tiistai 30. joulukuuta 2014

Kansallissymboliarvostelu: Itävalta

Kansallissymboliarvostelusarjassa päästään tänään tarkastelemaan sangen vanhaa alkuperää olevia tunnuksia, kun vuoroon pääsee Itävallan tasavalta. Itävallan rajakreivikunta (Marchia Orientalis, Östliche Mark, Ostarrîchi, Ostmark) muodostettiin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan Unkarin-vastaiselle rajalle Baijerin herttuan alaisuuteen vuonna 976. Frankenilaislähtöiset Babenbergit, jotka hallitsivat maakuntaa Baijerin alaisuudessa vuoteen 1156, jolloin keisari korotti heidät Itävallan herttuoiksi. Itävalta nostettiin näin rajamaan asemasta valtioksi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan yhteyteen. Itävalta on valtiona siis sattumoisin syntynyt piispa Henrikin legendaarisen Suomen-matkan aikoihin.

Vuonna 1276 Itävalta siirtyi Aargausta (nyk. Sveitsissä) peräisin olevan Habsburgin dynastian hallintaan, kun roomalaisten kuningas (mikä tarkoittaa, että hän hallitsi Saksassa, tietystikin) Rudolf I teki pojastaan Itävallan herttuan. Habsburgit pitivät Itävallan hallussaan vuoteen 1918 saakka, ja (enimmäkseen) Itävallasta käsin Habsburgit pysyttelivät myös Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan kruunussa yhtäjaksoisesti 1438–1740 palatakseen vielä keisarilliselle valtaistuimelle lothringeniläisen sukuhaaran kautta vuodesta 1745 vuoteen 1806, jolloin keisarikunta lakkautettiin. 

Itävalta oli tällä välin kokenut muutoksia asemassaan: se oli vuonna 1457 korotettu arkkiherttuakunnaksi (arkkiherttua on hienompi kuin pelkkä herttua siinä missä arkkipiispa on pahaista piispaa fiinimpi). Vuonna 1804 Itävallan arkkiherttuana sekä Böömin, Unkarin ja Kroatian kuninkaana toiminut Frans II korotti Itävallan keisarikunnaksi vastineena Napoleonin ambitioille. Ja sehän toimi, siinä missä Napoleon oli pelkkä ranskalaisten keisari, oli Frans sekä Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan että Itävallan keisari – historian ainoa kaksinkertainen keisari. Sitä riemua ei tosin pitkään riittänyt, sillä Ranskan armeija murskasi Itävallan ja Venäjän armeijat Austerlitzissa 1806, minkä jälkeen Fransin oli pakko lakkauttaa Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta. Tämän jälkeen hänelle jäi enää yksinkertainen keisarius, mutta sentään vielä kolme kuninkuutta.

Vuonna 1868 muodostettiin Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia, mikä vahvisti Unkarin itsellistä asemaa valtakunnan sisällä. Ratkaisu auttoi valjastamaan voimistuvat nationalistiset liikkeet osittain ja hetkeksi valtakunnan säilyttämisen asialle, mutta lopulta Itävalta-Unkari hajosi ensimmäisessä maailmansodassa kärsimänsä tappion yhteydessä vuonna 1918 useiksi vaihtelevan vakaiksi kansallisvaltioiksi. Habsburgien merkitys Itävallalle on täysin oleellinen, minkä huomaa jo siitä, että heidän poistuessaan näyttämöltä keisarikunta hajosi ja koko Itävallan käsite ja identiteetti olivat kyseenalaisia ilman heitä. Itävallan tasavallan itsenäisyys ei ollut kovin suuressa suosiossa itävaltalaisten keskuudessa, ja tätä taustaa vasten Saksan oli melko vaivatonta sulauttaa se itseensä vuonna 1938 pitkän epävakauden jälkeen.

Toisen maailmansodan jälkeen Itävalta vakiintui lopullisesti itsenäiseksi valtioksi Itävallan valtiosopimuksen ja YK-jäsenyyden myötä 1955. Sodanjälkeisenä aikana erillisen itävaltalaisuuden korostaminen, jota aiemmin ei juuri harjoitettu, nousi suosioon, kun sattuneista syistä maa halusi nyt erottautua kovasti Saksasta. 

Itävallan monien vaiheiden läpi on sydänkeskiajalta saakka säilynyt oleellisesti sama punavalkea tunnus, joka hallitsee maan nykyistäkin lippua.


Itävallan lippu, joka on vahvistettu lailla 1918, on ollut käytössä virallisena tunnuksena ainakin 1200-luvun ensimmäiseltä puoliskolta alkaen. Perimätiedon mukaan Itävallan Babenberg-herttua Leopold V Hyveellinen (1157–1194) keksi tunnuksen osallistuttuaan kolmannella ristiretkellä Akkon piiritykseen 118090-lukujen taitteessa. Ankaran saraseeninlahtauksen jäljiltä oli Leopoldin valkea päällystakki verestä aivan punainen paitsi leveän vyön kohdalla olleelta alueelta, jolla se oli säilynyt valkeana. Leopold ja hänen kumppaninsa olivat niin vaikuttuneita tästä näystä, että herttua päätti ottaa tunnuksekseen valkean raidan punaisessa kentässä.

Leopold V kuvattuna Klosterneuburgin luostarin koristemaalauksissa 1400-luvun lopulla, siis n. 300 vuotta kuolemansa jälkeen.
Herttua Leopold V:een liitetty legenda Itävallan tunnuksen alkuperästä on joka tavalla graafisena tarinana vetoava, mutta varsin epäluotettava. Sitä tiedetään ensi kertaa kerrotun yli puoli vuosisataa Akkon piirityksen jälkeen, ja lisäksi olisi erittäin epätodennäköistä, että nestettä imevän tekstiilin peitetty osa säilyisi verikylvyssä puhtaana. Babenbergit sitä paitsi käyttivät jo 1100-luvun alussa heraldisena tunnuksenaan kolmiraitaista kilpeä, jossa hopeista (maallikolle valkeaa) hirttä reunustaa punainen kenttä ylä- ja alapuolelta. Tämän tunnuksen alkuperästä ei ole varmuutta, mutta oletettavaa on, että Babenbergien dynastinen tunnus on vähitellen yhdistetty heidän hallitsemaansa poliittis-alueelliseen kokonaisuuteen. Itävallan herttua Fredrik II Sotaisa (1211–1246) otti valtaan noustessaan vuonna 1230 käyttöön virallisesti itseensä ja asemaansa Itävallan herttuana yhdistyvän puna-valkea-punaisen vaakunan, joka esiintyy todistettavasti ensi kerran samana vuonna Lilienfeldin luostarin asiakirjoissa.

Ei ole varmuutta siitä, milloin vaakunasta muokattiin lippu; todennäköisesti vaakunan värejä on ensin käytetty erilaisissa viireissä ja standaareissa. Dokumentaatiota on yllättävän vähän, mutta hyvin todennäköisesti samalla heraldisella aiheella on tehty liehutettavia tunnuksia, jotka eivät kuitenkaan ole olleet modernin valtiolipun kaltaisen kansallistunnuksen asemassa. Joka tapauksessa värit vakiintuivat Itävallan tunnukseksi niin, että ne jäivät maan symboliksi myös Babenbergien väistyttyä Itävallan johdosta. Itävallan Habsburgit ottivat 1500-luvulla tunnuksekseen Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan väreistä johdetun musta-kultaisen viirin/lipun, jolla oli Itävallassa virallinen ja kansallinen, joskin läheisesti juuri monarkiaan liittyvä asema 1700-luvun alusta alkaen: 



Habsburgien musta-kultaista tunnusta liehutettiin virallisissa yhteyksissä Itävallan Unkarin ulkopuolisilla alueilla. Vuonna 1868 muodostettu Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia otti käyttöön uuden kansallislipun, jossa Itävallan vanha heraldinen tunnus sai veksillologisen ilmiasun, todennäköisesti siksi, että se sopi näin paremmin yhteen Unkarin trikolorin kanssa:



Itävalta-Unkarin lippua käytettiin jonkin verran, mutta valtakunnan sisällä se ei ollut kovin ahkerassa liehutuksessa. Unkarissa käytettiin Unkarin lippua, ja sen ulkopuolelle jäävässä ns. Cisleithaniassa Habsburg-monarkian lippua sekä tietysti alueellisia lippuja. Kansainvälisesti yllä oleva erikoinen kaksoislippu toimi Itävalta-Unkarin pääasiallisena tunnuksena. Lipun itävaltalainen osa oli ollut jo 1700-luvun lopulta saakka käytössä Itävallan keisarillisen laivaston lippuna:


Itävallan nykyinen lippu, jolla on ollut virallinen asema vuodesta 1918, on kiistatta perinteikäs ja arvokas tunnus, mutta sen yksinkertaisuus valahtaa latteuden ja ikävystyttävyyden puolelle. Ymmärrän hyvin, ettei kunniakkaasti palvellutta sommitelmaa haluta vaihtaa, mutta mielikuvituksesta tai luovuudesta se ei pisteitä saa. Parasta, mitä siitä voi sanoa, on että se on graafisesti erittäin selkeä ja helposti tunnistettava. Arvosana: 6-


Itävallan punavalkean vaakunan alkuperää tulikin jo edellisessä osiossa käytyä läpi siten, ettei siihen ole tarvetta nyt lähemmin puuttua. Tosin on syytä muistuttaa, että Itävallan nykyisessä heraldisessa tunnuksessa työkaluja heristävä kotka vie kaiken huomion itse vaakunakilveltä, joka on tunnuksen vähiten huomiota herättävä yksityiskohta:


Itävallan herttuakunta käytti tällaista vaakunaa 1100-luvulla, ja tunnuksen epäselvästä alkuperästä on jo edellä kirjoitettukin. Musta kotka taas on mitä ilmeisimmin nykyiseen tunnukseen päätynyt muistumana Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan kotkasta, jonka käytön Habsburgit omaksuivat. Vuodesta 1815 vuoteen 1867 Itävallan keisarikunnan heraldinen tunnus näytti tältä:


Lakkautetun Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan mustan kaksoiskotkan jäljitelmä kantaa rinnassaan Habsburg-Lothringenin vaakunaa, josta keskeltä voi erottaa kaistaleen Itävallan heraldista tunnusta. Keisarillinen regalia, jota voi yhä käydä katsomassa Wienin Hofburgissa, on hyvin esillä, samoin Kultaisen taljan ritarikunnan suurmestarin käädyt.

Vuonna 1868 muodostettu Itävalta-Unkari  sai entistäkin komeamman valtakunnanvaakunan, jossa kotkan siipien ja pyrstön suojiin on sijoitettu valtakunnan eri osien vaakunat. Kotkan (omasta) oikeasta siivestä vastapäivään: Unkari, Galitsia-Lodomeria, Itävallan arkkiherttuakunta, Salzburg, Steiermark, Tiroli, Krain (Krajnska), Määri-Sleesia, Transylvania, Illyria, Böömi. 

Edeltävät kaksi tapausta ovat suuria valtakunnanvaakunoita. Itävalta-Unkarin pienempi valtakunnanvaakuna näytti tältä:
Sinusta, lukijasta, katsoen vasemmalla puolella on valtakunnan itävaltalaisen (ei-unkarilaisen) osan eli ns. Cisleithanian heraldinen tunnuksisto mustakultaisene aarnikotkakannattajineen ja keisarinrkuunuineen, oikealla taas enkelin kannattama Unkarin kuningaskunnan vaakuna, jonka päällä komeilee Pyhän Tapanin kruunu. Keskellä pienimpänä erillisenä kilpenään killuu Habsburg-Lothringenin dynastinen vaakuna. Itse Cisleithanian pieni valtakunnanvaakuna oli vailla Unkarin tunnuksia ja Habsburg-Lohengrinin kilpeä, ja sillä oli symmetriset vaakunankannattajat, Habsburgien väreihin sonnustautuneet aarnikotkat:

Itävalta-Unkari hajosi syksyllä 1918, kun liberaalit, ympärysvalloille myönteiset nationalistit ottivat varsin verettömästi vallan eri puolilla valtakuntaa. Keisari Kaarle I (Unkarin kuninkaana Kaarle IV) yritti vielä lokakuun puolivälissä uudistaa rajusti valtakuntansa hallintoa ja teki ympärysvalloille rauhantarjouksen pyrkimyksenään pelastaa kruununsa, mutta se oli liian myöhäistä. Lokakuun viimeisenä päivänä Unkarin pääministeri purki muodollisesti Itävallan ja Unkarin personaaliunionin, minkä seurauksena Unkarin kuningaskunta käytännössä itsenäistyi ja erosi valtioliitosta. Cisleithaniassa tasavaltalaiset nationalistit hallitsivat Itävallan valtioneuvostoa, joka valitsi lokakuun lopussa Saksalaisen Itävallan (Republik Deutsch-Österreich) ensimmäiseksi kansleriksi tri Karl Rennerin, joka 31.10.1918 julkaisi Itävallan uuden, tasavaltalaisen heraldisen tunnuksen:



Tämä vaakunatunnus jäi hyvin lyhytikäiseksi. Kultaiset viljantähkät edustavat maanviljelystä, musta linnantorni porvaristoa ja punaiset vasarat työläisiä. Värit ovat Saksan tasavaltalaiset tunnusvärit musta, punainen ja kulta, mikä kuvaa Saksalaisen Itävallan kaipuuta Saksan yhteyteen. Tämä tavoitehan torpattiin Versailles'ssa. Kun tämä oli vuonna 1919 käynyt selväksi, suunniteltiin Itävallalle uusi heraldinen tunnus. Habsburg-vaakunoista tuttu musta kotka teki paluun, mutta tällä kertaa yksipäisenä ja tasavaltalaiseen makuun sopivan muurikruunun koristamana:


Itävallan ensimmäinen tasavalta käytti tätä kotkaa tunnuksenaan vuodet 1919–1934. Kotka edustaa Itävallan itsenäisyyttä, ja vanha punavalkea tunnus teki paluun. Maanviljelijät ja työläiset ovat edelleen edustettuina ainutlaatuisessa ei-sosialistisen maan sirppi–vasara-yhdistelmätunnuksessa. Porvaristoa edustaa muurikruunu; linnat, tornit ja muurit ovat vanhastaan kaupunkeihin keskittyneen porvariston symboleja. Tämä tunnus eroaa Itävallan nykyisestä vaakunasta vain siten, että nykyään Itävallan kotkan koivissa on rikotut kahleet symboloimassa Itävallan vapautumista ja uutta suvereniteettia toisen maailmansodan jälkeen.

Sen tunnustaminen ja muistaminen jäi tosin kylmän sodan maailmassa Itävallassa melko vähäiseksi, että Hitler ei suinkaan kaapannut valtaansa mitään demokraattista alppitasavaltaa, vaan fasistisen, joskin natseihin torjuvasti suhtautuvan, valtion. Kansleri Engelbert Dollfuss kaappasi vallan vuonna 1933, ja seuraavana vuonna julistettiin uusi Itävallan liittovaltio, joka noudatti fasistista, korporatiivista, antiekspansionistista ja voimakkaan katolista politiikkaa. Natsit murhasivat Dollfussin samana vuonna, mutta seuraaja Kurt Schuschnigg jatkoi austrofasistista hallintoa aina siihen asti, kunnes Saksa vuonna 1938 kaappasi Itävallan. Vuosina 1934–38 austrofasistinen Itävallan liittovaltio käytti kaksoiskotkatunnusta, jonka tarkasta symboliikasta on vaikeata saada selkoa:



Jos arvata pitää, niin kaksoiskotkan palauttaminen saattaisi liittyä Habsburg-monarkian katolisen luonteen ja perinnön korostamiseen: kaikenlaiset kruunut ja muu regalia loistavat tunnuksessa poissaolollaan, ja austrofasismi oli muutenkin korostetun tasavaltalainen ideologia.
Vuonna 1938 Itävallasta tehtiin Ostmark-nimisenä kiinteä osa Saksan valtakuntaa, ja oman lipun sekä vaakunan käyttö kiellettiin.

Palautetaan vielä arvostelua varten mieleen, miltä nykyinen, vuodesta 1946 edustustehtävissä toiminut Österreichischer Adler näyttää:

Itävallan heraldinen tunnus on kiistatta tehokas ja vaikuttava näky. Tähän raskaasti aseistautuneeseen, solakkaan ja tuimaan petolintuun verrattuna Saksan liittotasavallan (sen toisen mustaa kotkaa vaakunassaan pitävän eurooppalaisen valtion) tunnus on hyvinkin sovinnollisen oloinen. Itse vaakunakilpi onkin niin simppeli, että se kaipaa ympärilleen hieman krumeluuria, jota löytyy mm. kotkan viehättävän monimutkaisesta, mutta symmetrisestä pyrstöstä. Kyllä tätä kelpaa passin kanteen painaa. Ehkä lopputulos olisi parempi, jos linnun koivet olisivat vailla työkaluja ja kahleita, muttei tätä tyylikästä ja vanhahtavaa tunnusta voi paljosta moittia. Arvosana: 9


Itävallan kansallishymni on vuodesta 1947 ollut Land der Berge, Land am Strome eli Vuorten maa, maa virtojen varrella. Kansallislaulujen sarjassa on sillä varsin ainutlaatuisen nimekäs säveltäjä: melodia on pantu W. A. Mozartin nimiin. Mozartin viimeinen täydellinen sävellys, 5.12.1791 valmistuneen Vapaamuurarikantaatin (K.623) osa Laßt uns mit geschlungen Händen, valittiin toisen maailmansodan jälkeen Itävallan uudeksi musiikilliseksi valtiotunnukseksi. Valitettavasti kappale ei liene kuitenkaan Mozartin käsialaa (ja jos olisikin, olisi se hänen tuotantonsa vähäisimpiä osasia), vaan sen on ilmeisesti säveltänyt joku Johann Baptist Holzer -niminen tyyppi joka oli aikoinaan (1753–1818) Wienin suosituimpia Singspiel-säveltäjiä. 

Kansallislaulun sanoista vastaa Paula von Preradović (1887–1951), ja ne ovat... kökköä kitschiä. 
Land der Berge, Land am Strome,
Land der Äcker, Land der Dome,
Land der Hämmer, zukunftsreich!
Heimat bist du großer Söhne,
Volk, begnadet für das Schöne,
Vielgerühmtes Österreich,
Vielgerühmtes Österreich!
Peltoja, vasaroita, tuomiokirkkoja, suurmiehiä. Tämä on niin tökeröä, että runosta loihdittiin välittömästi lukemattomia parodioita, joissa ylistettiin herneitä, papuja, mustaa pörssiä ja kaikenlaista banaalia. Preradovićin loru aiheuttaa myötähäpeää, eikä siksi kenellekään tullut edes tunnontuskia siitä, kun tätä kökkötraktorilyriikkaa muutettiin vuonna 2012 siten, että nykyään ensimmäisen säkeistön neljäs säe kuuluu Heimat großer Tochter und Söhne, jossa saatiin myös naiset mukaan. Itse en haluaisi välttämättä olla edustettuna näin huonon ja nolon runouden parissa.

Hölmön sanoituksen lisäksi pseudomozartiaaninen sävellyskin on hieman vaisu. Sen pystyy juuri ja juuri muistamaan, ja jonkinlaisena raukeana Lied-lajityypin edustajana tai tylsän saksalaisen kantaatin (onko niitä muunkinlaisia?) osana se voisikin olla paikallaan. Kansallislauluna se on hieman turhankin levollinen ja pitkäpiimäinen, vaikka rauhallinen tunnelma miellyttävä onkin. Arvosana: 6½ Hei kaikki annoin juuri Mozartin nimissä kulkevalle sävellykselle huonot arvostelut.

Itävallalla on ollut aiemmin muitakin kansallislauluja, jotka esittelen vielä lyhyesti. 


Mozartin luokkaa musiikkiauktoriteettina on Joseph Haydn, joka innostui Englannissa konserttimatkoilla vieraillessaan God Save the Kingistä siinä määrin, että ehdotti Wieniin palattuaan vuonna 1797 keisarilliselle kirjastonhoitajalle Gottfried van Swietenille, että heidänkin pitäisi saada oma hallitsijaa kunnioittava, isänmaallinen laulu, joka sopisi myös kansan suuhun. Van Swieten otti yhteyttä runoilija Lorenz Leopold Haschkaan, joka runoili nopeassa aikataulussa sanat. Gott erhalte Franz den Kaiser eli Jumala pelastakoon keisari Fransin sai ensiesityksensä keisari Frans II:n (tuolloin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsija; hän julistautui vasta myöhemmin Itävallan keisariksi järjestysluvulla I) syntymäpäiväjuhlallisuuksissa 12.2.1797, ja siitä tuli välittömästi suosittu. Laulu saavutti Itävallassa epävirallisen kansallislaulun aseman, ja Haydn itse oli siitä erittäin ylpeä lukien sen parhaimpien sävellystensä joukkoon – ja tämä mies suurin piirtein kehitti koko sinfonian ja jousikvarteton lajityypit. Melodia muodostui niin suosituksi, että se kaapattiin Itävallalta: 1800-luvulla Saksan liberaalit nationalistit laativat sävelmään omat sanansa, ja se päätyi Weimarin tasavallan sekä nykyisen Saksan liittotasavallan kansallislauluksi.


Vuonna 1920 Itävallan tasavalta sai ensimmäisen virallisen kansallislaulunsa. Deutsch-Österreich, du herrliches Land eli Saksalainen Itävalta, sa ihana maa. Sanat laati itse kansleri Karl Renner, jolta ei ainakaan itseluottamusta puuttunut. Tulos on hillittömän mahtipontinen ja huvittava wir lieben dich -huutoineen ja... ja, tällaisine konstruktioineen:
Seelen, die gleich wie Berge beständig,
Sinne, die gleich wie Wasser lebendig,
Herzen so sonnig, mitteilsamer Gunst,
Schaffen sich selber ihr Glück, ihre Kunst.
Sävelmä on postwagnerilaisen oopperasäveltäjä Wilhelm Kienzlin (1857–1941) tekosia, ja se kuulostaa erittäin stereotyyppiseltä marssityyliseltä kansallislaululta Mitteleuropa-alueelta; sitä voisi pitää jopa jonkinlaisena alan prototyyppinä. Tämä hyvin keskinkertainen kappale kesti Itävallan tunnuksena vajaan vuosikymmenen. Vuonna 1929 se korvattiin uudella laululla. Tai vanhalla.


Sei gesegnet ohne Ende eli Ollos loputtoman siunattu on paluu Haydnin sävelmään, joka oli tuolloin toiminut jo seitsemän vuotta Saksan kansallislauluna. Uudet sanat oli laatinut jo vuonna 1920 pappi Ottokar Kernstock (1848–1928), jonka mukaan tämä laulu tunnetaan myös Kernstock-hymninä. Sävelmä on tietysti moitteeton, mutta sanat jäävät ehkä taas kerran hieman korkeimmista lyyrisimmistä ja sisällöllisistä vaatimuksista:
Sei gesegnet ohne Ende,
Heimaterde wunderhold!
Freundlich schmücken dein Gelände
Tannengrün und Ährengold.
Deutsche Arbeit, ernst und ehrlich,
Deutsche Liebe, zart und weich,
Vaterland, wie bist du herrlich,
Gott mit dir, mein Österreich!
Kuusien vehreyttä ylistetään, hoh hoijaa. 

Se siitä historiakatsauksesta. Itävallan loppuarvosana on 7,2. 

2 kommenttia:

  1. On iloista huomata, etten ole yksin mielipiteineni Itävallan kansallishymnin mitäänsanomattomuudesta! Sävel on silti paljon parempi kuin sanat -- kuulemma kuuluisat parodiasanat olivat runoilijattaren omien lasten kirjoittamat...

    Täsmennän sen verran, että Lothringenin suku ei ollut Habsburgien haara, vaan aivan erillinen suku -- jopa vanhempi ja hienompi kuin Habsburgit. Habsburg-Lothringen oli naimakaupan tulos, kun viimeinen Habsburg, arkkiherttuatar Maria Teresia nai Lothringenin viimeisen herttuan François Étiennen, josta diplomaattisen tuolileikin seurauksena tuli Toscanan suurherttua Francesco Stefano ja sittemmin "roomalaiseksi keisariksi valittu" (erwählter Römischer Kaiser) -- koska paavi ei koskaan kruunannut häntä, siksi moinen termi -- Franz I Stephan. Sukuvaakuna pitää tosin Itävallan dynastisen historian hyvin esillä: Babensbergien vaakunaa ympäröi Habsburgien leijona ja Lothringen/Lorrainen kolme hopeista alérionia: kyseessä on äärimmäisen harvinainen intialainen lintu, jolla ei ole nokkaa eikä kynsiä, ja munii tiemmä kaksi munaa kerran kuuteenkymmeneen vuoteen (ja sen jälkeen tekee kaksoisitsemurhan puolisonsa seurassa). Mukamas pätevä ornitologituttuni väitti, ettei ollut koskaan kuullutkaan mokomasta...

    VastaaPoista
  2. Kiitos jälleen kerran täsmennyksestä, arvostan suuresti näitä huomautuksia erityisesti nokattomista linnuista. Jäikin artikkelissa käsittelemättä ainakin jonkinlaisissa epävirallisissa asemissa aikanaan pidetyt Itävallan motot, joista hybriksenhuumaisempi on tietysti A.E.I.O.U. Senkään merkitys ei ole ihan yksiselitteinen. Kummallinen keisari Fredrik III kuulemma väitti formulan meinaavan, notta "Alles Erdreich ist Oesterreich untertan", joka on merkitykseltään sekä pöyristyttävän röyhkeä että aika lähellä suosituinta virallista latinankielistä versiota "Austriae est imperare orbi universo". Habsburgien osalta ehkä saattoi hetken näyttää siltä Kaarle V:n aikana, mutta sen jälkeen... vähemmän siltä. Viimeisin isoja ekspansioambitioita toteuttamaan pyrkinyt itävaltalainen ei uskonut enää isänmaahansa, ja hoiti hommaa Saksan kautta. Itävalta-Unkarin sittemmin virheelliseksi osoitettu motto "Indivisibiliter ac inseparabiliter" onkin jo käsitelty toisaalla. Sitten on vielä varsin iloinen mietelmä "Bella gerant alii, tu felix Austria nube", jota voidaan halutessa jatkaa säeparilla "Nam quae Mars aliis, dat tibi diva Venus". Eipä tuokaan periaate tosin ihan toteutunut. Jos Itävalta jotain virallista mottoa uudelle ajalle haluaisi, niin ehkä tästä viimeisestä voisi tiivistää vain sen osan "felix Austria", josta saisi perinteikkään ja myönteisen osan uutta määbrändiä. (Sellaisia täytyy nykyään olla, maabrändejä. Ei ilman pärjää.)

    VastaaPoista