sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Las zarigüeyas de Transilvania: Drácula (1931)

Viimeksi totesin valkokankaan alkuperäisen ääni-Draculan (1931) kehnonpuoleiseksi filmiksi, jonka pelastavat katsomisen arvoisten elokuvien joukkoon linnalavastus ja muutamat hillittömyydessään ikoniset roolisuoritukset. Kyseinen tuotos ei kuitenkaan ole ainoa vuonna 1931 valmistunut Dracula-elokuva. Universal halusi levittää uutta kauhuelokuvaansa myös espanjankielisen Latinalaisen Amerikan markkinoilla, mutta elokuvien tekstittäminen oli vielä teknisesti ja konseptuaalisestikin vierasta, vaikka mykkäelokuvissa joskus oli referoitua dialogia tekstiruutujen muodossa. Sitä paitsi laaja-alainen lukutaito ei ollut 30-luvun Väli- tai Etelä-Amerikassa mikään itsestäänselvyys.

Asia ratkaistiin siten, että illalla, kun englanninkielisen Draculan kuvaukset Lugoseineen oli saatu purkkiin, saapui paikalle espanjankielinen produktio. Samasta elokuvasta kuvattiin samanaikaisesti kaksi versiota kahdella näyttelijäkaartilla samoissa lavasteissa: englanninkielinen päivällä ja espanjankielinen illalla ja yöllä. Tämä kuulostaa aika halvalta, ja saatte anteeksi, jos ennalta odotatte espanjankielisen version olevan pelkkää heikkolaatuista toistoa anglo-Draculasta. Todellisuudessa espanjankielinen tuotantoryhmä teki näistä kahdesta sen paremman elokuvan.
Dráculan argentiinalainen juliste

Drácula on lähes joka suhteessa parempi kuin englanninkielinen sisarfilminsä. Ellei Béla Lugosi olisi Draculan roolissa niin ikoninen ja espanjalaista vastinettaan vakuuttavampi, voisi espanjankielistä versiota suositella yleispätevästi englanninkielisen Draculan yli.

Elokuvien juonet ovat identtiset, ja tapahtumat etenevät enimmäkseen tismalleen samassa järjestyksessä kohtaus kohtaukselta. Espanjankielinen versio on kuitenkin pidempi. Joko sitä on työstetty täydemmällä käsikirjoituksella tai sitten englanninkielisestä elokuvasta on saksittu enemmän materiaalia pois, mutta pidempi elokuva toimii tässä kerronnallisesti paljon paremmin. Näemme täydempiä ja ymmärrettävämpiä versioita Draculan kohtauksista. Lucía Westonin kuolema tehdään paljon selvemmäksi kuin anglo-originaalissa. Lisäksi näemme esimerkiksi, kuinka Renfield keskeytetään ennen kuin hän ehtii käydä kiinni pyörtyneeseen hoitajaan; englanninkielisessä versiossa näemme vain Renfieldien konttaavan kohti hoitajaa, ja sitten kohtaus vain päättyy. Elokuvan lopussakin on nyt paljon enemmän tolkkua, kun Van Helsing vaivautuu kertomaan, että hänen on jäätävä luostarin kellariin yrittämään Renfieldin sielun pelastamista joillain toimenpiteillä. Tämäkin selitys oli englanninkieliselle elokuvalle liikaa, ja se vain loppui kuin seinään.

Koko espanjankielisen Dráculan juoni elää ja hengittää paljon luontevammin pidemmän keston ja täydentävien kohtausten ansiosta, mutta tätä edesauttaa myös huomattavasti pätevämpi kameratyöskentely ja nokkelampi leikkaus. Dráculan ohjaaja George Melford ei osannut espanjaa, mutta tuntuu silti kommunikoineen näyttelijöiden ja kuvaajien kanssa paremmin kuin Draculan Browning. Yleiskuvien ohella nähdään paljon elävöittäviä lähikuvia, ja kamerakin on liikuntakykyinen. Tämä jo näyttää elokuvalta eikä teatteriesitykseltä.

Näin vampyyrin tulee reagoida!
Myös näyttelijöiden koreografia ja lavasteiden käyttö on johdonmukaisesti parempaa. Siinä missä Draculan Renfield haahuilee tri Sewardin asuin- ja toimistotiloissa, näyttäytyy Dráculan Renfield useimmiten ulkoterassilla, missä on parantolakäytännöllisestä näkökulmasta paljon enemmän järkeä. Kuvakulmatkin on sijoitettu lavastuksen lomaan paljon englanninkielistä filmiä mielenkiintoisemmin: muutamia kertoja jännitystä ja tilaa rakennetaan onnistuneesti kuvaamalla sisätiloja ulkoterassin oven läpi. Tämä toimii loistavasti kohtauksessa, jossa Renfield yllätetään salakuuntelemasta, ja sama ratkaisu pelastaa dynamiikallaan kohtauksen, jossa vampyyrikreivi pakenee Van Helsingin krusifiksia terassille. Näyttelijöiden liikkuminen on dramaattisesti toimivaa. Jos verrataan kohtausta, jossa kreivi tuhoaa Van Helsingin esittelemän peilirasian tajutessaan, ettei heijastu peilin pinnasta, näyttää englanninkielisen Draculan tulkinta yksinkertaisesti kömpelöltä paljon tehokkaamman ja viihdyttävämmän Dráculan kineettisesti dynaamisen version rinnalla.

Liekö sitten sensuuri ollut latinoelokuvassa höllempi, mutta Dráculassa naisten rooliasut ovat paljastavampia kuin Draculassa. Lisäksi kreivi päästää tässä versiossa naisvampyyrinsa Renfieldin kimppuun, kun hän angloversiossa varaa juristin itselleen. Myös uskonnolliset sävyt tulevat paremmin esiin – johtuneeko siitä, että filmi on suunnattu ylivoimaisen katolisille markkinoille. Ohimenevissä sanonnoissakin viitataan apostoli Tuomakseen.

Näyttelijäkaarti on Dráculassa enimmäkseen hyvä. Varsinkin englanninkielisen filmin laimeat naisroolit täytetään huomattavasti paremmin. Meksikolaissyntyinen Lupita Tovar (joka on tätä kirjoitettaessa yhä elossa – 105. vuottaan) on Evan roolissa monipuolinen ja mieleenpainuva. Kohtaus, jossa hän yrittää purra Juan (!) Harkeria kaulaan, on aidosti säpsähdyttävä siinä missä englanninkielinen vastine herättää lähinnä haukotuksia. Juan Harker ei muuten olisi mitenkään mahdoton nimi Argentiinassa tai Chilessä, mutta Lontoossa tuohon aikaan varmaan harvinaisempi. Roolin esittää argentiinalaissyntyinen Barry Norton (s. Alfredo Carlos Birabén). 

Eduardo Arozamenalla on riittävästi auktoriteettia professori Van Helsingin roolissa. Hän on jopa ikonista Edward Van Sloania parempi, koska pyrkii välttämään pahinta ylinäyttelyä, joka toki osaltaan tekee Van Sloanista anglo-Draculassa niin viihdyttävän. Pablo Alvarez Rubio on kelpo Renfield, mutta hänen maniansa ei hehku yhtä hillittömänä kuin Dwight Fryella. Espanjalainen Manuel Arbó on hoitaja Martínin roolissa siedettävämpi kuin englanninkielisen version cockney-idiootti, mutta yhtä kaikki on outoa, että mielisairaiden parissa työkseen toimiva kaveri jatkuvasti päivittelee, miten sekaisin potilaat ovat. 

Sitten onkin puhuttava itse kreivin roolista. Ikävä kyllä.





Dráculan heikko kohta on itse kreivin rooli. Espanjalainen Carlos Villarías muistuttaa ulkoisesti hyvin paljon Béla Lugosia, mutta hänen roolityönsä on useimmiten liian hupsu tullakseen otetuksi vakavasti. Tämä on ilmeistä alusta alkaen. Siinä missä Lugosi hymyilee pahaenteisen muikeasti huulet suljettuina, esittelee Villarías hammasrivistöään vähämielisen oloisena muistuttaen lähinnä vampyyriksi pukeutunutta Konttori-sarjan Michael Scottia. Keskustellessaan Renfieldin kanssa linnassaan näyttää tämä Dracula siltä, kuin olisi tikahtua johonkin omaan pilaansa. Se on toki tahattomassa komiikassaan viihdyttävää, mutta draama kärsii siitä, kun pahaenteisen verenhimon sijaan kreivi ilmaisee ilmehdinnällään tunnetilaa, jonka vallassa on tätinsä tuolille pierutyynyn asettanut kahdeksanvuotias poika. Kreivin linnassa tapahtuvissa kohtauksissa on heikkoutena myös liian perinpohjainen lavastus, joka riisuu rapistuvat tilat pimeyden mysteereistä ja tekee kuvatilasta lähinnä harmaan. Tässä elokuvassa ei muuten nähdä naurettavia transylvanianvyötiäisiä. Sen sijaan Conde Dráculan castillossa elelee opossumikanta. Oliko rottia vaikeata löytää Los Angelesissa 1930-luvulla, vai mistä syystä Karpaateille on pakko tunkea Uuden Maailman nisäkkäitä?

Tavalliset opossumit osaavat teeskennellä kuollutta; Transylvanian opossumit osaavat teeskennellä epäkuollutta.

Jos Villarías ei olisi niin höpsö vampyyrin roolissa, olisi helppo suositella tätä kerronnallisesti ja elokuvallisesti parempaa versiota varauksetta englanninkielisen Draculan yli. Mutta edes Lugosia hölmömpi päärooli ei muuta sitä tosiasiaa, että Drácula on elokuva, jota katsoo mielellään. Palaan mieluusti sen pariin, ja pidemmästä kestostaan huolimatta sen katsominen on kevyempi, nautinnollisempi ja tiiviimpi kokemus kuin sen kiistatta näkyvämmäksi klassikoksi nousseen Draculan.

Drácula saa asteikolla yhdestä viiteen kolme lepakkoa.


Ensi kerralla siirrymme jatko-osien maailmaan ja pistäydymme katsomassa, miten jakselee Draculan tytär.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti