perjantai 30. lokakuuta 2015

Tri Niemannin kiertävä sirkus: Frankensteinin talo (1944)

Olemme viimein saavuttaneet urakan päätepisteen. Frankensteinin hirviö palasi Universalin kankaille vielä Draculan talossa (1945) ja komediassa Abbot and Costello Meet Frankenstein (1948), mutta virallisen Frankenstein-sarjan päätös on tässä: Frankensteinin talo (House of Frankenstein, 1944). Nimi voi olla kuvaannollinen tai kirjaimellinen – virallista suomenkielistä käännösnimeä filmillä ei käsittääkseni vielä ole, joten uskon tekeväni pioneerimaisen kulttuuriteon tällä artikkelillani – mutta se talo, joka näistä elementeistä rakentuu, tuskin saisi rakennustarkastajien tai julkisivulautakunnan hyväksyntää.


Kun Frankensteinin hirviö oli vuonna 1943 pantu mättämään ihmissutta kuonoon, oli vain ajan, hyvin lyhyen ajan, kysymys, milloin muutkin hirviöt tungettaisiin samaan tehosekoittimeen. Ja katso, jo seuraavana vuonna ilmestyi House of Frankenstein, joka julisteessaan mainostaa tuovansa yhteen Frankensteinin hirviön, ihmissuden, kreivi Draculan, oh... kyttyräselän (olen aika varma, että se on pelkkä vamma, ei hirviöstatuksen arvoinen asia) ja "hullun lääkärin", jonka olisi varmaan tarkoitus olla "hullu tiedemies". Kun juliste lupaa saattaa nämä kaikki yhteen ("All Together..!"), on syytä kuluttajansuojan nimissä huomauttaa, että lähinnä hullu tiedemies ja tämän kyttyräselkäinen kätyri saatetaan yhteen muiden kanssa; keskenään varsinaisilla hirviöillä ei ole vuorovaikutusta, mikä on hyvin kummallinen ratkaisu ja kiistaton pettymys.

Tapahtumat käynnistyvät Neustadtin synkästä vankilasta, joka muistuttaa keskiaikaisen linnan kellaria. Siellä viruu tri Gustav Niemann (Boris Karloff), joka shokeerasi poliittisesti korrektin establishmentin istuttamalla ihmisen aivot koiran ruumiiseen. (Ikävä kyllä emme näe tätä koetta. Katsoisin paljon mieluummin elokuvan, jossa Boris Karloff yrittää yhdistellä kirurgisesti ihmisiä ja eläimiä.) Hän viettää tuomionsa suomaa luppoaikaa, jota on kertynyt jo viisitoista vuotta (kova tuomio, ellei sitten kokeen ihmisaivoja ollut hankittu väkivaltaisesti, mikä on hyvin mahdollista), piirrellen liidulla kaavoja, laskelmia ja uusia hulluja suunnitelmia sellinsä seinälle.

Ollakseen nerokas tiedemies Niemann on aika huono anatomiassa, vai oletteko joskus nähneet terveen koiran jalkojen taipuvan noin?
Niemann on ensimmäinen todella konnamainen ja hullu tiedemies, joka sarjassa on tähty sitten tri Pretoriuksen. (Wolf von Frankenstein oli sangen tervejärkinen eikä lainkaan pahantahtoinen, Ludwig Frankenstein vielä häntäkin vastuullisempi, tri Bohmer vain kateellinen ja tri Mannering tylsä ja huonosti kirjoitettu.) Ei ole ihme, että hän on alkuperäisen tri Frankensteinin suuri ihailija, vaikka hänellä ei olekaan tämän jaloja aatteita. Hän jopa väittää veljensä avustaneen Frankensteinia tämän kokeissa ja kertoneen niistä hänelle, ja tämä tarkoittaa, että keski-ikäisen Niemannin veli leikkeli ruumiita Heinrich "Henry" Frankensteinin laboratoriossa n. 40 vuotta aiemmin, mikä on ajallisesti mahdollisen rajoissa, ja kirjoittaessani edeltävää virkettä tajusin, että otan tämän typerän elokuvan aivan liian vakavasti. 

Niemannin naapurisellissä tuomiotaan kärsii tuntemattomaksi jäävästä rikoksesta kyttyräselkäinen Daniel (J. Carrol Naish), joka kuuntelee kaiket päivät Niemannin höpinöitä ruumiista ja ruumiinosista toivoen itselleen komeampaa ja paremmin toimivaa vartaloa. Nämä ovat päähenkilömme, joten tietysti heidän on jotenkin päästävä pois vankilasta. Niin he pääsevätkin. Sillä käsikirjoittaja tutkimattomassa viisaudessaan ja kaikkivaltias deadlinen uhkaamana antoi tapahtua niin, että salamanisku romahduttaa osan vankilan seinästä päästäen Niemannin ja Danielin pakosalle. On äärimmäisen laiskaa antaa satunnaisen luonnovoiman hoitaa tärkeä juonenkäänne, mutta ainakin se virittää yleisön odotukset sopivalle tasolle – kun elokuvaa on takana alle viisi minuuttia alkutekstit mukaan lukien.

Niemann kätyreineen lyöttäytyy "Professori" Lampinin (George Zucco) kiertävän kauhukabinetin matkaan ainoana tarkoituksenaan kostaa niille, jotka käräyttivät ja tuomitsivat hänet 15 vuotta aiemmin. Kun Lampini ei suostu tekemään kiertuereittiinsä mutkia Niemannin kaunojen takia, hankkiudutaan hänestä ja hänen yhtiökumppanistaan eroon. Niemann omaksuu Lampinin identiteetin ja kiertää Muka-Saksan maaseutua vaivautuen esittelemään vaunuissa kulkevaa humpuukivalikoimaa. Lampinin vetonaula on Draculan "aito" luuranko, joka lojuu seivästettynä ruumisarkussa aidon transylvanialaisen mullan ravitsemana, ja tuskallisen väkinäinen dialogi määrittelee tämän elokuvan vampyyrimytologian. Pelaamme tällä kertaa Nosferatu-säännöillä, eli yksikin auringonsäde tuhoaa vampyyrin. 

Niemann-Lampinin kiertueen ensimmäinen yrityksen restrukturoinnin jälkeinen etappi on Reigelberg (niin ainakin tienviitta sanoo, mutta kaikki tosin kutsuvat sitä Riegelbergiksi), jonka pormestarina toimii Hussmann, eräs Niemannin vanhoista vihollisista. Hussmannin roolissa nähdään Sig Ruman, joka sai usein antautua hermoraunioksi Marx-veljesten vallassa. Hän on lähellä tunnistaa Niemannin huvimarkkinoilla, mutta kauhukabinetin lorut kiukuttavat häntä siinä määrin, ettei muisti toimi. (Hussmannin dialogista saa sen käsityksen, ettei hän usko edes lepakoiden olemassaoloon, joten ei ihme, että hän pitää myös vampyyreja taruolentoina.) Niemann on valmis ottamaan suuren riskin ja valmistautuu tappamaan pormestarin markkinahumun suojissa, ja mitä hän löytääkään kättä pidemmäksi kuin Draculan luurangon sternumiin isketyn vaarnan. Niemann on tiedemies eikä usko vampyyreihin, joten hänestä seiväs kelpaa aivan hyvin aseeksi. Vaan heti kun vaarna on jättänyt arkun, alkaa Draculan luuranko saada lihaa luiden ympärille – tosin vain vähän, sillä kreiviä esittävä John Carradine on lähes yhtä luiseva kuin alaston tukiranka.

Vampyyreilla on myös taikafrakki ja -viitta, jotka materalisoituvat heidän ylleen. Olisi noloa palata kuolleista epäkuolleisiin Aatamin asussa.
Tämä on äärimmäisen typerää: vampyyria ei siis tosiasiassa voi pysyvästi tuhota sydämen läpi lyödyllä seipäällä. Jos seiväs poistetaan, vampyyri "kasvaa takaisin". Tämä tarkoittaa, että kaikki puuseipäillä tuhotut vampyyrit palaavat täydellä varmuudella piinaamaan eläviä, sillä puiset seipäät ovat harmillisen biohajoavia. 

Niemann, joka ei aiemmin uskonut vampyyreihin, on ällistyttävän nopeasti tilanteen tasalla ja tekee saman tien sopimuksen Draculan kanssa: jos kreivi raivaa Hussmannin pois tieltä, suojelee tohtori tämän arkkua. Dracula toteaa, että tämä on hyväksyttävä tarjous tilanteessa, jossa terävää tappia painetaan rintalastaa vasten. Ja niin Dracula lyöttäytyy pormesteri Hussmannin perheen seuraan salanimellä "paroni Latos". Hän saattaa pormestarin pojanpojan vaimon Ritan (kamala Anne Gwynne) valtaansa, ja kuulemme dialogissa (joka ylipäänsä on tuskallisen surkeaa) kaikki vuoden 1931 Draculasta lähtien kiertäneet kliseet "oudosta maailmasta, joka viittoilee minulle" jne. Dracula pitää sanansa, hypnotisoi pormestarin ja imee tämän kuiviin muututtuaan ensin jostain syystä käsittämättömän huonoksi efektiksi.

En ole varma, onko sen tarkoitus olla lepakko vai persiilleen mennyt Rorschachin testi.
Aterioituaan Dracula muuttuu taas ihmishahmoon, tosin ei tällä kertaa mustetahran, vaan todella naurettavan kumilepakon ilmiasusta. Hän käy hakemassa Ritan ja lähtee vaunuilla kohti Niemannin leiripaikkaa. Ritan aviomies Karl Hussmann (raivostuttava Peter Coe) löytää verettömän isänsä, hälyttää poliisikomisarion (rutiininomainen Lionel Atwill) paikalle ja lähtee virkavallan kanssa takaa-ajoon. Niemann tekee lähtöä Reigelburgista eikä halua ottaa enää turhia riskejä, joten hän pettää Draculalle antamansa lupauksen ja dumppaa tämän arkun transylvanialaisine multineen tienvarteen. Kreivi ajaa omat vaununsa päistikkaa kurvista ulos ja tokenee juuri parahiksi haihtuakseen luurangoksi aamuauringon ensimmäisiin säteisiin. 

Siihen päättyi tämän elokuvan ensimmäinen näytös. Näimme, miten hullu tiedemies kätyreineen karkasi vankilasta, kaappasi kiertävän karnevaalinäyttelyn haltuunsa, hautoi kostoa, törmäsi vahingossa Draculaan, joka teki normaalit Dracula-juttunsa vain joutuakseen em. tiedemiehen helposti ja kunnianhimottomasti petkuttamaksi. Ja kaikki tämä alta 27 minuutin (alkutekstit mukaan lukien)! Tarinan jälkimmäisellä puoliskolla ei ole muuta yhteistä satunnaisen oloisen (paljon tosiaan tapahtuu sattumalta) ensiosan kanssa kuin Niemannin kostoteema. Käytännössä kyse on siis kahdesta lyhytelokuvasta, jotka on liitetty hätäisesti yhteen.

Jos ensimmäinen osio onkin pettymys ja hankkiutuu Draculan kaltaisesta ikonista eroon aivan liian helpolla konstilla, on se sentään yhtenäisempi ja pysyy kasassa edes hiukan paremmin kuin jälkimmäinen puolisko. Niemann ja Daniel saapuvat Frankensteinin kylään, joka tosin on aivan ilmiselvästi Vasaria (elokuvasta Frankenstein Meets the Wolf Man): näemme Ludwig Frankensteinin linnan rauniot ja Vazecin räjäyttämän padon. Viimeksi vasarialaiset olivat saaneet tarpeekseen Frankensteineista, mutta mieli on tainnut muuttua, kun he ovat nyt nimenneet koko kylänsä pahamaineisen suvun mukaan. Miksi panostaa elokuvasarjan sisäiseen jatkuvuuteen yksityiskohdissa, mutta vaihdella nimiä kuin reikäisiä alushousuja? En jaksa välittää, ja Frankenstein-Vasariaan asettuneen mustalaisleirin musiikkiesitys turruttaa minut passiiviseen apatiaan. Daniel sekaantuu mustalaisten keskinäiseen perheriitaan, ja saa seurakseen sukunsa hylkäämän Ilonkan (sietämätön Elena Verdugo). Muutakin tarttuu mukaan, kun Niemann ja Daniel suuntaavat illan pimeydessä Frankensteinin linnaan tähtäimessään tärkeät muistiinpanot. He löytävät uudelleen typerän ja edelleen täysin selittämättömän jääluolan, jossa ihmissusi ja Frankensteinin hirviö ovat tietysti säilyneet siististi jääkuutioiden sisässä, kun Vazecin vapauttamat vesimassat jäätyivät. Niemann ei ansaitsisi hullun tiedemiehen arvoa, ellei oikopäätä sulattaisi näitä kummajaisia. 

Ihmissusi palautuu sulamisen myötä Larry Talbotin (Lon Chaney Jr.) hahmoon ja on kiukkuinen siitä, että hänen lepoaan on häiritty. Hän toistaa jo aiemmassa elokuvassa väsyksiin asti jauhetun löpinänsä siitä, miten haluaa vain kuolla. Niemann lupaa auttaa Talbotia, ja tämä näyttää arvon tohtorille Frankensteinin muistiinpanojen kätköpaikan. Tuhotulva ei ole aiheuttanut pienintäkään vesivahinkoa näihin papereihin, ja niin outo seurue Niemann, Daniel, mustalais-Ilonka, voimansa menettänyt hirviö ja murjottava Talbot jatkaa matkaansa typerässä tivolivaunussa, nyt kohti päätepysäkkiä. Määränpää on Niemannin kotikaupunki Visaria.

Visaria. Ei Vasaria, jota tässä elokuvassa kutsuttiin Frankensteiniksi, vaan Visaria. En jaksa enää. En jaksa.

Daniel oli elätellyt toiveita mahkuista Ilonkan suhteen, mutta nyt mustalaistyttö tutustuu Talbotiin, joka tietysti mököttävänä ja väsyttävän surumielisenä piinasieluna herättää naisellisen pelastusvietin, ja matkan aikana Danielissa alkaa kyteä mustasukkaisuuden roihu. Naish on Danielin roolissa koko elokuvan ainoa näyttelijä, joka edes pyrkii vakavasti otettavaan sympaattiseen roolisuoritukseen, ja se kieltämättä näyttää ihan kohtalaiselta touhulta, kun ympärillä on enimmäkseen väsähtäneitä tai taidottomia tapauksia: jopa Niemann on Karloffilta kakkoslaatua, vaikka hänen persoonallinen äänensä ja elegantti brittiaksenttinsa tuovat rooliin tiettyä viehätystä.

Saavuttuaan Visariaan (nnggghh!) Niemann & Co. katsastaa tiedemiehen vanhan lukaalin ja suorittaa instrumentinpölytysmontaasin. Ennen kuin Frankensteinin hirviö (Niemannin prioriteetti; Talbotin ahdinko ei psykopaattia juuri hetkauta) voidaan palauttaa täysiin voimiinsa, on Niemannin selvitettävä päätään ja hoidettava kalavelat pois alta. Hän kaappaa Ullmannin ja Straussin, kaksi visarialaista, joille kantaa kaunaa, ja paljastaa näille suunnittelemansa rangaistuksen: hän aikoo istuttaa Ullmannin aivot hirviön pääkoppaan ja ihmissuden aivot Straussin kalloon. En ole varma, onko tässä edes Frankenstein-sarjan kontekstissa mitään järkeä rangaistuksena, sillä Frankensteinin haamun mukaan tietoisuus asuu täysin ja kokonaan aivoissa. Jos Straussilta siis poistetaan hänen omat aivonsa ja tilalle pannaan jotain muuta, ei tuloksena enää ole Strauss, joka voisi kärsiä siitä, että tietäisi, ettei ole Strauss. Hän olisi vain Talbot Straussin ruumiissa. Koko juttu on pähkähullu, mutta sentään hauska, ja juuri jotain sellaista, joka sopii mielipuolisen tiedemiehen ideaksi.

Talbot tietysti muuttuu ihmissudeksi ja tappaa huono-onnisen visarialaisen. Kaupunkilaiset päättelevät heti, että kun mies löytyy kurkku auki purtuna, on vain yksi mahdollinen syyllinen: ihmissusi! (Homo lupus on ilmeisesti seudulla yleisempi kuin Canis lupus.) Ihmissutta jäljittäessään kaupunkilaiset huomaavat Niemannin (jota he tosin kutsuvat nimellä "Nimahn") talosta välkehtivät sähkövalot ja aikovat ottaa asiasta selvän. Sillä välin Ilonka on päättänyt vapauttaa rakastamansa Talbotin kirouksesta ja ampuu tämän hopealuodilla. Ikävä kyllä ihmissusihahmoinen Talbot ehtii käydä Ilonkan kimppuun kohtalokkain seurauksin. Elokuva antaa ymmärtää, että Talbotin kärsimykset ovat viimein ohi, mutta niin hän vain taas herää henkiin vuotta myöhemmin ilmestyneessä Draculan talossa

Ilonkan kuolema järkyttää Danielia niin perinpohjaisesti, että hän käy Niemannin kimppuun ja on lähellä tehdä tästä selvän, mutta hirviö päättää viimein puuttua peliin.

Niin, hänkin on mukana. En ihmettele, jos unohditte.
Glenn Strangen hengettömästi näyttelemälle hirviölle ei juuri anneta aikaa tehdä kummoista vaikutusta, sillä hän saa tehdä jotain vasta elokuvan viimeisten minuuttien aikana. Mutta hän tekee jotakin, josta olen hänelle vilpittömän kiitollinen: hän saattaa tämän järjettömän elokuvan päätökseen hyvin tyydyttävällä tavalla eli tappamalla loputkin päähenkilöt. Dracula, Talbot ja Ilonka ovat jo vainaita; hirviö viimeistelee työn paiskaamalla Danielin ikkunasta pihalle ja raahaamalla Niemannin juoksuhiekkaan soihtuja heristävien visarialaisten katsellessa.

Niemann on Frankenstein-fanituksessaan niin hardcore, että tämän hienompaa loppua hän ei olisi voinut toivoakaan.
Boris Karloff katoaa pinnan alle mukanaan irvikuva siitä hirviöstä, joka teki hänestä tähden ja joka on hänen luomuksensa siinä missä Frankensteinin tai Mary Shelleyn. Elokuvaa on tällöin takana 70 minuuttia, suurin osa tästä aivan tolkutonta töhkää.

Frankensteinin talossa on aivan liikaa tapahtumia ja henkilöitä. Touhussa ei ole mitään syvyyttä, ja Niemannin kostoajelu saa kauhukliseeteemaisen road movien piirteitä. Lavasteet ovat kuluneita ja halpoja, kenestäkään ei paljastu uusia puolia, ja dialogi vaikuttaa siltä kuin se olisi kirjoitettu harvinaisen hidasälyisiä kahdeksanvuotiaita ajatellen. Draculan läsnäolo filmin alkupuolella on helppo unohtaa, eikä sillä saavuteta mitään. Näyttely on enimmäkseen kaameaa, ja juonen irvikuva on suorastaan ääliömäinen. Elokuvalla on B-filmien huonouden ironisesti hyväksyvästä näkökulmasta viihdearvoa, mutta ikävän harvakseltaan. Dracula-episodin nuoripari on niin vastenmielisesti kirjoitettu ja näytelty, että se lähestyy jonkinlaista käänteistä huippua ja on pieni käänteisnautinto. Samoin Niemannin päätös pitää yllä showta Lampinin roolissa on itsessään huvittava, ja hänen kostosuunnitelmansa järjettömyydessään hauska. Ikävä kyllä nämä hetket ovat ohikiitäviä, eikä hupi saavuta tätä seuranneen Draculan talon (1945) absurdia viehätystä. On tämä silti viihdyttävämpi kuin Frankenstein kohtaa ihmissuden (1943), joka on yksinkertaisesti lohduttoman pitkästyttävä. Karloffin suhteellisen välinpitämätön suoritus Niemannina tarjoaa muutaman hyvän hetken, mutta tekelettä voi suositella vain masokisteille ja obsessiivis-kompulsiivisille Frankenstein-faneille. Sopivassa seurassa katsottuna filmi voi kohota huonoudessaan jalostuneelle tasolle. Annan tälle asteikolla yhdestä viiteen yhden ja puolikkaan purkkiaivon:


Universalin klassinen Frankenstein-sarja on näin saatettu päätökseen. Jos olivat saman firman Dracula-filmit epätasaisia, niin kyllä olivat nämäkin. Tosin vaihteluväli on vielä suurempi. Dracula-sarjassa ei ole ainuttakaan mestariteosta, joita on Frankenstein-sarjassa peräti kaksi. Jos haluaa nähdä vain Universal-kauhun parhaat palat, voi suosiolla tyytyä Frankenstein-sarjan kahteen ensimmäiseen elokuvaan.

Frankenstein on väkevä, Frankensteinin morsian upea, ja Frankensteinin poika kiehtova. Kahta ensimmäistä voi suositella kenelle tahansa elokuvan, populaarikulttuurin ja kauhun historiasta kiinnostuneille, kolmatta elokuvaa Frankenstein-mytologiasta ja kevyehköstä kauhuviihteestä pitäville. Loput jatko-osat ovatkin toista maata. Frankensteinin haamu on jokseenkin turhauttava, Frankenstein kohtaa ihmissuden on suoranainen koettelemus, ja Frankensteinin talo puolestaan typerryttävää ja kuumeista resuamista, jossa tapahtuu paljon ja saavutetaan vähän.

Tämän viimeisen koettelemuksen myötä toivotan kaikille eläville, kuolleille ja miksei muillekin hauskaa halloweenia.

P. S. En edes ala sijainti- ja jatkuvuusjutuista tämän elokuvan kohdalla. Visaria rikkoi minussa jotain tämän asian suhteen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti