maanantai 1. syyskuuta 2014

1. syyskuuta 1939

Rikoskumppanien tapaaminen. Saksan ja Neuvostoliiton vielä ystävällinen kohtaaminen kukistetussa Puolassa lokakuussa 1939.
I sit in one of the dives
On Fifty-Second Street
Uncertain and afraid
As the clever hopes expire
Of a low dishonest decade:
Waves of anger and fear
Circulate over the bright
And darkened lands of the earth,
Obsessing our private lives;
The unmentionable odour of death
Offends the September night.
Näin alkaa W. H. Audenin (1907–1973) runo September 1, 1939. Runoilija oli tuskin ehtinut asettua taloksi New Yorkiin, kun Euroopasta saapui masentavia uutisia: Saksan ja Slovakian nukkevaltion joukot vyöryivät lavastetun rajaselkkauksen verukkeella Puolaan syyskuun ensimmäisenä päivänä, ja kaksi päivää myöhemmin Britannia ja Ranska liitännäisineen ja lähiliittolaisineen totesivat olevansa sodassa Saksan kanssa. Syyskuun 17. päivänä Neuvostoliitto käynnisti hyökkäyksen idästä Puolaa vastaan, ja lokakuun alussa kaksi poliittista kokonaisuutta, Puolan toinen tasavalta ja Danzigin vapaavaltio, oli pyyhitty Euroopan kartalta kahden totalitaarisen diktatuurin toimesta. Miljoonat puolalaiset olivat joutuneet terrorihallintojen kynsiin kenenkään muun kykenemättä mitenkään tätä estämään. 

Tähän johtaneen kehityksen oli vain annettu tapahtua, koska olisi ollut liian vaivalloista, kiusallista, uudelleenvalinnan kannalta kannattamatonta ja etenkin kallista toden teolla puuttua siihen. Toinen maailmansota oli alhaisen ja epärehellisen vuosikymmenen summa. Auden ei käytä korulauseita eikä monien modernistien tavoin herätä menneitä lyyrisiä konventioita eroon ironisina katkelmina: hän kirjoittaa suoraviivaisesti ja vilpittömyyttä tavoitellen. (Mainittakoon, että runoilija oli sittemmin hyvin itsekriittinen tätä nimenomaista runoa ja useita muitakin parhaita saavutuksiaan kohtaan.) Audenille päättyvän vuosikymmenen ja päättyvän rauhan aikakauden toivot ovat "nokkelia" (clever). Eivät siis viisaita, eivät kaukonäköisiä, vaan pikemminkin hyviä supliikkimiehiä, joita kasvatamme päämme sisällä esittämään asiat meille parhain päin, kaunistamaan analyysimme maailman tilasta, sanalla sanoen petkuttamaan meitä tavalla, jonka älymme pystyy hyväksymään. Petollisen vuosikymmenen nokkelat toivot kuolevat tylysti kuin puolalaiset sotavangit.

Accurate scholarship can
Unearth the whole offence
From Luther until now
That has driven a culture mad,
Find what occurred at Linz,
What huge imago made
A psychopathic god:
I and the public know
What all schoolchildren learn,
Those to whom evil is done
Do evil in return.

Runon seuraava säkeistö rinnastaa historian- ja kulttuurintutkimuksen sekä psykologisen analyysin huomattavasti yksinkertaisempiin inhimillisiin totuuksiin, jotka ovat selvästi arkijärjen ja -kokemuksen ulottuvilla. Tämä liittyy erääseen runon pääteemoista, teorian ja analyysin sekä käytännön ratkaisujen erillisyyteen. 

Auden on sikäli kaukonäköinen, että hän ennakoi lyhyessä tekstikappaleessa useita selitysmalleja, joilla on toisen maailmansodan jälkeen pyritty käsittelemään kansallissosialismin ja eritoten Adolf Hitlerin arvoitusta. Martti Lutherin maininta ei ole mikään satunnainen heitto: Wittenbergin saarnamiestä voi hyvällä syyllä pitää ensimmäisenä modernina saksalaisena. Hän muistuttaa Saksan historian vuosisataisista mullistuksista, jotka ovat muodostaneet tuon kummallisen, vastakohtaisen valtion Euroopan sydämeen. Luther on saksan kirjakielen kasvatusisänä myös saksalaisen kulttuurin vertauskuva hyvässä ja pahassa. Hän saarnasi kansalle kansankielellä ja nostatti väkeä ulkoisina vihollisina esitettyjä vääristelijöitä vastaan; hänen murhanhimoinen juutalaisvihansa kielii sairaalloisesta mielenlaadusta, joka voi riittävästi vaikutusvaltaa saadessaan muuntautua kokonaisen kulttuurin hulluudeksi. 

Hulluudesta päästäänkin sulavasti Hitleriin. Häntä ei mainita nimeltä koko yhdeksänsäkeistöisessä runossa kertaakaan, mutta Linz on ilmeinen viittaus häneen. Hän vietti nuoruutensa tässä Ylä-Itävallan pääkaupungissa, josta oli sittemmin määrä tulla Suur-Saksan valtakunnan kulttuurinen keskus: Linz julistettiin vuonna 1937 yhdeksi viidestä Führerstadt-kaupunkiarvonimen haltijoista. Tässä valitussa joukossa Linz oli primus inter pares, Jugendstadt des Führers. Jos on psykoanalyyttisesti suuntautunut, on tällainen lapsuus- ja nuoruusasuinpaikan hysteerinen apoteeosi varmasti erityisen mielenkiintoista. Auden oli 1930-luvulla kiinnostunut jungilaisesta psykologiasta, ja imago on tässä selkeä jungilainen käsite: se liittyy oletettuun kollektiiviseen alitajuntaan, eikä sen tunteminen ole runon kannalta välttämätöntä.

Hitlerin psykologia, psykoanalyysi, ns. sielu, mielentila, uskonto, uskonnottomuus, lapsuusolot, sukuhistoria ja seksuaalisuus on kaiveltu perinpohjaisesti, ja hänet on julistettu suurin piirtein kaikkien tunnettujen ja muutamien keksittyjen uskontojen, aatteiden, ideologioiden, seksuaalisten suuntautumisten ja sairauksien ilmentymäksi siinä uskossa, että tämä selittää meille hänen enigmansa, jota Salvador Dalí ilmensi lepakoiden ympäröimällä lautasella, jonka yllä roikkuu bakeliittipuhelimen rikkinäinen luuri. Yritykset "selittää" Hitlerin persoona tai hänen luuloteltu "neroutensa" yhden seikan kautta ovat suurin piirtein yhtä valaisevia kuin Dalín maalaus.

En ole vakuuttunut useimmista Hitler-myyteistä, joita ovat tehneet sekä hänen ihailijansa että vastustajansa, ja myös muutamat tutkijat. Ian Kershaw'n mittavan Hitler-elämäkerran sivuilta ei paljastu mikään pimeä nero, vaan erittäin keskinkertainen ja jokseenkin lahjaton ihmisriepu, joka osasi sörkkiä oikeita sosiaalisia namiskoja oikeaan aikaan 1920- ja 30-luvuilla. Hannah Arendtin analyysi Adolf Eichmannista (toisesta linziläisestä) oleellisesti banaalina keskinkertaisuutena tuntuu pätevän hämmästyttävän hyvin myös Führeriin, jonka ajattelu oli pinnallista ja pakkomielteistä, maku kitschiä (Wagnerin suosiminen oli luonteeltaan poliittis-ideologista; Hitler piti paljon enemmän tyhjänpäiväisistä opereteista) ja lahjat heiveröiset. Hänen suuri rakkautensa, Eva Braun, oli likipitäen aivoton mallinukke, joka kommentoi politiikkaa vain, kun sotatalousohjelmassa kaavailtiin rajoituksia kosmetiikkatuotteisiin. YouTube-pätkät, joissa Hitler rähjää saunakaljoista sun muusta mitättömästä ja kanavoi energiaa äärimmäisen typeriin ja latteisiin hankkeisiin, eivät oikeastaan ole kovin kaukaa haettuja.  

Auden asettaa kaiken em. analyyttisen spekulaation tai spekulatiivisen analyysin rinnalle yksinkertaisen, jopa simplistisen, maksiimin. Those to whom evil is done / Do evil in return. Tässä voi, jos haluaa noudattaa hänen infernaalisen majesteettinsa eksegetiikkaa, nähdä epäsuoran oikeutuksen Saksan toimille ja kaikuja Versailles'n "häpeärauhasta", mutta ottaen huomioon runon kokonaisuuden on oikeutettua tarkastella sitä yleisemmällä tasolla, inhimillisten velvoitteiden kautta, joista kuullaan lisää myöhemmissä säkeistöissä. Tässä ei esitetä, että Hitler jäi vain vaille paria halia lapsena, vaan esitetään yleisluontoisia näkemyksiä ihmisyydestä ja ja korostetaan, että pahuus on ihmisperäistä.

Exiled Thucydides knew
All that a speech can say
About Democracy,
And what dictators do,
The elderly rubbish they talk
To an apathetic grave;
Analysed all in his book,
The enlightenment driven away,
The habit-forming pain,
Mismanagement and grief:
We must suffer them all again.

Seuraava säkeistö alkaa Thukydideellä ja päättyy sanaan jälleen (again). Se on ehkä runon synkin ja masentunein tarkastellessaan historiaa loputtomana peloponnesolaissodan uusintanäytöksenä. Analyyttisen historian isä Thukydides, karkoitettu ateenalaiskenraali, käyttää suuressa historiateoksessaan huomattavan paljon puheita. Hän toistaa kokonaisuudessaan ja todennäköisesti kohtalaisella tarkkuudella Perikleen tunnetuimman demokratiapuheen ja useita muita; lisäksi teoksessa käydään dialogeja, kun valotetaan valtioiden välisten neuvottelujen kulkua ja strategiasta sotilasjohdon kesken laadittuja suunnitelmia. Aineisto on melko varmasti osaksi Thukydideen itse lähteidensä pohjalta muotoilemaa, mutta pitää sisällään kohtalaisen luotettavia ja järkeenkäypiä esityksiä eri toimijoiden intresseistä, pyrkimyksistä, asenteista ja strategioista. Thukydideen havainnot ihmisten toiminnasta eivät ole vanhentuneet 2400 vuodessa, ja runossa historiaa tarkastellaan itseään toistavana koettelemusten syklinä, jossa menneisyyden kauhut palavat aina uudelleen, koska sellainen on ihmisen luonto. 

Erityisen sattuvana voidaan pitää kitkerää luonnehdintaa diktaattorien ja poliittisten fanaatikkojen retoriikasta arvokkaana roskana, joka on suunnattu apaattiselle haudalle – jollaisten valmistaminen on ollut diktaattorien ominta alaa. Kannattaa huomata myös säe The enlightenment driven away: kliseen mukaan sodan ensimmäinen uhri on totuus, ja tämä pitää osittain paikkansa. Totuuden katoaminen johtuu siitä, että sotatilaan siirtyessään yhteiskunta järjestää prioriteettinsa uudelleen. Sotatila ruokkii ehdottomuutta ja kuuliaisuutta. Tällaiselle kollektiivisen ponnistelun ja uhrautumisen hengelle ei sovi kyseenalaistava perusasenne, kriittisen järjen viileä ote tai yksilöllinen valinta. Tällaiset valistusarvot on ajettava tiehensä, mikä toki tehtiin Saksassa jo ennen sotaa.

Seuraa muutama säkeistö, jossa rauhantilassa oleva puolueeton New Yorkin kaupunki näyttäytyy kodikkaaksi sisustettuna linnoituksena, jonka pilvenpiirtäjät, "kollektiivisen ihmisyyden" vahvuuden symbolit, ovat tarttumispintoja, joihin voi takertua uskotellessaan itselleen, että maailmassa ei vallitse kaaos ja että sen lähde ei ole potentiaalisesti meidän kaikkien sisällämme. Ja sitten:

The windiest militant trash
Important Persons shout
Is not so crude as our wish:
What mad Nijinsky wrote
About Diaghilev
Is true of the normal heart;
For the error bred in the bone
Of each woman and each man
Craves what it cannot have,
Not universal love
But to be loved alone.

Tämä säkeistö voi olla hieman kryptinen, ellei satu tuntemaan baletin historiaa (Auden oli kelpo homoseksuaali, joten hän tunsi). Suuri baletti-impresaario Sergei Djagilev erotti kuuluisimman tanssijansa Vatslav Nižinskin Ballets Russes -kokoonpanostaan, koska tämä meni naimisiin unkarilaisen aristokraatin kanssa. Mielenterveydeltään häilyvä Nižinski kommentoi erottamistaan ja Djagilevia erittäin katkerasti julistaen tämän omistushaluiseksi egoistiksi. (Heillä oli ollut romanttis-seksuaalinen suhde, mikä on omiaan tekemään työympäristöstä äärimmäisen funktionaalisen ja hyvähenkisen.) Säkeistö kehittelee yhtä runon teemoista, inhimillistä rakkautta, sen haurautta ja sen asemaa sivilisaation perustana. 

From the conservative dark
Into the ethical life
The dense commuters come,
Repeating their morning vow,
"I will be true to the wife,
I'll concentrate more on my work,"

Tässä esitellään kyyninen näkemys latteista käytännön sitoumuksista, joista rakennetaan eettistä järjestelmää. Moraalisina pidetyt arvot näyttäytyvät vain toistuvina, rituaalisina lauseina, ja ihmisyyskin on työtä, jolloin etiikka ja hyvä kansalaisuus ovat palkansaajarooleja, joihin virittäydytään siinä missä työmatkalla työn velvoitteisiin.

All I have is a voice
To undo the folded lie,
The romantic lie in the brain
Of the sensual man-in-the-street
And the lie of Authority
Whose buildings grope the sky:
There is no such thing as the State
And no one exists alone;
Hunger allows no choice
To the citizen or the police;
We must love one another or die.
Defenceless under the night
Our world in stupor lies;
Yet, dotted everywhere,
Ironic points of light
Flash out wherever the Just
Exchange their messages:
May I, composed like them
Of Eros and of dust,
Beleagured by the same 
Negation and despair,
Show an affirming flame.

On helppo ymmärtää, miksi Auden suhtautui myöhemmin tähän runoon hyljeksien: se kulkee usein naiiviuden ja vilpittömyyden rajapinnalla, ja siinä voi halutessaan havaita omahyväisiä sävyjä. Tästä huolimatta se on epäilemättä hänen tuotantonsa tunnetuin ja suosituin yksittäinen runo, ja olen valmis uskomaan sen vilpittömyyteen. (Tosin se ei ole oma suosikkini Audenin tuotannossa; se on The Unknown Citizen.) Jos iskulausemaisesti mieleen jäävä We must love one another or die voikin kuulostaa simplistiseltä, voinee 1900-luvun kokemusten perusteella todeta, että sivistys on haurasta ja että halu elää yhdessä rauhassa vaatii yritystä, niin lajityypillinen ominaisuus kuin se voikin olla. Jos halua yhteiseloon ei ole, liikutaan vaarallisilla vesillä. 

Tämä kirjoitus ei pyri olemaan mikään johdonmukainen tulkinta Audenin runosta, vaan lähinnä muutamia itseäni kiinnostaneita huomioita, joita tein lukiessani sitä 1. syyskuuta 2014, kun hyökkäyksestä Puolaan on kulunut tasan 75 vuotta. Sota ja diktaattorit tai sellaisiksi halajavat eivät ole tuossa ihmisiässä mihinkään kadonneet – sotaahan käydään parastaikaa keskellä Eurooppaa, ja yhtäläisyyksiä pimeimpään menneisyyteen on paljon. Sulkeutuvista valtioista savustetaan ulos kritiikin ja kansalaisaktiivisuuden henkiä, jotka haittaavat ulkoisten ja sisäisten vihollisten tehokasta konstruointia. Kaiken keskellä on arvoitus, joka tuntuu pakenevan analyyseja: outo johtaja, jonka psykologia on tavoittamattomissa. Tunne paluusta menneen ikävyyksiin ja hukatuista vuosikymmenistä on myös raskaana ja tuoreena ilmassa.

Tapasin viikonloppuna isoäitini, joka muistaa hyvin uutisen Saksan hyökkäyksestä Puolaan ja paljon muutakin. Hän totesi, että kulunut vuosi on ollut uutisten puolesta masentavin pitkään aikaan. Täytyy katsoa vuoden loppuun, ennen kuin voi sanoa, kuinka pitkään aikaan, vastasin hänelle. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti