maanantai 26. lokakuuta 2015

Hirviön kylkiluu: Frankensteinin morsian (1935)

Frankenstein tuli teattereihin hyvin lyhyen produktiojakson jälkeen loppuvuodesta 1931, ja siitä tuli taloudellinen menestys. Draculan ja Frankensteinin myötä kauhuelokuva osoitti markkinapotentiaalinsa, ja vuonna 1932 studio julkaisi Muumion, jota seurasi 1933 Näkymätön mies. Studiolta ilmestyi myös sarja Edgar Allan Poen kertomuksiin (yleensä äärimmäisen vapaasti) pohjautuvia kauhuelokuvia. Jatko-osille oli ilmeistä tilausta, ja sellaisia hahmoteltiin sekä Draculalle että Frankensteinille. Draculan huonosti ohjanneen Tod Browningin ura oli 1930-luvun puolivälissä surullisessa syöksykierteessä, mutta Frankensteinin James Whale teki esim. Näkymättömässä miehessä ja Karloff-filmissä The Old Dark House (1932) johdonmukaisen laadukasta ja omaleimaista työtä, ja häntä yritettiin maanitella sekä Draculan että Frankensteinin jatko-osaan. Hän suostui jälkimmäiseen, hieman pitkin hampain.


Alun perin vastahakoisesti koko hankkeeseen suhtautunut Whale sai produktion kaikilla osa-alueilla – käsikirjoituksesta alkaen – ennenkuulumattoman laajat vapaudet, ja tuloksena on elokuva, jonka hän lopulta todella halusi tehdä ja josta hän oli aiheellisesti ylpeä.
Siinä, missä Frankenstein oli hyvä elokuva, on Frankensteinin morsian kaikin tavoin parempi. Se laajentaa ansiokkaasti ja Shelleylle suhteellisen uskollisesti alkuperäisen elokuvan teemoja, syventää draamaa, tihentää ilmapiiriä, kohentaa tekniikkaa, tarjoilee uuden ja eheämmän tarinan – ja tulee samalla kehitelleeksi uutta elokuvallista tyylilajia: kauhukomediaa ja camp-elokuvaa. Se on Whalen mestariteos, Universalin maineikkaan kauhufilmisarjan korkein huipentuma, koko 1930-luvun Hollywood-elokuvan omintakeisimpia ja viihdyttävimpiä valopilkkuja ja eräs ehdottomista suosikkielokuvistani. Seuraava kirjoitus sisältää spoilereita. (Huomautus: tekstissä Frankenstein kursivoituna viittaa joko Shelleyn romaaniin tai vuoden 1931 elokuvaan asiayhteydestä riippuen; kursivoimattomana nimi Frankenstein viittaa Henry Frankensteiniin.)

Oopperamaisen alkusoiton säestämien alkutekstien himmennyttyä toiminta alkaa ukkosmyrskyn riepottamasta synkästä goottilaisesta linnasta... ja moniportaisen metafiktiivisestä johdantojaksosta, jossa kohtaamme alkuperäisen tarinan kirjoittajan! 

Mary on syystäkin järkyttynyt, sillä nyt hän esiintyy jopa alkuteksteissä omalla nimellään. Rauhoittelemassa Percy (vas.) ja lordi Byron. Pankaa merkille tämä asetelma: saatatte kohdata sen elokuvan finaalissa.
Frankensteinin syntyprosessi on varsin laajalti tunnettu kirjallisuushistoriallinen kertomus. Vuonna 1816 Shelleyn pariskunta, lordi Byron ja hänen "lääkärinsä" John Polidori sekä Claire Clairmont, joka ihaili sekä Percy Shelleyä että Byronia (jolle oli tähän aikaan raskaana, ehkä vielä tietämättään) viettivät surkean kylmää kesää Genevenjärven rannalla Villa Diodatissa (joka ei näytä tippaakaan tämän elokuvan keskiaikaiselta linnoitukselta) keksien ajanvietteekseen kauhutarinakisan. Tämä tuotti Frankensteinin lisäksi Polidorin romaanin The Vampyre, molemmat lajityyppiensä pioneeritapauksia.

Frankensteinin morsiamessa tätä kirjallista kesämökkeilyä käytetään kehyskertomuksena, mutta hyvin oudolla tavalla. Lordi Byron (hupaisasti ylinäyttelevä Gavin Gordon) kertaa aiemman filmin tapahtumat montaasin kautta, ikään kuin ne muka eivät poikkeaisi merkittävästi Shelleyn kertomuksesta. Ei tuo vielä mitään, Mary naureskelee ja paljastaa, että on hänellä jatkokin jo mietittynä. Byron ja Shelleyt kerääntyvät yhteen kuulemaan Frankensteinin jatko-osaa kirjailijan omilta huulilta (Clairmont ja Polidori on jätetty pois tästä esinäytöksestä, kenties siksi, että heidän suhteensa Byroniin olisivat saattaneet olla sensoreille liikaa). 

Kirjallinen esinäytös on sangen kummallinen. Ensinnäkin se rikkoo fiktion illuusion ja muistuttaa, että kyseessä on tyystin keksitty tarina. Lisäksi se esittää Frankenstein-elokuvat ehdottoman uskollisina dramatisointeina Mary Shelleyn romaanista, mitä ne eivät missään nimessä ole. Kaiken huipuksi Shelleyn 1800-luvun alussa kyhäämä kertomus, jonka näemme, sijoittuu ilmiselvästi jonnekin 1900-luvulle (elokuvassa mainitaan erään henkilön kuolleen vuonna 1899). Kehystä ei edes suljeta elokuvan lopussa, vaan draama päättyy suoraan lopputeksteihin palaamatta enää Genevenjärven myrskyiselle rannalle ja itse elokuvassa tapahtuu niin paljon, että outoa johdantojaksoa tuskin enää edes muistaa sen päättyessä. Johdannossa Mary Shelley väittää halunneensa kertomuksellaan sanoa, että ihmisen ei tule tunkeutua Jumalan toimialalle, mikä saa epäilemään tämän olevan taas järkyttymiseen ja pahastumiseen erikoistuneiden tahojen lepyttelyä siinä missä ensimmäisen Frankensteinin höpsö johdantopuhe. Ainakin se on paremmin ja näyttävämmin tehty. En ole aivan varma, onko esinäytös tarpeellinen tai järkevä, mutta ei minulla mitään ole sitä vastaan, että Percy Shelley, Mary Shelley ja lordi Byron rupattelevat pari minuuttia elokuvasta, joka liittyy heihin tangentiaalisesti.

Varsinainen tarina käynnistyy siitä hetkestä, johon Frankenstein päättyi (ennen vanhan paroni Frankensteinin hallitsemaa epilogia). Mylly on romahtanut tulipalossa, ja kyläläiset tarkkailevat hiipuvaa hiillosta soihdut ja talikot kourassa. Ilmeisesti pormestarinvaalit on järjestetty joskus tulipalon aikana, sillä edellisen filmin pormestari Vogel on korvattu (tai ehkä hän erosi kyllästyneenä siihen, ettei kukaan osannut lausua hänen nimeään) luisevammalla ja viiksekkäällä jäärällä (E. E. Clive), jonka tärkeilyssä on koomisia piirteitä. Hänen arvovaltaansa ilmaantuu välittömästi haastamaan kansallisasuun pukeutunut Minnie-eukko (Una O'Connor, 1880–1959), joka lisää läsnäolollaan elokuvan camp-arvoa 15 %:lla. 
Una O'Connor sellaisena kuin hänet muistamme.
Väkijoukon jo hajaannuttua paikalle jää vain pariskunta (Reginald Barlow & Mary Gordon), jotka esitellään ensimmäisessä elokuvassa hukkuneen Maria-tytön vanhempina. Vaimo on ilmeisesti mennyt myllyn palaessa uusiin naimisiin, sillä viimeksi Maria piti isänään Ludwigia, kun nyt roolissa on tyystin eri näköinen Hans-niminen mies. Hans-Ludwig putoaa myllyn raunioiden alla piilevään maanalaiseen lampeen (tietysti siellä on sellainen) ja saa pian vaimoineen karvaasti tuta, että hirviö on kaikkea muuta kuin kuollut. Heistä tulee ylösnousseen hirviön ensimmäiset uhrit.
Elokuva tosin haluaa korostaa, että tämä pöllö ei ole veriteoista vaikuttunut.
Karloffin meikkiä on tähän elokuvaan muutettu. Hirviön ihoa ja tukkaa on palanut, ja se paranee vähitellen elokuvan kohtausten välillä.
Palovammojen aiheuttama kosmeettinen haitta on tässä tapauksessa pieni.
Palovammoja saanut hirviö (Boris Karloffin paluu) lähtee harhailemaan maaseudulle, kun elokuvan toiminta siirtyy Frankensteinin tiluksille. Viime elokuvan kartano on laajennettu täydeksi keskiaikaiseksi linnaksi, jonne Henry Frankensteinin (Colin Cliven paluu) ruumissaatto marssii. Nuorentunut Elizabeth (17-vuotias Valerie Hobson) on luonnollisesti hieman järkyttynyt tästä hääpäivänsä saamasta käänteestä, mutta tietysti Frankenstein on elossa, koska se paljastettiin jo edellisessä filmissä. Hirviö ja tämän luoja siis molemmat selvisivät pätsistä, ja hahmojen yhteyttä korostetaan sillä, että Frankenstein havaitaan eläväksi samalla tavalla kuin hänen hirviönsä aiemmassa elokuvassa: tiedemiehen käsi liikahtaa, ja Elizabeth kiljuu tämän olevan elossa. Teatteridramatisoinneissa ja romanttisella 1800-luvulla oli suosittua korostaa tulkintaa, jossa Frankenstein ja hirviö ovat kuin saman persoonan eri puolia, ja kohtauksessa, jossa Frankenstein palautuu (hyvin kevyen oloisesti) elävien kirjoihin, annetaan selvimmin ymmärtää hirviön ja luojan olevan jonkinlaisessa kohtalonomaisessa yhteydessä toisiinsa.

Frankenstein päättää, että karmeasta kokemuksesta on otettava opiksi. Hän sanoutuu irti vastaavien kokeiden uusimisesta, vaikka häntä kutkuttaakin yhä ajatus löytönsä mahdollisuuksista. Siinä missä viime elokuvassa Frankenstein oli kiinnostunut tiedosta sen itsensä vuoksi, ilmaisee hän nyt taustalla myös vallanhalua. 1930-luvun ilmapiirissä pahaenteisesti resonoivassa puheessa Frankenstein haaveilee mahdollisuudesta jalostaa kokonainen henkiin herätettyjen leikkaa & liimaa -ihmisten "rotu", joka tottelisi luojaansa. Hän tosin puhuu näistä sekopäisistä näyistä menetettyjen mahdollisuuksien hengessä ja vakuuttaa luopuvansa vaarallisista kokeiluista, mutta siemen on hänen mielessään valmiina versomaan. 

Tri Pretorius ja eräs hänen monista ainoista heikkouksistaan.

Ravitsemusta tälle siemenelle ilmaantuu kuin tilauksesta tarjoilemaan tri Pretorius (Ernest Thesiger), demoninen luonnonfilosofi, joka nostaa elokuvan camp-arvoa 100 %. Pretorius opetti Frankensteinille filosofiaa Goldstadtin yliopistolla, ja heillä implikoidaan olevan jonkinlainen yhteinen historia. Thesigerin vailla pienintäkään estoa tulkitsema Pretorius hallitsee suurta osaa koko elokuvasta. Hän esittelee faustisessa alkemistinkammiossaan Frankensteinille omien kokeidensa tuloksia eriskummallisen koomisessa ja 30-lukulaiseksi teknisesti hämmästyttävässä jaksossa, jossa tekee räävitöntä pilaa valtion, uskonnon ja estetiikan hierarkioista julistaen itsensä sivumennen täysin amoraaliseksi paholaiseksi tinkimättä omasta rakastettavuudestaan. Kohtaukset, joissa Frankenstein ja Pretorius ottavat yhteen, ovat tolkuttoman viihdyttäviä ja valottavat persoonien sovittamattomia eroja: Frankenstein on vilpitön ja idealistinen tiedemies, joka uskoo tekevänsä jaloa työtä ja suhtautuu maailmaan vakavasti, Pretorius taas läpeensä ironinen hahmo, joka ei ota mitään vakavasti. Hän suhtautuu kaikkiin ja kaikkeen pirullisen ivallisesti, ja maailma on hänelle loputon huvituksen lähde. Pretorius haluaa tuoda Frankensteinin vapauttamaan hulluuteen kieroutunutta logiikkaa luomalla uuden hirviön, tällä kertaa naispuolisen. Itse Pretorius haluaa esittää sekä Jumalan että käärmeen roolia tässä irvokkaassa luomiskertomuksessa.

Pretoriuksen suunnitelma käy hyvin yksiin hirviön tarpeiden kanssa. Karloff palaa kuuluisimpaan rooliinsa, joka on tällä kertaa kirjoitettu pitkälti Shelleyn romaaniin tukeutuen. Ajatus partnerin luomisesta hirviölle on merkittävä osa alkuperäisen Frankesteinin juonta, ja kohtaus, jossa hirviö murtuu nähdessään omat kasvonsa kuvajaisina vedessä, on poimittu kirjasta, samoin tapaus, jossa olio pelastaa neidon hukkumasta ja saa palkakseen vain luoteja. Romaanista on myös koko elokuvan emotionaalinen sydän, jossa hirviö kohtaa metsäpirtin sokean vanhuksen, jolla ei ole ennakkoluuloja rujoa ulkomuotoa kohtaan. Monissa kohtauksissa Karloff saa nyt myös vuorosanoja, ja vaikka elokuvassa hirviön kieli on paljon rajoittuneempaa kuin romaanin sujuvasanaisen amatöörifilosofin, tuo se hahmoon uutta inhimillisyyttä säilyttäen sen vierauden. Hirviö opettelee ihmiselämän alkeita, joista sillä on ilmeisesti aivoissaan jonkinlaisia alkeellisia muistikuvia, ja paljastaa ilmeisimmän inhimillisen perustarpeen: tarpeen olla hyväksytty, rakastettu ja arvostettu. Hirviö on alusta asti suljettu ihmiskunnan ulkopuolelle hirviön lokeroon, ja tässä lokerossa se käyttäytyy kuin hirviö. Ympäristössä, jossa vallitsee tietty tietämättömyyden verho, kuten sokean erakon pirtissä, olio osoittaa hyväluontoisuuden merkkejä. Hirviön onni sokean ystävän kanssa jää tietysti traagisen lyhytaikaiseksi, kun metsästäjät saapuvat pirttiin ja ajavat hirviön tiehensä, missä yhteydessä mökkikin palaa poroksi. 

Pidot sokean erakon mökissä.
On hyvin kiinnostavaa, että elokuvassa vain kaksi henkilöä suhtauu hirviöön ystävällisesti: vilpitön, hurskas, naiivi ja pyhimysmäinen sokea erakko (O. P. Heggie), ja ivallinen, rikkiviisas, terävänäköisen pirullinen Pretorius. Hirviön keskustelut ja aterioinnit liittävät nämä kohtaukset toisiinsa, ja niiden vertailu on äärimmäisen kiehtovaa. Hirviö kohtaa sokean erakon mökissä, joka on erinomaisesti lavastettu ja täynnä elämän jälkiä: keskeneräisiä koripunoksia, tulisijassa kypsyvää keittoa, hauskoja pikku puuhuonekaluja. Pretorius ja hirviö kohtaavat Pretoriuksen ryöstämässä hautaholvissa, johon tämä on jäänyt perverssille piknikille; se on täynnä kuolemaa, kiveä ja pölyä. Erakko opettaa hirviölle sanoja ja ennen kaikkea moraalia, joka on hyvin simplististä ja dualistista ("maailmassa on hyvää ja pahaa"), mutta sellaisenaan melko sopivaa hirviön älylliselle kehitysasteelle; sokea vanhus myös ilmaisee toiveenaan olla kehittävässä ja lohduttavassa vuorovaikutuksessa hirviön kanssa, kun taas Pretorius on kiinnostunut vain siitä, miten voi käyttää hirviötä oman suunnitelmansa välikappaleena. Kaiken huipuksi erakko soittaa viulullaan Schubertin Ave Mariaa ja kiittää liikuttuneen hirviön kanssa Jumalaa (jota edustaa seinällä hehkuva krusifiksi) siitä, että tämä on vastanut hänen rukouksiinsa, kun taas Pretoriuksen ja hirviön kohtauksessa taustalla soi kolkko ja vääristynyt pikku marssi, ja pitopöytää koristaa haudasta kaivettu pääkallo; taustalla näkyy ontto, autio risti. Näiden kahden kohtauksen vilpittömän ja ivallisen vastakohtaisuus korostaa hirviön tragediaa: itseään kovin hyvinä ja moraalisina pitävät ihmiset vievät häneltä todellisen hyvät ja moraaliset vaikutteet, ja Mefistofeles korjaa potin.    

Pidot hautaholvissa.
Uskonnollisessa symboliikassaan elokuva on sangen uskalias. Frankenstein valmistui vuonna 1931 ennen Hollywoodiin katolisten painostusryhmien vaatimuksesta saatettua tuotanto-ohjeistoa, joka määräsi, mitä aihetta saa käsitellä ja millä tavalla. Frankensteinin morsian tehtiin tämän ylimääräisen sensuurin aikana, mutta se näyttää päässeen melko vähällä ottaen huomioon, mitä kaikkea filmissä nähdään ja kuullaan. Poliittiset johtajat ovat tehottomia törppöjä, hirviö tappaa useita ihmisiä, Pretoriuksen kätyri murhaa raa'asti nuoren naisen saadakseen projektiin tuoreen sydämen, Pretorius itse puhuu äärimmäisen pilkallisesti Raamatusta ja Jumalasta, ja juo itsensä humalaan häpäisemässään hautaholvissa; lisäksi Pretoriuksen luomukset saattavat piispan ja kirkollisen hierarkian naurunalaisiksi implikoiden, että koko laitos on olemassa vain toimiakseen nuhtelijana ja ilonpiaajana. Kaiken huipuksi hirviö ristiinnaulitaan (tosin ilman nauloja, mutta ikonografia voisi tuskin olla selvempää), ja hän myös kaataa hautausmaalla piispaa esittävän patsaan tehden symbolisen hyökkäyksen uskonnollista hierarkiaa vastaan ja laskeutuu hautaan peruen näin käänteisen ylösnousemuksensa Jeesuksen seuratessa tapahtumia suuren veistoksen muodossa. Toisaalta kiistattoman hurskas ja lähimmäistään ennakkoluulottomasti rakastava sokea erakko on kiistatta elokuvan sympaattisin hahmo, joten filmiä ei ole mitään syytä pitää ainakaan antikristillisenä.

Frankensteinissa selkeimmässä konnan roolissa oli kyttyräselkäinen sadisti Fritz, jolla oli kuitenkin vain pieni sivuosa. Frankensteinin morsiamella on tarjota selkeämpi konna: saatanallinen ja vastustamaton Pretorius, joka on selvästi roistomainen siinä missä Frankenstein on yhä selvemmin antisankari samoin kuin luomuksensa. Pretoriuksen kätyri Karl (Dwight Frye, joka esitti Frankensteinissa Fritziä) on murhaaja, mutta vain maksettu pelkuri vailla omaa tahtoa. Valta on elokuvassa merkittävä ja hienovarainen teema: Frankenstein puhuu alussa vallasta, mutta lopulta Pretorius alistaa hänet valtaansa käyttäen välineenä hänen omaa luomustaan; pormestarin ja Goldstadtin kyläläisten edustama järjestäytyneen yhteiskunnan valta taas näyttäytyy tehottomana tai julmana. Pormestari on täysin kyvytön pitämään yllä järjestystä, ja vaikka hän ehkä onkin oikeassa halveksiessaan kyläläisiä, on hänellä ruusuinen kuva omista kyvyistään. Kyläläiset taas ovat paikoin liki roistomaisia, joskin heidän pelkonsa hieman lieventää tätä vaikutelmaa. Kohtauksessa, jossa hirviö saadaan kiinni, he ilkkuvat ja piinaavat tätä kuin pidätettyä Kristusta; samoin kun hirviö suljetaan maanalaiseen vankilaan, minne hirviöt ja muut epämukavuudet vielä muodissa olleen Freudin mukaan kuuluvatkin, saapuvat kyläläiset varsin raukkamaisesti pilkkaamaan tätä kalteriluukusta. Hirviön uhreiksi joutuvat kyläläiset jäävät katsojalle tuntemattomiksi (oletan, että Una O'Connorin esittelemän "Newmanin" pariskunnan oikean nimen olisi tarkoitus olla Neumann), jolloin heitä kohtaan herää vähemmän sympatiaa.

Entä itse Frankensteinin morsian, joka otsikossa meille luvattiin? Hän on läsnä ajatuksena (ja musiikillisena johtoaiheena) lähes koko elokuvan ajan, mutta näyttäytyy vasta finaalissa. Frankensteinin tradition mukaan uuden luomuksen näyttelijätär esiintyy alkuteksteissä vain kysymysmerkkinä, mutta maskin ja hiuslaitteen taakse kätkeytyy Elsa Lanchester (1902–1986), joka esitti johdannossa Mary Shelleyä.

Tähän liittyy epäilemättä kosolti symboliikkaa.
Morsian on arpiaan ja amarnalaiskauden muinaisegyptiläistä kampaustaan lukuun ottamatta kaunis, jopa glamouröösi, ja tekee lyhyestä näyttäytymisestään huolimatta lähtemättömän vaikutuksen. Luomus lienee yhä, 80 vuotta ensiesiintymisensä jälkeen, tunnetuin ja tunnistettavin naispuolinen elokuvahirviö, minkä pitäisi antaa käsikirjoittajille itsetutkiskelun aihetta. Morsian on myös likipitäen ainoa asia koko elokuvassa, joka voi enää herättää modernissa katsojassa minkäänlaisia väristyksiä. Olennon lintumainen liikehdintä ja elehdintä ja omituinen sihinä, joka tuo mieleen kärttyisät hanhet, luotaa koomisen, groteskin ja arvaamattoman kategorioiden keskinäisiä rajaseutuja. Frankensteinin hirviö tajuaa pian, ettei tästä sähisevästä ruumiista ole hänelle kumppaniksi, ja päätyy lopulliseen (ainakin toistaiseksi) ratkaisuun. Tri Frankenstein pakenee jälleen täpärästi kuolemalta, tällä kertaa vaimonsa ansiosta. Elokuva päättyy tuoreen avioparin seuratessa tornissa sijainneen laboratorion ja sinne jääneen kolmikon tuhoa.

Frankensteinin morsian on suurenmoinen fantasia ja laatuelokuva. Se kärsii muutamista ongelmista, jotka eivät juuri haittaa katsomisnautintoa. Se on vain muutamia minuutteja edeltäjäänsä pidempi, ja vaikka tällä kertaa konseptien esittelyyn kuluu vähemmän aikaa, jota jää käytettäväksi juonen ja hahmojen syventämiseen, on se yhä liian vähän. Juoni tuntuu yhä hyvin täydeltä, joskaan tällä kertaa ei kiihdytyksessä ole jäänyt mukaan suoranaisia aukkoja, ja hirviön kokemusmaailmaa syvennetään hienosti. 15-20 ylimääräistä minuuttia ei väsyttäisi katsojaa lainkaan, ja antaisi tapahtumille vielä enemmän aikaa hengittää. Toinen hienoinen pulma on Frankensteinin passiivisuus. Hirviö ja Pretorius saavat paljon aikaa loistaa, ja Frankensteinin hahmo jää väliinputoajaksi alkaen näyttää muiden rinnalla lähes normaalilta. Clive kuitenkin löytää yhä yhtyä She's alive! -huutoonsa.

Lavasteet ja kameratyö ovat kauttaaltaan varmempaa jälkeä kuin Frankensteinissa, ja esimerkiksi hirviön morsiamen luomiskohtauksessa vinoja kuvakulmia hyödynnetään todella tehokkaasti. Hautaholvi on kiehtova ympäristö, ja hirviön metsäkohtausten lavasteet vaihtelevat tunnelman mukaan idyllisen vehreästä karujen, hiiltyneiden tukkien hallitsemaan autiuteen. Erityismaininnan ansaitsee Franz Waxmanin (1906–1967) musiikki, joka on vuoroin makaaberia, arvokasta, dramaattista ja levollista. Wagneriaanisia johtoaiheita hyödyntävän Waxmanin Frankensteinin morsian on 30-luvun Hollywoodin elokuvamusiikin mestariteoksia, joka kelpaa nostaa kursailematta Korngoldin Robin Hoodin seikkailujen (1938) ja Steinerin Tuulen viemää -musiikin (1939) rinnalle.  

Frankensteinin morsiamessa on usein nähty homoseksuaalista subtekstiä, ja jos sellaista lähtee etsimään, voi sitä löytääkin. Hirviö kaipaa kumppania, mutta häntä ei kiinnosta tämän sukupuoli; koko ajatus naispuolisesta hirviöstä on Pretoriuksen syöttämä. Pretorius itse taas on niin räikeä stereotyyppisen homon karikatyyri kuin mitä 30-luvun Hollywood kykeni sulattamaan. Thesiger (18791961) ja ohjaaja James Whale (18891957) olivat molemmat avoimesti homoseksuaaleja, Frankensteinin roolista omansa tehnyt Colin Clive (19001937) biseksuaali, ja sekä roolityössä että ohjauksessa on kiistatonta camp-arvoa, kuten todettu. On kyseenalaista, miten paljon Whale pyrki tietoisesti tuomaan tällaista tematiikkaa elokuvaan, mutta ulkopuolisuuden "luonnonvastaisuuden" ja yhteiskunnallisen tuomion teemat ovat kiistatta läsnä ja varmaankin puhuttelevat jossain määrin kaikkia, jotka ovat kokeneet tulleensa syrjityiksi ja jääneensä ulkopuolisiksi. On sääli, ettei Whale päätynyt myös Draculan tyttären produktioon; hän olisi voinut saada siellä aikaan todella mielenkiintoisia tuloksia.

Frankensteinin morsiamen myötä Universalin klassisten kauhueokuvien sarja saavutti huippunsa. Elokuvassa on kiehtova tarina ja neljä todella ikonista näyttelijäsuoritusta, olkoonkin, että yksi niistä on hyvin lyhyt. Se on roimasti päätä pitempi saman studion Dracula-tuotoksia ja kestää melko hyvin vertailun suurin piirtein mihin tahansa saman ajan Hollywood-filmiin. Tälle on helppo hyvällä omatunnolla annostella asteikolla yhdestä viiteen kaikkiaan viidet purkitetut aivot:



Tämän jälkeen Universal tuotti vielä yhden kiistattoman laatuelokuvan kauhusarjassaan, joka vajosi toisen maailmansodan aikana vääjäämättä B-elokuvan kastiin. Seuraavaksi hyppäämme yhden sukupolven eteenpäin ja selvitämme, mitä kuuluu Frankensteinin pojalle (1939).

P. S. Edellisen elokuvan ajoituspulmat vain syvenevät Frankensteinin morsiamessa. Esinäytös tapahtuu vuonna 1816, mutta itse tapahtumat jatkuvat edellisestä filmistä, joka sijoittui jonnekin 1800-1900-luvun välimaastoon. Tällä kertaa Pretorius tunketuu vuonna 1899 menehtyneen naisen hautaholviin, missä tämän ruumis, jota ei ole haudattu maahan, on ehtinyt hajota jättäen jälkeensä vain luut. Olemme siis pakosta pitkällä 1900-luvulla, mutta autoja tai puhelimia ei näy. Tai itse asiassa puhelin esiintyy elokuvassa. Pretorius esittelee Frankensteinille puhelimen "elektronisen laitteen" nimellä ja selittää, mitä sillä voi tehdä aivan kuin 1900-luvulla elävä tiedemies ei tuntisi 1870-luvulla tehtyä keksintöä. Lisäksi kaikki tietysti tapahtuu Shelleyn tarinassa, joka sijoittuu hänestä katsottuna tulevaisuuteen. Lokalisaatiossaan elokuva on yhtä epämääräinen kuin edeltäjänsä, mutta ei ainakaan sotke asioita enää enempää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti