tiistai 27. lokakuuta 2015

Sukuvika: Frankensteinin poika (1939)

Frankensteinin morsian oli vuoden 1935 parhaita elokuvia ja tuotti mukavasti, mutta Universalin finanssit menivät solmuun, kun studio yritti tuottaa lisää sen kaltaista laatua. James Whalen seuraava elokuva, kalliisti tuotettu musikaali Show Boat (1936), oli arvostelumenestys, mutta studio tuotti sen lainarahalla, ja koko putiikki oli mennä nurin elokuvaproduktion hillittömän budjetinylityksen vuoksi. Osakkaat eivät olleet halukkaita puolustamaan Universalin johtoa, ja uudelleenjärjestelyissä studion kunnianhimoiset kauhuelokuvasuunnitelmat haudattiin. Tämä vaikutti varsin kohtalokkaasti Draculan tyttären (1936) laatuun: produktiolle oli kaavailtu paljon lopullista isompaa budjettia, ja rahan sekä tahdon puutteessa se lässähti.

Kauhuelokuville koitti muutenkin huono ajanjakso muutaman vuoden ajaksi. Hollywoodin tärkeimpiä ulkomaanmarkkinoita oli kieliyhteyden vuoksi Britannia, mutta brittiläiset sensorit tyrmistyivät niin pahanpäiväisesti amerikkalaisten kauhuelokuvien järkyttävästä raakuudesta (joka tuskin hätkähdyttäisi yli 10-vuotiaita lapsiakaan), että niiden maahantuonti kiellettiin kokonaan. Universalin uudet studiopomotkin olivat vakuuttuneet siitä, että kauhuelokuvien aika oli ohi, kunnes vuonna 1938 keksittiin esittää aiempia kauhufilmejä yhteisnäytöksissä. Draculan ja Frankensteinin yhteisnäytökset osoittautuivat niin tuottoisiksi, että Universal päätti tehdä uuden, ison budjetin kauhuelokuvan. Näin syntyi Frankensteinin poika (Son of Frankenstein), joka tuli teattereihin tammikuussa 1939. Luvassa on tavalliseen tapaan spoilereita.



James Whale ei ollut kiinnostunut palaamaan kauhuelokuvan pariin, eikä Colin Clive voinut enää palata nimirooliin (hän oli kuollut 1937 vain 37-vuotiaana alkoholismin ja tuberkuloosin nujertamana), joten oli ymmärrettävä ratkaisu siirtää uuden jatko-osan tapahtumat yhtä sukupolvea myöhemmäksi. Ohjaajaksi pestattiin Rowland V. Lee (1891–1975), joka oli aiemmin tehnyt mm. suosittuja Dumas-filmatisointeja, ja nimirooliin valittiin Basil Rathbone (1892–1967), joka muutamia vuosia myöhemmin nousi suureen kuuluisuuteen Sherlock Holmes -elokuvasarjan pääosassa.

Paroni Frankenstein (oik.), tyly ilma ja tyly tervetulokomitea. Heraldikkoja saattaa kiinnostaa Frankensteinin vaakuna.
Wolf von Frankenstein (Rathbone) palaa sukunsa maille, kun ainakin 30 vuotta on kulunut Frankensteinin morsiamen tapahtumista. (Hän näyttää tosin olevan nelissäkymennissä, eikä ollut syntynyt vielä Morsiamessa.) Elizabethin ja Heinrich Frankensteinin ("Henry" siis oli mitä ilmeisimmin Heinrichista johdettu lempinimi, mikä ei ole varsinaisesti mahdotonta) poika on tiluksien ja paroninarvon perijä. Elokuva antaa ymmärtää hänen syntyneen Englannissa ja tehneen tieteellistä uraa Yhdysvalloissa, missä on myös perustanut perheen. Nyt Wolf (jonka on pakko olla lyhenne Wolfgangista, tai muuten en ala) on päättänyt aloittaa uuden elämän vaimonsa Elsan (Josephine Hutchinson), alle kouluikäisen poikansa Peterin (Donnie Dunagan) ja hovimestari Bensonin (Edgar Norton) johtaman palvelusväkensä kanssa. He eivät saa kovin lämmintä vastaanottoa. Kyläläiset liittävät Frankensteinin suvun katkeriin ja kauheisiin kokemuksiin ja olettavat idiootteina välittömästi, että uusi paroni on tullut paikalle ainoana tarkoituksenaan luoda lisää hirviöitä. Lisäksi asukkaat valittavat, että jo kylän nimi, Frankenstein, vaikuttaa kirotulta ja karkottaa ihmisiä seudulta huonolla maineellaan. Tähän voi vastata vain, että mitäs menitte vaihtamaan sen. Paikan nimi oli kahdessa aiemmassa filmissä Goldstadt. (Frankenstein muuten on oikeasti noin tuhannen asukkaan kylä Pfalzissa lähellä Kaiserslauternia.) 

Yleisilmettä voisi luonnehtia ilmaisulla "Gaudí Transylvaniassa".
Seutu on muutenkin muuttunut. Kaikki on nyt korostetun kolkkoa, ja kylä on muuttunut aiemmissa filmeissä nähdystä pittoreskista keskieurooppalaisesta yhteisöstä vääristyneiden kiemurarakennusten painajaismaiseksi kasaksi, joka voisi olla suoraan 20-luvun saksalaisen ekspressionismin maailmasta. Elokuvan suuri budjetti näkyy komeissa ja tyylikkäissä lavasteissa, jotka tekevät vaikutuksen erityisesti Frankensteinin linnassa (niitä on muuten oikeasti kaksi, jo edellämainitussa Frankensteinissa ja myös Darmstadtissa). Mielikuvitukselliset porraskäytävät ja tukihirret jakavat kuvatilan dramaattisen kulmikkaaksi näyttämöksi, ja komea visuaalinen ilme antaa elokuvalle paljon viehätystä. Kameratyö kuvakulmineen on paljon perinteisempää, huomaamattomampaa ja vähemmän räväkkää kuin kahdessa aiemmassa elokuvassa, mutta upeat lavasteet ja Frank Skinnerin (1897–1968) Waxmania hillitympi, pahaenteinen musiikki rakentavat elokuvaan nautittavan tunnelman.
Ygor, kylän kovin naistenmies ennen Wolfin saapumista.
Elokuvan merkittäviä teemoja ovat perintö, vastuu ja isäsuhteet, ja tietysti nuori paroni päätyy kohtaamaan isänsä pahamaineisen luomuksen, koska muuten elokuva jäisi aika laimeaksi. Hirviön laajennettu itsemurha viime elokuvan lopussa raunioitti vanhassa vartiotornissa (joka on nykyään paljon lähempänä Frankensteinin linnaa kuin aiemmin) sijainneen laboratorion, muttei tuhonnut hirviötä. Frankensteinin alkuperäinen luomus oli kestävämpää tekoa kuin tämän morsian tai Pretorius, ja se on piileskellyt tornin raunioissa seuranaan Ygor (Béla Lugosi), jonka implikoidaan toimineen vanhemman Frankensteinin kätyrinä haudanryöstöissä. Hirttotuomio ei pysäyttänyt Ygoria, ja hänet julistettiin kuolleeksi, mutta niska se vähän vääntyi, ja edelleen hän hiippailee Frankensteinin linnan ympäristössä. Lugosi tekee Draculan ohella ehkä uransa tehokkaimman roolin viekkaana, pahansuopana ja karmivana kelminä, joka käyttää hirviötä oman kostonsa välineenä. Tämä ylinäyttelevä hyypiö on loistavaa viihdettä ja jatkaa Pretoriuksen camp-traditiota. Populaarikulttuurin vakiohahmoksi päätynyt Igor-kyttyräselkä hullun tiedemiehen kätyrinä on selvästi syntynyt Lugosin "Ygorin" ja Dwight Fryen "Fritzin" yhdistelmästä. Ygor on Frankensteinin pojan konna; hän ei ole yhtä älykäs eikä varsinkaan yhtä sofistikoitunut kuin Pretorius, mutta hän on erittäin viihdyttävä, ja paikoin hahmon groteski näyttely voi herättää jopa lieviä väreitä selkäpiissä.

Wolf von Frankenstein kahdessa promillessa.
Rathbone tkee hyvää ja omistautunutta työtä Frankensteinin roolissa. Hän saapuu kylään vilpittömin aikein, loukkaantuu kyläläisten ennakkoluuloista ja haluaa palauttaa isänsä maineen. Linnan synkkä perintö alkaa vaikuttaa häneen, ja hänestä tulee vähitellen ylimielinen hermokimppu, joka pyrkii epätoivoisesti piilottelemaan vaarallista salaisuutta, joka ei ole hänen hallinnassaan. Tuntu on elokuvan loppupuolella välillä kuin farssissa Frankensteinin syöksähdellessä paniikissa sinne tänne perintölinnansa saleissa.

Bojojoing!
Vaikka Frankenstein esiintyy hieman ylimielisesti (Rathbonella on siihen sopiva naamataulu) ja vaarantaa sivullisia, on hänet selvästi tarkoitettu samaistumiskelpoiseksi hahmoksi. Kyläläisten suoralta kädeltä tekemä torjunta selvästi loukkaa häntä, ja hänellä on ruusuinen kuva isästään ei vain suurena tiedemiehenä vaan myös jalona persoonana. Konkreettisimmin Frankenstein yrittää isänsä maineen puhdistamista muuttamalla tämän kivisen hauta-arkun kanteen töherrettyä graffitoa. (Kuka muuten hautasi H. Frankensteinin? Miksi hän edes palasi sukulinnaan? Ja miten joku vandaali löysi salaisen kryptan? Nämä kysymykset jäävät vaille vastausta.) Esiin nousee ohimennen kysymys Frankensteinin vastuusta isänsä luomusta kohtaan. Onko se vuosisadan tieteellinen saavutus, vaarallinen epäsikiö, apua tarvitseva uhri vai peräti perheenjäsen? Ygor ainakin katsoo hirviön kuuluvan sukuun: hän selittää Wolfille, että hirviö on tämän velipuoli. Molempien isä oli H. Frankenstein, mutta hirviön äiti oli salama.

Rathbone on isänsä luomuksen pariin vahingossa päätyvänä ja perheellisenä miehenä hyvin erilainen kuin Cliven tulkitsema, selkeästi tasapainottomampi tiedemieshahmo. Wolf von Frankenstein ei itse asiassa ole hullu tiedemies laisinkaan. Hänellä ei ole ambitioita kuoleman voittamisesta tai vallasta; hän haluaa vain palauttaa isänsä kunnian nerokkaana tiedemiehenä, joka luomuksineen joutui ennakkoluulojen uhriksi. Tässä pyrkimyksessään hänestä itsestään tulee paitsi ennakkoluulojen, niin myös isänsä pakkomielteiden uhri. Hän takertuu kunnianhimoisesti ja defensiivisesti isänsä idealisoituun perintöön, joka alkaa uhata hänen oman jälkikasvunsa turvallisuutta.

Poliisikomisario Krogh (Lionel Atwill) on kyläläisistä ainoa, joka suhtautuu Frankensteiniin myötämielisesti, vaikka hänelläkin on omat, joskin jalot, tarkoitusperänsä. Krogh menetti lapsena oikean kätensä hirviölle (tätä kohtausta emme aiemmissa elokuvissa nähneet, mutta se olisikin ehkä ollut turhan raakaa) ja joutui siksi hautaamaan haaveensa sotilasurasta. Atwill (1885–1946) tekee erinomaisen roolityön muodollisena ja ovelana Kroghina, joka potee hienoista katkeruutta mutta tuntee myös sympatiaa Frankensteinin perhettä kohtaan. Rathbonen ja Atwillin yhteiskohtaukset ovat täynnä hyvää näyttelemistä ja mainiota elokuvaviihdettä. 

Krogh vs. Frankenstein
Muutkin näyttelijät tekevät kelpo suoritukset, lukuun ottamatta ehkä Frankensteinin Peter-poikaa parhaiden kykyjensä mukaan esittävä Dunagan. Hän käy paikoin hermoille, mutta hänen vikansa ei ole, että ohjaaja ja tuottaja päättivät esim. ottaa mukaan juuri sen otoksen, jossa hän sotkeutuu repliikissään. (Olisiko budjetti kaatunut, jos sitä olisi yritetty uudelleen?) Vuotta myöhemmin Disneyn Bambin ääninäyttelijänä tunnetuimman roolinsa tehnyttä Dunagania käytetään onneksi säästeliäästi, eikä hän ole lainkaan niin ärsyttävä kuin olisi voinut olla.

Kuten edellisistä tekstikappaleista ilmenee, on tässä elokuvassa paljon uusia hahmoja, joiden suhteiden valottaminen vaatii ja onneksi saakin aikaa. Frankensteinin poika on 99 minuutin pituisena pisin Universalin klassisista kauhufilmeistä, ja se aika tulee tarpeeseen. Juonella on aikaa kehittyä, henkilöhahmoista tulee aivan uudella tavalla eläviä, ja rytmi on kaiken kaikkiaan tunnelmallisempi. Ikävä kyllä uusien henkilöiden esittely ja luotaaminen tarkoittaa, että hirviö esiintyy liian harvoin ja liian vaisusti. Boris Karloff palasi tässä elokuvassa viimeistä kertaa suurimpaan tähtirooliinsa, ja on pettymys, että hän viettää siitä suuren osan kivipaasilla torkkuen.

No, onpahan hänellä ainakin tyylikäs lampaannahkaliivi.
Hirviön puhekyky, joka teki roolityöstä Morsiamessa niin tehokkaan, on nyt kadonnut kokonaan. Tätä voi selittää tornin romahduksessa ja sen jälkeen kärsityillä vammoilla, mutta se tekee hahmosta paljon tylsemmän, varsinkin, kun se on nyt Ygorin ohjailtavissa. Karloff saa yhä näyttää kykynsä muutamissa kohtauksissa, joissa korostuu hirviön traagisuus. Voimakkain ja vaikuttavin näistä on loppupuolen episodi, jossa hirviö nousee onkalosta ja valahtaa sanattomaan tuskaan tajutessaan menettäneensä Ygorin. Myös varhaisempi peilikuvan torjunta toimii, vaikka onkin jo vanhan toistoa, eikä kohtaus, jossa hirviö "tunnistaa" Rathbonen Frankensteiniksi (siitä huolimatta, ettei tämä näytä tippaakaan Colin Clivelta), ole hassumpi.

Hyvin tyylikäs ja linjakas, eh... talja. Tuo sinuun sävykkyyttä. Olet kuin... joku olio lammasten vaatteissa.
Vaikka hirviöllä onkin turhan vähän tekemistä, saadaan siitä kosolti uutta tietoa. Scifihenkisessä tutkimusmontaasissa Frankenstein tutkii isänsä luomusta modernin teknologian avulla ja saa selville sen olevan voimiltaan ja kestävyydeltään ylivertainen tavallisiin kuolevaisiin verrattuna. Tämä on elokuvan ainoa seikka, joka oikeuttaa Mary Shelleyn nimen näyttäytymisen alkuteksteissä: romaanissa tulee selväksi, että hirviö on paljon luojaansa vahvempi, nopeampi ja sitkeämpi, ja elokuvassa sille saadaan (pseudo)tieteelliset perusteet.   

Juoni tihenee pidemmän keston ansiosta vähemmällä ylinopeudella kuin sarjan muissa filmeissä, ja hahmoissa on psykologista syvyyttä. Elokuvan teemat eivät ole yhtä mielenkiintoisia kuin edeltäjissään, eikä se yllä voimassa tai visionäärisyydessä niiden tasolle, mutta se on erittäin sujuva ja hahmovetoinen tarina, joka johtaa kiinnostavasti porrastettuun kliimaksiin. Frankenstein kuvittelee ensin, että Ygor on tuhonnut hänen isänsä perinnön, vienyt jalon keksinnön väärille teille. Mutta kun Ygor on raivattu tieltä, ei hirviö ole enää kenenkään hallinnassa, ja se hakee luokseen ainoan ihmisen, jonka voisi kuvitella ystäväkseen: lapsen, tässä tapauksessa Peter-pojan. Loppuhuipennuksessa selvitellään Frankensteinin perinnön pimeää puolta. Komisario Krogh kohtaa elämänsä karmean avainkokemuksen, mutta nyt hän ei enää ole avuton lapsi, vaan virkavallan edustaja. Frankenstein taas tekee lopullisen valinnan isänsä perinnön ja oman elämänsä välillä, eikä dramaattinen kohtaus tuota pettymystä, vaikka siinä onkin nykykatsannosta ehkä vahvimmin B-elokuvan tuntua koko filmissä.

Frankensteinin poika on vielä aivan kelpo jatkumoa kahdelle ensimmäiselle elokuvalle. Se on tietoisesti erilainen, ja suoriutuu kaikesta hyvin. Teemat ja niiden käsittely eivät vain ole minusta yhtä mielenkiintoisia kuin edeltäjissä, mutta toisaalta tässä elokuvassa piirretään sarjan täydellisimmät henkilökuvat – kaikkien muiden kuin harmillisen toimettomaksi jäävän hirviön osalta. Kyse on hyvin tehdystä, loistavasti lavastetusta, hyvin näytellystä ja yllättävän kiintoisasti kirjoitetusta elokuvasta, joka on juonensa ja kerrontansa puolesta koko sarjan sujuvin ja ehein. Se ei ole edeltäjiensä tavoin elokuvallista yleissivistystä, mutta mahdottoman viihtyisä askel uuteen suuntaan se silti on. Ikävä kyllä lihavat budjetit loppuivat tähän, ja Universalin kauhuelokuvat vajosivat 40-luvulla pysyvästi B-luokkaan. Sielläkin on silti tasoeroja, joten toivoa ei kannata menettää, annostella vain säästeliäämmin.

Frankensteinin pojan arvioin asteikolla yhdestä viiteen kaikkiaan kolmen ja puolikkaan purkitetun aivon arvoiseksi:


Ensi kerralla selvitämme, kannattaako Frankensteinin haamua (1942) pelätä.

P.S. Elokuvan ajoittaminen ja paikallistaminen ovat yhä hankalaa touhua, mutta johtolankoja on. Frankensteinin morsian tapahtui varhaisromanttisesta esinäytöksestään huolimatta 1900-luvulla (siinä mainittiin v. 1899 tapahtunut kuolemantapaus), ja jos Wolf näyttää ikäistään hieman vanhemmalta (kuten miehillä oli tapana), voidaan tapahtumat sijoittaa filmin tekoajankohtaan, 1930-luvun loppuun. Lisäksi Wolf mainitsee Bensonin menneen hieman sekaisin "sodassa". Se on valetta, mutta sodalla on käytännössä pakko tarkoittaa ensimmäistä maailmansotaa, ja tämäkin asettaa meidät sotienväliseen aikaan. Puhelimia ja autoja ei vieläkään nähdä, mutta rautatieasema näyttää varsin modernilta. Vaan missä Frankensteinin kylä sijaitsee? Paronin arvo elvästi tunnustetaan, ja se tuo yhteisössä ainakin muodollisesti korkean sosiaalisen aseman. Näin ollen voimme sulkea yhden saksankielisen maan pois laskuista: Itävalta kielsi aatelisarvot vuonna 1919. Frankensteinin linnaan palkataan tirolilaisia, koska oman maakunnan väki ei halua siellä työskennellä. Näin ollen emme ole Itävallan lisäksi ainakaan Pohjois-Italian saksankielisillä alueilla. Entäpä Saksa? Siinä tapauksessa kyseessä on Weimarin tasavalta, sillä julkisissa rakennuksissa ei näy merkkejä kansallissosialismista. Mutta Weimarin tasavallassa aatelisprivilegiot lakkautettiin 1919, joskaan aatelisnimiä ja arvojen käyttämistä ei kielletty. Entäpä Unkarin tai Romanian saksankieliset seudut? Ne ovat kuitenkin ehkä hieman liian kaukana haaliakseen työvoimaa Tirolista asti. Vailla armeijaa oleva Liechtenstein sulkeutuu pois Kroghin sotilasurahaaveiden takia. Sveitsi on eräs mahdollinen lokaatio, vaikka siellä paroneita onkin harvassa. Voimme siis rajata kohtalaisen luotettavasti tapahtumapaikan joko Baijeriin tai Sveitsiin, jotka sijaitsevat edes marginaalisesti järkevällä etäisyydellä Tirolista. Itse kallistun Kroghin kurinalaisen ja muodollisen sotilaallisen käytöksen vuoksi Baijerin kannalle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti