torstai 29. lokakuuta 2015

Tylsyys vs. Epätoivo: Frankenstein kohtaa ihmissuden (1943)

Olemme edenneet Universalin klassisessa kauhufilmisarjassa siihen pisteeseen, jossa studio yksinkertaisesti lakkasi yrittämästä. Draculan pojassa (1943) oli yritystä, ja jopa Frankensteinin haamussa (1942) oli yritystä. Nyt yrittämisen taktiikka on hylätty (logiikan ohella), ja sarja siirtyy suoranaiseen rahastukseen. Studiolla päätettiin tuottaa jatko-osa, jossa ainoana jujuna oli saattaa kaksi sen hetken suosituinta hirviötä samaan elokuvaan ja kerätä rahat. Liitos on yhtä hienovarainen ja sulava kuin tri Frankensteinin omassa projektissa, ja hirvitys vielä nimettiinkin väärin. Vuoden 1943 Frankenstein Meets the Wolf Man selvästi kuvittelee, että hirviön nimi on "Frankenstein". Elokuvassa on yksi Frankenstein-niminen henkilö sivuosassa, ja hirviötä tulisi oikeastaan tässä vaiheessa kutsua Ygoriksi, mutta miksi minä piittaisin, kun elokuvan tekijätkään eivät vaivautuneet? Tällä kertaa siis luvassa Frankenstein (sic) kohtaa ihmissuden, luvassa spoilereita, ketä kiinnostaa.

Vuoden 1941 Ihmissudesta (The Wolf Man) tuli hitti, ja studio halusi sille jatko osan siitäkin huolimatta, että ihmissuden kirouksella raskautettu Lawrence "Larry" Talbot (Lon Chaney Jr.) kuolee elokuvan lopussa. Kuolema ei pysäyttänyt Frankensteinin hirviötä eikä Draculaa – ei edes Ygoria – joten tietysti ihmissusikin siitä selviää. FMtWM (kuten tästä eteenpäin kutsun elokuvaa Frankenstein Meets the Wolf Man) on suora jatko-osa Ihmissudelle ja Frankensteinin haamulle. Kummankaan edeltäjän tunteminen ei ole välttämätöntä; molempien tunteminen auttaa, mutta aiheuttaa myös päänsärkyä. Elokuva on suorempi jatko-osa Ihmissudelle kuin Frankensteinin haamulle, mutta paradoksaalisesti Frankenstein-osa on se, jonka kohdalla edeltäjän tuntemuksesta on enemmän hyötyä. Masokistista hyötyä, mutta hyötyä kumminkin.

Elokuva käynnistyy Ihmissuden tapahtumapaikalta Walesin Llanwellyn kylästä neljä vuotta aiemman filmin tapahtumien jälkeen. Hömelöt haudanryöstäjät suunnistavat miellyttävän tunnelmallisella öisellä hautuumaalla kohti Talbotin sukukryptaa. He ovat tulleet etsimään Larry Talbotin arvoesineitä ja murtavat kivisen sarkofagin löytäen paljon ukonhattua (joka elokuvakäsikirjoittajien keksimän kansanperinteen mukaan suojelee ihmissusilta) ja täysin hajoamattoman Talbotin. Ruumis näyttää aivan elävältä, koska se on sitä. Varkaat ovat valinneet pahimman mahdollisen ajankohdan rikokselleen, sillä on taas se aika kuusta: täysikuun valo tunkeutuu avattuun sarkofagiin herättäen Talbotin henkiin raivokkaana villipetona.
Vaatetuksesta päätellen sosialistisena villipetona.
Henkiin herännyt Talbot löydetään ihmishahmoisena ja pahasti loukkaantuneena kadulta, ja hänet toimitetaan sairaalaan Cardiffiin. Häntä hoitaa tri Frank Mannering (Patric Knowles), joka on tunnollinen. Se on hänen luonteenpiirteensä. Jokaisella saa olla tässä elokuvassa korkeintaan yksi. Talbotista on kiinnostunut myös komisario Owen. Owenin roolissa nähdään Dennis Hoey, joka esitti komisario Lestradea Universalin samanaikaisessa Sherlock Holmes -sarjassa, enkä ihmettelisi, jos Hoey olisi saapunut FMtWM:n lavasteisiin suoraan Holmes-kuvauksista, sillä hänellä on yllään tismalleen sama asukokonaisuus kuin Lestradella useimmissa Holmes-filmeissä, joissa hahmo esiintyy. Owen on typerä idiootti, joka haluaa käräyttää Talbotin... jostakin. On epäselvää, mistä Talbotia epäillään, mutta Owen ei usko, että vakavaan päävammaan leikkausta vaatinut potilas olisi oikeasti edes sairas. Tämä on aika tyhmää, joten muutamien ihmissuden hahmossa tehtyjen tappojen jälkeen Talbot karistaa Walesin tomut jaloistaan ja suuntaa Manner-Eurooppaan etsimään Maleva-nimistä mustalaiseukkoa, joka viimeksi tiesi paljon ihmissusista. (Tiedän, että minun kai pitäisi käyttää termiä romani, mutta Universalilla kyseessä ovat nimenomaan pahimman lajin käsikirjoituslaiskuroinnin tuottamat operettimustalaiset, joilla ei ole turhia yhteyksiä tosimaailman romaneihin.)

Maleva ja Talbot Keski-Euroopan kiertueella.
Mikään ei tietenkään ole helpompaa kuin jäljittää pelkällä etunimellä tunnettu yksittäinen mustalaismuori Euroopasta, ja pian Talbot jo yhyttääkin Malevan. Maria Uspenskajan (1876–1949) hillitysti näyttelemä Maleva ei ole kovin mielenkiintoinen, mutta hän on silti tämän elokuvan parhaiten toteutettuja hahmoja. Maleva ja Talbot lähtevät vaunuilla halki Euroopan etsimään ainoata miestä, joka voi auttaa kärsivää, ylösnoussutta lykantrooppia viimein saamaan kuoleman rauhan. Kuka hän on? Tietysti tri Frankenstein! 

Frankenstein tarkoittaa tässä aivan ilmeisesti Frankensteinin "toista poikaa" Ludwigia, sillä Maleva ja Talbot päätyvät lopulta Vasariaan, mistä löytävät vain ennakkoluuloja ja Keski-Euroopan tyhmimpiä tekoviiksiä. Heidän pettymyksensä on suuri, kun käy ilmi, että Frankenstein on kuollut. Muitakin muutoksia on tapahtunut, niistä tärkeimpänä mainittakoon, että Ludwig Frankensteinin raunioitunut kartano on tällä välin muuttunut keskiaikaiseksi linnaksi ja siirtynyt patoaltaan läheisyyteen.

Se on myös muuttunut pienoismalliksi.
Lisäksi Vasarian asukkaat, jotka viimeksi heidät kohdatessamme vaikuttivat epätavallisen järkeviltä ja kärsivällisiltä Frankenstein-elokuvaan, ovat muuttuneet sietämättömiksi, ennakkoluuloisiksi ja murhanhimoisiksi idiooteiksi. Koko paikassa on yksi ainoa tolkun ihminen, ikuisesti Frankenstein-elokuviin tuomitun Lionel Atwillin tulkitsema pormestari. Häntä lukuun ottamatta vasarialaiset, ainakin miehet, vaikuttavat tahdottomilta, ansiottoman kopeilta ja pahansuovilta ääliöiltä, jotka vihaavat kaikkea ulkopuolelta tulevaa, kyräilevät lapsellisesti ja janoavat verta pahemmin kuin Talbot ihmissutena.

Vastenmielisin heistä on Vazec, hikinen, kovaääninen ja typerä punkero, jonka dialogi koostuu pelkästä rähjäämisestä ja uhosta. Nykyään hän olisi organisoimassa rajat kiinni -mielenosoituksia.

Vasariassa elokuva menettää kaiken toivon ja myös juonen rippeet. Talbot muuttuu ihmissudeksi ja surmaa jonkun paikallisen tolvanan, mistä ei seuraa juuri muuta kuin perinteikäs soihtukulkue, jonka päätteeksi Maleva pidätetään, koska miksipä Vasarian ääliöt eivät syyttäisi jotain satunnaista mummua ilmiselvästi villieläimen aiheuttamasta kuolemantapauksesta? Ihmissusi-Talbot rymistelee Frankensteinin linnan raunioihin ja putoaa linnan alla piilevään jääluolaan. Minulla ei ole pienintäkään käsitystä, miksi tällainen on olemassa tai miten se edes voisi olla olemassa syyskesäisessä ilmanalassa, eikä elokuva tarjoa mitään apua ilmiön selittämiseen. Ehkä lähistöllä virtaa todella kylmä maanalainen joki? Herätessään ihmishahmossa Talbot (joka ei ole jään ja lumen keskellä paleltunut kuoliaaksi, kumma kyllä) ryhtyy tutkimaan jääluolaa ja tekee hämmästyttävän kirkkaan ja hyvin valaistun jääkuution sisästä kiintoisan löydön.

Hajamielisenä tiedemiehenä Frankenstein laiminlöi pakastimen sulattamisen.
Sulatettuaan hirviön (totta kai jokaisen ensimmäinen ajatus olisi sulattaa omin päin jään sisästä löytyvä ruumis) Talbot pyytää sitä näyttämään, missä Frankenstein piti muistiinpanojaan ja... anteeksi, en voi mennä pidemmälle ns. juonessa haukkumatta ensin hirviötä pataluhaksi. Tällä kertaa hirviön roolissa on Béla Lugosi (jolle Universal kaavaili ko. roolia vuoden 1931 Frankensteiniin, mutta jonka Lugosi tuolloin torjui), missä on sinänsä ihan kivasti järkeä ottaen huomioon, että Frankensteinin haamussa hirviön ruumiiseen istutettiin Lugosin tulkitseman Ygorin kieroutuneet aivot. Frankensteinin haamussa Ygor ei ehdi nauttia voitostaan pitkään, sillä jonkinlaisen huonosti selitetyn hylkimisreaktion vuoksi hirviö sokeutuu. FMtWM:ssä hirviön oli tarkoitus puhua Ygorin äänellä ja selittää olevansa sokea, mikä selittäisi hirviön typerää kompurointia kädet ojossa, muttei tekisi siitä yhtään toimivamman tai järkevämmän näköistä. Sitä paitsi hirviö ei elokuvan kontekstissa edes voi olla sokea: muutamissa kohtauksissa on ilmeistä, että se näkee ainakin jotain. Lugosin suoritus on huonoudessaan todella hirviömäinen. Hänen liikehdintänsä on naurettavaa, ja hän vääntelee naamaansa typeriin, liioiteltuihin irvistyksiin. 
Useimmat ilmeistä sijoittuvat kategoriaan "vaari on nyt kännissä".
Hirviön inhimillisyydestä ei ole jäljellä enää rahtuakaan. Karloffin ilmaisuvoimainen mimiikka on vaihtunut häpeälliseen örvellykseen, joka heijastaa täydellisesti koko elokuvahankkeen tarkoituksettomuutta, kyynisyyttä ja välinpitämättömyyttä. Lugosin hirviö on yksiselitteisen tuomittava, eikä siinä ole mitään hyvää piirrettä. Se on häpeä kaikille tämän elokuvan tekoon osallistuneille, ja inhoan sitä syvästi. 

Mihin jäimme juoniselostuksessa ennen tätä purkausta? Onko sillä väliä? Saadakseen käsiinsä Frankensteinin tärkeimmät muistiinpanot Talbot etsii käsiinsä tämän tyttären Elsan, joka tunnetaan nykyään tittelillä "paronitar Frankenstein". Tässä(kään) ei ole järkeä saati johdonmukaisuutta, sillä Ludwig Frankenstein ei ollut paroni, eikä hänen tyttärensä ole mitenkään voinut periä titteliä sedältään Wolfilta, jonka poika Peter von Frankenstein on seuraava paroni. Lisäksi Elsa Frankenstein on alkanut puhua englantia naurettavalla korostuksella, jota hänellä ei Frankensteinin haamussa ollut. Ilona Massey honottaa roolissa kuin bostonilaista aksenttia matkiva saksalainen ja on muutenkin vietävän surkea. Tri Mannering jäljittää omatoimisesti Talbotin Vasariaan ja ryhtyy tutkimaan Frankensteinin löytöjen tarjoamia mahdollisuuksia.

Juoni kävi jo entuudestaan huonoilla kierroksilla ja tolkkua vailla, mutta se törmää seinään, syttyy tuleen ja putoaa rotkoon käsittämättömässä musiikkinumerossa, joka juhlistaa sadonkorjuujuhlaa. Musiikki kuulostaa henkisesti jälkeenjääneeltä mukaelmalta Brahmsin Unkarilaisista tansseista, ja sanat ovat heppoisine carpe diem -filosofioineen typerät. Syvällisen idioottimaisen musiikkikohtauksen kunniaksi on tosin sanottava, että siinä nähdään tämän kauhuelokuvan ehdottomasti pelottavin suoritus. Laulun esittäjä, joka muistuttaa kokaiinilla täytettyä Santeri Ahlgrenia, tunkeutuu uniin ja piinaa mieltä vielä pitkään elokuvan päätyttyä ja heppoisen juonen unohduttua.

Faro-laaaaAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAHH!!!!!

Elsa Frankenstein löytää isänsä muistiinpanot, ja tri Mannering (jonka etunimi on enteellisesti Frank) keksii niiden tarjoaman absurdin energialöpinän avulla keinon tuhota sekä hirviö että tappaa Talbot. Tappaa Talbot? Ai niin, katsokaahan, kun Talbot haluaa vain kuolla vapautuakseen ihmissuden kirouksesta. Tämä eutanasiateema voisi olla kiinnostavakin, jos siinä olisi pienintäkään yritystä tai järkeä. Talbotin rooli koostuu pääosin siitä, että hän voivottelee sitä, ettei voi kuolla hän on todella niin tyhmä, ettei muista jo kertaalleen kuolleensa. Hän heräsi henkiin vain muutaman typerän haudanryöstäjän aiheuttaman onnettoman sattuman vuoksi. Koko väkisin väännetty ongelma olisi helposti ratkaistavissa krematoinnilla, ja elokuva voisi olla ohi vartissa. Mannering ei ole yhtään Talbotia älykkäämpi, vaan päättää tuhlata kaikkien aikaa typerään energiansiirtoon, joka kestää tuskallisen pitkään.

Onneksi saamme iloksemme sentään lukuisia edustavia otoksia Chaneyn hikisestä kaksoisleuasta.
Mannering kuitenkin päättää muuttaa suunnitelmia kesken kaiken ja ryhtyy palauttamaan Frankensteinin hirviötä täysiin ruumiin (hehe) voimiin. Hänellä on tähän hyvä motiivi, sillä hän sanoo itselleen, ettei voi tuhota Frankensteinin luomusta. Can't argue with that. Kaikki tämä tapahtuu tietysti täydenkuun aikaan, ja Manneringin typerät pasmat menevät typerästi sekaisin, kun voimainsa tuntoon palannut hirviö käy ilmeisesti selkäytimestä tulevien vaikuttimien kautta Elsan kimppuun ja saa vastaansa siteistä vapautuneen ihmissusi-Talbotin. Tätä yhteenottoa elokuva on meille luvannut, ja kun se viimein koittaa, on se liian mitätön ja liian pahasti myöhässä pelastaakseen enää surkeaa tekelettä. Yhteenotto on alavireinen ja rutiininomaisesti kuvattu, mutta on tietysti virkistävää, että jotain viimeinkin, viimeinkin tapahtuu.

Vuosisadan taistelu!
Yhteenotto jää lyhyeksi, sillä Kusipää-Vazec on saanut tarpeekseen ja tekee sen, mitä on uhonnut: hän räjäyttää padon huuhtoen Frankensteinin linnan rauniot hirviöineen elokuvahistorian viemäriin. Elsa ja Mannering pelastuvat täpärästi, ikään kuin se ketään enää kiinnostaisi. Loppu koittaa viimein 74 minuutin kohdalla, ja sitä on katsomossa odotettu hartaammin kuin kuolemankaipuustaan kitisevä Talbot on osannut aavistaakaan.

FMtWM on tuskallista ja turhauttavaa katsottavaa. Sen ensimmäinen walesiläinen puolisko toimii kohtalaisesti, ja Talbotin lykantrooppinen metamorfoosi Cardiffin sairaalapedissä on koko filmisarjan vakuuttavimmin toteutettu. Parhaimmillaankin väkinäisesti alkanut juoni hiipuu matkalla kohti Vasariaa, missä se jää junnaamaan paikalleen uskomattoman pitkästyttävään kehään. Näyttely on keskinkertaista, hahmoilla ei ole luonnetta eikä motiiveja, lavastus on halpaa ja Lugosin hirviö surkeudessaan tyrmäävä. Järjettömyys ja B-elokuvan estetiikka voisivat kelvata ironiseksi nautinnoksi, ellei elokuva olisi niin pitkästyttävä ja hapuileva. Tätä tekelettä voi suositella vain innokkaimmille ja pakkomielteisimmille sarjan ihailijoille ja väärinkäyttäjille sekä popkulttuurimasokisteille, ja ainoa asia, joka sen voi pelastaa, on hyvä ja ivallinen katsomisseura. 

Frankensteinin (hirviön) ja ihmissuden kohtaaminen saa minulta asteikolla yhdestä viiteen tasan yhden (1) aivopurkin:


Ensi kerralla tutustumme Frankensteinin taloon (1944). Arvaatkaapa vain, miten sillekin kiinteistölle käy.

P. S. Tässä elokuvassa on suhteessa Frankensteinin haamuun tolkuttomasti jatkuvuusvirheitä. Frankensteinin kartanon vaihtuminen linnaksi, Frankensteinin tyttären muutos sönkkääväksi paronittareksi (ehkä edellisen elokuvan järkyttävät tapahtumat sairastuttivat hänet henkisesti, ja siksi hän esiintyy näin kummallisesti ja kuvitteellisen aatelisarvon kera) ja hirviön sokeuden peruuntuminen heijastavat yleistä hälläväliä-asennetta, joka elokuvasarjaan on tässä vaiheessa pesiytynyt. Ajoituksesta mainittakoon, että tämä on Frankenstein-sarjan ensimmäinen elokuva, jossa käytetään puhelimia normaaleina laitteina, jotka eivät vaadi erikoisselityksiä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti