maanantai 13. lokakuuta 2014

Transylvanian vyötiäiset teatterissa: Universalin "Dracula" (1931)

Lokakuu on Halloween-kuukausi. Tämä hupaisan makaaberi karnevaali on niitä Amerikan-tuliaisia, joista pidän. Juhlakauden kunniaksi teen katsauksen klassisten kauhuelokuvien pariin. Kauhuelokuva ei lajityyppinä ole juurikaan mieleeni. Inhoan erityisesti ärsyttävien yli-ikäisten teinien silpomisfilmejä, joita mahtuu 39 tusinaan. Mutta olen pikkupojasta saakka ollut heikkona vanhoihin, klassisiin ja erittäin camp-henkisiin kauhuelokuviin, joissa riehuvat yliluonnolliset hirviöt: hullujen tiedemiesten ruumiinriekaleista kokoamat elävät luomukset, liirumlaarumin hokemisella herätetyt egyptiläiset vainajat, lykantrooppisista kuukautiskivuista kärsivät piruparat ja frakkeihin pukeutuvat aatelisvampyyrit, joiden aksentti on paksua kuin Transylvanian pörkölt.

Kuuluisimman ja vaikutusvaltaisimman sekä myös ehkä hulvattomimman klassisten yliluonnollista kauhua edustavan elokuvasarjan tuotti 1930–40-luvuilla amerikkalainen Universal-elokuvayhtiö. Universalin kuuluisat kauhuelokuvat eivät nykypäivänä pelota enää kuin korkeintaan alle kymmenvuotiaita lapsia, mutta niiden kulttuurihistoriallinen merkitys on valtaisa. Länsimaisen populaarikulttuurin käsitykset vampyyreista ja ihmissusista ovat väistämättä Universalin kauhuelokuvien kyllästämiä siinä määrin, että niistä ei voi vapautua edes niiden tietoisella rikkomisella. Frankensteinin ja tämän hirviön tarina on populaarissa mielikuvituksessa paljon enemmän velkaa Universalin elokuvasarjalle kuin Mary Shelleyn romaanille. On ehkä nykykatsojalle yksipuolista puhua Universalin elokuvasarjasta pelkkinä kauhuelokuvina. Ne käsittelevät makaabereja ja yliluonnollisia aiheita tavalla, joka ei enää herätä kauhua. Niitä voi olla nykyään hedelmällisempää tarkastella fantasiaelokuvina, esityksinä maailmasta, joka toimii kuten omamme sillä erotuksella, että jotkut yliluonnolliset ilmiöt ovat todellisia.
Monet näistä elokuvista kiellettiin aikanaan Suomessa sillä täydellisen absurdilla perusteella, että ne ovat muka liian pelottavia tai raaistavia. Ikävä kyllä useimpia niistä ei ole Suomessa koskaan nähty valkokankaalla, ja televisioesityksetkin ovat jääneet harvinaisiksi, ja näin ollen nämä kulttuurihistoriallisesti merkittävät klassikot ovat meillä harmillisen tuntemattomia.

Käyn tänä Halloween-kautena läpi Universalin 30- ja 40-lukujen Dracula-elokuvat. Vaikka rakastankin näitä elokuvia, pyrin olemaan niitä kohtaan terveen kriittinen. Jos tuntee kiinnostusta lajityyppiin, muttei ole Universalin klassisia kauhuelokuvia nähnyt, ilmoitan oman makuni nojalla, että kirkkaasti paras ja nautittavin koko yli parinkymmenen elokuvan kauhukaanonissa on vuoden 1935 Frankensteinin morsian (Bride of Frankenstein), vuoden 1931 Frankenstein-elokuvan seuraaja. Se on niitä harvoja tapauksia, joissa jatko-osa ilmiselvästi ylittää alun alkaenkin hyvän alkuperäisteoksen. Frankenstein on hopeasijalla, ja jos haluaa edustavan ja laadukkaan katsauksen siitä, mitä Universalin kauhu parhaimmillaan ja toimivimmillaan on, kannattaa nämä kaksi keskenään jatkuvajuonista filmiä katsoa järjestyksessä peräkkäin. Jos tämä pari yhtään kolahtaa, kannattaa katsoa myös vuoden 1933 Näkymätön mies (The Invisible Man), joka on kahden ensimmäisen Frankenstein-filmin tapaan James Whalen ohjaama kauhucampillä herkutteleva makaaberi liki-ilottelu, vuoden 1932 Muumio (The Mummy), vuoden 1941 Ihmissusi (The Wolf Man) sekä mahdollisesti myös Frankensteinin poika (Son of Frankenstein, 1939). Muut sarjan filmit ovat yleensä vähemmän inspiroituneita jatko-osia ja toisintoja, joissa on silti yleensä jotain hupsua viehätystä.
 
Yksi Draculan elokuvajulisteista vuodelta 1931, mielestäni tehokkain niistä

Nyt kuitenkin siihen elokuvaan, joka aloitti Universalin mittavan rupeaman Hollywoodin epävirallisena kauhuelokuvastudiona. On lievästi erikoista, että Bram Stokerin läpeensä viihdyttävä ja mukaansatempaava kirjemuotoisen kioskikirjallisuuden klassikko joutui odottamaan Hollywood-elokuvasovitusta aina vuoteen 1931 saakka. Neuvostoliitossa ja Unkarissa 1920-luvun alussa kuvatut versiot ovat kadonneet, ja niin oli käydä F. W. Murnaun saksalaiselle mykkäklassikolle Nosferatu (1922) tekijänoikeuskiistan vuoksi. Elokuvahistoriasta ja populaarikulttuurin vampyyreista kiinnostuneille on yhä hämmästyttävän tehokas Nosferatu pakollista katsottavaa. Vasta vuoden 1931 Dracula, (jonka suomenkielinen nimi on typerä Dracula – vanha vampyyri; Stokerin romaanin varhainen suomennos muuten on nimeltään hellyttävä Kammoittava kreivi) toi Stokerin tarinan esiin äänielokuvana. 

Draculan matkan pituus Hollywoodiin on sinänsä outoa, ja vielä oudompaa oli elokuvastudioiden haluttomuus tarttua aiheeseen, jonka takana oli sekä kirjallinen myyntimenestys että suosittu näytelmäversio. Universal-elokuvayhtiön pomo Carl Laemmle Sr. ei pitänyt koko kauhuelokuvien ajatuksesta, ja hänen poikansa Carl Jr:n oli taivuttelemalla taivuteltava isänsä Dracula-hankkeen taakse. Hollywoodissa ei ollut vielä tuotettu avoimen yliluonnollista kauhuelokuvaa; aiemmin oli julkaistu mykkäversiot Leroux'n Oopperan kummituksesta ja Stevensonin Jekyllistä ja Hydesta, mutta elävä ruumis oli silti studiopomojen mielestä hieman liikaa.

Projektiin saatiin Universalilla ohjaajaksi Tod Browning (1880–1962), joka oli näyttänyt kyntensä mykkäelokuvan parissa. Kinematografiksi pestattiin elokuvahistorian legendoihin kuuluva saksalainen Karl Freund (1890–1969), jonka tunnetuin työ on Fritz Langin ohjaama Metropolis (1927). Filmi sai ison budjetin, ja käsikirjoituksen pohjana käytettiin Broadwaylläkin menestynyttä Hamilton Deanin ja John L. Balderstonin näytelmäsovitusta, joka ottaa vapauksia Stokerin romaanin suhteen. Alun perin Draculan rooliin kaavailtiin Oopperan kummituksena ja Mr. Hydena loistanutta Lon Chaney Sr:a, mutta tämän kuoltua vuonna 1930 päädyttiin lopulta Broadway-näytelmässä kreivin roolia esittäneeseen unkarilaissiirtolaiseen Béla Lugosiin (1882–1956). Myös Arbaham Van Helsingin rooliin löytyi näyttelijä näyttämöversiosta: okkultismiin perehtynyttä tiedemiestä samaisessa näytelmäproduktiossa esittänyt Edward Van Sloan (1882–1964). Enempää en halua pitkästyttää lukijoita casting- tai muilla produktioratkaisuilla. Riittäköön se, että uhkayritys oli menestys: Draculasta tuli välittömästi hitti, joka vakuutti studiopomot kauhuelokuvien taloudellisesta potentiaalista.

Jos Draculan elokuvasovituksen viipyminen ja studioiden innottomuus on outoa, niin hämmästyttävää on myös se, miten huonosti tehty tämä klassikkoelokuva onkaan. Kohtaukset alkavat tyhjästä ja loppuvat kesken, ns. juoni on enimmäkseen hämmentävää sekasotkua, oleellisia juonielementtejä ohitetaan maininnalla, kaikkialla on heppoisia tuotantovirheitä, kuten lopputuotteeseen näkyviin päätyneitä kuvauksen apuvälineitä, kuvaus on staattista ja draaman koreografia tumpelomaista. Keskikohta laahaa loputtomiin tolkkua vailla, ja elokuvan lopetus on niin käsittämätön, etten voi uskoa tuotannon hyväksyneen sitä kuin jonain vitsinä. Elokuvan kehno laatu näillä osa-alueilla on yleisesti tunnustettu: osansa saattaa olla masennukseen taipuvaisen ohjaaja Browningin alkoholismilla ja kokemattomuudella äänielokuvan parissa, samoin sillä, että ohjaajan ollessa "estynyt" joutui englantia taitamaton kinematografi Freund toimimaan sijaisohjaajana ja keskittymään liikaa muuhun kuin kuvaukseen. Miksi tämä elokuva sitten edes on klassikko? Pelkkä lajityypin ensiedustajan asema ei yksin riitä pitämään elokuvan mainetta elinvoimaisena. 

Näköalaa Draculan linnasta
Massiivisista puutteistaan ja tuhoisista epäonnistumisistaan huolimatta Draculassa on kosolti viehätystä, jotka tekevät sen katsomisesta vähintään siedettävää. Elokuvan ensimmäiset n. 25 minuuttia, jotka tapahtuvat Transylvaniassa, ovat lajityypin ehdotonta parhaimmistoa. Tämä on äärimmäisen selvästi rajattu ensimmäinen näytös, melkein kuin erillinen pienoiselokuva. Renfield (Dwight Frye) saapuu Borgon solan kautta Draculan linnaan tekemään kiinteistökauppoja kreivin kanssa. Tämä haluaa ostaa Carfaxin vanhan luostarin Lontoosta. Draculan linna on toteutettu tavalla, joka on äärimmäisen mieleenpainuva ja moitteettomuudessaan suurin piirtein täydellinen: koko elokuvan läpeensä paras yksittäinen seikka. Lavastus on erinomainen, ja lisäksi valaistusratkaisu, joka viisaasti jättää suurimman osan näkymästä pimeyden valtaan, luo valloittavan atmosfäärin. Tässä on suuren vampyyriklassikon tunnelmaa. Mukana on ikonista ja kekseliästä kauhukuvastoa: rapistuvaa gotiikkaa, valtaisia hämähäkinseittejä, joista komein hallitsee linnan aulaportaikkoa – mutta myös detaljeja, jotka ovat yksinkertaisesti käsittämättömän outoja ja hämmentäviä joka katsomiskerralla. Kuunaan ei ole käynyt selväksi, miksi Transylvaniassa on vyötiäisiä.

Ehkä ne tulivat kaupan päälle, kun tilasi vampyyrilepakoita Etelä-Amerikasta.
Vielä kahjompaa on, että Dracula ilmeisesti harrastaa mehiläishoitoa... epäkuolleilla mehiläisillä. Koko elokuvan häiritsevimpiin yksityiskohtiin kuuluu lyhyt näkymä vampyyrimehiläisestä nousemassa pikkuruisesta hauta-arkustaan.

Järjetöntä. Kaikki tietävät, että hyttyset ovat ilmeisimpiä vampyyrikandidaatteja hyönteisten joukossa.
Draculan linnassa tapahtuvat kohtaukset toimivat myös siksi, että niissä hyvin rajallinen hahmogalleria on kiehtovan omituisessa interaktiossa. Suurimman osan ajasta kyse on vain Renfieldin ja Draculan syvästi kummallisesta sananvaihdosta, vaikka kreivin morsiametkin näyttäytyvät lyhyesti. Béla Lugosi ei ole hyvä näyttelijä, mutta Draculan roolissa hän on vastustamaton. Tämä elokuva poikkeaa Stokerin kuvauksesta esittäessään kreivin hyvin sliipattuna ja herrasmiesmäisenä ulkomuodoltaan, ei lainkaan vastenmielisenä ilmeisenä ruumiina. Tämä on hyvä ratkaisu, sillä ulkoisesti huoliteltu Dracula tuo hahmoon uskottavampaa seksuaalista vetovoimaa, mikä tekee hänen vaikutusvaltansa naisiin (ja miksei miehiinkin) ymmärrettävämmäksi ja pahaenteisemmäksi. Kontrasti 1920-luvun saksalaiseen Nosferatuun, jossa kreivi Orlok esitetään vastenmielisenä, eläimellis-zombimaisena oliona, on merkittävä. Ilmeisen raatomaisuuden sijasta Lugosi elehtii ja puhuu viipyilevästi, jäykästi ja perverssisti. Hänen aksenttinsa ja artikulaationsa on aseistariisuvan hillitöntä, ja klassista lainattavaa tulee lähes joka kerta, kun hän avaa suunsa. "Listen to dem! Che-eldren ohf the night! --- Vat mjusick dey make!" ja "I never drink... wyyne" ovat ikonisimpia. Lugosilla on tässä elämänsä roolissa camp-arvon lisäksi myös painokasta presenssiä. Hänen ilmeensä ja eleensä ovat paitsi liioiteltuja niin myös aidosti vieraannuttavia, ja hänessä on onnistuneen epämiellyttävää salakavaluutta, jonka alla kuplii eläimellinen verenhimo.

Dwight Fryen Renfield on myös hyvin toimiva hahmo. Transylvaniassa hän on tavallinen jokamies, jonka asemaan yleisö voi samaistua. Dracula kuitenkin tekee Renfieldistä orjansa (kohtaus, jossa Dracula ajaa naisvampyyrinsa pois pyöryneen Renfieldin ääreltä julistaen tämän itselleen kuuluvaksi, ei ole vailla homoeroottisia sävyjä, jos niitä haluaa nähdä), ja filmin loppuosan ajan Fryen maaninen, 110 % antava ylinäytteleminen on tikahduttavan nautinnollista.
Renfield satamassa. I have nothing to declare but my insanity!
Elokuvan taso alkaa luisua kaikilla rintamilla, kun Dracula ja Renfield jättävät Transylvanian taakseen ja suuntaavat kohti verevää Englantia. Laivamatkan kuvamateriaali on ilmiselvästi kannibalisoitu jostain aivan toisesta elokuvasta, eikä se istu kuvanlaatunsa tai nopeutensa puolesta lainkaan Draculan kokonaisuuteen. Tosin näkymä autioituneen, rantaan karahtaneen aluksen ruumaan, jossa mielipuoliseksi hyönteisten, hämähäkkien ja rottien elämänvoimaa janoavaksi ihmisraunioksi muuttunut Renfield hekottelee itsekseen, on filmin mieleenpainuvimpia. Ikävä kyllä Renfieldin hahmolla päädytään tämän jälkeen tekemään erittäin vähän, sillä käsikirjoitus on surkea.

Elokuvan loppuosa tapahtuu lähes kokonaan tri Sewardin (Herbert Bunston) parantolassa Carfax Abbeyn vieressä, ja se on enimmäkseen tylsää ja staattista haahuilua. Keskenään samanlaiset kohtaukset tuntuvat toistuvan loputtomiin, mikä on 75 minuutin pituisessa elokuvassa harvinaista ja joka tapauksessa paha merkki. Seward, Van Helsing ja miniminäyttelijänlahjoilla varustetut ketä kiinnostaa -tyyppiset romanttiset sivuhahmot, joita on näyttelijöineen turha nimetä, sillä heitä on mahdotonta elokuvan nähtyään muistaa, notkuvat Sewardin luona keskustellen oudoista ilmiöistä, ja aina välillä Dracula tai Renfield tulee keskeyttämään heidät jollain geneerisen pahaenteisellä. Draculan ja Van Helsingin sananvaihdot ovat toki mannaa toimivan ylinäyttelemisen alueella. Sen sijaan yritykset tuoda tahallista komediaa filmiin floppaavat sietämättömällä tavalla. Universalin kauhuelokuvien sietämättömimpiin kliseehahmoihin kuuluva henkisesti jälkeenjäänyt cockneytyöläinen kuuluu hoitohenkilökuntaan, ja hän on tarinan todellinen konna, joka käy romahduttamassa kohtauksen toisensa perään.

Van Helsing ja Dracula ylinäyttelemässä toisiaan suohon.
Kuvausratkaisut ja leikkaus ovat uuvuttavaa seurattavaa. Elokuvan jälkipuoliskolla korostuu teatraalisuus, enkä käytä sanaa myönteisessä merkityksessä. Lähikuvia käytetään vähän, kaikki tapahtuu sisällä, ja henkilöiden liikkuminen ja vuorosanat ovat kuin suoraan näyttämöteoksesta. Aivan kuin olisi päätetty vain mennä kameran kanssa eräänä iltana teatteriin ja kuvata näytelmä siellä yhdellä otolla. Teatterin rajoitusten mukainen ratkaisu on sekin, että katsojille mieluummin kerrotaan tapahtumista kuin näytetään niitä. Kyseessä on väärentämätön ja selittelemätön, läpeensä huono elokuvanteko, jossa ei tunnuta ymmärtävän edes elokuvan perusteita. Jopa avainkohtauksessa, jossa Van Helsing ja Dracula uhittelevat toisilleen, kunnes professori torjuu kreivin krusifiksilla, on ohjauksellista kömpelyyttä, ja viittaansa kääriytyvä, paikalta pakeneva vampyyrikreivi valahtaa parodiaksi itsestään.

Elokuvan lopetus on raivostuttavan välinpitämätön ja sekava. Dracula tuhotaan (tietysti uneliaan kameran ulottumattomissa), ja karismaton ensirakastaja pelastaa haukotuttavan neitouhrin. Filmi loppuu siihen, kun Van Helsing käskee näitä poistumaan, sillä hänellä on kuulemma jotain puuhaa. Mitä helvettiä? Kuka lopettaa filmin näin?

Elokuva kärsii jossain määrin myös siitä, että se ilmestyi ennen kuin musiikkia pystyttiin mutkattomasti liittämään äänielokuviin. Musiikkia kuullaan alkutekstien (Tšaikovskin Joutsenlampi, joka on osuvan kaunis ja hyytävä) lisäksi vain kohtauksessa, jossa Dracula käy konserttisalissa, jolloin kuullaan Wagnerin Nürnbergin mestarilaulajien alkusoiton viime tahdit ja Schubertin asianmukaisen aavemaisen Keskeneräisen sinfonian alkusävelet. Minimalistisäveltäjä Philip Glass laati vuonna 1998 Draculaan Universalin pyynnöstä musiikin, ja DVD-julkaisuissa on mahdollista katsoa elokuva sekä alkuperäisversiona että Glassin musiikin kera. Jousikvartetolle sävelletty minimalistinen musiikki tekee elokuvan katsomisesta paljon siedettävämpää ja puhaltaa henkeä erityisesti pitkiin hiljaisiin kohtauksiin, jotka ovat ilmeistä muistumaa mykkäelokuvan toimintatavoista.

Vuoden 1931 Dracula on kiistaton klassikko. Pidän kiistattomana myös sitä, ettei sitä voi parhaalla tahdollakaan kutsua hyväksi elokuvaksi. Ensimmäiset parikymmentä minuuttia ovat mainiot, ja Draculan, Van Helsingin sekä Renfieldin rooleissa on nautittavat näyttelijät, mutta kaikilla muilla osa-alueilla elokuva on vain pitkästyttävä, sekava epäonnistuminen, joka antaa huonon kuvan tekijöidensä ammattitaidosta. Tämän tekeleen suosittelu on hankalaa, mutta elokuvahistoriasta ja populaarista vampyyrimytologiasta kiinnostuneille sekä campin ystäville tätä teatterimaista sählinkiä voi mainostaa. Asteikolla yhdestä viiteen saa vuoden 1931 Dracula minulta kaksi lepakkoa.




Seuraavaksi vuorossa on vuoden 1931 Drácula ¡en español!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti