perjantai 24. lokakuuta 2014

Lesbovampyyrit vie meidän naiset: Draculan tytär (1936)

Kun Universal oli antanut Van Helsingin tuhota Draculan englanniksi ja espanjaksi, oli nähtävästi jatkettava kreivin rintaperillisten parissa. Kauhuelokuvat osoittautuivat vuoden 1931 Draculan ja Frankensteinin vanavedessä tuottoisiksi, ja seurasi liuta uusia filmejä: Muumio (1932), Näkymätön mies (1933) ja ensimmäinen kauhujatko-osa, Frankensteinin morsian (1935) sekä kolme Edgar Allan Poen teoksiin perustuvaa tai ainakin häneltä nimen lainaavaa kauhuelokuvaa (Rue Morguen murhat 1932, Musta kissa 1934, Korppi 1935).

Kesti jälkikäteen arvellen yllättävänkin pitkään saada Draculalle jatko-osa. Kuuden vuoden väliaika johtuu pääosin siitä, että Universalin kilpailija MGM oli ostanut tarinaan ja hahmoihin liittyviä oikeuksia Bram Stokerin leskeltä vuonna 1933, muttei saanut aikaiseksi elokuvatoteutusta peläten Universalin riitauttavan mahdolliset uudet elokuvat, joiden nimissä Dracula esiintyisi. MGM pestasi kauhuelokuviin erikoistuneen käsikirjoittaja John L. Balderstonin laatimaan juonta filmiin, joka perustuisi Stokerin novelliin Draculan vieras, joka lienee itsessään varhainen versio itse epistolaromaanista. Elokuvakäsikirjoitus ei missään vaiheessa muistuttanut tippaakaan ko. kertomuksen tapahtumia, jotka olisivatkin olleet melko lailla toisintoa jo filmatuista versioista. Uudessa juonessa professori Van Helsing matkustaisi Transylvaniaan tuhoamaan Draculan linnaan jääneet kreivin vampyyrimorsiamet, mutta häneltä jäisi huomaamatta vampyyrin tyttären arkku. Tämä tytär seuraisi sitten professoria Englantiin. Varhainen käsikirjoitus sisältää tiettävästi viittauksia Draculan tyttären sadomasokistisiin taipumuksiin, mikä olisi melko varmasti ollut liikaa 1930-luvun sensoreille. Harmi sinänsä, ettei edellä kuvattu elokuva toteutunut tuossa asussaan, sillä juoni vaikuttaa järkevältä ja mielenkiintoiselta.

Sen sijaan Universal päätyi ostamaan MGM:ltä Stokerin kertomuksen oikeudet ja Balderstonin käsikirjoituksen siinä ohessa. Kun vielä Universal kaavaili ohjaajaksi James Whaleä, oli tekeillä ehkä kaikkien aikojen vampyyrifilmiklassikko: Whale on kevyesti taitavin ja nerokkain Universalin klassisten kauhufilmien ohjaajista, ja hänen Frankensteinin morsiamensa on amerikkalaisen fantasiaelokuvan suuria klassikoita. Ikävä kyllä Whale ei innostunut aiheesta, ja lopulta ohjaajaksi pestattiin Lambert Hillyer, joka muistetaan parhaiten ehkä siitä, että hän ohjasi Batmanin ensiesiintymisen valkokankaalla (1943). Lepakkoaiheet (useammassakin mielessä) tuntuvat seuranneen häntä. Draculan tyttärestä oli alun perin määrä tulla suuren budjetin loistokas kauhuproduktio, mutta muutamien epäonnisten hankkeiden vuoksi Universal ajautui juuri tämän filmin kynnyksellä taloudellisiin vaikeuksiin, ja budjettia nipistettiin tuntuvasti. Ikävä kyllä sen myös huomaa, jos vertaa tätä esim. edellisenä vuonna julkaistuun Frankensteinin morsiameen. Filmissä on tylsyyttä ihan riittämiin, joten tämä saa riittää alkuperäjaarittelusta: nyt antaudumme Draculan tyttären (Dracula's Daughter, 1936) pauloihin ja pohdimme, läpäisikö sadomasokistinen aines sittenkin elokuvasensuurin jollain konseptuaalisella tasolla.

Ai niin, nainen ei nähtävästi saa nimeään ylimmäksi 30-luvun Hollywoodissa, vaikka esittäisi jukolauta elokuvan nimihahmoa. Se on aika pelottavaa.
Elokuva on suorimpia mahdollisia jatko-osia: toiminta käynnistyy Carfaxin luostarin kellarista korkeintaan 15 minuuttia siitä, mihin Dracula päättyi. Professori Von Helsing (kyllä, hän on vaihtanut noiden minuuttien aikana nimensä ja ilmeisesti myös kansallisuutensa hollantilaisesta saksalaiseksi; toki häntä esittävä, Draculasta palaava Edward Van Sloan vetää roolin aksentilla, joka on ehdottomasti enemmän saksalainen kuin alankomaalainen) on tuhonnut Draculan puuseipäällä ja ilmeisesti myös tehnyt voitavansa Renfieldin sielun eteen. Kreivin ruumis (haha, miltäs tuntuu olla itse seivästettävänä, Vlad?) nähdään vain muutamissa otoksissa, eikä se muistuta kovin paljon Béla Lugosia, joka sentään vaivautui vierailemaan kuvauksissa. No, ehkä vampyyrit pilaantuvat kuoltuaan nopeasti. Ilmeisesti raunioituneesta luostarista kantautuneet huodot ja helvetilliset kuolinkorinat ovat herättäneet huomiota, sillä kammioon löntystää pikapuoliin kaksi viheliäistä, todella järkyttävää hirviötä.

What's all this 'en?
Kaksi hirmuista cockney-ääliökyttää saapuu pilaamaan lavasteita. He suhtautuvat luonnollisesti hieman epäilevästi Von Helsingiä kohtaan: joku sekavia höpisevä ulkomaalainen tuoreeltaan oudolla tavalla surmatun frakkiasuisen, laatikkoon pakatun herrasmiehen vieressä. Von Helsing tietysti pidätetään, ja tietyllä tasolla tämä on minusta hauskaa. Näin mitä todennäköisimmin vampyyrinmetsästäjälle kävisi (ainakin tämän elokuvan maailmassa, jossa vampyyrit eivät murene tomuksi tms.) juuri tällä tavalla, ja sitten he viettäisivät levollisia vuosia vankimielisairaalassa. Konseptuaalisesti tämä on huvittavaa; sen sijaan poliisipari on kaikkea muuta. Nämä tumpelot sivuhahmot ovat komediaa, joka oudolla tavalla toimii ehkä viidennesteholla siksi, että se epäonnistuu niin surkeasti. Kieroa ja inhottavaa. 
 Von Helsingin oikeusprosessi voisi olla oikeasti kiintoisa aihe sopivalla toteutuksella, mutta tämänkertainen käsikirjoituksemme ei päädy tekemään professorin hahmolla juuri mitään mielenkiintoista.
 
Oh mijn God, dames en heren... köh, siis, oh mein Gott, arfoischa falamiechischtö, ettekö tajua? Jüüri ze, ette hen menechtyi lyötyeni zeipeen henen Herzin lepi, todischtaa henen olefan fampiir!

Von Helsing pelaa korttinsa avoimesti ja kertoo kuulusteluissa Draculan vampirismista ja siitä, että tämä on ollut kuollut jo noin 500 vuotta (obduktion luulisi auttavan tämän seikan varmistamisessa). Hän ei halua puolustusasianajajaa, vaan kutsuu avukseen oppilaansa, tri Jeffrey Garthin (Otto Kruger), joka on Lontoon tunnetuimpia psykiatreja. Arvon professorin asemaa voisi tietysti auttaa se, että koko joukko kunnioitettuja kansalaisia, parantolanjohtaja tri Seward etunenässä, voisivat vahvistaa hänen kertomuksensa. Heitä ei kuitenkaan tässä jatko-osassa nähdä.

Tapaamme Von Helsingin oppilaan, tri Garthin täytekohtauksessa, jossa hän sanailee metsästysretkellä muutamien hyvin epävakuuttavien skottihahmojen kanssa, kunnes saa viestin Von Helsingiltä ja rientää Lontooseen. Tri Garthin rooli ei ole mielenkiintoinen, mutta siihen lisää ärsytystä mukaan täkätty sietämätön sivuhahmo Janet (Marguerite Churchill), joka toimii Garthin ylipukeutuvana sihteerinä (eräät Janetin asukokonaisuuksista kuuluisivat Jay Gatsbyn puutarhajuhliin) ja keskittyy kinastelemaan tohtorin kanssa pikkuasioista ja auttamaan tätä solmukkeiden solmimisessa. 

On vaikeata ottaa vakavasti sankari, joka ei osaa edes solmia itse omaa rusettiaan.
Janet on äärimmäisen vihattava hahmo, jonka äänen kuuleminen aiheuttaa pahoinvointia. Jatkuva kinaaminen miehen ja naisen välillä merkitsee elokuvissa yleensä romanttista komediaa tarkoituksenaan ilmaista kaksikon välillä piilevää attraktiota. Garth ja Janet tuntuvat sen sijaan aidosti inhoavan ja halveksivan toisiaan, mikä kieltämättä vahvistaa huvittavuusaspektia, vaikka heidän sanailunsa ei säkenöi ja useimmat heidän yhteiskohtauksistaan ovat sekä tyhjiä että turhia.

No joo joo, mutta entäs vampyyrit? Eikö tässä pitänyt olla myös joku vielä tuhoamaton verenimijä? Kyllä toki, ja hän onkin filmin parasta antia. Lontoon seurapiireissä liikkuva, makaabereja ja sairaalloisia aiheita elannokseen maalaava kreivitär Marya Zaleska – nimi on puolalainen pikemmin kuin unkarilainen tai transylvanialainen – on Draculan tytär. Vai onko hän? Onko hän edes vampyyri, vai vain vampiristisen obsession vallassa oleva tavallinen ihminen? Joka tapauksessa Gloria Holden tekee roolityön antaumuksella ja persoonallisella otteella, jota muuten ei tästä elokuvasta juuri löydy.

Zaleska ilmaantuu poliisien johtamaan vankilaan, minne Draculan ruumis on tuotu. Paikalle on jätetty yksi poliisi, toinen niistä hirveistä viiden pennin cockney-koomikoista, vahtiin. Tässä asetelmassa ei ole järkeä: miksi poliisit pyörittäisivät vankiloita? Rakennukseen viitataan vankilana, mutta se muistuttaa huonosti varusteltua poliisilaitosta putkineen (putka, ei putki). Miksi ruumiit vietäisiin vankilaan tai putkaan eikä patologille? Kyse ei ole mistään aikasidonnaisesta jutusta, sillä filmin tapahtuma-aikaa on tekniikasta ja autoista päätellen 1930-luku. Mutta ei anneta tämän vaivata, kun viimeinkin pääsemme näkemään Draculan tyttären. Tai ainakin hänen silmänsä.
Tähän mennessä kyseessä voisi olla yksi harvoista yliluonnollisista kauhuelokuvista, jotka läpäisisivät Saudi-Arabian elokuvasensuurin.
Vankila-putka-poliisiasema-lavasteeseen ilmaantuu niqab-tyyppiseen asuun sonnustautunut Zaleska, jolla on hyvin ilmaisuvoimaiset silmät ja hulvattoman iso sormus. Hän haluaa nähdä kreivi Draculan ruumiin, ja hypnotisoi vahtiin jätetyn idioottipoliisin, mikä ei ole tämän henkiset kyvyt huomioon ottaen kummoinenkaan voimainponnistus. Kun muut poliisit palaavat, on Draculan ruumis kadonnut jäljettömiin. Kreivitär Zaleska hävittää Draculan ruumiin polttorituaalilla palvelijansa Sandorin (Irving Pichel) avulla uskoen näin vapautuvansa Draculan "kirouksesta" tai "vallasta". Zaleskan suhdetta Draculaan ei koskaan selvennetä, mikä toki lisää mystistä vaikutelmaa. Draculan polttokohtaus on visuaalisesti parhaita elokuvassa, joka on muutoin hyvin sovinnainen kuvauksellisilta ratkaisuiltaan.

Nähtävästi vampyyrit kykenevät jopa koskemaan risteihin, kunhan vain eivät katso kohti. Allergioita lienee eriasteisia.
Pichelin tulkitsema Sandor on viihdyttävän pahaenteinen hahmo, joka muistuttaa hieman Lugosin Draculaa. Hän ainakaan ei ole vampyyri, mutta janoaa näiden mahdollisuutta elää ikuisesti. Zaleska näkee vampirismin kirouksena ja taakkana, ja haluaa vapautua siitä. Tämä elokuva on varhaisin teos, jossa olen nähnyt vampirismista vapautumisen teemaa käsiteltävän. Itseään vihaava vampyyri toivoo, että Draculan rituaalinen hävittäminen parantaa myös polttohautaajan. Sandor taas yrittää lannistaa kreivittären hyväksymään luontonsa ja tekemään myös palvelijastaan kuolemattoman, tai ainakin hyvin rajallisilla konsteilla tapettavan.


Nyt on kuvattu suurin piirtein kaikki oleelliset henkilöhahmot ja juonen peruselementit. Zaleska hakeutuu Garthin hoitoon, ja filmin keskivaiheilla puhutaan paljon potaskaa psykiatriasta ja tuolloin muodissa olleesta psykoanalyysista. Zaleska vaikuttaa uskovan, että Garthin terapia auttaa häntä, mikä sinänsä herättää mielenkiintoisia kysymyksiä. Ilmaisin jo aiemmin epäilykseni siitä, onko Zaleska vampyyri lainkaan. Hän tosin nukkuu arkussa, on aktiivinen vain pimeään vuorokaudenaikaan ja juo ihmisten verta, mutta instant-hypnoosia ehkä lukuun ottamatta häntä ei nähdä tekemässä mitään yliluonnolliseen viittaavaakaan. Draculassa näimme, että vampyyrikreivi kykenee muuntautumaan lepakoksi yms. kiistattoman yliluonnollista. Jos Zaleska pitää Garthin psykiatriaa vakavasti otettavana apukonstina, viittaisi se siihen, että hänen vampirisminsa on luonteeltaan vain psyykkistä eikä yliluonnollista. (Puolivakavasti käytetty termi on Renfieldin oireyhtymä.)

Nämä arvoitukset tekevät Zaleskan hahmosta niin mielenkiintoisen ja mehukkaan elokuvassa, jossa on luvattoman paljon kuivaa korppujauhoa. Katsojat saavat tietää hänestä ja hänen alkuperästään äärimmäisen vähän, ja Holdenin vetoavan vieraannuttava näyttelytyyli on sukua Béla Lugosille pysytellen tosin camp-asteikon paremman maun päädyssä. Jos elokuva olisi paremmin kirjoitettu, voisi se kuulua kaikkien aikojen kauhuklassikoihin (arvosteluspoileri: se ei mielestäni niihin kuulu).


Nuo pohdinnat jäävät lopulta tietysti katsojan pään sisälle, sillä Garthin suosittama siedätyshoitometodi ei mene ihan putkeen. Kreivitär vetäytyy ateljeehensa maalaamaan, ja Sandor käy noutamassa tälle malliksi nuoren työväenluokkaisen neidon Lontoon kaduilta. Meidän annetaan ymmärtää, että tämä on Zaleskalle ja Sandorille tavanomainen järjestely. Tyttö saatetaan ateljeeseen, ja seuraa elokuvan ehkä kuuluisin ja pahamaineisin kohtaus, jossa on kiistattoman homoeroottinen piilotaso. Sanoinko piilotaso? Tarkoitin taso, tai ehkä pikemminkin mitä ilmiselvin fasaadi, tai muuta vastaavaa. Mallitytön riisuutuessa Zaleska ei pysty pitämään silmiään poissa tämän iholta. Tri Garthin edustama toivo haihtuu kreivittären mielestä, kun himo valtaa hänet saaliin keikistellessä aivan käsien ulottuvilla.

Olisi krusifiksilla töitä.
Sikäli kuin tämä kohtaus kuvaa myös homoseksuaalisuutta, esitetään se vaarallisena ilmiönä, jonka harjoittajien on turvauduttava vilppiin, harhautukseen ja saalistustaktiikoihin. Toisaalta kreivitär Zaleska esitetään kautta filmin ambivalenttina ja traagisena hahmona, joka aivan selvästi on tarkoitettu herättämään yleisössä myös jonkin verran sympatiaa. Hän on yhteiskunnallinen ulkopuolinen, joka haluaa kuitenkin "parantua" tri Garthin eheytysterapiassa. Muistaa pitää sekin, että vampirismi näyttäytyy elokuvassa lopulta niin vahvana voimana, ettei sitä nähtävästi pystytä muuttamaan; sen voi vain tuhota. Queer-näkökulmasta filmi on siis sekä kiintoisa että erittäin synkkä.


Tässä oli uskoakseni oleellinen: jäljelle jää vain vaihtelevan järjettömiä juonenkäänteitä, jokseenkin pitkästyttäviä kohtauksia, jotka eivät onnistu käsittelemään filmin teemoja kunnolla, ja loppuhuipennus, joka jättää äkkinäisyydessään jälkeensä pettymyksen ummehtuneen maun. Filmi on auttamatta liian lyhyt notkuen silti samanaikaisesti turhien kohtausten painolastista. Verrattuna edeltäjäänsä, englanninkieliseen Draculaan, on se sentään teknisellä ja kuvauksellisella tasolla kompetentti, joskin mielikuvitukseton. Suurin osa kohtauksista on hyvin iilmeisissä studiolavasteissa pyöriskelyä. Henkilöhahmot ovat pitkästyttäviä, ärsyttäviä, turhia tai kaikkea kolmea, lukuun ottamatta kreivittärenä erittäin kiehtovan roolisuorituksen tekevää Holdenia ja Sandorina muutaman kerran säväyttävää Picheliä. Elokuvassa on juuri sen verran mystiikkaa ja vetovoimaa, että sen parissa viitsii pysytellä ja kärsiä täytekohtausten vaivat; tosin Holdenin mieleenpainuva arvoituksellisuus saa myös harmittelemaan kahta kauheammin sitä, ettei käsikirjoituksesta ja produktiosta saatu parempaa. Hukattuja ajatuksia ja konsepteja on melkein yhtä paljon kuin typeriä, reikäisiä juonenkäänteitä.


Draculan tytär on minun asteikollani (15) kahden ja puolen lepakon arvoinen.




Seuraavaksi katsomme, paraneeko polvi pojasta. Draculan poika on näet tulossa kylään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti