perjantai 31. lokakuuta 2014

Tri Edelmannin liekehtivä sirkus: Draculan talo (House of Dracula, 1945)

Draculan talo (House of Dracula, 1945) saattaa päätökseen Universal-elokuvastudion klassiseksi mainitun Dracula-sarjan. Vampyyrikreivi esiintyy myös sivuhahmona elokuvassa House of Frankenstein (1944), jossa pääsee tekemään tuskin mitään, ja myös komediassa Bud Abbott and Lou Costello Meet Frankenstein (1948, jossa ei tavata ketään, jonka nimi olisi todella Frankenstein), joka jäi, surullista kyllä, Béla Lugosin toiseksi ja viimeiseksi filmiroolityöksi sinä hahmona, jonka esittäjänä hän on niin kuuluisa. Nuo elokuvat eivät kuitenkaan kuulu Dracula-sarjaan, koska kreiviä ei mainita elokuvan nimessä.

Draculan talon nimi muuten onkin pulmallinen ja hämärä. Sitä edeltäneessä Frankensteinin talossa todella esiintyy Frankensteinin suvulle kuuluva rakennus, mutta vuonna 1945 Dracula on vain puolikutsumattomana vieraana linnamaisessa kartanossa. Jos haluaa nähdä elokuvan, jossa vampyyri asioi kiinteistöbisneksessä, on katsottava alkuperäinen Dracula vuodelta 1931. House of Dracula voisi toki kääntyä myös muotoon Draculan (aatelis)suku, mutta tällä käännösvaihtoehdolla ei ole mitään yhteyttä elokuvan juoneen, tapahtumiin tai yhtään mihinkään.

Tämänkertainen elokuva luetaan ns. monster mash -alalajiin. Vaikkapa hirviöhulabalooksi kääntyvällä termillä tarkoitetaan Universalin 1940-luvulla tehtailemia kauhuelokuvia, joissa esiintyy yhdessä useampia studion aiemmista filmeistä kuuluisista hirviöistä. Ensimmäinen näistä oli vuoden 1943 Frankenstein kohtaa ihmissuden (Frankenstein Meets the Wolf Man, ja tässä jopa tavataan Frankenstein, nimittäin suvun naispuolinen perillinen), ja tämän jälkeen vastaavia tuotettiin lisää entistä väkinäisemmiksi käyvillä käsikirjoituksilla, mikä kertoo siitä, miten loppuun kaluttua tämä kauhufilmisukupolvi alkoi olla. Monster mash -elokuvat markkinoitiin periaatteella jos pidit Draculasta ja Frankensteinin hirviöstä ja ihmissudesta, niin totta kai pidät vielä enemmän elokuvasta, johon on tungettu kaikki kolme. Tämä on toki loogista: minäkin pidän pippuripihvistä, pizzasta ja madekeitosta, joten tietysti pidän kaikkein eniten annoksesta, joka yhdistää ne kaikki. Tuleeko useammasta hirviöstä parempi soppa? Lähdetään illalliselle Draculan talossa.

Jep, 1940-luvun Hollywoodissa "kyttyräselkä" oli legitiimi hirviö.
Tämä elokuva ei ehkä ole laadukas, mutta ainakin se on mielenkiintoisen kummallinen. Jäykäksi kumilepakoksi muuntautunut Dracula saapuu myöhäiseksi vierailijaksi Edelmannin linnaan.
                                        Soppakanuuna
Onneksi ei sentään: kyseessä on maineikas lääkäri ja tiedemies, Visarian pikkukaupungin laitamilla asuva tohtori Franz Edelmann (Onslow Stevens), joka on erikoistunut uraauurtaaviin kokeellisiin hoitoihin. Dracula (John Carradine) esittäytyy ja kertoo saapuneensa kaukaa Transylvaniasta saakka arvon tohtorin pakeille. Vampyyrikreivi etsii parannusta vampirismiinsa saadakseen viimeinkin levätä rauhassa, mutta hänellä saattaa olla myös muita motiiveja Visarian-matkansa taustalla, näiden joukossa päällimmäisenä tri Edelmannin hehkeä sihteeri Miliza (Martha O'Driscoll). Koska vampyyrin on levättävä päivällä kotihautansa mullassa, on Dracula ottanut vapauden jollain konstilla tuoda arkkunsa ja maa-ainesta Transylvaniasta Edelmannin linnan kellariin. 

Lisäksi, tohtori hyvä, minulla on ollut näitä kauheita selkäkipuja...
Tri Edelmann on tiedemies eikä usko yliluonnolliseen, mutta hän ottaa Draculan hoitoonsa peitenimellä paroni Latos. Eipä aikaakaan, kun Edelmann on kreivin näytteitä tutkimalla saanut selville eriskummallisuuksia tämän veressä. Pseudolääketieteellinen bullshitjargon ilmeisesti pyrkii esittämään, että vampirismi on veren välityksellä leviävä sairaus. Dracula pääsee verensiirtoterapiaan: pari kertaa viikossa tri Edelmann luovuttaa kreiville omaa vertaan vampirismin parantamiseksi.

Edelmannista on yhtäkkiä tullut yliluonnollisista vaivoista kärsivien julkkisten suosikkilääkäri, sillä hänen pakeilleen pyrkii myös Larry Talbot (Lon Chaney Jr.), joka haluaa parantua ihmissusikuukautisista, joista on tähän mennessä kärsinyt jo yhdessä hyvässä ja kahdessa keskinkertaisessa elokuvassa. Edelmann selittää putkaan itsensä lukituttaneelle Talbotille, että lykantropia on pelkkä mielen sairaus, kun kuu pilkistää kalterien läpi sisään ja muuttaa potilaan raivoavaksi, karvaiseksi villipedoksi muutamissa sekunneissa. 
 
Tuo alapurenta vaatii pitkän oikomishoidon.

Edelmann ottaa Talbotin hoitoonsa ja modifioi näkemystään: ihmissudeksi muuttuminen johtuukin nyt siitä, että Talbotin kallossa on liikaa tiettyyn aivoalueeseen kohdistuvaa painetta (tämä jättää hämäräksi sen, miksi tällainen oireyhtymä tarttuu pureman kautta). Leikkaus olisi aiemmin ollut mahdoton ajatus, mutta kuinka ollakaan, Edelmann kasvattaa avustajiensa kanssa linnassa harvinaista hometta, josta uutettava aine pehmittää luukudosta väliaikaisesti siten, että se on tuomassa vallankumouksen lääketieteen alalle. Vielä hometta ei vain ole riittävästi kasassa, sillä se kasvaa vain hyvin tarkasti rajatuissa olosuhteissa. Tästä homeesta odottaa parannuskeinoa myös Edelmannin avustaja Nina (Jane Adams), kyttyräselkäinen sairaanhoitaja. Hänet tosiaan luetellaan julisteessa yhtenä elokuvan hirviöistä huolimatta siitä, että hän ei tee mitään hirviömäistä, vaan on itse asiassa koko filmin johdonmukaisimmin hyveellinen hahmo.

Jos haluaa käsityksen siitä, miten viehättävän sekopäisestä ja omituisesta elokuvasta on kyse, kuvaa sitä ehkä seuraava juonenkäänteiden sekamelska: Talbot ei jaksa odottaa sarastavaa parannuskeinoa, vaan yrittää itsemurhaa heittäytymällä kielekkeeltä järveen. Tri Edelmann hankkii kylästä vinssin, jolla hänet lasketaan tutkimaan rantakallion luolia siltä varalta, että Talbot on pelastunut johonkin niistä. Tohtori osuu juuri oikeaan luolaan, missä torjuu aseettomana ihmissuden hyökkäyksen ja löytää noin minuutin sisään (1) Frankensteinin horrostavan hirviön, (2) ihanteelliset olosuhteet suurelle homeviljelmälle ja (3) unohdetun salakäytävän linnansa kellariin. En pysty inhoamaan tätä elokuvaa; se on aivan liian viihdyttävä ja huvittava.

Ai niin, Draculankin piti olla mukana filmissä, joka kantaa hänen nimeään. Elokuvan pahimpia ongelmia on, etteivät hirviöt ole interaktiossa keskenään, ainakaan suorasti. Lisäksi Draculaa nähdään liian vähän. John Carradine ohuine viiksineen on luiseva ja elegantti kreivi, ei mikään Lugosi, mutta aivan käypä Dracula. Hän väijyy yhä Milizaa yrittäen tehdä tästä vampyyrikumppaninsa käyden aiemmista sarjan filmeistä kierrätettyä dialogia. Draculan pirullisuus ei lopu tähän: hän sabotoi Edelmannin veriterapian johtamalla omaa vampyyrinvertaan kelpo tohtorin suoniin. Pian tämän jälkeen Dracula tuhotaan hyvin epätyydyttävällä ja antiklimaktisella tavalla, mutta sen voi melkein antaa anteeksi, kun filmi saa samalla lisää yhä oudompia kierroksia. 

Hmm... oireet: tummien renkaiden ilmaantuminen silmien ympärille, huimaus, protopsykedeeliset elokuvajaksot, voimistuva mollimusiikki, asteittain haihtuva peilikuva, kausittainen mielipuolisuus. Diagnoosi: pähkähullu käsikirjoitus, mahdollisesti Jekyll ja Hyde -plagiaatti.
Draculan saastunut veri näet sekoittaa Edelmannin pään. Hän ei muutu vampyyriksi (vaikka menettääkin peilikuvansa) vaan omaksuu öiseen aikaan (tai milloin käsikirjoitus pitää sitä kätevänä) toisen, pahantahtoisen, pirullisen persoonallisuuden. Kannatan tätä juonenkäännettä innokkaasti. Onslow Stevens tri Edelmannin roolissa on koko elokuvan parasta ainesta, ja hänen suorituksensa Mr. Edelhydena on hykerryttävän hauska ja myös paikoin aidosti pelottava. Kohtaus, jossa hän keskustelee maanisesti ajurinsa kanssa yhä kuumeisemmaksi käyvällä yöratsastuksella, on elokuvan uhkaavimpia, ja sitä seuraa kuvakerronnallisesti tehokas episodi, jossa mielipuoleksi muuttunut tohtori pakenee Visarian pikkukaupungista linnansa suojiin.

Puvustus: Pelastusarmeija
Tri Edelmann (hyvä) tekee voitavansa parantaakseen Talbotin leikkauksella pelätessään aikansa käyvän vähiin: Mr. Edelhyde taas alkaa virvoittaa Frankensteinin hirviötä (Glenn Strange), joka ei ikävä kyllä saa koko elokuvassa mitään mielekästä tekemistä. Visarian huvittava väki pohjustaa loppuhuipennusta saapulla linnan porteille perinteiseen kansantapaan soihtujen, talikoiden ja sekalaisten karttujen kera, eikä filmi jatku hetkeäkään pidempään kuin on välttämätöntä (67 min).

Tämä on omaperäinen ja kajahtanut filmi, jonka katsominen riittävän pitkin väliajoin on vietävän hauska kokemus. Ohjaaja Erle C. Kenton ja käsikirjoittaja Edward T. Lowe Jr. ovat tehneet pidäkkeettömän kummallisen elokuvan, joka on silkkaa yletöntä hupia. Juoni on naurettava, muttei ainakaan tylsä, ja tri Edelmann on Universalin "hulluista" tiedemiehistä kiintoisin (ja huvittavin) sitten vuoden 1939 Frankensteinin pojan. Dracula on kelvollinen antagonisti, ja Larry Talbotin hahmo saa mahdollisuuden nousta antisankaruuden alhosta, joskin Lon Chaney Jr. vaikuttaa välillä hieman leipääntyneeltä tunnetuimpaan rooliinsa. Elokuvan efektit ovat sarjan parhaimmistoa, ja ne ilahduttavat. Frankensteinin hirviön läsnäolo koko filmissä on niin vähäistä ja kaavamaista, että se on helppo jopa unohtaa. En oikein perusta myöhemmistä komediallisista Abbott & Costello -hölmöilyistä, ja siten tämä hörhöilykavalkadi vuodelta 1945 merkitsee minulle jäähyväisiä Universalin klassisille hirviöille camp-hengessä.

Elokuvaa ei voi ottaa vakavasti, mutta sen viihdearvo ja konseptuaalinen omituisuus on niin suurta, että se saa minulta asteikolla yhdestä viiteen kolme (3) lepakkoa. Reilussa kilpailussa se ansaitsisi vain kaksi, mutta absurdin huvittuneessa tilassa olen höveli.


Kokonaisuudessaan Universalin Dracula-sarja on kohtalaisen epätyydyttävä hukattujen mahdollisuuksien kokonaisuus, jossa on silti omat viehätyksensä. Elokuvahistorialliselta kannalta Dracula (1931) on vähintään kertanäkemisen arvoinen, vaikka hyvää elokuvaa siitä ei millään saa. Espanjankielinen Drácula on teknisesti ja draamallisesti paljon pätevämpi elokuva, jonka vampyyri on tosin täysin koominen ilmestys. Draculan tytär on nimihahmoaan lukuun ottamatta turhan haukotuttava. Jos tästä joukosta pitää tosissaan jotain suositella yleisesti, niin Draculan poika on sarjan paras tekele, vaikka kärsiikin epäkarismaattisesta vampyyrista, kun taas Draculan talo on kiehtovan, innostavan pöhkö. 

Jos haluaa vain nähdä hyviä Dracula-filmejä, niin suosittelisin brittiläisen Hammer-yhtiön Dracula-elokuvia. Ne ovat teknisesti parempia, laadukkaampia ja silti hauskoja. Lisäksi ne ovat väreissä, ja verihän on parasta technicolorina. Siltikin kaikkine puutteineen Universalin 30-40-lukujen elokuvasarja on riittävän harvakseltaan katsottuna viehättävä ja paikoin tunnelmallinen. Jos kokee kovin verisen, uudenaikaisemman kauhun desensitisoivaksi tai muutoin epämiellyttäväksi, voi kannattaa palata klassikkojen ja camp-klassikkojen pariin. Nämä eivät enää pelota kuin pieniä lapsia, mutta aihepiiri on makaaberi, ja filmejä voi pitää lajityypiltään myös fantasiana.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti