keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Puolimatkan krouvin pseudohistoriaa

2010-luvun Suomen näkyvimpiä kristillisiä intellektuelleja on eittämättä Tapio Puolimatka, ja kristityt ovat juuri jonkun hänenlaisensa ansainneet. Kavatustieteen alalla, jos silläkään, asiantuntijana toimiva Puolimatka ottaa kaikkein innokkaimmin ja varmimmin kantaa sellaisilla tieteenaloilla, joiden toiminnasta ja perusteista on jatkuvasti osoittanut olevansa niin tietämätön, että asia voisi kieliä jo käsityskyvyn puutteesta. Mutta olisi tylsää selittää tyhmyydellä sitä, mikä selittyy myös ilkeydellä, ja Puolimatkan keskustelunhämäyksissä tavanomaiset harhaanjohtamiset, väärän todistuksen antamiset, väärät lähteistykset, villit ja omapäiset tulkinnat, joita ei kuitenkaan tällaisiksi eksplikoida, sekä suoranaiset valheet ovat vakiokamaa.

Viimeksi professori on vetänyt uusiksi sivilisaatiohistoriaa. Helsingin Sanomain jostain syystä julkaisema yleisönosastokirjoitus "Sukupuolineutraali ajattelu on utopistista" (HS 25.11.2014) väittää, että länsimaisen antiikin kulttuurit tuhoutuivat sukupuolineutraaliin perheajatteluun. Puolimatkan omin sanoin:
"Länsimaiden historiassa perheen biologinen perusta on vastaavalla tavalla hajotettu jo kaksi kertaa aikaisemmin: ensin antiikin Kreikassa ja myöhemmin antiikin Roomassa. Molemmissa tapauksissa tällainen perheen atomisoituminen johti vähitellen korkeakulttuurin rappeutumiseen, koska atomistinen perhe ei lopulta pysty riittävällä tavalla turvaamaan lapsen kehitysedellytyksiä."
Puolimatkan huikeat väitteet ovat epätosia, vääristeleviä eivätkä osoita mitään lähdettä. Hänen esittämänsä käsitys historiasta on valheellinen tavalla, jonka esittäminen on tieteenalan professoriksi itseään tituleeraavalle häpeällistä.

Kautta Juppiterin, kunpa olisimme kuunnelleet kreationistisia helppoheikkejä!
Kreikan tapauksessa Puolimatkan virheiden ja valheiden oikominen on melko yksinkertaista. Helleeninen maailma oli nimenomaisesti sivilisaatio; se ei muodostanut yhtenäistä ja keskitetysti johdettua poliittista kokonaisuutta Rooman valtakunnan tapaan. Jos helleeneillä joskus oli suurvalta-asema, oli sen kesto hyvin lyhytikäinen: Makedonian Aleksanterin valtakunta perustui häikäisevään sotilaalliseen valloitukseen, ja se hajosi heti kuninkaan kuoltua kestettyään joitakin vuosia. Kreikan kaupunkivaltioista ei ollut yhtenäistä vastusta Rooman legioonille, jotka operoivat Kreikassa paljon lähempänä kotiaan kuin Persian suurkuningas eräitä vuosisatoja aiemmin. Tämä on melko yksinkertaista, ja ehkä siis perimmäisiä syitä sille, että Hellas jäi Rooman vallan alle, on etsittävä kreikkalaisten polisten keskinäisestä kilpailusta ja lopulta perimmältään Kreikan haasteellisesta maantieteestä. Perhekäsityksen ja homoseksuaalisuuden kanssa tällä ei vaikuta olevan mitään tekemistä, ja lisäksi ylipäänsä tunnemme kreikkalaisten asenneilmastoa ja yhteiskuntaoloja näiltä alueilta vain muutamasta kaupungista muutamilta ajoilta. Jos haluaa historiasta jotain oppeja Puolimatkan tapaan etsiä, niin voi mainita, että helleenisen klassillisen kulttuurin kirkkaimpana kukoistusaikana Ateenan kulta-aikana homoerotiikka oli kovassa huudossa ja naiset poissa näkyviltä.

Lisäksi Kreikan kulttuuri ei suinkaan romahtanut, päinvastoin. Aleksanterin hajonneessa valtakunnassa syntyi paikallisiin traditioihin valikoiden yhdistyvä hellenistinen kulttuuri (joka oli alkanut kehittyä Anatoliassa ja Levantissa jo aiemmin), ja roomalaiset tykästyivät lopulta kreikkalaiseen kulttuuriin siinä määrin, että omaksuivat helleenien mytologiankin. Jos kreikkalaisen klassillisen korkeakulttuurin traditioiden katkaisemisesta voi jotain yksittäistä tahoa syyttääjos välttämättä haluaa niin kristityt vallanpitäjät ovat keskimääräistä parempi kohde. Kristityt keisarit Theodosius I (347395) ja Justinianus I (n. 482–565) kunnostautuivat osaltaan antiikin kulttuurin romuttamisessa. Kiinni meni Ateenan Akatemia, ja lakkasivat Olympian kisat. Delfoin Apollonin temppelin ja Aleksandrian Serapeionin hävitykseen ei pahemmin puututtu. Kristityt tuntevat molemmat hallitsijat lisänimillä Suuri.

Rooman tapauksessa tilanne on sikäli monimutkaisempi, että Puolimatkan simplistinen esitys vaikuttaa jo pikemminkin tietoisen typerältä kuin vain tietämättömältä.

Ensinnäkin populaari "Rooman valtakunnan tuho" on käsitteenä harhaanjohtava ja ongelmallinen, sillä pikemminkin tapahtui hidas ja vähittäinen hiipumis- ja hajoamisprosessi, joka koski erityisesti valtakunnan läntistä osaa. Populaari ajatus selkeästi rajattavasta, yksittäisenä tapahtumana näyttäytyvästä romahduksesta on virheellinen. Kun Odovakar vuonna 476 syöksi vallasta keisarina esiintyneen Romulus Augustuluksen ja julistautui Italian kuninkaaksi, ei kyseessä ollut tuolloin elossa oleville ihmisille mikään ilmeisen monumentaalinen rajapyykki ja uuden periodin, keskiajan, selkeä alkupiste. Rooma oli ryöstetty ja hävitetty jo moneen kertaan, ja itäinen keisarikunta pysyi vielä vuosisatoja merkittävänä alueellisena vaikuttajana. Ajatus rappiollisista roomalaisista, jotka yksinkertaisesti ryyppäävät ja vulgaariepikuroivat valtakuntansa historian roskatynnyriin, on kieltämättä vetoava ajatus, mutta sen historiallisuus on heikompaa kuin menneiden aikojen sandaalielokuvien tapahtumat. 

Tämä vain mainintana, jotta voin kehua Puolimatkaa edes yhdestä asiasta: hän tunnustaa vastoin ikävän yleistä populaaria käsitystä, että Rooman hajoaminen oli vähitellen etenevä historiallinen prosessi, ei yksittäinen katastrofi. Ikävä kyllä Puolimatka jäljittää vähittäisen prosessin yhteen ainoaan tekijään, joka on alan varsinaisten tutkijoiden keskuudessa korkeintaan perifeerisessä roolissa; alan peruskirjallisuudesta on vaikea löytää yhtään yritystä selittää Rooman romahdusta "perheen atomisoitumisella", jota täytynee pitää Puolimatkan itse keksimänä terminä. On vaikeata tietää, mitä antiikin kulttuurin piirrettä hän tarkoittaa, kun ei kirjoituksessaan vaivaudu tarkentamaan. Ylhäältä johdettuja uudistusmielisten "utopistisisten" visioiden mukaan toteutettuja yhteiskunnallisia perheinstituution yleisiä hajottamisia ei antiikista oikein tunneta. 
Sapfo ei ole vaikuttunut professorin argumenteista.
Utopismin käsite sopii lisäksi hyvin huonosti antiikin käytäntöihin. Antiikin utopistiset yhteisöt olivat syrjäänvetäytyviä ja korostivat pikemminkin yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta luopumista kuin yhteiskunnan uudistamista joidenkin ihanteiden ympärille. Esimerkiksi paljon parjatut, juutalaisten ja kristittyjen tahallaan misrepresentoimat epikurolaiset ovat hyvä esimerkki tällaisesta eristäytyvästä utopismista, joka ei osoita kiinnostusta yhteiskunnan uudelleenmuokkaamiseen. Stoalaisuuskaan ei käy mistään yhteiskuntautopiasta, vaan se on itsehallintaa ja -hillintää, maailman välttämättömyyksien kestämistä korostava oppi, joka tosin kannustaa yhteiskunnalliseen hyvään, muttei esitä mitään konkreettista uudistusohjelmaa vaikkapa modernin kommunismin tapaan. Yhteiskunnallis-kollektiivisesta utopiasta ei antiikista oikeastaan löydy konkreettisia esimerkkejä. Platonin totalitaarinen painajaisvaltio (tunnettu vain nimellä "Valtio") jäi kirjaksi, eikä sitä yrittänyt panna täytäntöön edes se hullu Syrakusan tyranni. Kristityt ovat toki sittemmin ihastuneet Platonin oppeihin, mutta se ehkä selittyy sillä, että juuri heidän keskuudestaan löytyy antiikin maailmassa, tosin aika myöhäisessä vaiheessa, myös utooppista ajattelua. Puolimatkan teesit ovat sekavia, virheellisiä ja anakronistisia.

Rooman valtakunnan hiipumista ja hajoamista on pyritty selittämään monin eri tavoin, ja lienee selvää, että pitkän ja alueellisesti laajalle levittäytyvän historiallisen prosessin selittäminen yhdellä tekijällä on mahdotonta ja lapsellista. Nykyään ei löydä vakavasti otettavaa akateemista antiikin historioitsijaa, joka esittäisi yhden selkeästi rajatun syyn Rooman vähittäiselle romahdukselle.

Puolimatkan simplistinen epäselitys muistuttaa Edward Gibbonin (1737–1794) suurteoksen The History of the Decline and Fall of the Roman Empire (1776–1788) teesiä, jonka mukaan roomalaiset menettivät valtakuntansa ajauduttuaan henkisesti rappiolle. Gibbonin mukaan ennen niin karaistuneet roomalaiset tulivat ylellisen elämän ja kristinuskon(!) myötä heikoiksi ja naismaisiksi. Mutta Gibbonkin on Puolimatkaa perusteellisempi älykkö, ja hän ottaa analyysissään esiin vallan luisumisen germanisoituvan ja gallialaistuvan palkkasoturiluokan haltuun. Gibbonin 1700-lukulainen teos ei tietenkään enää kelpaa lähteeksi Rooman historiasta, vaan pikemminkin oman aikansa kulttuurista ja historiografiasta, mutta se on kirjallisesti korkealuokkaista ja tyylikästä proosaa voittaen tältäkin osin Puolimatkan tekeleet. 

(On toki kiistattomasti totta, että Rooman valtakunnan alamäki kiihtyi aikana, jolloin kristinuskon suosio kasvoi; ja läntisen valtakunnan kuolinkellot jo soivat sen jälkeen, kun kristinuskosta tehtiin valtionuskonto. Jos haluaisi vajota Puolimatkan kanssa samalle tasolle, voisi tästä tarjota haasteena antikristillisen post hoc ergo propter hocin. Puolimatkan tapaiset kristityt saavat minut tosin toivomaan, että Diocletianus olisi aikanaan ollut vieläkin tarmokkaampi, mutta en kehtaisi tiivistää yhtä myöhäisantiikkista tuomiopäiväkulttia valtakunnan hajoamisen syyksi; se olisi epärehellistä.)

Jos on pakko valita yksittäinen tekijä Rooman luisun taustalla, niin se sattuu olemaan eräs niistä, joka Rooman myös nosti: sotilaskulttuuri ja alueellinen laajeneminen. Nämäkin silti liittyvät monisyisiin prosesseihin, jotka eivät etene tasaisella nopeudella.
Suomesta tuskin löytyy ansioituneempaa antiikin kulttuurin ja historian asiantuntijaa kuin klassillisen filologian emeritusprofessori Paavo Castrén. Hänen erikoisalaansa on muuten Rooman sosiaalihistoria sekä valtakunnan alamäen aikaan sijoittuva myöhäisantiikki, joten hän on aihealueelta tulkintoja muodostaessaan paljon varmempi auktoriteetti kuin kasvatustieteilijä, joka on tullut tunnetuimmaksi älykkään suunnittelun pseudotieteen papukaijana. Koska Puolimatka on mitä ilmeisimmin pihalla myös antiikin historiasta ja historiografiasta, voi sitaatiksi riittää alan perusteos, Antiikin käsikirja (Castrén & Pietilä-Castrén, 2000, s. 493). Sen asiantunteva tiivistelmä Rooman historiasta esittää valtakunnan hiipumista seuraavasti: 
"(...)ottopoikakeisarit 100-luvulla jKr. omaksuivat uuden asenteen: he katsoivat olevansa valtakunnan ensimmäisiä palvelijoita, joiden velvollisuutena oli pitää huolta kaikkien kansalaisten hyvinvoinnista [erotuksena eräiden aiempien keisarien mielivaltaisuuteen, jota on kuvattu aiemmassa tekstikappaleessa; toim. huom.]. Tämä tilanne päättyi 100-luvun lopulla sekä hallitsijan kykenemättömyyteen että yhä voimistuvaan paineeseen valtakunnan itä- ja pohjoisrajoilla, joka pakotti pitämään aseissa valtavaa ja kallista armeijaa. Sotaväki alkoi myydä keisarin valtaistuinta eniten tarjoavalle, ja kun useat sotaväenosastot yhtä aikaa valitsivat päälliköitään keisareiksi, syntyi sotilaskeisarien aika, kriisikausi, jota kesti lähes 100 vuotta (193–284) ja joka aiheutti myös valtakunnan taloudellisen romahduksen. Raja-alueita menetettiin, ydinalueetkin kärsivät barbaarien ryöstöretkistä(...)"
Tässä siis eriteltiin syitä Rooman imperiumin luisulle: hallinnon militarisaatio, barbaarikansojen aiheuttama sotilaallinen paine, kasvavat sotilasmenot yhdistyneenä provinssien väheneviin verovirtoihin. Oxford-historioitsija John Roberts (1928–2003), joka on julkaissut erityisesti kriisi- ja murrosaikojen historiaa, nostaa toimittamassaan antiikin historian perusreferenssiteoksessa The Oxford Dictionary of the Classical World (2005, s. 663–665) esiin myös sen, miten imperiumin kriisiytymiseen haetut ratkaisut osaltaan edistivät keskittyneen hallinnon hajoamista: Diocletianuksen tetrarkia osti valtakunnalle lisää aikaa, mutta mutta hajauttaminen ja vastuiden jakaminen myös eriytti provinsseja ja valtakunnan puoliskoja toisistaan entisestään. Sama näkemys korostuu myös Oxfordin historioitsijoiden Simon Price ja Peter Thonemann yleistajuiseksi tarkoitetussa perusteoksessa The Birth of Classical Europe: A History from Troy to Augustine (2010, s. 257330), jossa otetaan esiin myös talousvaikeudet ja imperiumin osien taloudellinen eriytyminen. Tätä voi ehkä kutsua atomisaatioksi, mutta perheyksikön kanssa sillä on perin vähän tekemistä.

Edellä mainitut ovat alan uudenaikaisista, viimeisintä tietoa edustavista ja selkeän yleistajuisista perusteoksista poimittuja näkemyksiä Rooman valtakunnan hajoamisesta, joita esittävät punnitusti alan tunnustetut asiantuntijat ilman erityistä referenssiä mihinkään päivänpolttavaan poliittiseen kiistakysymykseen. Ne ovat monin verroin pätevämpiä, järkevämpiä, perustellumpia ja parempia analyysejä antiikin valtakuntien hiipumisten syistä kuin Puolimatkan asiantuntematon ja perusteeton pelottelu. Professori Puolimatkan olisi syytä hävetä toimintaansa. Hän pystyisi varmasti ilmaisemaan kantansa avioliittolainsäädännöstä ilman pyrkimyksiä hämärtää yleisön käsityksiä historiasta ja historiantutkimuksesta varsinkin, kun hänellä ei tunnu olevan alueella sen paremmin pätevyyttä kuin edes perustietojakaan.

On kiistanalaista, voiko kovin kaukainen historia "opettaa" meille ylipäänsä mitään sellaisessa "näin pitäisi toimia" -mielessä. Kreikkalaisen poliksen ja roomalaisen maailmanvallan yhteiskunnat olivat niin kokonaisvaltaisen erilaisia kuin 21. vuosisadan pohjoismainen yhteiskuntamme, että on vähintäänkin kyseenalaista, voiko jotakin näiden yhteiskuntien yksityiskohtaa mielekkäästi verrata toisiinsa yksittäisten poliittisten, sosiaalisten tai taloudellisten kysymysten kohdalla. Antiikin kreikkalais-roomalaisen sivilisaation oppineimpien edustajien (so. niiden, joiden näkemykset ovat kirjallisina meille säilyneet, tosin ikävän satunnaisesti ja ei-kattavasti, mistä monesta kuuluu kiitos ja ironisempikin "kiitos" molempiin suuntiin menneiden aikojen kristityille) käsitykset oikeudesta, tieteestä, politiikasta, siitä, mikä ja mitä yhteiskunta ylipäänsä on, ja myös ihmisen seksuaalisuudesta, ovat niin perustavilla tavoilla erilaiset, että meidän on vaikeata täysin tavoittaa heidän maailmaansa. Asiaa eivät auta muilta tieteenaloilta väliin tunkevat päsmäröijät, jotka heittävät omia perusteettomia visioitaan muka kiistattomina tosiasioina pyrkimyksenään ilmeisesti vain saada perehtymättömät kuvittelemaan, että heidän ennakkoluuloillaan on jokin arvostettava perusta. Näin toimivat henkilöt ovat halpamaisia, eivätkä he ainakaan edistä tieteellistä näkemystä tai tietämystä näistä asioista. 
Antinoos valona pimeydessä.
Jos kiinnostaa lukea yleisesitys siitä, miten antiikin filosofien ja antiikin kulttuurin sekä yhteiskunnan näkemysten syvempi ymmärtämispyrkimys voi informoida nyky-yhteiskunnan debattia seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden yhteiskunnallisista ulottuvuuksista, tekee professori Juha Sihvola sangen valaisevan erittelyn artikkelissa Antiikin seksuaalietiikka (teoksessa Kajava, Kivistö, Riikonen, Salmenkivi & Sarasti-Wilenius: Kulttuuri antiikin maailmassa, 2009) päätyen siihen, että antiikin ajattelijat osoittavat näkemyksiä, joiden pohjalta on konstruoitavissa argumentteja myös homoeroottisen seksuaalisuuden yhteiskunnallisesti myönteisistä vaikutuksista. Mutta tämä keskustelu lienee Puolimatkan kanssa turhaa, sillä hän on määritellyt jo etukäteen kaiken kristillisen ihmiskuvan ulkopuolisen utopistikseksi (ehkä utopistisin antiikin lähdeteksti muuten on Matt. 57, Vuorisaarnana tunnettu) ja on siis filosofina suurin piirtein yhtä hyvä kuin sivilisaatiohistorioitsijana. 

P.S. Jos muuten tarkastellaan Rooman valtakunnan huippukaudeksi miellettyä aikaa, jolloin imperiumi oli laajimmillaan ja vahvimmillaan sekä kulttuurisesti ja taloudellisesti kukoistava ja enimmäkseen sisäisen rauhan tilassa, voidaan esiin nostaa erityisesti kaksi hallitsijaa: Trajanus (vallassa 98–117, jolloin imperiumi oli alueellisesti laajimmillaan ulottuen Skotlannista Persianlahdelle) ja tämän seuraaja Hadrianus (vallassa 117–138). Heitä pidetään mahtavimpina Rooman viitenä hyvänä keisarina tunnetuista valtiomiehistä. Trajanus oli tunnettu miestenvälisen seksin ystävä, ja Hadrianus otti elämänkumppanikseen Antinoos-nimisen bithynialaisnuorukaisen, jonka korotti postuumisti jumalaksi. Jos siis antiikista haluaa toimivia esimerkkejä hakea, niin Puolimatkan olisi kannattanut viime presidentinvaaleissa äänestää numero kakkosta. Itse en pidä näitä seikkoja välttämättä relevantteina hallinnollisten kykyjen osalta, mutta ei tietysti tällaisten arvostettujen valtioviisaiden ja suurten valloittajien mieltymysten merkitystä heidän menestykselleen sovi väheksyäkään. Ja he toki olivat myös pakanoita. Sikäli vain, että jos on merkittävää mainita vaikka Isaac Newtonin uskonollisia näkemyksiä ja perustella hänen saavutuksiaan siitä kulmasta, niin... Alkukristitythän taas olivat tuomiopäiväkulttilaisia, jotka eivät piitanneet avioliitosta tai lasten hankkimisesta sen kummemmin, koska he vielä ottivat todesta Jeesuksen lupauksen pikaisesta paluusta.

3 kommenttia:

  1. Puolimatkalla tuntuu olevan taipumusta toimintaan jossa hän lukee ideologista lähdettä, ja ottaa tämän luottamansa lähteen lähdeviitteet ikään kuin aineistoksi johon hän itse on tutustunut. Tätä ideologista lähdettä hän ei usein mainitse. Joskaan kyseessä ei yleensä ole ns. plagiointi vaan enemmän jonkinlainen luovan panoksen minimoiminen.

    Strategia onnistuisi jos maailma ei olisi rikkinäinen puhelin -tyylisten ongelmien alla. Eli kukaan ei koskaan vääristelisi tai erehtyisi lähteiden käytössään yhtään ; Siksi esimerkiksi Puolimatkan Pianka -casen ongelmana oli Uncommon Descent jota kautta hän oli varmasti löytänyt ID -fellow Mimsin arvostelun josta koko mylly alun perin lähti liikkeelle.

    Lähteiden mainitsemattomuus on jännittävää juuri niissä joissa ei mainita mitään lähteitä. Esimerkiksi tämä Puolimatkan kirjoitus on esimerkkejä myöten sellaisia että on selvää että on ahkerasti ja tuoreesti luettu Carle Zimmermania. Nuo esimerkit ovat suoraan Zimmermanin esseekirjoituksista. Innokkaimmat voivat tutustua Zimmermanin pääteokseen "Family and civilization". Vuodelta 1945. Eli todella tuoretta materiaalia on tarjolla.

    VastaaPoista
  2. Utopia -argumentointiin saadaan ymmärrettävyyttä siitä että utopiahan on kommunisteille tärkeä asia. On hieman dikotomista ajatella että "jos kommunistit ovat utoopikkoja ja me vastustamme heitä, emme edusta tätä ja voimme pitää topisteja haihattelijoina."

    Tapio Puolimatkan kannattaisikin kenties muistaa sarkasmi/vitsi jolla erottaa konservatiivin utoopikosta : Konservatiivien sadut alkavat "olipa kerran" ja utoopikkojen "kerran tulee olemaan". Kristinuskossa on molempia puolia, historiaanojaava ja tulevaan tähtäävä.

    Mutta Puolimatkan oma liike, ID, on nimenomaan utooppinen järjestelmä jossa ajatellaan että vallitseva norsunluutiede romahtaa norsunluutornistaan. Puolimatka ehdottelee muutoksia keskustelukulttuuriin ja tieteeseen esittäen että nämä ovat kaikille parhaaksi.

    Tosin kun muistetaan ID:n ja Wedge -dokumentin yhteys on syytä huomata että (a) kyseessä on taantumuksellinen utopia. (Joka on de facto teokratia joskaan ei välttämättä by definition teokraatia). (b) Kyseessä ei oikeastaan ole utopia vaan dystopia. Koska. No, Tapio Puolimatkan aatetoverit valtakunnan etiikan ytimessä eivät lupaa juuri mitään tämän parempaa.

    VastaaPoista
  3. Suuret kiitokset, tämä selventää prof. Puolimatkan näkemystä ainakin jonkin verran. Nopean selvityksen jälkeen näyttää tosiaan siltä, että hänen teesinsä perustuvat prof. Zimmermanin teokseen "Family and Civilization" n. 70 vuoden takaa. En ymmärrä, miksi Puolimatka ei voi suoraan viitata siihen; hänen tulisi tutkijana ja tieteentekijänä ymmärtää tällaisten asioiden merkitys myös yleisönosaston kaltaisella forumilla. Edelleen jää vaikeaksi selvittää, mitkä osat Puolimatkan teeseistä ovat suoraan Z:lta ja miten uskollisesti tulkittuina, ja mitkä taas hänen omia päätelmiään niiden pohjalta. Epäselväksi jää myös, miten paljon Z. pyrkii tuomaan teesejään nykypäivään tai siis sinne 1940-luvulle. Tämän päivän HS muuten julkaisee paljon minua pätevämmän tahon vastineen Puolimatkalle (Ville Vuolanto: "Antiikin Roomassa sukupuoliroolit olivat selkeitä", HS 27.11.2014). Jotain Zimmermanin teesien todistusvoimasta ja ainakin nykyisestä arvostuksesta kertonee se, ettei antiikintutkija ja lapsuuden historiaan erikoistunut dosentti Vuolantokaan ole niistä kuullut, vaan tekee tavallani Gibbon-vertauksen. Zimmermaniin ei paljon nykyisessä antiikintutkimuksessa viitata. Puolimatkaa paremmaksi ja paljon hauskemmaksi muuten panee päivän lehdessä kunnallisneuvos (siis näitä ostettavia titteleitä sellaisenkipeille) R. Sirén, jonka mukaan samaa sukupuolta olevat eivät voi solmia keskenään avioliittoa, koska merkittäviksi katsotut rakennukset suojellaan kaavoituksella ja erikoislainsäädännöllä. Lisää lehdistökatsausta: dosentti, pastori Pekka Rahkila valehtelee, että lain muuttuessa "perinteisen avioliiton kannattajista tulisi suvaitsemattomia lain rikkojia" (TS 27.11.2014). Tai ehkei valehtele, voi vain olla, ettei hän oikeasti tajua juridiikasta mitään.

    VastaaPoista