keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Aivohalveeraus: Frankensteinin haamu (1942)

Frankensteinin poika (1939) jäi viimeiseksi ykkösluokan Universal-kauhuelokuvaksi. Toisen maailmansodan kuluessa tuotettiin sarja halpoja B-elokuvia, joissa ei enää yleensä vaivauduttu keksimään paljon uutta sisältöä saati luomaan ilmapiiriä. Ne nojasivat tyypillisesti aiemmin esiteltyjen hirviöiden brändeihin, ja niitä katsoessaan on syytä varustautua rankalla ironialla tai jollain sitäkin väkevämmällä.

Ensimmäinen näistä B-kauhuelokuvista oli vuoden 1941 Ihmissusi (The Wolf Man), joka on myös sarjan ehdottomasti laadukkain ja toimivin elokuva. Se esitteli viimeisen uuden elokuvahirviön pitkään aikaan ihmissudeksi muuttuvan Lawrence Talbotin hahmossa. Ihmissusi pärjäsi varsin hyvin vaatimattomalla budjetilla, ja kauhuelokuvien tuotantoa tiivistettiin ja halpuutettiin entisestään. Vuonna 1942 seurasi uusi Frankenstein-jatko-osa, Frankensteinin haamu.


Frankensteinin haamu (The Ghost of Frankenstein, Frankenstein-sarjan ensimmäinen määräisellä artikkelilla varustettu nimike) on ilmiselvästi halpa B-filmi, mutta sellaisena paremmasta päästä kuin ne hirvitykset, joista joudumme vielä kärsimään. Boris Karloff ei enää palannut hirviön rooliin, joka annettiin Ihmissuden pääosasta kuuluisuuteen ponnahtaneelle Lon Chaney Jr:lle (1906–1973). Chaney, jonka isä Lon Chaney (1883–1930) oli mm. oopperan kummituksen roolista tunnettu näyttelijä, nousi 1940-luvulla lyhyesti halpiskauhun aallonharjalle. Hän oli näyttelijänä keskitasoinen eikä luonnostaan tippaakaan pelottava, vaan pikemmin surumielisen oloinen, mutta hän päätyi kauhujatko-osissa esittämään tunnetuimman ihmissusiroolinsa lisäksi muumiota, Draculaa (Draculan poika, 1943) ja tässä Frankensteinin hirviötä. (Hän peittoaa näin klassisissa kauhurooleissa paljon paremman näyttelijän, Christopher Leen, joka ei koskaan esittänyt ihmissutta.)

Basil Rathbonella ei ollut aikaa eikä kiinnostusta palata tri Frankensteinin rooliin, sillä hänet oli kiinnitetty Universalin suosittuun Sherlock Holmes -elokuvasarjaan. Bela Lugosi palasi Ygorin rooliin, ja myös Lionel Atwill jatkoi, mutta valitettavasti ei komisario Kroghin roolissa. (Olisin paljon mieluummin nähnyt elokuvan siitä, miten Krogh yrittää nujertaa hirviön, kuin... tämän tekeleen.) Ohjaajaksi pestattiin bulkkitavaraa liukuhihnalta luotettavasti tuottanut Erle C. Kenton (1896–1980), jolla ei koskaan ollut suuria taiteellisia ambitioita. Tulokseksi saatiin luokassaan tehokas kulutustuote, joka ei yritä tavoitella enempää kuin mihin sen rahkeet riittävät. Seuraava teksti sisältää tavan mukaan spoilereita, ihan kuin se ketään enää tässä vaiheessa sarjaa haittaisi.

Frankensteinin kylän idiootit, joille Wolf von Frankenstein viime elokuvan lopussa lahjoitti linnansa, ovat yhä levottomia. He päättävät, että kaikki muistot Frankensteineista on hävitettävä seudulta, koska se ilmeisesti tuo heille leipää. Tolvanat räjäyttävät keskiaikaisen linnoituksen ja vartiotornin laboratiorion raunioksi ikään kuin keskushallintoa ja museovirastoa ei olisi olemassakaan. He tekevät pahemman virheen kuin arvaavatkaan: sortuvan tornin alta nousee hapuileva käsi: Frankensteinin hirviö on pysynyt hengissä, vaikka näimme sen viimeksi palavan kiehuvassa rikkimönjässä. Edes palovammoja ei ole tällä kertaa tullut. 

Toivottavasti tykkäätte tästä kunnianhimottomasta otoksesta. Tätä enempää ei näet tässä filmissä ilmapiiriin kuvauksen puolesta panosteta.
Ygor on tästä löydöstä riemuissaan. Mitä, luulitteko, että Ygor olisi kuollut? Mistä sellaisen ajatuksen saitte päähänne? Siitä, että Wolf von Frankenstein ampui häntä useita kertoja alavatsaan ja että hirviö suri hänen kuolemaansa? Katin kontit: Ygor on selvinnyt hirttäjäisistä, joten tärkeisiin elimiin osuneet luodit eivät hänen hyvinvointiaan uhkaa. Hän on tosin menettänyt harvat ja terävät etu- ja kulmahampaansa.

Hirviö on kuitenkin heikentynyt (rikissä palaminen ja hapettomassa tilassa lojuminen voivat lannistaa vahvimmatkin meistä), ja vaikka se älyääkin hieman virvoittaa itseään salamoiden leppeässä syleilyssä, jää parantamisen varaa. Mutta kuka Frankensteinin kylässä suostuisi auttamaan tätä vihattua parivaljakkoa? Ygorilla on idea. "Menemme Ludwigin, Frankensteinin toisen pojan luokse!" 

Toisen. Pojan.

Jos Ludwig on Frankensteinin toinen poika, miksi tästä ei mainittu halaistua sanaa Frankensteinin pojassa? Tämän olisi tarkoitus olla kauhuelokuva elämästä ja kuolemasta, ei mikään kymmensivuinen Hessu Hopo -hupailu, johon keksitään kertakäyttöä varten joku hupsu serkku. No, elokuva ei tarjoa selityksiä eikä anna meille aikaa pohtia asiaa, joten matkaamme vaihtoehtojen puutteessa Ygorin ja hirviön seurassa Vasarian pikkukaupunkiin. Mikä nimi sekin on olevinaan? Ei kuulosta kovin germaaniselta, vaikka mitä ilmeisimmin sijaitsee saksalaisella kulttuurialueella. Onko tämä paikka ollut kolmikymmenvuotisessa sodassa Kustaa Aadolfin joukkojen leiripaikkana ja nimetty Ruotsin kuningassuvun mukaan? Onko nimellä yhteys manieristitaiteilija ja elämäkerturi Giorgio Vasariin?

Tohtorit Bohmer (vas.) ja Frankenstein
Vasariassa pitää joka tapauksessa majaa Ludwig Frankenstein (von-preposition hän on vaatimattomana miehenä pudottanut pois). Cedric Hardwicke (1893–1964) tekee roolin paljon suuremmalla vakavuudella ja omistautumisella kuin mitä se ansaitsisi. Ikävä kyllä Ludwig ei ole kovin mielenkiintoinen hahmo. Hän on tähänastisista Frankensteineista järkevin ja todellisuuteen voimakkaimmin ankkuroitu. Hänestä ruumiiden leikkely ja henkiin herättäminen ei ole alkuunkaan hyvä ajatus, ja hän johtaa kartanossaan jonkinlaista mielenterveyspraktiikkaa. Näin ainakin meille kerrotaan ja näin kyltti ilmoittaa, mutta Frankenstein on sikäli nimensä veroinen, että hän lähestyy mielisairauksia vartaloiden leikkelyn kautta. Ludwig Frankenstein ja hänen kollegansa, tohtorit Kettering (seinään sulautuva Barton Yarborough) ja Bohmer (Atwill), esitellään katsojille aivokirurgeina kesken leikkauksen, ei psykiatreina terapiasessiossa. Kankea dialogi kertoo, että kolmikko on Frankensteinin johdolla ensi kertaa suorittanut vaativan aivoleikkauksen, jonka yhteydessä aivot on kokonaan poistettu potilaan kallosta ja sitten pantu takaisin tappamatta potilasta. Tästä on ilmiselvästi luvassa Nobel, mutta Bohmer on yhä hieman katkera siitä, että tekniikka oli alkujaan hänen, Frankensteinin opettajan, keksintöä. Kuinka katkera? No, ainakin niin katkera, että hän paiskoo hanskojaan harmista otettuaan osaa onnistuneeseen tieteelliseen sensaatioon ja parannettuaan potilaan. Tämän tiedon ei ole tarkoitus syventää henkilöhahmoja, joille on hädin tuskin vaivauduttu kirjoittamaan luonnesisältöä lainkaan; tämän on tarkoitus vain pedata myöhempää juonenkäännettä.

Ja juonta onkin sitten paljon. Ygor tuo hirviön Vasariaan ja kiristää Frankensteinin auttamaan häntä. Frankenstein ei tunne vetoa hirviön vahvistamiseen, mutta Ygor uhkaa paljastaa Vasarian asukkaille Frankensteinin isän ja veljen pelottavat kokeet. Pitäisin erikoisena, että huhut Frankensteinin hirviöstä eivät olisi kiirineet Vasariaan, joka ilmeisesti sijaitsee kävelyetäisyydellä (tosin kestävyydeltään ylivertainen hirviö on tietysti voinut kantaa Ygoria osan matkasta) Goldstadt-Frankensteinista, mutta elokuva ei anna minulle aikaa miettiä tällaisia. Frankenstein haluaa säilyttää hyvän maineensa olettaen, että vasarialaiset uskoisivat välittömästi jonkun kertaalleen hirtetyn takkumielipuolen horinoita (olkoonkin, että hänellä on hirviö mukanaan). Tämän heikon motivaation tarjoaminen käsikirjoituksen avuksi on ainoa syy, jonka takia koko elokuvassa pitää ylipäänsä olla ketään Frankenstein-nimistä hahmoa.

Frankenstein perehtyy isänsä ja veljensä muistiinpanoihin. On erikoista, että kolmen aiemman Frankenstein-elokuvan hahmottelemalle sukuhistorialle pysytään näin uskollisena tarinassa, johon on laiskasti keksitty "Frankensteinin toinen poika". En tosin voi hyväksyä sitä, että Heinrich "Henry" Frankenstein käyttää tässä elokuvassa nähtävissä muistiinpanoistaan luomuksestaan nimeä "hirviö" (monster) jo ennen sen valmistumista. Erittäin epäonnistuneena ratkaisuna on pidettävä vuoden 1931 Frankensteinin kuvamateriaalin kannibalisointia takaumajaksoon. Näiden lyhyidenkin katkelmien osoittama taitava kameratyö vain korostaa Frankensteinin haamun kunnianhimotonta ja latteaa visuaalista yleisilmettä.

Frankenstein kätkee hirviön kartanonsa kellariin, piiloon Vasarian viranomaisilta, joita edustaa Frankensteinin tytärtä Elsaa (Evelyn Ankers; melkoinen sattuma, että Ludwigin tyttärellä ja Wolfin vaimolla on sama nimi) tapaileva syyttäjä Erik Ernst (tylsä Ralph Bellamy). Frankenstein keksii, että on yksi keino tuhota jo kolmasti turmiolta välttynyt hirviö: paloitella se kappaleiksi (oletan, että myös esim. krematointi voisi toimia). Jotain on joka tapauksessa tehtävä, sillä hirviö tappaa erään kaupunkilaisen ja surmaa tri Ketteringin. Frankenstein päättää toteuttaa paloittelusurmansa, johon tri Bohmer on kieltäytynyt osallistumasta. Bohmerin mielestä kyseessä olisi murha, ja hän nostaa esiin kiintoisan eettisen kysymyksen, johon ei tietenkään paneuduta, koska se ei oikein ole tämän elokuvan juttu. Lopulta Frankensteinin pään kääntää elokuvan nimessä mainittu Frankensteinin haamu. Olemmekin odottaneet sitä, ja tässä se on:

Vaikuttavaa, vai mitä?
Ns. "Frankensteinin haamu" on vain Ludwig Frankensteinin mielessään käymän keskustelun visuaalinen ilmiasu. Hän miettii, mikä on oikea ratkaisu, ja vastustelee isänsä nerokkaan luomuksen tuhoamista. Hänen isänsä "aave" näyttää huomattavan paljon Cedric Hardwickelta eikä lainkaan Colin Clivelta, joka vahvistettiin aiemmassa takaumamontaasissa Ludwig Frankensteinin isäksi, mutta kyseessä onkin vain typerä mielikuva eikä mikään oikea kummitus. Frankenstein ratkaisee dilemman suvulleen ominaisella hämärällä neronleimauksella: hän poistaa hirviön "rikolliset" aivot (palaamme taas tähän naurettavaan tekosyyhyn) ja asettaa tilalle hyväluontoisen ja sopivan tuoreesti edesmenneen Ketteringin aivot. 

Kun aivojen vaihtamisen makuun on päästy, haluavat kaikki mukaan. Ygor haluaa vapautua omasta runnellusta kropastaan ja istuttaa omat aivonsa hirviön pääkoppaan, mutta Frankenstein torjuu tämän ajatuksen, jolloin Ygor ruokkii Bohmerin kateutta ja kaunaa suostutellen tämän apuriksi omaan suunnitelmaansa. Hirviö ei perusta Ygorista tai Ketteringistä, vaan haluaa kaupungissa kohtaamansa Cloestine-tytön aivot. Koko sotku kärjistyy, kun kaupunkilaiset käyvät epäluuloisiksi ja viranomaiset kiinnostuvat tri Ketteringin katoamisesta. Tämä voi päättyä vain yhdellä tavalla: hirviö tappaa Frankensteinin ja Bohmerin, ja polttaa koko kartanon maan tasalle. Ja näin siis katosi maailmasta tieto vallankumouksellisesta neurokirurgiasta, kun kaikki kolme sen kehittäjää kuolivat muistiinpanojen palaessa poroksi. Kiitos paljon, Ygor ja kärsimättömät vasarialaiset.

Runsaan tunnin mittaiseksi elokuvaksi Frankensteinin haamussa tapahtuu paljon. Henkilöitä on runsaasti, ja he jäävät enimmäkseen ontoiksi. Juoni kulkee pisteestä pisteeseen hengittämättä välillä, ja tekninen toteutus on halpaa. Esimerkiksi keskieurooppalainen miljöö on suureksi osaksi mennyttä. Frankensteinin kartanokin on kuin Yhdysvaltain varakkaampien seutujen Tudor-jäljitelmä. Samaten valaistus on latteaa, ja tunnelmaa rakennetaan laiskasti. Näyttely ei ole huonoa. Kuten sanottu, Hardwicke antaa kaikkensa Frankensteinin epäkiitollisessa roolissa, mutta myös Lugosin paluu Ygoriksi on viihdyttävää katsottavaa. Vasarian huolestuneiden kaupunkilaisten ääneksi nousee epätavallisen sympaattinen, nyhverömäinen Hussmann (Olaf Hytten), joka ei monien edeltäjiensä tapaan ole kiukkuinen idiootti, vaan samaistumiskelpoinen hahmo. Chaney on hirviönä Karloffia määrättömästi tylsempi ja kivikasvoisempi, eikä maski tee hyvää hänen valmiiksi riippuluomisille silmilleen, joita nähdään tuskin lainkaan. Mukana on kuitenkin muutama kohtaus, joissa Chaney pystyy hieman jäljittelemään Karloffin rooliin tuomaa ihmisyyttä: kohtaus, jossa hirviö auttaa Cloestine-pikkutyttöä noutamaan katolle juuttuneen pallonsa, on elokuvan suoranainen keskus ja muistuma siitä, mitä tällä hahmolla olisi mahdollista tehdä.

Minkä nuohoojan maailma hänessä menettikään.

Aivonvaihtokupletti tarjoaisi mahdollisuuden pohtia vakavasti tietoisuuden, persoonallisuuden ja minuuden ongelmia, ja tämä olisi elokuvasarjalle luonteva uusi suunta. Elokuva ei kuitenkaan esitä näitä kysymyksiä, se vain ikään kuin ajautuu niiden äärelle ymmärtämättä niitä. Koko touhu menee läskiksi ja menettää viimeiset vakavamielisyyden rippeet, kun Ygorin aivot saanut hirviö alkaa mesota Ygorin äänellä, miten hän tulee nyt elämään ikuisesti. Tiesittekö, että ääni tuotetaan aivoissa? En minäkään. 

Frankensteinin haamu on täynnä rappion merkkejä. Frankenstein-sarja ei sen myötä kuitenkaan romahtanut B-elokuvan sarjaan, vaan pikemminkin laskeutui sinne hallitusti. Tarina pysyy vielä kasassa, vaikka ilmastointeippi onkin paikoin näkyvissä. Lisäksi elokuva kartoittaa uutta aihealuetta, vaikkei aivan tunnukaan tajuavan, mitä on tekemässä. Kokonaisuus on ohi runsaassa tunnissa, ja kyllä se sen ajan tarjoaa kohtalaista viihdettä. Se ei ole missään vaiheessa pitkästyttävä. Se on viimeinen Universalin elokuvista, joissa Frankensteinin hirviötä käsitellään minkäänlaisella uskollisuudella ja arvokkuudella. Vaatimattomista mutta kiistattomista ansioistaan huolimatta elokuvaa on paha suositella muille kuin innokkaimmille Frankenstein-faneille. Lasken itseni ainakin Suomen oloissa tuohon ryhmään, mutta minäkään en jaksa innostua Frankensteinin haamusta, joka ei jätä jälkeensä kovin väkeviä muistikuvia. Annan elokuvalle asteikolla yhdestä viiteen kaksi ja puoli aivoa purkissa:


Seuraavaksi jännitämme, kumpi voittaa, kun Frankenstein kohtaa ihmissuden (Frankenstein Meets the Wolf Man, 1943).

P.S. Frankensteinin haamu haluaa tunkea itsensä päättäväisesti osaksi Frankenstein-sarjan jatkumoa. Tämä päätyy tosin sekoittamaan useampia asioita kuin mitä se selventää. Tapahtumat eivät voi sattua kovin pitkään Frankensteinin pojan jälkeen, ja siksi onkin hämmentävää, että Ludwig on selvästi Wolfia vanhempi. Hän näyttää vanhemmalta, ja hänen tyttärensä on parikymppinen. Silti Wolf peri edellisessä elokuvassa paronin arvon, vaikka sen tulisi päätyä vanhimmalle pojalle. Ehkä Ludwig vaatimattomana tiedemiehenä kieltäytyi kunniasta (en tiedä, voiko niin tehdä). Tässäkään elokuvassa ei nähdä puhelimia tai moottoriajoneuvoja, mutta pukeutumisesta päätellen olemme suurin piirtein Frankensteinin pojan ajanjaksossa, mikä käy järkeen.

Kysymys sijainnista sen sijaan on viimein ratkennut! Ygor lupailee Bohmerille, että yhdessä he voisivat hallita koko "(osa)valtiota ja jopa koko maata". Totesin jo Frankensteinin pojassa, että Itävalta (joka muuten anschlussattiin Saksaan jo ennen ko. filmin julkaisua) kielsi aatelisarvojen käytön, ja muun järkeilyn perusteella vaihtoehdoiksi jäivät Saksa ja Sveitsi. Ygorin repliikki ratkaisi asian: tapahtumat sijoittuvat Saksaan, koska vain siellä on (osa)valtioita, ja oli myös Weimarin tasavallan aikaan; Sveitsissä on kantoneja, ei valtioita! Olen ylpeä selvitystyöstäni, jonka perusteet ovat luotettavat, sillä tottahan kirjoittajat, jotka keksivät "Frankensteinin toisen pojan" ja "Vasarian", pyrkivät antamaan hienovaraisia vihjeitä tapahtumapaikasta välineenään aluehallintoyksiköiden sanasto! Ja kun tapahtumat kerran sijoittuvat Saksaan, liekö Frankensteinin haamu nerokkaan hienovarainen allegoria toisesta maailmansodasta? Ygor-hirviö on Hitler, kun taas Bohmer ja Frankenstein edustavat häneen syistä tai toisista tukeutuvia saksalaisia; ja lopula Ygor-hirviön sokea raivo polttaa kaiken poroksi. Kyllä, tämä on ilmiselvä poliittinen allegoria, tai sitten minun aivoni pitää vaihtaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti