tiistai 30. kesäkuuta 2015

Kansalaiskeskustelun lakkauttaminen ja tulevaisuuden sateenkaarisankarit

Yhdysvaltain Korkein oikeus on tehnyt odotetun päätöksen, ja samaa sukupuolta olevien avioliitto on viimein saapuva kaikkialle Yhdysvaltoihin. Linjaus on tarpeellinen, sillä on pidettävä oikeudellisesti varsin erikoisena tähän asti vallinnutta tilannetta, jossa yhdessä osavaltiossa solmittu laillinen avioliitto ei päde maan kaikissa osissa.

On muuten mielenkiintoinen ajatus, että osavaltioiden oikeuksia toitottaneet, ensin konservatiividemokraatit ja nykyisin republikaanit, ovat saattaneet olla osavaltioiden päätösvallan korostamisessa lopulta edesauttamassa vastustamiensa laki- ja oikeushankkeiden valtakunnallista läpimenoa. Kun on todettu, että perustuslaki ei estä samaa sukupuolta olevien avioliittoa ja asia avataan osavaltioiden lainsäädäntöelimille, voi käydä niin, että joissain osavaltioissa avioliittolakia uudistetaan sisällyttämään samaa sukupuolta olevat parit, kuten kävikin. Tämän jälkeen tulee kansalaisten yhdenvertaisuuteen kiinteästi liittyvissä asioissa todennäköiseksi, että tämä mahdollisuus ulotetaan oikeusteitse myös muihin osavaltioihin, kuten kävikin. Näin kävi valtiollisen rotuerottelun kohdalla, näin kävi abortin kohdalla, ja näin kävi samaa sukupuolta olevien avioliiton kohdalla. Kun osavaltiot saavat päättää asioista Yhdysvaltojen kaltaisessa heterogeenisessä kokonaisuudessa, tekevät jotkut niistä ennen pitkää väistämättä liberaalimpaa lainsäädäntöä kuin toiset. Sikäli kuin tämä lainsäädäntö koskee merkittäviä kansalaisoikeuksia tai -vapauksia, on sillä Yhdysvaltain juridisessa historiassa tendenssi tulla jonkinlaisella viivellä valtakunnalliseksi.

Samaa sukupuolta olevien avioliiton vastustajat ovat toki pettyneitä Yhdysvalloissa, kuten he ovat olleet viime syksyn jälkeen Suomessakin. He voisivat lohduttautua sillä, että ovat pärjänneet yllättävän pitkään yllättävän hyvin siihen nähden, ettei heillä ole ollut tarjota tuekseen kovin kunnollisia argumentteja. Koska tätä debattia ei ole käyty tähänkään mennessä millään arvokkuudella, on änkyrimpien konservatiivien reaktio mitä sopivin. Siitä tavataan käsittääkseni tätä nykyä yhä käyttää termiä itkupotkuraivari, joka oli tosin käynyt vanhaksi jo vuonna 2010. Amerikkalaiskonservatiivit aloittivat Korkeimman oikeuden päätöksen jälkeen kollektiivisen mesoamisen siitä, miten avioliitto on nyt pilalla (tämä tuo mieleeni moniongelmaisen kuusivuotiaan, joka hepuloi, kun perunamuusi koskee kalapuikkoja), miten tästä seuraa Jumalan rangaistus (taas, hoh hoijaa; ehtiiköhän kaveri muuta tätä nykyä tehdäkään?), miten uskonnonvapaus on tuhottu (uskonnonvapaudesta mitään tajuamattomien ihmisten mukaan) ja miten se on nyt sisällissota ihan ovella (epäilen, koska viimeksi uskonnolliset konservatiivit ölisivät samaa rotuerottelun purkamisesta ja sitten luikkivat häntä koipien välissä pakoon, kun Eisenhower ja Kennedy vaivautuivat edes vähän kovistelemaan; ei tuolloin löytynyt luonnetta, selkärankaa tai rohkeutta muuhun kuin uhoamiseen, eikä löydy tänäänkään). Nämä höpinät ovat niin irrallaan todellisuudesta, ettei niiden kommentoinnista saa muuta kuin laimeaa hetken hupia.

Sen sijaan eräs hieman mielenkiintoisempi ja enemmän reaalimaailmaan kytköksissä oleva pettymysargumentti on tullut näkyviin: ne konservatiivikommentaattorit, jotka ovat tervejärkisempiä kuin ne edellä esitellyt, voivottelevat, että Korkein oikeus on vienyt kansalaisilta kansalaiskeskustelun. Jopa muutama oikeuden jäsenistä viljelee tätä ajatusta, joka, vaikkei olekaan apokalyptisen hullu, on silti monella tapaa kummallinen.

Ensinnäkin kaikkien päätösten, niin poliittisten kuin oikeudellisten, voi väittää jotenkin "lopettavan keskustelun", koska ne tietysti siirtyvät debatista itse ratkaisuun. Presidentinvaalin tulos lopettaa vaalikeskustelun. Äänestys EU-jäsenyydestä merkitsee päätepistettä EU-jäsenyydellä spekuloinnille, jne.
   Toiseksi Yhdysvaltain Korkein oikeus on maan korkein valitusaste ja perustuslakituomioistuin. Se ei ole viimeinen instanssi siksi, että se olisi erehtymätön (mitä se ei tietenkään ole), vaan se on virallisessa mielessä erehtymätön siksi, että se on viimeinen instanssi. Sen tehtävä ei ole edistää kansalaiskeskustelua. Sen tehtävä on tehdä oikeudellisia ratkaisuja, luoda sitovia ennakkotapauksia ja tulkita perustuslakia.
  Kolmanneksi Korkeimmalla oikeudella ei ole mitään valtuuksia lakkauttaa keskustelua mistään asiasta; itse asiassa se on varsin johdonmukaisesti linjannut laajan sananvapauskäsityksen mukaisesti. Korkein oikeus on instanssi, joka voi ilmoittaa, onko jokin perustuslain mukaista tai sen vastaista; kansalaiskeskustelu näistä ratkaisuista ei ole oikeuden asia lainkaan.  

Kaiken huipuksi juuri kukaan niistä, joiden mielestä Korkeimman oikeuden päätös "uhkaa kansalaiskeskustelua" ja "demokratiaa", ei kumma kyllä valitellut vuoden 1996 Defense of Marriage Actiä, jonka oli mitä ilmeisimmin määrä päättää kansalaiskeskustelu estämällä samaa sukupuolta olevien avioliitot. Kukaan näistä tahoista ei myöskään kiitellyt Korkeimman oikeuden aiempia ratkaisuja, joilla kaikki Defense of Marriage Actin pykälät (lukuun ottamatta 2:a, joka kumottiin viimeisimmässä päätöksessä) todettiin perustuslain vastaisiksi; tuolloinhan kansalaiskeskustelun ystävien olisi toki tullut riemuita. Jopa eräät Korkeimman oikeuden tuomarit väittävät nyt eriävässä mielipiteessään, että Korkeimman oikeuden enemmistö on jotenkin ottanut amerikkalaisilta pois mahdollisuuden julkiseen debattiin homoseksuaalisuudesta ja samaa sukupuolta olevien avioliitosta. Kuitenkin Yhdysvaltojen oikeus-, yhteiskunta- ja kulttuurihistorian kursorinenkin tuntemus kertoo, että esimerkiksi oikeuden ratkaisu jutussa Roe vs. Wade (1973), joka kumosi kategoriset aborttikiellot, ei suinkaan sammuttanut maan julkista keskustelua abortista; pikemminkin päätös käynnisti ja kiihdytti aborttidebatin, joka jatkuu kärkkäänä ja kiivaana yhä neljä vuosikymmentä ratkaisun jälkeen.

Kansalaiskeskustelusta kohti tulevaa: kun Yhdysvaltain lisäksi myös Meksikon Korkein oikeus teki kesäkuussa ratkaisun, joka de facto mahdollistaa samaa sukupuolta olevien avioliiton valtakunnallisesti, tulee tämän vuoden lopussa jo selvästi yli miljardi ihmistä asumaan maissa, joissa samaa sukupuolta olevat voivat solmia avioliiton. Lisäksi paine vastaaville edistysaskeleille on kasvamassa. Jos pitää veikata, niin asiasta tultaneen tekemään poliittisia päätöksiä kohtapuoliin ainakin Australiassa ja myös Saksassa. Irlannin aiempi äänestystulos antaa toivoa jopa Vatikaanin rajanaapurustossa Italiassa. Japanissakin kehitys on tässä mielessä ollut hyvin suotuisaa, ja jäänee nähtäväksi, tuleeko Vietnamista tai Kuubasta ensimmäinen kommunistidiktatuuri, joka hyväksyy samaa sukupuolta olevien avioliiton (olettaen, että Kuuban gerontokratia pysyy pystyssä). Israel tunnustaa jo nyt muualla solmitus samaa sukupuolta olevien kansalaistensa liitot, mutta sieltäkin olisi mielenkiintoista saada vielä parempaa ratkaisua, vaikkapa ihan siksi, että voisi seurata esim. suomalaisten "Israelin ystäviksi" identifioituvien apokalyptisten kiihkouskovaisten reaktioita – ja miksei myös innokkaimpien palestiinalaisradikaalien ymmärtäjien selittelyä vaikkapa hyväntekeväisyysjärjestö Hamasin epäilemättä tuossa tilanteessa sepittämistä homosionistisalaliitoista.

Joka tapauksessa yhä vähemmän vakuuttavaksi käy väite, jonka mukaan samaa sukupuolta olevien avioliitto olisi vain jokin ohimenevä muoti-ilmiö (roomalaiset aikanaan pohtivat samaa kristinuskosta, paavi protestanttisuudesta ja Metternich demokratiasta). Yli miljardi ihmistä tämän lainsäädännön piirissä, ja nyt myös länsimaiden ja koko planeetan johtava valtio tukevasti siihen sidottuna: suosittelen tottumaan ajatukseen, että ilmiö on tullut jokseenkin jäädäkseen.

On siis sopeuduttava. Onneksi useimmille ihmisille sopeutuminen on hyvin helppoa: sikäli kuin he eivät halua mennä naimisiin itsensä kanssa samaa sukupuolta edustavan henkilön kanssa, ei heillä ole kovin paljon sopeuduttavaa. Sitä paitsi ainakin kristityt, joita nämä ns. konservatiivit tyypillisesti edustavat, ovat historiassa osoittautuneet hyviksi sopeutujiksi, suorastaan muuntautumiskykyisiksi. 
  Kun joskus ehkä puolen vuosisadan kuluttua puidaan homoseksuaalien yhdenvertaisten oikeuksien syntyä niin Suomessa kuin vaikka Yhdysvalloissakin, tulevat kristityt epäilemättä kehumaan omaa rooliaan ja panostaan tämän edistysaskeleen ottamisessa. Kaikin valikoivan muistin, harhautuksen ja valehtelun keinoin tullaan vielä peittämään se, että kaikkialla länsimaissa juuri kristilliset instituutiot ja uskovat kristityt ovat olleet homojen yhdenvertaisuuden johdonmukaisimpia vastustajia. Vastustamiseenkin nämä tahot tyytyivät vasta aikana, jolloin eivät voineet enää vainota ja fyysisesti tuhota homoja; ne alkoivat varovasti siirtyä kohti neutraalia asennetta vasta, kun asian vastustaminen alkoi käydä niille sosiaalisesti ja rahallisesti kalliiksi. Ne kristilliset yksilöt ja varsinkin instituutiot, jotka millään tavalla näkyvästi tukivat kamppailua homoseksuaalien yhdenvertaisuuden puolesta, olivat mukana myöhään, eivät edustaneet uskonnollisen viiteryhmänsä enemmistöä, ja olivat lisäksi johdonmukaisesti uskontonsa perustekstit vakavasti ottavien uskonveljiensä ja -sisartensa paheksunnan kohteena. 

Kaikki tuo kuitenkin pyritään vielä populaarissa historiakäsityksessä vääristelemään niin, että kristityt voivat esittää itsensä taas oikeamielisinä edistyksellisinä, vaikka ovat tapansa mukaan olleet vihamielisiä kiviriippoja ja selkärangattomia opportunistipelkureita. Kun kristityt Suomessa selittävät historiaansa, he tulevat mainitsemaan näyttävästi arkkipiispa Kari Mäkisen anteeksipyynnön seksuaalivähemmistöille. Vähemmän näyttävästi he tulevat selvittämään, mitä tekoja ja politiikkaa arkkipiispa tarkalleen ottaen pyysi anteeksi. Kuka tietää, ehkä viidenkymmenen vuoden päästä jopa islam, joka tänä päivänä on yhä homon näkökulmasta pimeä kuoleman kultti, esiintyy seksuaalivähemmistöjen historiallisena puolestapuhujana, joka kannatti oikeuden asiaa sen sijaan, että olisi surmannut sen puolestapuhujia häpeällisen barbaarisilla tavoilla vielä 2010-luvulla.

Kristityillä on ilmeinen tarve osoittaa aina olleensa retroaktiivisesti oikean ja hyvän asian puolella: ei ole tavatonta kohdata esityksiä, joissa orjuuden lakkauttaminen tehdään kristittyjen ansioksi mainitsematta sitä, että tämä kiista käytiin juuri kristittyjen kesken. Kaikki kansalaisoikeuksien ja -vapauksien edistysaskeleet ja koko valistus on jo omittu kristillisyydeksi, vaikka iso osa sitä oli juuri vastareaktiota sille, mitä kristilliset instituutiot olivat siihen mennessä vuosisadat toitottaneet. Tällainen häikäilemättömyys historian vääristelyssä voisi herättää jopa tiettyä kunnioitusta, jos se todella juontaisi tietoisesta suunnitelmasta eikä historiattomuudesta, aidosta harhaluulosta ja tiedostamattomasta tarpeesta osoittaa, että oman viiteryhmän instituutiotkin ovat aina olleet "oikealla" puolella. 

Onneksi homoseksuaalien aseman kohdalla asiasta on todella paljon kirjallista aineistoa historiantutkijoille. Ylivoimaisesti suurimman osan siitä ovat laatineet kristityt, ja yleinen tendenssi aineistossa on hyvin selkeä. Suomessakin voi helposti selvittää asioita ihan vain lukemalla kirkolliskokouksen ratkaisuja, piispojen kommentteja, seurakuntalaisten yleisönosastokirjoituksia ja kirkkojen lakiesityksistä antamia lausuntoja. Sieltä piirtyy sangen selkeä kuva, josta ei saa ilman hillitöntä vääristelyä aikaiseksi mitään kovin myönteistä homon näkökulmasta –  ei, vaikka kyse olisi täysin maallisista asioista.

Minä tulen olemaan vastaisuudessa valmis historian vääristelyn varalta. Dokumentit ovat olemassa. Jos homojen asema olisi ollut tärkeä Suomessa edes niille kristityille, joille se muka oli näinä aikoina tärkeä, oli heillä mahdollisuus tehdä lutherit ja perustaa omaa teologista näkemystään vastaava uskonyhteisö. He eivät tehneet näin, ja se kertoo heistä jo paljon. Erityistä iloa minulle tulee kuitenkin tuottamaan eräiden kristittyjen kansanedustajien lainaaminen tulevaisuudessa. Esimerkiksi Marja-Liisa Lindqvistin (kesk., 1991–99 & 2003–07) mukaan samaa sukupuolta olevien parisuhteen nauttima virallinen asema on sama kuin jos ihminen menisi naimisiin sian kanssa. Pentti Oinonen (ps., 2007) rakkaine hauveleineen lienee kaikilla tuoreessa muistissa. Jos näen ne päivät, jolloin nämä kaksi henkilöä siirtyvät ajasta ikuisuuteen, tulee minulla olemaan suuria vaikeuksia pidättyä seuraavanlaisista kommenteista: "Jos tämä henkilö lasketaan siunattuun maahan, niin varmaan sitten saa jo sikojakin kuopata kirkkomaalle hautakiven kera", "Mikäpä tämän jälkeen estää Hesaria julkaisemasta nekrologia vaikka jostain piskistä". Minua tullaan totisesti koettelemaan.

2 kommenttia:

  1. En ole varma siitä, ovatko mielipidekirjoituksesi varsinaisesti tarkoitettu kommentoitaviksi, mutta kommentoin silti — odotellessani seuraavaa kansallissymboliarvostelua.

    Epäilen vahvasti, enkä mielestäni lipsahda tässä edes kyynisyyden puolelle, ettei kattavasta dokumenttikokoelmastasi juuri ole hyötyä viidenkymmenen vuoden kuluttua, sikäli kuin kysymys (niin kuin olettaa sopii) on poissa valtakirkkojen päiväjärjestyksestä. Tulevaisuuden tutkijat panevat ne kyllä merkille, mutta ne niputetaan samaan sarjaan kuin 1600-luvun puhdasoppisuus, noitaroviot ja Terseruksen tapaus: satunnaista oirehdintaa, joka ei varsinaisesti vaikuta suureen linjaan, joka vuorostaan on eri kristittyjen kannanotoista huolimatta alati myönteisempi homoseksuaalisuutta kohtaan. 2000-luvun kahden ensimmäisen vuosikymmenen pöhinä on kuin osakekurssin satunnainen notkahdus, rytmihäiriö muuten terveessä sydämessä, harha-askel joka jo olemassaolollaan todistaa, kuinka suuri linja on aina ollut olemassa ja johtaa teleologiseen zeniittiinsä, minkä kuka tahansa olisi nähnyt, mikäli olisi pitänyt silmänsä auki. Ad maiorem gloriam Dei, jne. Tässä historiantulkinnassa Pentti Oinonen jää samanlaiseksi alaviitteeksi kuin Enevaldus Svenonius.

    En suinkaan vitsaile. Näinhän asioiden tulkinta tahtoo olla historiantutkimuksessa usein muutenkin.

    Muutama hajamiete:

    Olisi tietysti monella tapaa hyvä, että liberaalimmat uskonnolliset ihmiset perustaisivat oman kirkkonsa, mutta ei tule mieleen montakaan tapausta viimeisen vuosituhannen ajalta, jolloin näin olisi käynyt. Yleisesti ottaen uusien lahkojen raison d'être on ollut pikemminkin päinvastainen.

    Orjuus ja kristityt toi mieleen sen, että tunnen muutaman englantilaisen ja skotlantilaisen kveekarin, he kun olivat sinnikkäimpiä orjuuden vastustajia. Britannian kveekarit eivät ole vuosikymmeniin pitäneet seksuaalista suuntautumista uskonkysymyksenä alkuunkaan ja tätä nykyä he ovat ehdottomia homoliittojen kannattajia. Kveekarit ovat tietysti aina olleet varsin pieni ryhmä, mutta kun muut kristityt ovat ottaneet heidän antiservituudisulkansa omaan hattuunsa, halusin mainita tämän. Jo ihan siitä syystä, että kveekarituttuni ovat hirmuisen kilttejä ihmisiä.

    Kirkko ja kristityt ovat asia, joka aina satunnaisesti kohtaa toisensa, mutta Suomessa asia selvinnee kohta varsin helposti riippuen siitä, päättääkö kansankirkko käydä vihkimään samaa sukupuolta olevia avioliittoon vai ei. Itse luulen, että se päättää käydä, koska muuten -- sallittakoon ilmaus -- homot ovat päästäneet pirun irti: kirkko ei ole tavannut sooloilla avioliiton suhteen, eli se vihkii aivan samoin perustein kuin siviilivihkimiset (näin nähdäkseni). Sillä ei ole omia sääntöjä esim. lähisukulaisuudesta tai ikärajoista, miksi sitten sukupuolesta. Jotkut konservatiivipapit ovat jo vihjanneet vihkioikeudesta luopumisesta, mutta kirkon johto on (kas, kas) pysynyt hiljaa, koska muutos olisi luterilaisen kirkon historiassa aika ratkaiseva. Saa nähdä.

    Kysymys näin lopuksi ajatusleikin muodossa. Puhun seuraavassa tietysti hierarkkisista ja yhteiskunnallisesti merkittävistä valtakirkoista. -- Mikäli tulevaisuudessa tiedemiehet onnistuisivat identifioimaan täsmällisesti syyn homoseksuaalisuuteen ja toteaisivat sen olevan "korjattavissa" — tarkoitukseni ei millään muotoa ole loukata, mutta lehdissä on tullut vastaan muitakin esimerkkejä ihmisidentiteetin medikalisaatiosta — minkä kannan kirkot mahtavat ottaa joutuessaan näin kahden tulen väliin? Oma arvaukseni on, että siinä vaiheessa ne alkavat puolustaa Jumalan antamaa homoseksuaalisuuden lahjaa, mutta — que sais-je?

    Kuten sanottu, odotellen uusia arvosteluja, mutta totean pitäväni myös näistä mielipidekirjoituksista varsin paljon. Tunnen oppivani uutta.

    VastaaPoista
  2. Kiitos; ei näitä ole tarkoitettu erikseen kommentoitaviksi tai ignoroitaviksikaan, mutta kun kommenttimahdollisuus on, niin sen kun. Ja jos kommentit ovat näin antoisia ja näin hyvin kirjoitettuja, niin olen vain iloinen. Kaikki huomiot ovat paikallaan. Kveekareista ei minulla ole pahaa sanottavaa. Kaikki heihin tutustuneet ovat kertoneet vaikutelmansa olleen erittäin myönteinen, ja alankin jo uskoa, että ainoa epäkiva kveekari on Richard Nixon.

    Kirkon vihkimisoikeuden suhteen otaksun, että kirkko haluaa säilyttää kaikki sille edes näennäistä valtaa ja prestiisiä tuottavat oikeudet voidakseen selittää olevansa läsnä arjessa ja juhlassa jne. Korkeinta profiilia vastakkaisella puolella edustaa tietääkseni emerituspiispa Huovinen, joka on ilmaissut, että jos pitäisi ruveta jotain homoja siunaamaan, niin mieluummin ei siunata sitten ketään. (Häntä pidetään arvostettavana kristillisenä intellektuellina, ja nimike on minusta hänen tapauksessaan ansaittu.) Itselleni käy kumpi tahansa tulos: toinen skenaario vetoaa egalitaristiseen, toinen antiklerikaaliseen puoleeni.

    Viimeinen kysymys on hyvin aiheellinen eikä minusta mitenkään loukkaava. Odottaisin tuossa tapauksessa ilmenevän hajontaa kirkkojen keskuudessa. Parhaassa tapauksessa samoihin aikoihin olisi mahdollista eritellä merkittävä joukko uskonnollisuudelle "altistavia" perintö- tai hermostotekijöitä. Kirkot eivät ole historiallisesti olleet kovin ketteriä suhtautumisessaan identiteettien elohopeamaisiin piirteisiin.

    Arvosteluja on luvassa lisää lähitulevaisuudessa näin kuivemman kauden jälkeen.

    VastaaPoista