tiistai 4. elokuuta 2015

Kansallissymboliarvostelu: Amerikan Konfederaatio

Suomalaisilla on yleisesti hämärä aavistus Yhdysvaltain sisällissodasta. Ylioppilaaksi pääsee tietämällä, että Pohjoinen voitti, että Etelässä oli (viimeksi) orjia ja että Lincoln murhattiin, tai vaikka tietämättäkin. Sodan syiden ja jälkivaikutusten analyysi ohitetaan oppisisällöissä täysin. Tämä on ajankäytöllisesti ymmärrettävää, mutta se ei ainakaan valmenna käsittämään sitä, miksi Yhdysvalloissa vuonna 2015 viitsitään rähjätä sisällissodan aikaisista lipuista. Eräiden amerikkalaisten toiminta ei ole omiaan lisäämään ymmärrystä. 

Vaikka aiheen historian kohtalaisesti tuntisikin, ovat etelävaltiolaiset ansiokkaasti kasanneet tappionsa päälle niin hämmästyttäviä typeryyksiä, että ne jaksavat yhä hätkähdyttää. Etelässähän tunnetusti suhtaudutaan epäilevästi ja nurjamielisesti jenkkeihin (suomalaisten on amerikkalaisessa kontekstissa hyvä tietää, että "jenkki" tarkoittaa lähinnä Uuden-Englannin ja sen lähialueen asukasta, ja on vaarallista käyttää sanaa etelävaltiolaisesta; se voisi myös olla loukkaavaa, mutta kohteen etelävaltiolaisuus neutraloi vaikutuksen). Jenkit kuulemma aiheuttivat koko sisällissodan, joka tosin varsinaisessa todellisuudessa alkoi siitä, että amerikkalaiset ihan yhteisesti äänestivät republikaanien Lincolnin presidentiksi, ja tämän jälkeen joukko eteläisiä osavaltioita ryhtyi aseelliseen kapinaan liittovaltiota vastaan, kun ei tykännyt äänestystuloksesta. Eteläisessä historiografiassa sisällissotaa kutsutaan termillä the War Between the States, joka antaa ymmärtää, ettei toisella puolella olisikaan ollut Yhdysvaltain liittovaltio. Tietyissä piireissä käytetään jopa nimeä the War of Northern Aggression, jossa on aika lailla projektiota ja epätervettä uhrimentaliteettia painolastina. Joitakin ihmisiä ainakin rauhoittanee tieto, että häikäilemättömän aggressiivinen jenkki-imperialismi on ilmiönä ainakin 150 vuotta vanha.

Ehdottomasti huvittavinta on kuitenkin etelävaltiolaisten poliittinen tuuliviireily (keksin juuri tätä varten uuden, hyvin lokalisoidun termin: tuulenviemäröinti). Henkeen ja vereen demokraatteja kannattanut valkoinen Etelä vaihtoi 1900-luvun puolivälin jälkeen poliittisen kantansa republikaaneihin – Lincolnin, Grantin ja rekonstruktion puolueeseen, kun demokraatit ryhtyivät ottamaan desegregaation vakavasti. Tämä poliittinen takinkääntö ei kuitenkaan estänyt Etelän symbolien ja retoriikan pysymistä voimissaan. On aivan hullua, että Etelä-Carolinassa republikaanisenaattori horisee Etelän kunniakkaista perinteistä ja pohjoisen vihamielisestä hyökkäyksestä, ja kaiken huipuksi on olevinaan jotenkin isänmaallinen amerikkalainen puolustaessaan lippua, joka edustaa aseellista kapinaa Yhdysvaltoja vastaan.
 
Yhdysvaltain sisällissodan päättymisestä on kuitenkin kulunut jo 150 vuotta, mikä on inhimillisesti varsin riittävä aika oppia hallitsemaan kelvottoman asian puolesta käydyn typerän sodan väistämättömän tappion aiheuttamaa katkeruutta ja pettymystä. Jos etelävaltioiden identiteetti ei tähän kykene, on se identiteettinä psyykkisesti haitallinen ja lisäksi antisosiaalinen. Etelä voisi edes lohduttautua sillä, että sen tappio oli pitkittyvässä sodassa väistämätön. Teollistunut ja voimakkaan väestönkasvun vahvistama Pohjoinen olisi vetänyt pidemmän korren joka tapauksessa; kyse oli vain ajasta. Etelän johtajat, joita sikäläiset yhä jostain syystä ihailevat, saattoivat olla paikoin taktikkoina etevämpiä taistelukentällä, mutta suuressa strategiassa heitä ei voi kiitellä. He jatkoivat taistelua paljon pidempään kuin olisi ollut järkevää ja jokseenkin samalla menetelmällä kuin Stalin: uutta lihaa vain myllyyn, vaikka kylät tyhjenevät. Tosin Etelällä ei Neuvostoliitosta poiketen ollut tukenaan huomattavan ankaraa talvea tai ainuttakaan liittolaista. Etelän kehittymätön (kuten ehkä tiedätte, heidän taloutensa perustui orjuuteen, taloudelliseen innovaatioon, joka edeltää Sumerin kolmatta dynastiaa) plantaasitalous ei mitenkään kyennyt selviytymään sotaponnistuksista, ja Konfederaation pankki pantiin painamaan aina vain lisää pukinpartaisen pölvästin potretilla varustettua paperia.


Jefferson Davis, Konfederaation presidentti. Sodan jälkeen eräät Pohjoisen edustajat olisivat halunneet hirttää hänet. Kun katsoo Etelän johtojuntan yrityksiä voittaa sota, alkaa hirttotuomio tuntua kohtuuttomalta: mies oli melko selvästi syyntakeeton. Presidentti [oikea] Andrew Johnson armahti Davisin viinaspäissään kaikesta vastuusta joulupäivänä 1868, ja tämä vietti elämänsä viimeiset 20 vuotta mukavissa oloissa ja arvostettuna kansalaisena Etelässä. Kukaan muu, joka on johtanut aseellista kapinaa Yhdysvaltoja vastaan, ei ole saanut osakseen yhtä lempeää kohtelua.
Amerikan Konfederaatio (1861–1865) oli valtioksi surkea epäonnistuminen, joka olisi ollut vältettävissä viisaammalla ja tosiasiat tunnustavalla politiikalla. Tällaista viisautta ei kuitenkaan Etelässä tavattu kuin Rhett Butlerissa, joten historiaa on raskautettu jälleen yhdellä tarpeettomalla pseudovaltiolla. Sillä oli symbolinsa, ja ne käydään läpi arvostelevalla silmällä ja korvalla seuraavaksi.

Konfederaatio on symboliensa puolesta tunnettu parhaiten lipustaan, joka tietystikin näytti... tältä?


Konfederaation ensimmäinen kansallislippu oli käytössä 4.3.21.5.1861. Tähtiä lisättiin sitä mukaa kuin eteläisiä osavaltioita liittyi kapinaan. Tätä versiota päivitettiin kolme kertaa vuoden 1861 aikana, viimeisen kerran 28.11.
Konfederaation ensimmäisen kansallislipun lopullinen ja pitkäaikaisin versio oli käytössä 28.11.1861–1.5.1863.
Useimmat varmaan odottivat sitä tunnetumpaa valkeiden tähtien koristamaa sinistä vinoristiä punaisella pohjalla, eivät tällaista EU-kantonilla peukaloitua Itävaltaa. Tämä lippu kantaa nimeä "The Stars and Bars" (vrt. Yhdysvaltojen Stars and Stripes). Sommitelma on paljon velkaa Yhdysvaltojen lipulle. Jäsenvaltioiden merkitseminen ympyrän muotoon asetelluilla valkeilla tähdillä siniselle pohjalle on selvästi otettu varhaisista Yhdysvaltain lipuista 1700-luvulta, ja punavalkeat raidatkin tuntuvat hyvin tutuilta, vaikka niitä kuinka hirsiksi sanoisi. Lipun tiettävästi suunnitteli saksalaissyntyinen taiteilija Nicola Marschall (1829–1917), jonka tyyli on... hmm.
Sana "tyyli" on ymmärrettävä hyvin väljässä merkityksessä.
Marschall, joka muutti Amerikkaan parikymppisenä, varmasi tunsi saksalaisena Itävallan perinteikkään kolmihirsisen kaksiväritunnuksen, ja "taiteilijan" saksalaisuuden on arveltu vaikuttaneen Konfederaation lipun sommitelmaan. Tämä ajatus ei aivan vakuuta minua. Ne, jotka länsimaisia lippuja tunsivat, tunsivat varmasti myös Itävallan tunnukset. Maailmassa ei ollut kovin paljon millään tavalla merkittäviä itsenäisiä valtioita, eikä niiden lipputunnusten opettelu ollut sivistyneelle ihmiselle kovin vaikeata globaalin kaupan, keskiluokalle suunnattujen ensyklopedioiden ja tasokkaan koulutuksen aikana. Konfederaation ensimmäisen lipun esikuvana on pidettävä Yhdysvaltain lippua, ja siksi se saikin osakseen Etelässä moitteita. Täytyy myöntää, että sen esikuva on kiusallisen ilmeinen ja toteutuskin vähän kömpelö. Sanomalehdistössä Stars and Bars keräsi niin paljon vastustusta, että vuonna 1863 lippu vaihdettiin kokonaan. Uudessa sommitelmassa olikin jotain meille tutumpaa:

Konfederaation toinen kansallislippu 1.5.18634.3.1865
Toinen kansallislippu ei ole esteettisesti kovin suuri parannus aiempaan, sillä se näyttää lähinnä tyhjältä, aivan kuin suunnittelija olisi jättänyt työnsä kesken.
Tämän sommitelman kantonissa kuitenkin esiintyy Etelävaltioiden symboliksi populaarissa tietoisuudessa vakiintunut tähditetty sinivalkoinen vinoristi punaisella pohjalla. Sitä kutsutaan joskus virheellisesti Etelän ristiksi, joka on todellisuudessa Australian, Brasilian, Papua-Uuden-Guinean, Samoan ja Uuden-Seelannin lippuihin päätynyt tähtikuvio.

Paljon kauniita sanoja on Etelässä sittemmin kuultu siitä, miten Konfederaation symbolit ovat traditiota, itsekunnioitusta ja omaleimaista kulttuuria. Liputkin symboloivat itsepäistä luonnetta, vanhaa galanteriaa, uhrautuvaa henkeä ja muita sen tapaisia asioita. Kuulkaamme kuitenkin myös lippujen varsinaisia suunnittelijoita. Konfederaation järjestyksessä toisen lipun (1863–65), sen varsinaisista kansallislipuista ainoan, jossa esiintyy kuuluisa tähditetty vinoristi, sunnitteli georgialainen journalisti (jos moista sanaparia kehtaa käyttää) ja kirjailija William Tappan Thompson (1812–1882). Hän kirjoittaa sommitelmansa symboliikasta koskettavasti:
"As a people, we are fighting to maintain the Heaven-ordained supremacy of the white man over the inferior or colored race; a white flag would thus be emblematical of our cause."

"Such a flag…would soon take rank among the proudest ensigns of the nations, and be hailed by the civilized world as THE WHITE MAN'S FLAG."

"As a national emblem, it is significant of our higher cause, the cause of a superior race, and a higher civilization contending against ignorance, infidelity, and barbarism."
Liikuttavaa. Kyllä tällaista kunniakasta ja tyystin viatonta traditiota sietääkin tekohengittää. Mutta mistä tuo kuuluisa vinoristi on peräisin? Sommitelma on Pohjois-Virginian armeijan taistelulipusta, jota käytettiin marraskuusta 1861 alkaen:


Etelävaltioissa syntyi tarve kehittää erottuva taistelulippu, sillä taistelun tuoksinassa Stars and Stripes ja Stars and Bars saattoivat sekoittua toisiinsa. Vaihtoehtoiseksi Etelän taistelulipuksi esitettiin suoraa tai vinoa ristilippua, ja vinoristiin päädyttiin hieman yllättävästi sillä perusteella, että sellainen ei loukkaisi vähemmistöryhmiä. Ristilipun katsottiin viittaavan tahattomasti uskontoon ja täten olevan ristiriidassa maallisen hallinnon ja juutalaisten osallistuttamisen kanssa. Lisäksi eräät protestanttiset kirkot halusivat pitää kristilliset symbolit, ainakin Kristuksen lunastusta symboloivan ristin, erillään valtiosta; harvat etelän protestantit ovat sittemmin seuranneet tätä linjaa. 

Tähditetystä vinorististä tuli joka tapauksessa Etelän selkeimmin erottuva symboli. Neliömäisestä taistelulipusta käytettiin levitetympää versiota ainakin Tennesseessä, ja kieltämättä sellainen liehuu näyttävämmin. Juuri tästä versiosta on tullut ihmisten mielissä se Etelävaltioiden lippu:


Tästä pitkulaisesta vinoristiversiosta käytetään populaaristi nimeä Rebel Flag, ja kapinallissymboliikan kautta se on päätynyt mm. moottoripyöräjengien suosioon. Miten vetääkin yksi rätti näin voimakkaasti puoleensa ihmiskunnan parhaita voimia. On se tosin kieltämättä dynaaminen ja väkevä, iskeväkin. Tämä luomus on helppo sekoittaa Konfederaation alusten vesillä käyttämään rainelippuun, jossa sinisävy on vaaleampi:


Palatkaamme taas varsinaisiin kansallislippuihin. Konfederaatio pärjäsi 
W. T. Thompsonin Valkoisen miehen lipulla aivan sodan viime metreille saakka. Ongelmaksi muodostui kansallislipun valkeus: tyynellä säällä kantonin vinoristi saattoi hyvin jäädä taitosten peittoon, jolloin kansallislippu näytti antautumisen merkiltä. Ongelman ratkaisemiseksi lipun liehupuolen päätyyn lisättiin leveä pystysuuntainen punahirsi, ja samalla kantonin vinoristiä levitettiin hieman:


Tämä lippu palveli niin vähän aikaa, ettei suurin osa Konfederaation alueella asuneista koskaan ehtinyt edes nähdä sitä tangossa. Konfederaation lainsäädäntöelin antoi lain uudesta lipusta 4.3.1865; Etelän asevoimien komentaja Robert E. Lee antautui Ulysses Grantin johtamille amerikkalaisille runsas kuukausi myöhemmin, ja toukokuun alussa Konfederaatio julistettiin lakkautetuksi. Epäonnistuneen valtion viimeinen lippu ei ehtinyt saavuttaa kovin suurta suosiota, ja tästä ehkä kielii myös sen lempinimi Blood-Stained Banner, Verenkarvainen viiri.

Eräs epävirallinen lippu on hyvä mainita tässä yhteydessä. Varsinkin sodan alkuvaiheessa separatistit liehuttivat sinivalkoista lippua, joka säilytti jonkinmoisen suosion läpi sodan Etelän epävirallisena tunnuksena. Tämä Bonnie Blue Flag on minusta Etelän symboleista tyylikkäin, vaikka kieltämättä kuuluisa vinoristi on hieman iskevämpi:

Bonnie Blue Flag
Lipun alkuperä on vuodessa 1810, jolloin Länsi-Floridan tasavalta irrottautui Kuuban kapteenikenraalikuntaan hallinnollisesti kuuluneesta Espanjan Länsi-Floridasta (Florida Occidental). Tasavalta, joka liitettiin muutaman kuukauden kuluessa presidentti Madisonin julistuksella Yhdysvaltojen hiljan Ranskalta ostamaan Louisianan territorioon, on mainittava ainoan johtajansa nimen vuoksi.
Fulwar Skipwith (1765–1839), Länsi-Floridan ainoa presidentti.
Bonnie Blue Flag on levollinen ja harmoninen lippu vailla räikeyttä. Sen voisi kuvitella myös rauhan tilassa elävän maan tunnukseksi. Etelävaltioiden kiivaimpia kannattajia varmasti miellyttää, että nykyisin samantapainen sommitelma on käytössä muuallakin:

Vietnamin kommunisteilla...
...ja Somalian mustilla.
Konfederaation kiisteltyihin lippuihin, varsinkin siihen taistelulipun vinoristiin, pätee muutama hyvin järkeenkäypä periaate. Ensinnäkin ainoa valtiollisesti ylläpidetty tila, johon nämä tunnukset kuuluvat, on museo. Lisäksi niiden yksityinen käyttö mahdollistaa antisosiaalisille yksilöille hyödyllisen mahdollisuuden tiedottaa muille, että heitä kannattaa välttää. 

Konfederaatiolla oli siis lyhyen taipaleensa aikana runsaasti lippuja, mutta mitään vaakunan kaltaista saatiin aikaan vasta melko myöhäisessä vaiheessa. Konfederaation virallinen valtakunnansinetti vahvistettiin 30.4.1863. Se näyttää tältä:


On kiistatta omalaatuinen valinta varata oman symbolinsa keskeisimmäksi elementiksi pahimman vihollisvaltion perustaja, mutta siinäpä George Washington ratsuaan rauhoittelee. Washingtonin ratsastajapatsas sijaitsi keskeisellä paikalla Konfederaation pääkaupungin Richmondin (VA) ytimessä. Washingtonin sijoittaminen sinettiin on yhdistelmä revisionistista propagandaa ja avointa vittuilua. Näin konfederaatio perusteli separatisminsa: onhan Yhdysvaltojen itsenäisyys saavutettu eroamalla Britannian kruunun alaisuudesta, ja Washington tunnetusti omisti orjia. Samalla Konfederaatio saattoi esittäytyä Amerikan vallankumouksen aitona perillisenä, ja britti-imperialistien paikka tässä analogiassa oli varattu Yhdysvalloille.
 Vertailussa esiin tosin tulee muutamia aukkoja: Konfederaation johtajat yrittivät näet koko ajan vääntää juuri Britanniaa tuekseen Yhdysvaltojen keskushallintoa vastaan; ja mieleen sopii palauttaa rehellisyyden nimissä myös se seikka, että Yhdysvaltojen itsenäisyyssodassa siirtokuntien itsenäisyysmielisten keskeisiä yllykkeitä oli, että heidän vaadittiin osallistuvan verojen ja maksujen muodossa Hänen Majesteettinsa hallituksen toiminnan rahoittamiseen ilman edustusta Lontoon parlamentissa. Sen sijaan Etelän osavaltioilla oli täysi edustus Yhdysvaltain hallintoelimissä. Oikeastaan niillä oli suhteellisesti täyttä vahvempi edustus, sillä Etelälle (ja vain Etelälle) taattiin Yhdysvaltain perustuslaissa ylimääräisiä ääniä liittovaltion kongressissa ja presidentinvaaleissa. Nämä ylimääräiset äänet vastasivat 60 prosenttia Etelän kunkin osavaltion orjaväestön ("other persons") vahvuudesta, ja orjathan itse eivät näitä ääniä käyttäneet, vaan heidän jalomieliset isäntänsä pitivät huolen poliittisen päätöksenteon raskaista vaivoista. Mainittakoon myös, että Washington määräsi testamentissaan kaikki omistamansa orjat vapautettaviksi oman tai vaimonsa kuoleman jälkeen, kumpi vain tapahtuisi myöhemmin (tämä säädös oli tarpeen, jotta orjien perheet eivät hajoaisi).

Washingtonia ratsuineen ympäröi Etelävaltioiden merkittävistä talouskasveista (mm. puuvilla, tupakka, maissi) kansallisvärinauhalla solmittu seppele. Ruskeassa kehyksessä lukee valtion nimi ja sen oman lainsäädäntöelimen ensimmäinen kokoontumispäivämäärä, joka sattuu olemaan myös Washingtonin 130. syntymäpäivä. Pyöreän kehyksen alaosassa komeilee kaksi valkeaa tähteä ja latinankielinen teksti Deo vindice. Tämä ablativus absolutus -rakenne on käännettävissä monilla hieman toisistaan poikkeavilla merkityksillä ja painotuksilla. Lause voi merkitä "Jumalan ollessa puolustajana", "Jumalan ollessa suojelijana", "Jumalan ollessa pelastajana", "Jumalan ollessa takaajana" "Jumalan ollessa vapauttajana (erityisesti velasta)" tai "Jumalan ollessa kostajana". (Antiikin Roomassa vindex, joka on moton vindice-sanan perusmuoto, tarkoitti puolustajaa, joka otti maksukyvyttömän henkilön velat omalle vastuulleen pelastaen velallisen vapauden menetykseltä. Konfederaatio velkaantui sodan aikana pahasti ja lopulta romahti taloudellisesti, kun vienti tyrehtyi ja arvotonta leikkirahaa painettiin lisää kulujen kattamiseksi. Jumalallisia shekkivihkoja ei näkynyt.) Vähemmän kankea ja vapaampi muotoilu, joka välittää idean, muttei grammatiikkaa, voisi olla vaikkapa "Jumala ompi turvamme". Jumalaan joka tapauksessa turvataan.Tämä oli tarkoituksellinen irtiotto Yhdysvaltain maallisesta perustuslaista ainakin moton esittäjän, louisianalaispoliitikko Thomas Jenkins Semmesin (1824–1899) omien sanojen mukaan. (In God We Trust nostettiin Yhdysvaltain viralliseksi motoksi vasta vuonna 1956 kerjäämään Kaikkivaltiaalta sympatiaa taistelussa jumalatonta kommunismia vastaan.) Deo vindice on käännetty englanniksi esimerkiksi muotoihin "With God as (Our) Vindicator/Defender", "Under God's Protection", "God Is Our Champion" ja "Under the Guidance and Protection of God" (anglosaksi kyllä aina osaa järjestää elegantista ja tiiviistä kahden sanan lauseesta kömpelön seitsensanaisen konstruktion). Jumala ei pelastanut Konfederaatiota, mutta ehkä Hän vain korosti sitä kostomerkitystä.

Valtakunnansinettiä käytettiin Richmondin ulkopuolella vain vähän, sillä se vahvistettiin valtiolliseksi symboliksi varsin myöhään ja tilanteessa, jossa sen vaatimia väriaineita oli saatavilla vaihtelevasti.

Konfederaatiolla ei koskaan ollut virallista kansallislaulua, mutta lähimmäs sitä pääsi God Save the South, jonka nimi on plagioitu briteiltä. Sanat runoili George Henry Miles pseudonyymillä Ernest Halphin, ja virsimäisen ja jäykähkön sävelen rustasi Charles W. A. Ellerbrock. En suosittele ylipäänsä lukemaan YouTube-kommentteja, mutta erityisesti tästä on syytä varoittaa Konfederaation symboleihin liittyvien videoiden yhteydessä. Niiden kommenttipalstat ovat vähintään yhtä kaameita kuin Balkanin maiden isänmaallisille lauluille omistettujen videoiden. Yritin valita mahdollisuuksien mukaan edustavia videoita, joiden kommentointi on estetty. Pysykää joka tapauksessa kaukana.

 

God Save the South on Etelän musiikkisymboleista kaikkein virallisimman ja juhlallisimman oloinen. Kansan keskuudessa sitä paljon suositumpi oli The Bonnie Blue Flag:



Sävel on aikanaan suositusta kansanlaulusta "The Irish Jaunting Car", ja sanat kirjoitti syntyjään pohjoisirlantilainen Harry McCarthy. Tämä onkin melkoinen runo. Se alkaa lainalla Shakespearen Henrik V:stä ja rojahtaa nopeasti alamäkeen. Alkujaan ensimmäiset säkeet kuuluivat näin:
We are a band of brothers and native to the soil
Fighting for the property we gained by honest toil
Tämä on tietysti huvittava väite, kun Etelän vauraus oli peräisin juuri orjien työstä, ja sittemmin jälkimmäinen säe onkin laulettu muodossa Fighting for our liberty, with treasure, blood and toil. Mikään taidenautinto ei McCarthyn lyriikan lukeminen ole.  
First, gallant South Carolina nobly made her stand
Then came Alabama and took her by the hand
Next, quickly Mississippi, Georgia and Florida
All raised on high the Bonnie Blue Flag that bears a single star.
 Tämä on jo kuin jostain lastenlaulusta, jota käytetään muistin apukeinona. Infantiili tyyli, jossa kaikki osallistujat on mainittava erikseen, jatkuu seuraavassa säkeistössä, joka hehkuttaa huvittavasti myös "harvinaislaatuisten valtiomiesten" kunniaa:
Ye men of valour, gather round the banner of the right
Texas and fair Louisiana, join us in the fight!
Davis, our great President, and Stephens, statesmen rare
Now rally round the Bonnie Blue Flag that bears a single star.
Rare ja star eivät muuten rimmaa. Loppu on yhtä idioottimaista, kunnes the single star of the Bonnie Blue Flag has grown to be eleven. Tämä olisi varmaan ollut kova sana Konfederaation lastentarhoissa, ja sävelmä on aidosti mukaansatempaava ja tarttuva.

Kaikkein kestävin ja tunnetuin Etelän musiikillisista symboleista on kuitenkin laulu Dixie, joka on yhä suosittu ympäri Yhdysvaltoja. Laulun julkaisi varieteesäveltäjä Daniel Decatur Emmett nimellä "I Wish I Was in Dixie's Land" vuonna 1860, juuri parahiksi sisällissodan taustamusiikiksi. Laulu on tarkoitettu alun perin numeroksi kiertävälle minstrel show'lle eli kevyelle varieteeohjelmalle, jossa mustaihoisiksi meikatut näyttelijät tai ihan oikeat mustat esittivät lauluja, koreografiaa ja stereotypia- ja hahmovetoista sketsikomediaa. (Dixie tai Dixieland on Yhdysvaltain Etelän perinteinen kansanomainen nimi, jonka alkuperä on hämärän peitossa. Suosikkini etymologisten teorioiden joukossa on, että nimi juontuu New Orleansin Vieux Carréssa pääkonttoriaan pitäneen Banque des citoyens de la Louisianen asiakkailleen painattamasta yksityisestä valuutasta. Yleinen pankin antama velkakirja koski kymmentä dollaria, ja siihen oli painettu suurin kirjaimin kyseinen summa, DIX.) 

Dixie oli sisällissodan aikana hyvin suosittu sävelmä jopa Unionin puolella. Esimerkiksi Abraham Lincoln vihelteli sitä usein, ja lauluun laadittiin unionistiset sanat. Emmettin perinteiset sanat ilmentävät kaihoa ja kaipuuta "puuvillan maata" kohtaan, ja Etelän puolellakin tehtiin lauluun hieman iskevämpiä ja taistelutahtoa ilmentävämpiä sanoituksia. Olen valinnut näytteeksi suosituimman eteläisen taistelulaulumuunnoksen To Arms in Dixie, jonka uudelleensanoitti kenraali Albert Pike.

 

Sävelmän poljento on vastustamaton, ja vaikka tämä on oikeaksi kansallislauluksi aivan liian hauska, on kyseessä silti valikoimamme paras ja mieleenpainuvin kappale. Paikoin haudanvakava sanoitus (Swear upon your country's altar / never to submit or falter) on niin hilpeässä ristiriidassa sävelen kanssa, että lopputulos lähestyy tahatonta parodiaa.

Tahaton parodia onkin termi, johon on oivallista päättää Konfederaation joskus kunniakkaaksikin mainitun, mutta harvoin sellaiseksi osoitetun, historian puiminen. Jos kirjoituksesta on saanut sellaisen vaikutelman, etten juuri kunnioita Etelän traditioita, voin vahvistaa tuon käsityksen. Jääräpäinen takertuminen tuhoon tuomitun, typerän, moraalisesti kelvottoman ja itseaiheutetun sodan vankilaan vielä 150 vuotta taistelujen taukoamisen jälkeen ei ole kunniaksi kenellekään. Säälittävältä vaikuttaa eräiden Etelän vesojen debiili uho siitä, että Etelä nousee vielä (the South will rise again). Olisi ehkä jo aikakin nousta, ja siinä varmaan auttaisi Konfederaation sijoittaminen lopullisesti museoon. 

1 kommentti:

  1. Kiitoksia taas näistä! Olin jo kaivannutkin!

    En ollut tiennyt DIX-ehdotuksesta. Kuvittelin aina "Dixien" liittyvän Mason-Dixon -linjaan, mutta neworleanslainen pankki kuulostaa järkevämmältä — joskin mainittu rajalinja on voinut vaikuttaa käsitteen leviämiseen.

    Virkani puolesta haluan lausua kiitos sanan "vindex" eri merkitysten hyvin kattavasta selityksestä samoin kuin "Deo vindice" -moton moninaisesta tulkinnasta. Tähän ei ole nokan koputtamista. — Tietysti kehotan yleensä olemaan jumiutumatta liikaa monitulkinnallisuuteen missään kielessä, mutta kaksi sanaa jättää tietysti tarkoituksella tulkinnalle sijaa. Samaten ablatiivin lajia on monesti paha sanoa ilman kontekstia, mutta substantiiviappositio on varsin selvä absoluuttisen ablatiivin merkki. Yleensä sellaiset kannattaa muuntaa mahdollisuuksien mukaan suomennettaessa verbin nominaalimuotoihin iskevyyden säilyttämiseksi, tyyliin "Jumalan taatessa".

    Selvästi Etelän miehet ovat jonkinlaista jumalallista "oikeutusta" "valtiolleen" etsineet (CSA:sta puhuttaessa lainausmerkkejä joutuu viljelemään reippain ottein). Englannin "vindicate" on varmasti kummitellut lauseen keksijöiden mielessä — uuslatinassahan joutuu miettimään Euroopan ja Amerikkojen latinakoulujen kasvattien malleja ja ajatusmaailmaa. Vilkaistuani nopeasti sanan käyttöä antiikin kirjallisuudessa oppikirjakirjailijoista Cicero on — luonnollisestikin — käyttänyt sanaa lähinnä lakiteknisessä merkityksessään. Sana vakiintui tarkoittamaan pääasiassa takaajaa, mutta monimuotoisuuden taustalla on ajatus eräänlaisesta "sijaisasianomistajasta", siten myös puolustajasta tai kostajasta, eli ei varsinaisesta osapuolesta, joka kuitenkin ottaa ihmisen tai jutun omaksi asiakseen.

    Vulgata ja runoilijat enimmäkseen (vaikka Ovidius käyttää sanaa käytännössä kaikissa merkityksissään) viittaa aika yksiselitteisesti kostajaan, esim. Tessalonikalaiskirjeen (1930-luvun, Vulgataa lähempänä olevan käännöksen mukaan) "ettei kukaan sorra veljeänsä eikä tuota hänelle vahinkoa missään asiassa, sillä Herra on kaiken tämän kostaja, niinkuin myös ennen olemme teille sanoneet ja todistaneet". Tulkitsen ehkä liikaa, mutta häivähdys tästä Paavali-sitaatista vaikuttaisi olevan Etelän motossakin.

    Tämä tietysti oli pilkusta asiaa. Kuten sanottu, hyvin kattavasti esitetty ihan ammattilaisenkin näkökulmasta — kiitän.

    Kansallislaulujen melodiat olivat tosiaan aika kivoja. Ikävä kyllä kaikkien kolmen kuuntelu sai Youtuben algoritmit kuvittelemaan minusta kaikenlaista — "sinulle ehdotetut videot" ovat nyttemmin aika pelottavaa katseltavaa (vaikka ovatkin luojan kiitos korvanneet serbialaisen turbofolkin suosituslistalla).

    Sanoituksissa minua huvitti jatkuva viittaus pohjoisvaltioiden "ylpeyteen", joka tuntuu olevan toistuva sana myöhemmässäkin kontekstissa, vaikka sivullinen miettii, että patavanhoillinen kattilaa soimaa. Enkä voinut olla hymähtämättä taisteluhuudolle "Freedom or death" — no jaa, Atlanta ja Ateena ovat hiukan samankaltaisia sanoja... Arvosanaa et ole antanut, mikä näin ala-arvoiselle valtioyritelmälle onkin oikein.

    Mitä tästäkin opimme? Etelävaltiolaiset pyysivät kaiken ja kumma kyllä saivatkin kaiken liittovaltion yhtenäisyyden nimissä, mutta lopulta kaikki ei enää heille riittänyt. Pelon määrä ja herkkähipiäisyys olivat käsittämättömiä: lopulta riitti se, että valtionpäämieheksi kehdattiin demokraattisesti valita mies, joka suhtautui yksityishenkilönä — ei poliitikkona — orjuuteen karsaasti. Nykyisin, kun historian applikatiivisuus on kovasti muodissa ja ensimmäisen kauden kansanedustajat tuntevat antiikin historian yliopistonopettajia paremmin, voi ehkä miettiä, kuinka paljon ajastaan jääneille jäärille kannattaa antaa periksi. Silloin, kun kaikki ei ole tarpeeksi.

    VastaaPoista