tiistai 28. lokakuuta 2014

Anagrammikreivin suoretket: Draculan poika (1943)

Dracula ja tämän tytär hoideltiin hankkeilla, joiden oli alun perin määrä olla A-luokan elokuvia, mutta joiden budjettia leikattiin roimasti ennen kuin projektit pääsivät vauhtiin. Niitä ei voi luokitella varsinaisiksi B-elokuviksi, vaikka toteutus, varsinkin Draculan tyttäressä, on hyvin lähellä sellaista. Sen sijaan Draculan poika (Son of Dracula, 1943) on alusta asti täysiverinen B-filmi. Universalin viimeiseksi A-kauhufilmiksi jäi Ihmissusi (The Wolf Man, 1941), joka oli myös lähes viidentoista vuoden ajan viimeinen studion kauhuelokuvista, joka ei ollut jatko-osa aiemmille elokuville. Sen jälkeen aiemmin esitellyt hirviöt palasivat yhä uudelleen elämään vaihtelevan vakuuttavilla perusteilla ja päätyivät yhteisesiintymisiinkin. Tämä yhdistettynä pienentyviin budjetteihin johti kaavamaisuuteen ja toistoon. Draculan poika ei sentään ole pahiten kangistuneita tapauksia, jos kohta ei hän taida sen paremmin olla edes Draculan poika


Elokuva sai tähänastisen sarjan huonoimman pääjulisteen, jossa vihreä (?) vampyyri näyttää pikemmin hämmentyneeltä kuin uhkaavalta. Tämä on sinänsä osuvaa ottaen huomioon, kuka kyseisestä roolisuorituksesta vastaa, mutta palataan siihen, kun se on ajankohtaista.

Tämä on ensimmäinen Dracula-sarjan filmi, jossa tapahtumat eivät sijoitu Lontooseen tai Transylvaniaan. Tarina alkaa jostain päin Yhdysvaltain Syvää Etelää, Dark Oaks -nimisellä vanhalla plantaasilla. Maisemanvaihdos on virkistävää, ja Louisianan tyyppiset mangrovesuonäkymät sekä rapistuvat kartanot ovat hyvä amerikkalainen vastine eurooppalaiselle kauhugotiikalle. Ikävä kyllä elokuvan budjettirajoitusten takia suurin piirtein kaikki on kuvattu studiossa, mutta jonkin verran ilmapiiriä sentään välittyy. Saksalaissyntyinen ohjaaja Curt Siodmak (1902–2000), joka menestyi noir-rikosfilmeillä, ei ole tässä elokuvassa kuvausteknisesti kovin innovatiivinen, mutta hän on ammattitaitoinen ja tajuaa, miten tarinoita kerrotaan. Kun muistaa vuoden 1931 Draculan, pitää muistaa olla kiitollinen perusasioistakin. Käsikirjoituksesta muuten vastaa ohjaajan veli, Robert Siodmak (1900–1973).

Kvasi-Louisianan Dark Oaksissa valmistellaan juhlia, sillä Caldwellin suvun tytär Katherine "Kay" Caldwell (Louise Allbritton) on käynyt Budapestissa ja tavannut siellä transylvanianunkarilaisen kreivin nimeltään Alucard. Kay on kutsunut kreivin vieraakseen, ja tämä on viimeinkin saapumassa paikalle. (Jos joku ihmettelee, miten Alucard voi olla sekä transylvanialainen että unkarilainen, niin muistutettakoon, että Transylvania kuului Unkarin kuningaskuntaan vuoteen 1918 saakka, ja että alueella asuu unkarilainen vähemmistö, vaikka se nykyisin Romaniaan kuuluukin. Elokuvan tapahtuma-aikaa on puvustuksesta ja tekniikasta päätellen 1930- tai 1940-luku. Vuonna 1943 se ei voi tapahtua, sillä filmissä puhutaan täysin neutraalisti Unkarin suurlähetystöstä, ja Yhdysvallathan oli vuonna 1943 sodassa Unkaria vastaan.)

Kayn sulhanen Frank Stanley (Robert Paige) ja ilmeisesti Caldwellien perhetutun aseman saavuttanut tri Brewster (Frank Craven) odottavat kreivi Alucardia ja tämän matkatavaroita kuljettavan junan saapumista kylän asemalla, mutta junan mukana tulevat vain kreivin romppeet. Tri Caldwell viettää asemalla omituisen pitkän aikaa tarkastellen matkatavaroihin sopivan takaperoisluettavasti kirjailtua nimeä. Hänellä ei varsinaisesti ole tähän mitään syytä, koska nimien Alucard ja Dracula pitäisi sanoa hänelle tässä vaiheessa suurin piirtein yhtä vähän, mutta ainakin tässä tulee täytettyä muutama kauhupopkulttuurin klisee ensimmäistä kertaa: Draculan suvun huonot peitenimikäytännöt ja niiden loukkaavuutta hipovan ilmeinen esittely yleisölle.

Lisäksi muuten suvun nimeä ei todellakaan sijoiteta itse vaakunakilpeen. Tämä näyttää nyt jonkin transylvanialaisen jalkapalloseuran kannatuskrääsältä.
Kay on kärsimätön odottaessaan kreiviä, ja suuntaa mangrovehetteikköön kuningatar Zimban (Adeline De Walt Reynolds) luo. Minun oli ensi kertaa elokuvaa katsoessani vaikea ymmärtää ensialkuun, kuka tai mitä kuningatar Zimba on olevinaan. Hän asuu suolla hökkelissä, joka on täynnä omituisia, okkultistista roinaa. Luulin, että hänen oli tarkoitus olla jokin afroamerikkalainen voodoo-mummo, jota vain esittää oudosti meikattu valkoinen näyttelijä, mutta "kuningatar" Zimba on Kayn Euroopan-tuliaisia. Hänen on ilmeisesti tarkoitus olla jokin mystinen pustan mustalaiskuningatar. Hän ennustaa pahoja asioita ja kuolemaa yrittäen varoittaa Kayta, mutta eipä siitä mitään tule, kun hökkeliin lentää naurettavan iso ja häkellyttävän kömpelö kumilepakko, jonka nähdessään Zimba lysähtää kasaan, ilmeisesti alkavan naurukohtauksen aikaansaamaan aivoverenvuotoon menehtyen.

Arrrrrrrrrghhh... so fake... rghhh!
Lepakko oli tietysti Drac--- Alucard. Kutsun häntä kirjoituksen loppuosan ajan Draculaksi, koska tässä elokuvassa ei kertaakaan mainita kenenkään olevan kenenkään poika, ja sitä paitsi jos Draculalla olisikin poika ja tämä perisi kreivinarvon, olisi hän vain uusi kreivi Dracula. Tämä elokuva on ensimmäinen Universalin Dracula-sarjassa, jossa valkokankaalla todella näytetään, kuinka kreivi muuttuu lepakoksi. Muodonmuutoksen näyttäminen on hauska visuaalinen lisä, joka on omana aikanaan varmasti ollut verraten vakuuttava ja kilpailukykyinen efekti. Ainakin se on parempi kuin itse lepakot, jotka ovat sarjan muiden filmien tapaan naurettavan epäuskottavia ja räpyttelevät siipiään hulvattoman laiskasti. On kuin tehostemiehet eivät olisi koskaan nähneet, miten lepakot oikeasti lentävät. Ne eivät muistuta tässä suhteessa laiskoja albatrosseja, vaikka Universalin Dracula-sarjasta moisen vaikutelman saakin.

Draculan ihmishahmon kohdalla on käsiteltävä tämän elokuvan pahinta heikkoutta, joka on vampyyrikreivin rooli. Dracula-sarja on kärsinyt turhauttavista ratkaisuista. Draculassa kreivi on oivallinen, mutta elokuva muuten surkea. Dráculassa elokuva on parempi, mutta kreivi naurettava. Draculan tyttäressä vampyyri on kiehtova, mutta elokuva tylsähkö. Ja Draculan pojassa kreivin rooliin on valittu Lon Chaney Jr. Hän on säälittävän, koomisen surkea. 
 
Ei saa olla noin tyly! Dracula alkaa itkeä!

Mykän kauden kauhuelokuvien tähden Lon Chaney Sr:n poika oli tullut tunnetuksi ihmissuden roolistaan edellä mainitussa Ihmissusi-elokuvassa, ja sen jälkeen studio oli päätellyt hänen olevan kauhun uusi menestyskasvo. Hän esiintyi Kharis-muumiona, ja teki myös kertaroolin Frankensteinin hirviönä (The Ghost of Frankenstein, 1942). Chaney on Ihmissuden Larry Talbotina toimiva, koska hänen olemuksessaan on jotain aseistariisuvan, surkuteltavan traagista. Hän on kelvollinen muumiona ja Frankensteinin hirviönä, koska nämä roolit perustuvat paksuun maskeeraukseen ja puhumattomuuteen. Mutta Draculaa esittäessään hän on viheliäinen mahalasku. Chaneyn karisma on olematon, ja häntä on siunattu kasvonpiirteillä, joiden ansiosta hän näyttää jatkuvasti olevan purskahtamaisillaan itkuun. Hän on korkeintaan keskinkertainen näyttelijä, eikä hän ole hetkeäkään uskottava vampyyriaatelisena. Tämä on sääli, sillä elokuva ei ole huono. Ei se mikään hyväkään ole, muttei tämän sarjan heikoin esitys millään muotoa. Chaneyn heiveröinen presenssi ja surkuhupaisaa myötätuntoa herättävät yritykset vaikuttaa uhkaavalta kiskovat filmiä alaspäin aina, kun hän viettää ruudulla pidemmän ajan. Nämä ovat asioita, joille Chaney itse ei varmaankaan ole voinut mitään, enkä syytä häntä sinänsä. Casting on vain tyritty pahemman kerran, sillä on vaikeata sanoin välittää, miten yksiselitteisen sopimaton Chaney on tähän rooliin. Tämä muuten ei ole mikään mielipide, vaan absoluuttinen fakta. Chaneyn esitystä on sitäkin surullisempaa katsoa, kun tietää, että Béla Lugosilla oli kiinnostusta tähän rooliin. Hänen mukaantulonsa olisi voinut ehkä tehdä tästä filmistä kaikkien aikojen suurimpia vampyyriklassikkoja.

Ihan vain vinkkinä siitä, miltä viattomien elämänvoiman riistämiselle omistautunut saatanallinen, epäkuollut unkarilainen roistohahmo voisi näyttää. (Lähde: Európa Pont)
Mutta jättäkäämme nämä masentavat jossittelut ja palatkaamme itse tarinaan. Hoideltuaan kuningatar Zimban Dracula vierailee incognito Dark Oaksissa, missä hän tappaa suvun patriarkan, pyörätuolissa torkkuvan eversti Caldwellin (George Irving). Kovin huolellista työtä kreivi ei tee, sillä everstin savuke on aiheuttaa tulipalon. Talon isännän kuolema yhdistettynä tulipalonalkuun onnistuu melko tehokkaasti pilaamaan juhlan kuin juhlan, ja vasta tämän jälkeen Dracula suvaitsee saapua paikalle virallisesti ja on jopa loukkaantua, kun palvelijat yrittävät käännyttää hänet tiehensä. Dracula on melkoinen kusipää. Kay perii isältään Dark Oaksin tilukset, ja Dracula asettuu pysyvämmäksi vieraaksi. Tämä huolestuttaa Kayn sulhasta Frankiä ja myös tri Brewsteria, joka alkaa tutkia kreivin taustoja. Craven tekee hyvää ja sympaattista työtä Brewsterin, ovelan maalaislääkärin, roolissa. Hän ottaa yhteyttä Unkarin suurlähetystön kautta professori Lazloon (J. Edward Bromberg), joka on tämän elokuvan Van Helsing. Hänen roolityönsä on sävykkäämpi kuin Edward Van Sloanin teutooniset mäkätykset. Lazlo toteaa Brewsterille, että Alucard ei ole lähetystölle tuttu ja että Alucard ei ole unkarilainen nimi. (Ei muuten ole Draculakaan.) Tri Brewster alkaa selvittää Draculan legendaa käännellen taas nimeä tuskastuttavan ilmeisesti edestakaisin.
 
Hämmästyttävää! Se ei ole vaikuttavaa toisellakaan kerralla!

Tämän jälkeen juoni tiivistyy elokuvan kestoon (80 min) nähden aika tavalla, mikä ei ole huono asia, kun tylsiä kohtauksia ei juuri ole mukaan päätynyt. Nyt seuraa muutamia hyvin oleellisia juonipaljastuksia, joten ne kaikki kaksi henkilöä, joita ehkä tässä maassa kiinnostaa oikeasti nähdä tämä elokuva, voivat halutessaan lopettaa lukemisen tähän ja etsiä itse filmin käsiinsä. Teen tämän varoituksen, koska Siodmakin käsikirjoitus päätyy muutamiin aidosti yllättäviin ratkaisuihin, jotka ovat tämän ajan kauhuelokuvissa kortilla. Nämä juonenkäänteet muuttavat elokuvan loppupuolella tapaa, jolla koko filmi on siihen mennessä hahmottunut, joten spoilerivaara on vakava.

Suoryteikössä puisevan unkarilaisen kanssa, mikäpä sen romanttisempaa. Dracula ja Kay, rakastunut nuoripari.
Kay hylkää vanhan sulhasensa Stanleyn ja menee naimisiin Draculan kanssa, aivan kuten kuningatar Zimba oli ennustanut houraillessaan ruumiin kanssa avioitumisesta filmin alussa. Tämä on jotain, mitä emme ole aiemmin nähneet. Paikallisille pari kertoo omistautuvansa Draculan "tutkimustyölle" ja pitäytyvänsä sen vuoksi täysin omissa oloissaan. Kaikki vanhat tutut hyvästellään ja heitä kielletään tulemasta käymään. Stanley tunkeutuu mustasukkaisuuden puuskassa kartanoon, missä riitelee Draculan kanssa. Hän vetää esiin aseen (tämä on Syvän Etelän Amerikkaa, joten tietysti kaikilla on sellainen mukana kunnalliskirjastossakin) ja ampuu Draculaa. Luodit sujahtavat vahinkoa aiheuttamatta kreivin yliluonnollisen ruhon läpi ja surmaavat tämän takana seisoneen Kayn. Tämä on kieltämättä taloudellista käsikirjoittamista: saamme samassa kohtauksessa sekä yliluonnollisen vampyyrifolkloren demonstraation että oleellisen juonenkäänteen. Ja vieläpä kohtalaisen hyvin yhteen liitettyinä. Esimerkiksi vuoden 1931 Draculassa toiminta saatettiin keskeyttää, jotta voidaan osoittaa, etteivät vampyyrit heijasta kuvajaista. Draculan pojan tarinankerronta on paljon sujuvampaa ja dynaamisempaa.

Stanley kertoo hysteerisenä kokemuksistaan tri Brewsterille, joka tri käy urkkimassa Dark Oaksissa vain tullakseen samettiaamutakissa kartanossa kuljeskelevan Draculan yllättämäksi ja poisajamaksi. Lon Chaney ylellisessä aamutakissa on ehkä vähiten uhkaavia ja arvoituksellisia näkyjä kauhuelokuvan historiassa, mikä tekee kohtauksesta kierolla tavalla hauskan, varsinkin kun näyttelijä lausuu kaikki vuorosanansa aivan kuin niihin voisi sisältyä jotakin auktoriteettia tai uhkaa. Brewster tapaa myös Kayn nähtävästi hyvissä ruumiin voimissa, mikä tietysti ilmaisee katsojille, että tästäkin on tullut vampyyri. Frank on tällä välin käynyt tunnustamassa Kayn surman sheriffille. Tri Brewster taas kertoo nähneensä Kayn elossa väitetyn ampumisen jälkeen, eikä sheriffi todellakaan odottanut mitään tällaista asettuessaan ehdolle. Kun Dark Oaksissa suoritetaan päivällä etsintä, löydetään Kay kuolleena. Draculaa ei näy missään. Frank pidetään vangittuna piirikunnan putkassa, ja kaikki ovat pahasti sekaisin.

Asioita saapuu selvittämään tri Brewsterin paikalle kutsuma professori Lazlo, ja herrat päättelevät nopeasti, että seudulla riehuu vampyyri. Tämän kaksikon tutkimuksia on yllättävän hauskaa seurata. Molemmat näyttelijät tekevät vakuuttavat, mukavat työt rooleissa, jotka eivät edes anna heille paljon fyysistä tekemistä. He lähinnä kanavoivat vampyyrimytologiaa yleisölle, mutta tämä tapahtuu miellyttävästi ja pehmeästi, paljon sulavammin kuin mihin Draculan sinänsä viihdyttävä, mutta myös teatraalisesti koliseva Van Helsing pystyy. Mukaan tirisee tietysti myös tahatonta komiikkaa: vampyyrinmetsästäjät vaikuttavat jokseenkin tehottomilta ja yhteensattuma järkeä uhmaavalta, kun Dracula materialisoituu sumusta keskelle Brewsterin kammiota juuri samalla hetkellä, kun Lazlo siellä arvon tohtoriamme vampyyrien sumuksimuuntautumiskyvystä valistaa.

Lazlo, Dracula ja Brewster. Kaikkien aikojen parhaiten ajoitettu demonstraatio.
On käsittämätöntä, miksi Dracula ei vain yksinkertaisesti tunkeudu sumuna herrojen taakse ja puukota näitä hengiltä, mutta efekti on sentään taas mukavaa katsottavaa. Tällaiset kerronnalliset ratkaisut toki korostavat Draculan edustamaa uhkaa, mutta tiedemiehemme näyttäytyvät sen edessä hieman liiankin avuttomina, vaikka muutoin ovatkin hyvin sympaattisia.

Putkassa viruva Stanley saa tällä välin vieraan: lepakon hahmon ottanut Kay saapuu hänen luokseen kalteri-ikkunan läpi. Kay tekee entiselle sulhaselleen elokuvan omaperäisimpiin kuuluvan paljastuksen. Katsojat, minä ensikertalaisena mukaan lukien, ovat tähän mennessä olettaneet, että Dracula on pitänyt Kayta vallassaan ja junaillut kaikki tähänastiset kaameat tapahtumat. Kay paljastaa asian olevan päinvastoin: kyseenalainen sankarittaremme on vienyt vampyyrikreiviä kuin unkarilaista pässiä narussa. Kay on halunnut vain saada Draculan avulla kuolemattomuuden, sivuoireinaan vain äärimmäinen valoherkkyys, allisiini-intoleranssi ja krusifiksofobia (Krusifiksaatio? Crucifixe-idée?). Nyt kun tämä tavoite on saavutettu, ei kreivi Draculalla ole enää sijaa Kayn suunnitelmissa. Dracula on määrä tuhota, ja tämän jälkeen Kay voi elää ikuisesti todellisen rakkautensa Stanleyn kanssa. Kay neuvoo Stanleyä tuhoamaan Draculan arkun, jonka tämä on kätkenyt suolle. Jos vampyyri ei aamunkoitteessa ehdi hautaansa, se tuhoutuu (näin tämän elokuvan mytologian mukaan).

Elokuva tekee siis aidosti yllättävän käänteen. Draculan hahmoa tämä väistämättä heikentää, sillä vampyyrikreivi näyttää tämän vuoksi hyväuskoiselta hölmöltä, jolloin Chaneyn karisma-aneeminen roolityö saa tosin hieman perusteita alleen. Lisäksi Kay asemoituu elokuvan todelliseksi konnaksi: hän on surmauttanut oman isänsä tyydyttäkseen pakkomielteisen halunsa elää ikuisesti. Kay on sangen mieleenpainuva femme fatale, joka puhuu Draculasta avoimen halveksivasti, mikä on oikeasti aika hauskaa. Siodmakin parhaina töinä pidettyjen noir-filmien asetelmat on tuotu yllätyksellisellä tavalla yliluonnollisen kauhun pariin: petollinen ja aistikas nainen vetelee naruja, ja Dracula on hänen suunnitelmassaan vain petkutettava pikkukonna, noir-filmin vakiokalustoon kuuluva fall guy. Tätä en osannut odottaa, ja ratkaisu on edelleen hyvin mielenkiintoinen. Se tekee Draculasta vähemmän hohdokkaan, mutta ainakin se on omaperäistä.

Tämän jälkeen ei jääkään kuin loppujolkottelu: Dracula tuhotaan kamppailussa, joka ei ole aivan huono, ja Stanley valitsee mieluummin tuhota Kayn kuin elää tämän kanssa ikuisesti elävien verellä. Brewster ja Lazlo eivät pääse finaalissakaan kunnolla toimiin, mikä on pettymys. 

Minun on todettava, että pidän tästä elokuvasta aika lailla. Se ei ole missään nimessä ihanteellinen: Draculan rooli on suuri heikko kohta filmin ytimessä, mutta kokonaisuutena tämä elokuva on Universalin klassiseksi mainitusta Dracula-sarjasta se, jonka pariin mieluiten palaan. Kerronta on sujuvaa, ja viimeinkin on saatu aikaan Dracula-elokuva, joka ei ota asiakseen pitkästyttää katsojia. Itse vampyyrikreiviä lukuun ottamatta näyttelijät tekevät kohtalaisen hyvää työtä, ja vaikkei käsikirjoitus ole elokuvahistorian mestariteoksia, se tarjoaa aidosti mielenkiintoista ja yllätyksellistä kehittelyä. Vampyyrielokuvista kiinnostuneille tämä on viihdyttävää katsottavaa, jonka katsoo hyvin mielellään ainakin kerran.

Draculan poika saa minulta asteikolla yhdestä viiteen kolme lepakkoa. 


Ensi kerralla saatamme päätökseen Universalin Dracula-sarjan, kun poltamme maan tasalle Draculan talon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti