mutta niitä en käy läpi tässä, sillä kaikilla näillä alueilla liehutettiin yleisesti Saksan siirtomaalippua.

Saksan siirtomaahallinnon laatu vaihteli paljon, mutta ainakaan juuri muita eurooppalaisia siirtomaavaltoja humaanimpi se ei ollut. 1900-luvun ensimmäinen kansanmurha toteutettiin saksalaisvoimin Namibian Hererosodissa 1904-1907.


Keisarillinen standaari eli keisarin henkilökohtainen lippu yhdistää Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan kultakilpisen kotkan ja Preussin vaakunakotkan. Keskiaikainen keisarinkruunu ja Mustan kotkan ritarikunnan suurmestarin kääty on myös hyvin esillä. Rautaristissä seisoo tunnuslauseena Gott mit uns eli Jumala kanssamme. Vuosiluku viittaa Preussin ja Ranskan sodan alkamisajankohtaan.



Saksan sotalippu on sommitelmaltaan mielenkiintoinen, tangon puolelle keskitetty ristilippu: sommitelma tunnetaan pohjoismaisena ristinä. 1800-1900-lukujen taitteessa pohjoismaiset ristiliput olivat suosittuja Saksassa, sillä ne edustivat romantisoitua germaanista pohjoismaisuutta. Muodon taustalla on saksalainen traditio: kun germaanikuninkaat kansoineen kääntyivät kristinuskoon varhaiskeskiajalla, he yleensä lisäsivät ristin tunnusviireihinsä. Saksalaisen ritarikunnan keskiaikainen tunnus oli musta risti valkeassa (tai hopeisessa) kilvessä, ja juuri Preussin, Saksalaisen ritarikunnan historiallisen keskusalueen, kautta symboli palasi näyttävästi muualle Saksaan.



Saksan laivastolippu on tässä esitellyistä tunnuksista pahamaineisin ja melko lailla ansiotta. Tämä kun on se lippu, jota Saksan nykyiset äärioikeistolaiset käyttävät kulkueissaan hakaristitunnuksen korvikkeena, kun natsitunnusten ei-valistuksellinen käyttö on Saksan liittotasavallassa kielletty.

Itävalta-Unkarin monarkia

Viralliselta nimeltään Keisarillisen neuvoston edustamat kuningaskunnat ja maat sekä Pyhän Unkarin Pyhän Tapanin kruunun maat. Itävalta oli suuri historiallinen Habsburg-imperiumi, joka katsoi yhdistyneen Saksan tavoin itsensä Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan perilliseksi. Siirtomaattomalla valtakunnalla ei ollut sodan alkaessa juuri muuta yhteistä kuin Habsburg-Lothringen-monarkki, sodan syttyessä lähes 66 vuotta Itävallan valtaistuimella viettänyt 84-vuotias Frans Joosef I. Itävallassa oli merkittäviä teollistuneita alueita ja Wien oli sotaa edeltävän ajan eurooppalaisen kulttuurin keskus, mutta sodan syttyessä kyseessä oli taantuva valtakunta, joka oli hajoamistilassa. Kansallismielisyys ja muut poliittiset paineet olivat koko 1800-luvun ajan raastaneet Habsburgien valtakuntaa hajalle. Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia perustettiin 1860-luvulla juuri vastaamaan nationalistien haasteisiin: Unkari sai virallisesti tasaveroisen aseman keisarikunnassa, mutta tämä vain voimisti kansallistunnetta valtakunnan muissa osissa.

Ensimmäinen maailmansota päätti Habsburgien tarun lopullisesti. Frans Joosef ei ehtinyt tätä nähdä: hän kuoli 1916, eikä hänen taitamaton perillisensä Kaarle (Itävallassa I, Unkarissa IV) kyennyt pelastamaan edes itseään, vaan päätyi kunniattomaan maanpakoon Madeiralle. Tuskin kukaan olisi voinutkaan Itävaltaa enää pelastaa. Imperiumi hajosi vääjäämättä osiin, ja jäljelle jäänyt Tynkä-Itävalta tai Saksalainen Itävalta (Deutsch-Österreich) putosi kertaheitolla suurvaltaluokasta pikkuvaltiokastiin. Nykyisin imperiumin maat sijaitsevat Itävallan lisäksi kahdentoista muun itsenäisen valtion alueilla.


Kaksoismonarkian virallinen lippu on kömpelö yhdistelmä Itävaltaa ja Unkaria. Itävallan punavalkeat ja Unkarin trikolorin värit kuuluvat Euroopan vanhimpiin lippuihin. Habsburgien monarkiaan kuului lukuisia valtakuntia, eikä valtiolla ollut modernisti ymmärretyssä mielessä kaikkialla yhteistä lippua. Itävallan keisari oli myös Böömin, Unkarin ja Kroatian kuningas, ja kaikilla näillä mailla oli omat lippunsa. Se, mitä lippua liehutettiin, riippui sijainnista ja asiayhteydestä. Yllä liehuva tunnus otettiin käyttöön kuvastamaan Unkarin kohonnutta asemaa (ja tottahan on, että Unkari oli keisarikunnan suurin yksittäinen maa). Unkarin vaakunan yllä olevan kruunun risti on tarkoituksellisesti vinossa, sillä tämä vika on Pyhän Tapanin kruunun tunnusmerkkejä, joka huomioidaan myös heraldiikassa.



Itävallan tunnuksena käytettiin Habsburgien dynastisisten värien hallitsemaa lippua, jota oli vanhastaan liehutettu Habsburgien perintömailla. Kulta ja musta ovat tietysti myös Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan tunnusvärit.

Itävalta-Unkarin valtakunnanvaakunaa käytettiin melko harvoin, kun joka maassa oli omansa, mutta yllä levittäytyvä krumeluuri yhdistää Itävallan (vas.) ja Unkarin (oik.) valtakunnanvaakunoita. Ylhäällä keskellä komeilee pieni kolmeen osaan jaettu vaakuna, Habburg-Lohengrinin suvun heraldinen tunnus, jota kiertää Kultaisen taljan ritarikunnan suurmestarin kääty. (Tämä ritarikunta on yhä aktiivinen, ja sillä on kaksi johtajaa: salzburgilainen poliitikko Karl von Habsburg ja Espanjan kuningas Filip VI.) Itävallan ja Unkarin kilvet ovat täynnä maakuntien ja vähäisempien maiden vaakunoita, eikä niistä saa oikein selvää. Itävallan kilvenkannattaja on aarnikotka ja Unkarin enkeli (Unkarin kuningakunta oli virallisestikin pyhä.). Itävallan kaksoiskotkan kilvestä on siristelemällä tunnistettavissa esim. Böömi (valkea leijona punaisella pohjalla) ja Bukovina (musta härän pää sinipunaisessa kilvessä), Unkarin kilvestä taas Kroatia (punavalkea ruudukko), Bosnia-Hertsegovina (sapelikäsi kultaisessa kilvessä) ja Transylvania (puolikas musta kotka sinisellä pohjalla, alaosassa seitsemän punaista tornia kultaisessa kilvessä).

Motto Idivisibiliter ac inseparabiliter merkitsee Jakamattomasti ja erottamattomasti, eikä siinä historian valossa ollut juuri perää.



Keisarillisia standaareja oli ensimmäisen maailmansodan aikana käytössä kaksi erilaista. Ylempi on Frans Joosefin standaari, jossa Habsburg-Lothringenin vaakunaa rinnassaan kantava kaksoiskotka suojelee siivillään kaikkia valtakunnan maiden vaakunoita, siivissä ylinnä Unkarin ja Böömin kuningaskunnat. Uusi keisari Kaarle I (& kuningas Kaarle IV) otti vuonna 1916 käyttöön uuden, standaarin, joka yhdistää selvemmin Itävallan ja Unkarin värit hapsureunuksessa. Lisäksi mukaan on otettu Itävallan ja Unkarin kruunut, mutta muut tunnukset on tipautettu pois. Ainoa vaakuna on Habsburg-Lothringenin kilpi, jota kiertää Kultaisen taljan ritarikunnan kääty.

Osmanien valtakunta

Ottomaanivaltio eli ottomaanivaltakunta, jota yleisesti kutsuttiin myös Turkin sulttaanikunnaksi, oli pitkän mahalaskun tehnyt eurooppalaisten historiallinen kauhukuva, josta oli tullut Euroopan sairas mies. Sodan päätyttyä se pyyhittiin 700-vuotisen historiansa päätteeksi kokonaan pois kartalta. Aiemmin Balkania dominoinut valtakunta oli jo sodan alkuun mennessä ajettu ja paloiteltu lähes pois Euroopasta: sillä oli hallussaan vain hieman nykyistä suurempi pala Traakiaa Euroopan puolella. Sen sijaan Lähi-idässä ottomaanit muodostivat yhä alueellisen suurvallan pitäen hallussaan Levanttia, Mesopotamiaa ja Arabian niemimaata. 

Modernisaatio oli osmanivaltakunnassa aloitettu auttamatta liian myöhään, ja valtaan kaappauksella 1908 nousseet uudistusmieliset nuorturkkilaiset halusivat kiihkeästi tehdä Turkista modernin valtion. He johtivat valtakuntaa läpi ensimmäisen maailmansodan, ja sulttaanin valta oli nimellistä. Nuorturkkilaiset toteuttivat maailmansodan aikana, vuonna 1915, armenialaisten kansanmurhan.

Arabinationalismi nakersi valtakuntaa etelässä, azerien ja armenialaisten kansallistunne Kaukasuksella ja kreikkalaisten erohalut Jooniassa. Ottomaanit tiesivät heikkoutensa, ja pyrkivät 1900-luvulla aluksi liittosopimukseen Britannian, Ranskan ja Venäjän kanssa. Nämä hylkäsivät heikkenevän valtakunnan tunnustelut uskoessaan voivansa hyötyä sen kustannuksella, kuten kävikin. Ottomaanit kääntyivät tämän jälkeen Saksan puoleen. Sodan lopulla koko ottomaanivaltakunta lakkautettiin ja jaettiin uusiin valtioihin. Kansainliitto antoi Syyrian ja Libanonin Ranskan mandaattialueiksi, Palestiinan ja Mesopotamian taas brittihallintoon. Arabian niemimaalle syntyi uusia valtioita: Hejazin kuningaskunta, Jemenin kuningaskunta, Persianlahden pienet monarkiat ja Nejdin sultanaatti, joka on nykyisen Saudi-Arabian edeltäjä. Ottomaanien keskusalueen Anatolian uudeksi valtiaaksi nousi Turkin tasavalta vuonna 1922, kun viimeinen sulttaani Mehmed VI pakeni Maltalle. Ottomaanikalifaatti (viimeinen laajalti hyväksytty kalifaatti) lakkautettiin kaksi vuotta myöhemmin.


Osmanien lippu muistuttaa suuresti nykyisen Turkin lippua, taivaankappaleet vain ovat hieman nykyistä paksumpia. Kuunsirppi on vanha islamilainen ja esi-islamilainen arabialaistunnus, mutta turkkilaiset kansat ottivat sen myös hyvin yleisesti käyttöönsä, ja ottomaanien dynastisena symbolina kuunsirpin ja tähden yhdistelmä on vankkaa historiallista perua. Paksu tähti näyttää hiukan hölmöltä.


Osmanivaltakunnan vaakuna on mahtipontinen ja kompleksinen. Heraldiikka ei länsimaisessa mielessä kuulu islamilaiseen kulttuuripiiriin, ja 1800-luvun lopulle saakka vaakunamaisen tunnuksen asemassa pidettiin sulttaanin tyyliteltyä monogrammia. Vasta kun britit keksivät pyytää sulttaanilta tämän valtakunnanvaakunaa kokoelmiinsa, ryhdyttiin sellaista laatimaan. Kuningatar Viktoria lähetti heraldikko Charles Youngin Istanbuliin sopivaa vaakunaa suunnittelemaan. Yllä oleva ilmestys virallistettiin 1882, joskin hallitsijan monogrammi (ylinnä vihreän kiekon sisässä) vaihtui hallitsijan mukaan, ja kun en osaa lukea arabialaista tekstiä, en voi varmistaa, ketä sulttaania se edustaa. Jos oli Itävalta-Unkarin vaakuna täynnä, niin ei ole kovin väljä tämäkään ilmestys. Aseita ja allegorisia esineitä on naurettavat määtät. Hilpareita, keihäitä, peitsiä, musketteja, tykinkuulia, kanuunoita, ankkuri, kukkapuskia, torivaaka... Vähempikin olisi riittänyt. Tarkoitus on ilmeisesti vakuuttaa katsojat valtakunnan sotilaallisesta ja taloudellisesta mahdista, mutta yritys vaikuttaa jokseenkin epätoivoiselta hartiavoimasuoritukselta. Sulttaanin ritarikuntien merkkejäkin on mahdutettu riippumaan peräti viisi. Itse keskuskilpi on melko vaatimaton, purppurakehyksinen ovaali, jonka keskellä on kukkakuvio. Puninen lippu edustaa osmanidynastiaa ja vihreä kalifaattia. Asetelman yllä säteilevän vihreän kuunsirpin sisään on kirjailtu tekstiä. En ole onnistunut selvittämään, mitä siinä seisoo, mutta valistunut, joskin ilmeinen arvaus olisi, että kyseessä on muslimien uskontunnustus.



Sulttaani käytti henkilökohtaista keisarillista standaaria, jossa komeilee hänen säteilevä monogramminsa (tugra, joka hallitsijalla hieman erilainen) dynastisissa väreissä.


Osmanikalifaatin lippu käytti islamin tunnusväriä vihreää. Kolmen kuunsirpin lukumäärän merkitystä en ole saanut selville. Sulttaani käytti kalifin eli kaikkien muslimien korkeimman johtajan, profeetan seuraajan, arvonimeä sulttaani Mehmed II:n valtakaudelta 1400-luvulta saakka. Kalifaatti säilyi lopulta hieman pidempään kuin sultanaatti, mutta kalifin arvonimeä pidettiin pätevänä etupäässä osmanien valtakunnan sisällä. Muu umma suhtautui osmanikalifiin vaihtelevasti, eikä hänen uskonnollista arvovaltaansa juuri noteerattu esimerkiksi Indonesian saariston sulttaanien keskuudessa.



Osmanivaltakunnan sotalippu yhdistää ottomaanidynastian hallitsevan punavärin islamin ja kalifaatin vihreään. Tämä implikoi, että sota osmanivaltiota vastaan olisi sota Jumalaa vastaan, mutta ei ole todisteita siitä, että muslimit olisivat yleisesti ottaneet tällaista tulkintaa todesta. Päin vastoin, useat ottomaanien nimelliset arabialamaiset inhosivat turkkilaisia ja hakeutuivat yhteistyöhön ympärysvaltojen kanssa.

Bulgarian kuningaskunta

On makuasia, kutsuuko tämänaikaista Bulgariaa kuningas- vai keisarikunnaksi. Yleisimmin käytetään kuningaskuntaa, mutta toisaalta monarkin titteli oli tsaari.

Bulgaria oli Balkanin voimakkain sotilasmahti, joka oli tosin kuluttanut paljon voimavarojaan sodissa jo aiemmin 1910-luvulla. Vuosina 1912-13 Bulgaria johti Balkanin liittoa (Kreikka, Montenegro, Serbia) ensimmäisessä Balkanin sodassa rapistuvaa osmanivaltakuntaa vastaan. Sota oli voittoisa: turkkilaiset ajettiin Traakiaa lukuun ottamatta pois Euroopasta, ja Albania itsenäistyi. Bulgaria oli kuitenkin tyytymätön Makedonian jakoon, ja aloitti kuukausi rauhanteosta toisen Balkanin sodan hyökkäämällä entisten liittolaistensa Kreikan ja Serbian kimppuun saaden vastaansa myös Romanian ja ottomaanit. Lyhyen sodan päätteeksi Bulgaria menetti osan ensimmäisen sodan voitoistaan naapureilleen jääden katkerana odottamaan sopivaa hetkeä vallata ne takaisin. Sellainen tarjoutui, kun Euroopassa puhkesi suursota kesällä 1914. Bulgaria liittyi keskusvaltoihin syksyllä 1915 saadakseen aikaan Suur-Bulgarian, ja varsinkin Itävalta oli innokas saamaan Bulgarian sotilasmahdin puolelleen. Bulgarian panos oli tuntuva: Serbia lyötiin täydellisesti muutamassa kuukaudessa. Bulgaria sai lähes koko ei-helleenisen Makedonian ja suuren osan Serbiaa, mutta kun sota kääntyi keskusvaltojen tappioksi, oli Bulgarian luovuttava valloituksistaan. Se ei kuitenkaan hajonnut, tai romahtanut, kuten kaikki muut Euroopan keskusvallat.


Bulgaria käytti tänä aikana aivan samanlaista lippua kuin nykyäänkin, ja vaakunakin on pitkälti samanlainen. Bulgarian keisarillinen vaakuna eroaa nykyisestä enimmäkseen kärpännahkaviittan ja kilvenkannattajien pitelemien lippujen kautta. Kyseessä on hyvin tyypillinen eurooppalaisen monarkian vaakuna, josta ei ole erityistä huomautettavaa.

Jabal Shammarin emiraatti

Rashid-suvun hallitsema keskiarabialainen dynastia tunnetaan myös pääkaupunkinsa mukaan Ha'ilin emiraattina. Suuri osa tästä 1830-luvulla perustetusta valtiosta oli aavikkoa nykyisen Saudi-Arabian, Jordanian ja Irakin alueella. Suuri osa valtion maista oli voitettu Saudin klaanin hallitsemalta Nejdin emiraatilta 1890-luvulla: saudit oli passitettu maanpakoon Kuwaitiin, mutta he palasivat 1900-luvun alussa, kokosivat armeijan ja alkoivat käydä uutta sotaa Rashideja vastaan vallaten nopeasti Riadin. Ensimmäisen maailmansodan syttyessä Jabal Shammar tuli osmanien tueksi: osmanit eivät halunneet itselleen vihamielisiä Saudeja valtaan Arabian niemimaalla. Britannia taas tuki ottomaaneja ja Jabal Shammaria vastustaneita arabiheimoja. Sota Arabian niemimaalla jatkui vielä Versailles'n rauhan jälkeenkin, ja marraskuussa 1921 Jabal Shammarin pääkaupunki Ha'il antautui saudijoukoille. Sitä myöten tämä emiraatti katosi kartalta.


Lippu on väriltään punainen, mikä oli arabiemiraattien keskuudessa hyvin yleistä. Monet alueen heiveröisten valtioiden lipuista olivat itse asiassa yksivärisen punaisia, ennen kuin britit vaativat lippuja erottautumaan toisistaan, jotta sota- ja merirosvoustilanteissa ei syntyisi sekaannuksia. Kultainen kuunsirppi ja tähti ovat Rashidien dynastisia tunnuksia.

Derviššivaltio

Derviššivaltio oli somalijohtaja Muhammad Abd al-Hasanin vuonna 1896 perustama islamilainen valtio, jonka pääkaupunki oli Soolin sisämaaprovinssissa sijaitseva Taleh. Maa oli jo ensimmäisen maailmansodan alkaessa käynyt erinäisiä vuosia vaihtelevan intensiivistä sotaa Abessiniaa, Britanniaa ja Italiaa vastaan, joten sen tukeminen oli luonteva ratkaisu keskusvalloilta varsinkin sen jälkeen, kun Italia vuonna 1915 rikkoi sopimuksensa Saksan ja Itävallan kanssa liittyen sotaan ympärysvaltojen puolella. Derviššivaltiolla ei ollut keskusvaltojen liitossa juuri mitään virallista asemaa, eikä muilla keskusvaltioilla ollut mahdollisuuksia kontrolloida sen toimia. Sota Afrikan sarvessa jatkui Versailles'n jälkeenkin vuoteen 1920, jolloin britit tekivät ilmahyökkäyksillä selvän Afrikan ainoasta itsenäisestä muslimivaltiosta. 

Derviššivaltion lippu on silmiä raastava ilmestys, jonka historiasta on aika lailla mahdotonta löytää tietoa ainakaan minun kielitaidollani. Valtiolla symboleineen on silti resonanssia Somaliassa, missä se edustaa jonkinlaista itsenäisyyden ja yhtenäisyyden ideaalia.

Ensi kerralla tarkasteluun pääsevät ympärysvaltojen tunnukset. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti