sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Kansallissymboliarvostelu: Italia

Kansallissymbolikritiikin kiertue saapuu eurooppalaisen kulttuurin syntysijoille, kun vuorossa on Italian tasavalta. Italia on yksi niistä geografisista alueista, joka on tuottanut niin paljon historiaa ja kulttuuria, ettei kykene kuluttamaan itse kaikkea. Yhtenäisenä, modernina valtiona Italia on länsieurooppalaisittain verraten nuori: se perustettiin pitkällisen kulttuurisen, poliittisen ja sotilaallisen kamppailun jälkeen vasta vuonna 1861 Sardinian kuningaskunnan johdolla. Vertailun vuoksi esimerkiksi niinkin epäkarismaattinen maa kuin Belgia on Italiaa sukupolven verran vanhempi. 

Italian valtion nuoruuden vuoksi italialaisilla on tietysti ollut paljon historiaa ammennettavana sellaisen symbolin valintaan, joka kuvastaa maan kansallista ja kulttuurista identiteettiä. Tiedä sitten, mitä kertoo, että he ovat päätyneet niihin, jotka seuraavaksi käymme läpi.


Italian lippu on sinänsä perinteikäs trikolori, jonka historia ulottuu 1700-luvun lopulle, mutta se on silti hienoinen pettymys. Sommitelma on toimiva joskin simplistinen ja värien yhdistelmä sekä järjestys kelvollinen, mutta sitä jotenkin odottaisi italialaisilta enemmän.

Seuraavassa hieman italialaisten lippujen historiaa. Rooman valtakunta oli ensimmäinen Apenniineilla vaikuttanut valtio, jolla oli käytössä jokseenkin vakiintuneita veksillologisia kansallistunnuksia. Legioonat ja myös jotkin valtiolliset toimijat käyttivät standaareja, joita legioonissa kutsuttiin standaarin kärkeen sijoitetun kotkankuvan mukaisesti nimellä aquila. Aquilae olivat haluttuja voitonmerkkejä Rooman vihollisten keskuudessa, ja roomalaiset olivat valmiita ottamaan suuriakin sotilaallisia riskejä ja maksamaan isojakin lunnaita, jotta kaapatut aquilae saataisiin palautettua kotiin.

Roomalaisen standaarin rekonstruktio
Standaareihin yhdistyi usein Rooman valtiollinen tunnus S.P.Q.R. eli Senatus PopulusQue Romanus, Rooman senaatti ja kansa (kirj. Senaatti, kansakin Rooman). Klassinen standaarilipun väri oli Roomassa punainen, ja kirjailut tehtiin yleensä kulta- tai hopealangoin.



Antiikin jälkeen meni pitkään, ennen kuin koko Italian niemimaa olisi taas yhden lipun alaisuudessa. Apenniinit jakaantui keskiajalla lukuisiin keskinäisesti vaihtelevissa väleissä oleviin kaupunki- ja seutukuntavaltioihin, joista osa kuului Pyhään saksalais-roomalaiseen valtakuntaan. Jatkuvista sodista ja ulkovaltojen sekaantumisista kärsineissä italialaisissa valtioissa eli ajatus yhtenäisestä Italiasta, jollaista kannattivat jonkinlaisena haavekuvana aikoinaan niin Petrarca kuin Machiavellikin. Ensimmäiset realistiset mahdollisuudet Italian yhdistämiseksi ilmenivät tosin vasta 1700-luvun lopulla Ranskan alaisuudessa. Ranskan vallankumoukselliset kävivät Pohjois-Italiassa sotaa Itävaltaa, Piemonte-Sardiniaa, Venäjää ja erinäisiä näiden kanssa liittoutuneita italialaisia valtioita vastaan vuosina 1792–1802. 

Vuonna 1796 tuolloin vielä tasavaltalaisena kenraalina toimineen Napoleon Bonaparten ranskalainen armeija miehitti ja lakkautti Milanon 700-vuotisen herttuakunnan, josta muodostetiin ranskalainen nukkevaltio, Transpadanian tasavalta. Sen naapureina ranskalaismiehitykseen niinikään joutuneet Modena ja Reggio sekä muutamat paavinvaltaiset alueet taas koottiin Cispadanian tasavallaksi. Padania on Po-joen laaksosta käytetty latinalainen nimi; Transpadania tarkoittaa Pon tuonpuoleista ja Cispadania tämänpuoleista osaa. Tuonpuoleinen on tässä yhteydessä pohjoinen. Nämä ranskalaiset nukkevaltiot yhdistettiin heinäkuussa 1797 Cisalppiseksi tasavallaksi, johon liitettiin myös itsenäisyytensä menettäneet Mantovan herttuakunta ja Venetsian kaikkeinkirkkain tasavalta. Cisalppinen nimi on suora viittaus Rooman valtakuntaan: aikanaan pohjoisin Italia, jossa asui vielä varhaisen Rooman tasavallan aikana kelttejä, tunnettiin Cisalppisena Galliana, ja sen tuolla puolen, nykyisen Ranskan alueella, sijaitsi Transalppinen Gallia.

Nämä Napoleonin alaisuudessa syntyneet ranskalaiset nukkevaltiot toivat modernin vihervalkopunaisen trikolorin Italiaan. Esikuvana oli aivan ilmeisesti Ranskan vallankumouksellisten trikolori, jonka sininen kenttä vain korvattiin vihreällä, jonka kerrotaan olleen Napoleonin lempiväri. Transpadanian tasavallan lippu vuodelta 1796 on täysin identtinen Nyky-Italian lipun kanssa:


Cispadanian tasavallan käyttämä sommitelma on horisontaalinen, ja sen hapsureunus sekä neliömäinen muoto (verrattuna lipuissa tavallisempaan suorakulmioon, jossa tangonsuuntainen sivu on lyhyempi) asettaa sen sotilasstandaarien traditioon, mutta väriyhdistelmä on sama:
Kirjaimet R ja C viittaavat tietysti valtion italialaiseen nimeen (Repubblica Cispadana). Laakeriseppele on mitä ilmeisimmin tietoinen viittaus Rooman valtakuntaan, eikä vain normaalia 1700-luvun uusklassismia.
Kun kaksi edellä mainittua nukkevaltiota yhdistyivät vuonna 1797 isommaksi nukkevaltioksi, otettiin kompromissina käyttöön Transpadanian sommitelma, joka oli muokattu Cispadanian neliönmuotoon. Tässä siis Cisalppisen tasavallan lippu:



Vuonna 1802 Ranskaa hallinnut konsulaatti muodosti Cisalppisesta tasavallasta historian ensimmäisen valtion, joka kulki nimellä Italian tasavalta. Napoleon, yksi konsuleista, valitutti itsensä Italian tasavallan presidentiksi (hänen äidinkielensä oli tunnetusti italia). Italian tasavallasta oli tarkoitus tulla pysyvämpi poliittinen yksikkö: se otti käyttöön uudistuksia, kuten kymmenjärjestelmän, perusti pysyvän kansalliskaartin, ja se pyrki myös solmimaan toimivat suhteet naapurimaihin, kuten San Marinoon ja Kirkkovaltioon. Pääkaupunki oli Milano, ja uusi tasavalta sai jälleen uuden lipun. Neliömäinen muoto ja värit pysyivät, mutta sommitelma monimutkaistui:


Italian tasavalta ei kauaa entisellään pysynyt: se perustettiin vuonna 1802, ja kun Napoleon oli kruunauttanut itsensä ranskalaisten keisariksi joulukuussa 1804, antoi hän vuoden 1805 maaliskuussa Italian presidentin ominaisuudessa perustuslaillisen asetuksen, joka teki Italian tasavallasta kuningaskunnan ja asetti hänet itsensä sen hallitsijaksi. Napoleon kruunattiin Italian kuninkaaksi Milanon tuomiokirkossa 26.5.1805 Lombardian rautakruunulla, joka on tiemmä taottu Jeesuksen teloituksessa käytetyn naulan ympärille ja jota on aikanaan käyttänyt kuulemma Kaarle Suuri (artefakti on esillä Monzan tuomiokirkossa). Hallitsijamuotokuvassaan Italian kuningas on sonnustautunut vihreään ja punaiseen:
Napoleon ei tietenkään hallinnut itse Italiassa, vaan jätti sen varakuninkaaksi nimittämänsä Eugène de Beauharnais'n (Frankfurtin suurherttuan, oman poikapuolensa) tehtäväksi. Hän kuitenkin piti Italian kuninkaan tittelistä, ja hänen kruununperillisensä sai sittemmin tittelin Rooman kuningas. Italian kuningaskunta sai vuonna 1805 uuden lipun. Tasavallan lippu sai keskelleen keisarillisen kultakotkan (sekin roomalaista lainaa), ja sommitelmaa myös venytettiin horisontaalisessa suunnassa:


Italian kuningaskunta pysyi pystyssä Napoleonin Elban-karkoitukseen saakka 1814. Varakuningas de Beauharnais yritti vaatia Napoleonin luovuttamaa kruunua itselleen, mutta Milanossa syntyi kapina, ja itävaltalaiset joukot ottivat valtion hallintaansa. Wienin kongressin nojalla aiemmat valtiot palautettiin vähitellen kartalle, mutta osia liitettiin Itävaltaan, ja uudestisyntyneet herttua- ym. kunnat jäivät voimakkaasti Itävallan vaikutuspiiriin, mikä oli omiaan nostattamaan vastareaktiona kansallismielisyyttä italialaisten keskuudessa. Kun Eurooppa kuohui 1820-, 1830- ja 1840-luvuilla, nousi myös Italiassa nationalistista liikehdintää, jonka päämääräksi muodostui Italian vapauttaminen itävaltalaisesta dominanssista kansallisen ja valtiollisen yhdistymisen kautta. Yhdistymisen esitaistelijaksi valtiotasolla nousi Sardinian kuningaskunta, joka nimestään huolimatta piti pääkaupunkinaan Piemonten Torinoa. Vuonna 1848 Euroopan hullun vuoden kahinoissa syntyi Italian pohjoisosissa laajoja kapinoita ja vallankumouksia itävaltalaista dominanssia vastaan. Seuranneessa ensimmäisessä Italian itsenäisyyssodassa Itävalta onnistui (sen marssista kuulun Radetzkyn johdolla) torjumaan italialaisten pyrkimykset. Mutta seuraavan, vuosikymmentä myöhemmin käydyn sodan, Itävalta hävisi, ja tämä loi edellytykset Italian valtion perustamiselle. Kun vielä ns. tuhannen retkikunta saavutti voiton Molempain Sisiliain kuningaskuntaa ja Kirkkovaltiota vastaan, julistettiin 17.3.1861 perustetuksi Italian kuningaskunta, jonka hallitsijaksi nousi Sardinian kuningas Viktor Emmanuel II.

Viktor Emmanuel II Italian kuninkaana.
Erittäin huomattavana voi pitää sitä, että Ranskalle alisteisten nukkevaltioiden lippuvärit saavuttivat niin suuren suosion italialaisten keskuudessa, että ne säilyivät panitaalisten liikkeiden symboleina. Vuoden 1848 levottomuuksien aikana Sardinian kuningaskunta otti käyttöön vihervalkopunaisen trikolorin, jota täydennettiin Savoijin kruunulla ja vaakunalla. Tästä tuli vuonna 1861 Italian kuningaskunnan lippu, missä käytössä se säilyi yhtäjaksoisesti vuoteen 1946, jolloin Italiasta tuli kansanäänestyksen nojalla tasavalta:



Ohessa kuriositeetteina muutamia muita italialaisia lippuja maan yhtenäisyystaistelun päiviltä. Ne osoittavat, miten voimakkaan symboliarvon ranskalaisten tuomat symboliset värit olivat Italiassa joidenkin kymmenien vuosien kuluessa saavuttaneet.


Milanon viisipäiväisen kansannousun (1848) aikana käytetty trikolori, jota liehutettiin Augusto Anfossin komennossa. Vincere tarkoittaa voittaa ja morire kuolla.
Vuonna 1849 perustetun ja ranskalaisjoukkojen samana vuonna kukistaman Rooman tasavallan lippu. Teksti kuuluu "Jumala ja kansa". Kirkkovaltion hallintoa vastaan suunnattu kumousliike pakotti paavi Pius IX:n pakenemaan valepuvussa. Rooman tasavalta asetti voimaan uskonnonvapauden ensi kertaa Kirkkovaltion alueella. Se on myös ensimmäisenä valtiona kieltänyt kuolemanrangaistuksen perustuslakinsa nojalla.
Sisilian vallankumouksellisten 1848-1849 käyttämä lippu.
Venetsiassa 1848-49 valtaa pitänyt Pyhän Markuksen tasavalta kukistui lopulta pitkän piirityksen jälkeen itävaltalaisille. Siivekäs Pyhän Markuksen leijona on Venetsian keskiaikainen symboli.
Molempain Sisiliain Bourbon-johtoinen kuningaskunta oli Italian yhdistymisen sitkeitä vastustajia, mutta sekin otti vuonna 1848 käyttöön italialaiskansalliset värit aiemman kokovalkean lippunsa tilalle. Bourbonien vaakuna säilyi kuitenkin keskellä.
Itävaltalaisten kontrolloiman Toskanan suurherttuakunnan lippu vuodelta 1848. Jopa itävaltalaiset pyrkivät käyttämään italialaisaatteen tunnusvärejä hyväkseen. Tämän lipun voimin Itävalta (keskellä on Itävallan Habsburg-Lothringenien vaakuna) pyrki esiintymään legitiiminä italialaisten edustajana.

Italian kuningaskunta muuttui 1920-luvulla Mussolinin valtaantulon myötä fasistiseksi diktaruuriksi, mutta maan lippuun ei tehty muutoksia. Kun kuningas ja hallitus syrjäyttivät Mussolinin 1943 päätyi tämä eri käänteiden kautta johtamaan Salòssa Gardajärven rannalla hallitustaan pitänyttä Italian sosiaalista tasavaltaa, joka oli saksalaisten nukkevaltio. Italian sosiaalinen tasavalta jätti lipustaan pois Savoijin kuninkaallisen vaakunan ja liehutti pelkkää nyky-Italian mallista trikoloria. Tosin useimmiten Italian sosiaalisen tasavallan tangoissa liehui tietysti sotalippu, jossa raudanharmaa kotka pitelee fasces-vitsakimppua; fasces on antiikin Rooman tasavalta-ajoilta juontuva liktoreiden arvomerkki ja järjestyksenpitoväline, vitsakimppuun kiedottu kirves. Siitä on tullut pahamaineinen, sillä Mussolini otti sen fasistipuolueensa tunnukseksi, ja koko fasismin käsite juontuu etymologisesti fascesista.

Italian sosiaalisen tasavallan sotalippu

Toisen maailmansodan jälkeen Italiasta tuli tasavalta, ja sen lipusta katosivat monarkistiset tunnukset. Muutoin kestäväksi osoittautunut sommitelma säilyi entisellään. Italian lipulla on tietysti yhteys myös pizzaan. Pizza Margherita keksittiin tiettävästi vuonna 1889, kun napolilainen kokki Raffaele Esposito paistoi isänmaallisen pizzan Italian väreissä: vihreä basilikasta, valkea mozzarellasta ja punainen tomaatista - ja huipennukseksi vielä nimi Italian kuningas Humbertus I:n puolisolta, Margareeta Savoijilaiselta.

Italian lippu, jonka värisävyt ovat silmää miellyttävät (ei itsestään selvä asia punaista ja vihreää yhdistettäessä) on yksinkertainen ja selkeästi erottuva, mikä on tietysti myönteistä. Uniikki se tosin ei ole. Samalla väriyhdistelmällä sävytettyjä trikolorilippuja liehuttavat Meksiko, jonka lipun maallikko erottaa Italiasta vain keskelle tällätystä kalkkarokäärmettä heristävästä kotkasta (joskin myös värisävyissä ja mittasuhteissa on eroa, mutta ne tulevat esiin vain suorassa vertailussa), ja Unkari, jonka trikolori on jaoltaan horisontaalinen. Lipulla on Italiassa arvokas traditio ja ymmärrän sen elinvoiman, mutta se on silti korkeintaan kelpo lippu, joka pysyy hieman kasvottomana ja riisutun oloisena.
Arvosana: 7

Jos lippu oli hienoinen pettymys, voi jo pitää skandaalina sitä, ettei Italian kaltaisella valtiolla ole edes oikeaa vaakunaa, vaan pelkkä tällainen... mikälie. Oli selvää, ettei Italia voisi vuoden 1946 jälkeen tasavaltana enää käyttää kuninkaallista vaakunaa. Julistettiin avoin kilpailu, johon osallistuviin ehdotuksiin tuli sisältyä viisisakarainen tähti, Stella d'Italia, joka on vanha Italian symboli: se juontuu jo runoilija Stesikhoroksen 600-luvulla eaa. Aenesikseen, Rooman perustajaisään, liittämästä tarinasta ohjaavasta tähdestä, joka myös samaistetaan Venukseen; ko. jumalatar on Juliusten suvun kantaäiti ja siten myös Julius Caesarin ja tämän adoptoiman Augustuksen esiäiti. Vergilius mielisteli Augustusta nimittämällä yötaivaan Venusta Caesaris astrumiksi eli Caesarin tähdeksi. Hyvä tarina, mutta rusentavan ruma lopputulos.

Em. kilpailun voitti ehdotuksellaan Paolo Paschetto, joka toimi Rooman kuvataideinstituutin professorina ja saisi totisesti hävetä. Voittanut ehdotus, joka on tuo tuossa ylhäällä, otettiin käyttöön toukokuussa 1948. Se on surkea, ehkäpä huonoin tähän mennessä näkemämme eurooppalainen vaakuna/sinettitunnus. Hammasrattaan ja viisisakaraisen, punareunaisen tähden yhdistelmä saa kuvatuksen näyttämään joltain sosialistimaan tunnukselta, ja vielä sellaisenakin harvinaisen ankealta ja tylsältä. Hammasratas viittaa Italian perustuslain hieman erikoisesti muotoiltuun ensimmäiseen pykälään, jota muuten ei voi kumota lakkauttamatta koko Italian valtiota. Se kuuluu: L'Italia è una Repubblica democratica, fondata sul lavoro, eli Italia on demokraattinen tasavalta, joka perustuu työlle.  

Hammasratasta ympäröivät oliivipuun ja tammenlehvät, jotka on somittu yhteen valtion nimellä kirjaillulla punaisella nauhalla. Oliivipuun lehvä on vanha rauhan ja voiton symboli, ja tammi taas edustaa vanhastaan tukevuutta ja kestävyyttä. Antiikin roomassa eräs tunnustuksena myönnettävistä arvoseppeleistä oli tammenlehväkruunu. Tämä corona civica symboloi kansalaisten keskinäistä solidaarisuutta ja uhrautuvaisuutta.

Tarkastellaan vielä hetken ennen lopullista tuomiota joitakin Italian historiallisia heraldisia tunnuksia.

Italian kuningaskunnan vaakuna, 1806-1814
Italian napoleoninen kuningaskunta yhdistää napoleonisen kotkan italialaisten heraldisten tunnusten yhdistelmään. Kilvessä vasemmassa yläkulmassa on Kirkkovaltion läänitysten tunnus, Pietarin avaimet ja paavillinen umbraculum (aurinkovarjo). Sen alla on sinisessä kentässä valkea kotka, Modenan herttuakunnan vanha tunnus. Vaakunakilven keskiosan ylä- ja alapäätä hallitsee kruunattu sininen käärme, joka nielee miestä. Tämä biscionena tunnettu hirviö on Milanon herttuakunnan heraldinen tunnus. Kilven oikeassa yläkulmassa istuu Venetsian Pyhän Markuksen leijona, jonka päähän on erikoisesti töntätty punainen fryygialaismyssy, perinteinen vallankumouksellisten tunnus. Leijonan alla on Piemonten risti. Kilven keskellä komeilee Lombardian tunnus, jonka keskuksessa on Lombardian kuuluisa rautakruunu. Kotkan jaloissa on hallitsijan monogrammi, valikoima ukonvasamia ja Kunnialegioonan risti.  
Italian kuningaskunnan vaakuna, 1870-90.

Kun Rooma saatiin vuonna 1870 Italian kuningaskunnan hallintaan (paavi sulkeutui mielenosoituksellisesti Vatikaaniin, jolla ei Kirkkovaltion romahdettua ollut virallista kansainvälistä asemaa ennen vuotta 1929), katsotiin Italian yhdistyminen loppuunsaatetuksi. Pääkaupunki siirrettiin Firenzestä Roomaan, ja maa otti käyttöön uuden suuren valtakunnanvaakunan. Se on leijonineen ja purppuraviittoineen sangen pramea. Savoijin hallitsijasuvun väri oli juuri tämän vaakunan taustaviitassa esiintyvä sinisen sävy. Kannattaa huomata Stella d'Italia asetelman huipulla.


Italian kuningaskunnan vaakuna 1890-1929.
Vuonna 1890 vaakunaa muutettiin hieman prameammaksi, ja punavalkeutta korostettiin Savoijin kuninkaallisen vaakunan värien tueksi.


Italian kuningaskunnan vaakuna, 1929-1943
Vuonna 1929 Mussolini uudisti vaakunaa  lisäämällä siihen kaksi fasces-vitsakimppua, joilla korvattiin kilvenkannattajina aiemmin toimineet leijonat. Tämä teki kuninkaallisesta symbolista puoluepoliittisen. Vaakunaan on lisätty savoijinsininen nauha, jossa lukee kolme kertaa FERT. Tämä on Savoijin kuninkaallinen motto, jonka merkitys ja alkuperä ovat epäselvät. Vakiintuneimman käsityksen mukaan se on lyhenne tunnuslauseesta Foedere Et Religione Tenemur, joka tarkoittaa (Me) sopimuksen ja uskonnon sitomina t. niihin sitoutuneina. Ei mikään paras tai notkein motto. Koristeviitan väri vaihtui purppuransävyiseksi, todennäköisesti viittauksena Rooman valtakunnan keisarilliseen purppuraan, joka oli rajattu hallitsijoiden vaatteiden väriksi; eräs Mussolinin tavoitteistahan oli houre Rooman välimerellisen imperiumin palauttamisesta. Se ei mennyt ihan suunnitellusti, ja Mussolinin syrjäyttämisen jälkeen Italian kuningaskunta käytti liittoutuneiden puolella aiempaa kuninkaallista vaakunaansa vuodet 1943-1946.

Italian sosiaalisen tasavallan vaakuna, 1943-45.

Italian sosiaalinen tasavalta käytti fasces-keskeistä vaakunaa Mussolinin kuolemaan saakka.

On ymmärrettävää, että Italia halusi uuden tunnuksen vuonna 1946, mutta lopputulos on surkea, kuin jonkin nimellisesti sosialistisen banaanivaltion hätäisen ankea konsulaattikilpi. Italian historialla ja heraldisella traditiolla varustetulta maalta tällainen on anteeksiantamatonta.

Arvosana: 4. Hylätty. Hankkikaa uusi ja parempi. Ei pitäisi olla vaikeaa.


Italian kansallislaulu on virallisesti nimeltään Il Canto degli Italiani eli Italialaisten laulu, mutta se tunnetaan paremmin nimillä Inno di Mameli (Mamelin hymni) tai Fratelli d'Italia (Italian veljet). Runoilija Goffredo Mameli (1827–1849) kirjoitti intomielisen isänmaallisen runon Genovassa 1847 ja lähetti sen sävellettäväksi lauluntekijä Michele Novarolle (1818–1885). Laulu syntyi täsmälleen oikeaan aikaan ehtiäkseen saavuttaa suuren suosion vuoden 1848 kansannousuissa ja itsenäisyyssodassa. Se oli suosittu aina Italian yhdistymisen läpi 1900-luvulle. Italian kuningaskunnan kansallislaulu oli Giuseppe Gabettin Sardinian kuninkaalle vuonna 1831 säveltämä Kuninkaallinen marssi (Marcia reale). Mussolinin aikana sen rinnalla esitettiin fasistien puoluehymniä Giovinezza (Nuoruus), jonka sävelsi Giuseppe Blanc alun perin Torinon yliopiston valmistujaishymniksi. Italian sosiaalinen tasavalta piti Giovinezzaa kansallislaulunaan.

Vuosien 1946 ja 2012 välisenä aikana Italialla ei ollut virallisesti määriteltyä kansallislaulua (se ei ole mitenkään kovin epätavallista: Suomella ei ole sellaista ollut koskaan), mutta käytännössä Italian tasavaltaa on musiikillisesti edustanut Canto degli Italiani, joka on suomalaisille ehkä tutuin Formula 1 -kisoista. 

Olen aikoinani pitänyt Italian kansallislaulusta paljonkin, mutta nykyään huomaan melko herkästi myös sen viat. Se koostuu musiikillisesti heterogeenisestä aineksesta, joka on vain kasattu yhteen. Siinä on erittäin tarttuva, kiistattoman hauska ja rytmikäs marssillinen osuus, mutta myös paljon ylimääräistä häiriöainesta. Alkufanfaari on turhauttavan pitkä, ja ylipäänsä sävellys on hajanainen. Se muistuttaa tässä latinalaisamerikkalaisia kansallislauluja, mutta on sentään niiden pahimpia ilmentymiä tiiviimpi ja muistettavampi. En voi antaa tälle tekeleelle kovin paljoa ylistystä. Siinä on pari hyvää melodiaa siinä missä yksi riittäsi kunnolla käsiteltynä. Nyt lopputulos kuulostaa keskittymishäiriöisen oopperan välisoitolta. Pelkkä tarttuvuus ja korvamatoisuus ei tee kesää. Arvosana: 6½

Italian loppuarvosanaksi muodostuu 6,8.

4 kommenttia:

  1. Sama pedanttti kuin edellisessä tekstissä. (Antakaa anteeksi, kyllä ne kohta taas tulevat hakemaan pois ihmisiä kiusaamasta.)

    Isompi kysymys liittyen koko kansallissymboliarvosteluun.

    Onko korvamatous niin huono asia? Autourheilua seurattuani muistan jo Italian kansallismarssin välikefanfaaritkin ulkoa, mutta en muista Itävallan hymnistä edes alkutahteja, vaikka sitä on joutunut viimeisten viiden vuoden aikana kuulemaan harva se viikonloppu. Kansallislaluhunhan tulisi olla symboli kansan yhtenäisyydelle (tai nationalistiselle paatokselle tms.), jolloin musiikillinen pätevyys ei välttämättä ole ehkä edes suotavaa. -- Ja parhaat kansallislauluthan tuntuvat olevan yhdistelmä korvamatoilua ja musiikillista inspiraatiota (Saksa, Ranska, Venäjä). Eksyin aiheesta, joten kysyn: Eikö muistettavuus ole meriitti sinänsä? Siksi kysyn, koska en tiedä.

    Antiikintutkijan pedanttinen kommentti on tämä: ei kai FERT ole niin täysin notkeutta vailla? Foedus ja religio toimivat agentteina passiivimuodolle tenemur, jolloin ajatus on, että nämä kaksi tekevät jotakin meille (tenemur on monikon ensimmäisen persoonan passiivi, eli "me" olemme tekemisen kohde). Tenere on julmetun vaikea verbi kääntää vain yhdellä sanalla, vaikkakin ranskan "tenir" edelleen sisältää suuren osan samoista vivahteista kuin latinan kantaverbi. FERT, sikäli kuin perustulkinta hyväksytään, voidaan ymmärtää monin eri tavoin, mikä lienee yksi syistä siihen, että yleisin tulkinta on -- no, yleisin. Ehkä helpoin tapa käsittää ajatus on, että "keskinäinen sopimus ja uskonto ylläpitävät/puolustavat meitä ja/tai pitävät meidät kurissa". (Eli kankeasti ulkomaankielellä: "We are (being) bound/supported/upheld/defended by mutual pact and religion.")

    Kysyn toisenkin kysymyksen: miten erottaa pedantti ja trolli?

    VastaaPoista
  2. Kiitokset. Korvamatoisuutta en pidä huonona seikkana, enkä ainakaan tarkoittanut sellaista ajatusta ilmaista. Päin vastoin, kansallislaulussa on vain hyvä, jos siitä jää jotain soimaan. Se ei ole vallan yleistä. Mutta minulla on huonoja kokemuksia latinalaisamerikkalaisista kansallislauluista (useat niistä italialaisten kolmannen tai neljännen luokan oopperasäveltäjien tekosia), joissa on valitettavan paljon tehosteiden paisuttelemia, kummallisesti yhteen nyrsittyjä Frankenstein-sävellyksiä. Jotkut niistä voisivat toimia kivasti osana jotain oopperasta koottua orkesterisarjaa, mutta kansallislauluissa arvostan tarttuvuuden lisäksi myös selkeyttä ja tiettyä eleganssia. Mitä useampia aineksia yhdistelee, sitä isompia tyylillisiä riskejä ottaa. Italian kansallislaulussa on sitä tarttuvuutta, mutta kuulen siinä myös tiettyä kömpelyyttä ja jopa tyylittömyyttä, mikä ei ihanteellisesti kuuluisi la bella figuraan. Toki on myönnettävä, että kappale kuulostaa hyvin (jopa ehkä karrikoidun) italialaiselta, mikä voi olla hyvä asia. Siis: mieleenpainuvuus hyvä (jos ei vain infantiilia toistoa, kuten Filippiineillä), mutta tyyli ja yhtenäisyys myös hyvä. (Itä-Saksan kansallislaulu tulee mieleen kahden aika erityyppisen musiikkiosan aika onnistuneesta yhdistelmästä, jossa hymnimäisen osuuden väliin tunkee kamppailullinen, marssimainen osio.) Kyse on lopulta tietysti myös vain oman jalostuneen makuni erityispiirteistä. Nuo kolme mainittua kansallislaulua (Ranska, Saksa, Venäjä) kuuluvat muuten omiin suosikkeihini, ja näillä näkymin voivat odottaa aikanaan sijoittuvansa varsin korkealle sarjassa. Itävalta pääseekin tarkasteluun kohtsillään.

    Suuri kiitos arvokkaasta huomiosta Savoijin moton monimerkityksellisyydestä. Sen maininta on toki vain yksityiskohta, kun nyky-Italialla ei ole mottoa (ellei sitten "REPVBBLICA ITALIANA"), mutta on selvästikin totta, että FERT on taivuteltavissa moni-ilmeseksi symboliksi, varsinkin, jos vielä otetaan laskuihin mukaan se, että "religion" roomalainen merkitys pitää itsessään sisällään myös sitoutumisen ja velvoitteen käsitteitä. Hallinnolliselta kannalta ei ole paha välttämättä asia, jos monarkia ilmoittelee lähtökohtaisesti rajallisuuttaan. (Pian vuoronsa saavan Itävallan eräs vanha mottohan on kiintoisan hybriksellinen AEIOU. Sitten jostain lentävien lauseiden/sananparsien luettelosta on mitä ilmeisimmin omansa poiminut Seychellit - finis coronat opus.)

    Pedantin ja trollin erottaa tietysti esim. heidän vilpittömyytensä taso, mutta käytännössä se vaatisi pidemmän analyyttisen tarkastelujakson.

    VastaaPoista
  3. Minusta kyllä annoit Italian hymnille turhan ankaran tuomion. Sille on muuten kaavailtu korvaajaksi ainakin Verdin Nabuccon heprealaisten orjien kuoroa (Va pensiero sull' ali dorate).

    VastaaPoista
  4. Saatan nostaa vielä seiskaan tuon, riippuu tosin osaksi siitä, millaisia tekeleitä vielä arvioitavaksi tulee. Ylipäänsä saatan joutua jossain vaiheessa tarkistamaan tämän monivuotisen hankkeen aikana annettuja arvosanoja varsinkin alkupäästä, jotta ne olisivat suhteessa toisiinsa. Va pensiero olisi musiikillisesti ja myös historiallisesti aivan perusteltu ja arvokas valinta Italian kansallishymniksi. Tosin ehkä stereotyyppisesti tyydyttävämpi olisi tässä suhteessa Parta-Joosepin Rigoletton "La donna è mobile".

    VastaaPoista