keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

No Sense Please, We're British

 "The lamps are going out all over Europe; we shall not see them lit again in our  lifetime."
                  Britannian ulkoministeri Edward Grey 3.8.1914. (Hän kuoli 1933.)

n harmillisen historiallisen vuoden juhannusviikolla on briteillä mahdollisuus tehdä yksi kansallisen historiansa pahimmista virheistä, ja on täysin mahdollista, että he tähän mahdollisuuteen tarttuvat. On realistinen mahdollisuus, että Hänen Majesteettinsa alamaiset äänestävät itsensä ulos Euroopan unionista. EU:sta eroamisesta ei olisi Britannialle mitään muuta kuin erittäin kyseenalaista symbolista hyötyä, ja siitä olisi osapuilleen kaikille tolkuttomasti haittaa. Britannian, Euroopan ja maailman talousasianuntijat, kaikki valtiolliset instituutiot ja tippaakaan vastuulliset analyytikot ovat toistuvasti todenneet, että EU-ero olisi suuri tappio sekä Britannialle että Unionille. Tällä ei tietenkään ole paljoakaan vaikutusta, sillä suoran demokratian ihmemaassa kaikilla on oikeus omiin faktoihin, tunne on järkeä helpompaa ja näin ollen tärkeämpää, ja toisen maailmansodan jälkeen luodut instituutiot ovat liian hankalia tiivistettäviksi yksitavuisten sanojen kolmisekuntiseen suihkuun.

A very silly walk indeed. Brexit, stage left (pursued by a bear, presumably).
Briteillä on taipumus perustaa instituutionsa historiallisiin sattumiin ja sitten luopua niistä hajamielisyyden tai tyhmyyden puuskissa. Tätä taipumusta ei sanottavasti paranna vuosikymmenemme vallitseva yleisvaarallinen tauti, kontekstiton turhautuminen ja aliarvostus vuosina 1945–65 pystytettyä maailmanjärjestelmää ja sen instituutioita kohtaan. Sen sijaan, että tämä turhautuminen ja aliarvostus motivoisivat korjaamaan, parantamaan ja uudistamaan näitä rakenteita, pyrkii taudista kärsivä populaatio kippaamaan koko systeemin yli laidan tai polttamaan sen kivijalkaan hetkellistä tyydytystä janoten. Länsi oli tuhoutua tällaisiin kaoottisiin impulsseihin 20. vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla: ei ole kyllin laajasti tunnustettua, miten valtavan kriisin läntinen sivilisaatio kohtasi 1900-luvulla ja miten lähellä se kävi hallitsematonta romahdusta. Tuolloin Britannia oli mukana pelastamassa järjestyksen rippeitä ja pystyttämässä uutta, paranneltua versiota – tosin kokeiltuaan ensin Euroopasta vetäytymisen hyötyjä: Chamberlain sai karvaasti huomata, että brittiläisestä näkökulmasta Eurooppa on liian tärkeä jätettäväksi vain mantereen huoleksi. Nyt britit ovat innokkaasti keikuttamassa venettä sen sijaan, että äyskäröisivät tai navigoisivat. Oikeastaan he ovat suorastaan jättämässä laivan: vaihtamassa käytössä nuhjaantuneen ison autolauttaristeilijän HMS Temeraireen ja sen loistavaan tulevaisuuteen. 

Kansallismielisyys ja kansallinen solipsismi, hetkellisesti tyydyttävien ehdottomien totuuksien kaipuu, lain ja oikeuden katala relativisointi ja asioista muka suoraan puhuvien epäpoliitikko-poliitikkojen törkeille röyhtäyksille hihkuminen ovat täällä lännessä taas. Mikä pahinta, ne ovat täällä taas tilanteessa, jossa maailman taloudellinen balanssi on hyvin kiikkerä ja jossa tarvittaisiin vakaata yhteisymmärrystä kansainvälisen markkinatalouden pelastamiseksi ja ilmastonmuutoksen katastrofien lievittämiseksi. Mutta mitäpä noista, kun kerran jotkut essexiläiset työkyvyttömyyseläkeläiset, jotka eivät osaa nimetä yhtä ainutta Euroopan parlamentin ryhmää, pelkäävät, että Brysselin Keisari Adolf Stalin tunkee heidän worcesterkastikeoksennukselta näyttävään kyläänsä miljoona itsemurhapommittajaa Kabumistanista. Tämähän on toki äärimmäisen vakavasti otettava huolenaihe ja sen vuoksi kannattaakin todella panna kaikki muut ongelmat tauolle. To brexit, or not to brexit: that is the question.

Tämä mies muuten oli eurooppalainen federalisti. Muita häneen liittyviä seikkoja, jotka ovat nykyisin eksentrisiä tai epäsuosittuja: solmuke, hattu, sikari, ragequit-kriittisyys, visionääris-järkiperäinen konservatismi.
David Cameron on erittäin holtiton ja vastuuttomasti käyttäytyvä mies ollakseen konservatiivi. Hän on pääministerinä kaksi kertaa tietoisesti hankkiutunut tilanteisiin, joissa on mahdollisuus aiheuttaa historiallista ja jopa eksistentiaalista vahinkoa hänen johtamalleen maalle. Skotlannin irrottautuessa Yhdistyneestä kuningaskunnasta tai Yhdistyneen kuningaskunnan irrottautuessa Euroopan unionista Cameron vahvistaisi paikkansa maansa historian huonoimpana pääministerinä tukevasti Edenin ja Chamberlainin alapuolella. On ollut naurettavaa kuunnella Cameronin varoituksia siitä, miten Vladimir Putin toivoo Britannian euroeroa. Miksi sitten erikseen luot sille erolle edellytykset, saatanan molopää? Munuaispiirastako sulla on aivojen paikalla? Miksi tehdä tällainen tilanne? Brexit-moska on tyhmintä potaskaa, mitä olen pitkään aikaan läntiseltä valtiomahdilta todistanut, ja erityisen järkyttävää on nähdä, miten tämä todellisuusvastainen hurmos vaahdottaa brittejä, jotka ovat Euroopan pidättyvämpien ja rationaalisempien kansakuntien maineessa. Voin vain otaksua, että Cameronin typerä vaalilupaus tehtiin puoliepätoivoisessa vallanhimossa ja siinä uskossa, että hän voisi lopultakin sysätä konservatiivisen puolueen EU-vastaisen vähemmistön marginaaliin kuihtumaan, ja tuomaan koko puolueen omalle linjalleen. Mutta kenenkään, varsinkaan konservatiivin, ei tulisi ikinä aliarvioida kansanäänestyksen lietsomia irrationaalisia impulsseja tai yliarvioida yhteiskunnallisen debatin älyllistä tasoa. Tämä ruljanssi on Cameronin kykyjen ulottumattomissa, ja hänen poliittinen tulevaisuutensa näyttää lohduttomalta, valitsivat britit hänen tarjoamassaan tyhmässä äänestyksessä tyhmästi tai järkevästi. Se on hänelle oikein. Hän on joka tapauksessa liian vaarallinen.

But how big a swing, I'm not going to tell you.
Kansanäänestyksellä ei voi vaihtaa tosiasioita. Saaristo ei minnekään Belgian rannikolta hinaudu. Euroopan unioni pysyy Britannian tärkeimpänä markkina-alueena. Britit eivät voi lopettaa vientiään mantereelle, jolloin heidän on joko pysyttävä vapaakauppa-alueessa tai köyhdyttävä ja kuihduttava. Jos he eivät halua köyhtyä, joutuvat he yhä ratifioimaan musertavan enemmistön kaikesta Brysselin lainsäädännöstä ilman mahdollisuutta valita edes omia edustajiaan yleiseurooppalaisia kulukorvauksia nostamaan. Lisäksi he saavat vielä maksaa tästä, tällä kertaa varmaankin ilman käsittämättömiä maksupalautuksia. Westminsteristä tulee silloin todella Brysselin kumileimasin Oslon Suurkäräjien ja Vaduzin Maapäivien tapaan. Siirtolais- ja pakolaispolitiikkakaan eivät EU-erolla muutu, ja koko aihepiirit ovat kansanäänestyksen aiheen kannalta merkityksettömiä: Britannia ei ole koskaan liittynyt Schengen-alueeseen ja sille on kirjattu mahdollisuus olla siihen ikinä liittymättä. Kansainväliset ihmisoikeussopimukset, jotka oireellisesti risovat osaa konservatiiveistä ja ukipiläisistä, sitovat Yhdistynyttä kuningaskuntaa EU:sta riippumatta. Mikä on nimi? Unioni on siedettävä, kutsumme sitä Unioniksi tai emme. Oi EU, kunpa olisitkin toisen niminen! Jos Unionin valtionpäämies olisi Saxe-Coburg-Gothageriatrikko, jos virallinen mittajärjestelmä olisi vastoin kaikkea järkeä, lippu epäsymmetrinen ja instituutiot johdettu Kaarle Suuren kännissä keksimien maahisten arvojärjestyksestä, imisivät britit koko systeemin siitintä innokkaammin kuin Timo Soini annulus piscatorista. Brittien ennakkoluulo EU:ta kohtaan on parhaita todisteita instituution järkevyydestä.
     
Koko Brexit on täyttä hömppää avuttomasta alusta lössöiseen loppuun. Paras, mihin britit kykenevät, on potkaista elpyvä maailmantalous uuteen kriisiin. Ei ole sattumaa, että kaaoksen apostoli Donald Trump on toistuvasti suosittanut brittejä jättämään Unionin. Kaikki, mikä maailmassa menee tänä vuonna perseelleen, sataa hänen laariinsa, ja jos sinne sataa riittävästi, saa hän mahdollisuuden pistää koko maailman perseelleen, oli siinä kahvaa tai ei. Se joka pitää seikkailusta (erityisesti Indiana Jonesin päävammoista) ja jonka mielestä 1900-luvun ensimmäinen puolisko oli vuosisadan parasta aikaa, lyö vetoa modernin aikakauden kuolinkellojen moikinan puolesta: Brexit ja Trump ovat tämän kohtalokkaan vuoden suurimmat riskit, ja ne kytkeytyvät yhteen. Jos Brexitin kaltainen munaus annetaan Trumpin kaltaisen rupikonnan haudottavaksi, voi tuloksena olla kokonaisen aikakauden päättävä basiliski
 Kaiken muun haitan lisäksi Britannian EU-ero asettaisi Unionin eksistentiaalisten kysymysten äärelle, mikä kannustaisi jäljelle jääviä tekemään Britannian lähdöstä mahdollisimman nopean, tylyn ja tuhoisan. Innoton status quo on voitto, kun vaihtoehdoksi asettuu kaikkien tappio. Puhumattakaan siitä, että Yhdistyneen kuningaskunnankin tarulla on rajansa. Mitä tekee Brexitin koittaessa Edinburgh? Entä Cardiff? Entä Douglas? (Belfastin unionistit ovat vajaamielisyyttä lähestyvässä fanatismissaan voittamattomia ja pitäytyvät Yhdistyneessä kuningaskunnassa, vaikka itse Englanti uppoaisi Pohjanmereen. Jos Englantia ei olisi, he keksisivät sen.) Eurooppa ei ainoa rikottavissa oleva unioni.
 
Maailma tarvitsee tätä miestä.
Britannia on tuhlannut koko tähänastisen Herran vuoden 2016 tähän tarpeettomaan, typerään ja hyödyttömään näennäistoimintaan. Kaiken tämän jälkeen olisi melkein antikliimaksi, jos Remain voittaisi, mutta sitä on tietysti toivottava. Jos britit syöksevät itsensä ja meidät edessä siintävistä koskista vaarallisimpaan, on sitä pidettävä tunteen ja typeryyden suurena voittona todellisuussidonnaisesta ja järkiperäisestä toiminnasta. Jos (kuten toivon) he päättävät olla tekemättä historiallista tyhmyyttä, on sitä pidettävä osoituksena siitä, miten vähäisellä enemmistöllä todellisuussidonnainen ja järkiperäinen toiminta voittavat. Kun järki voittaa, on sen enemmistö usein masentavan niukka. Vauraus ja rauha eivät ole vakioita, ja on vaarallista hairahtua niitä sellaisina pitämään. Euroopan historia ei ole tässä asiassa huonointa mahdollista oppimateriaalia. Läntinen maailmanjärjestys on ihan riittävän kiikkerä, kiitos vain. Se kyllä selviää, jos vain maltamme välttää vauhkoilun, paniikin ja omista tyhmyyksistä riehaantumisen. Mutta kesäyön unessa järki on altavastaajana, ja menneisyyden virvatulet ovat päivänvaloa vetoavampia.

Olen toivoakseni tehnyt pariin otteeseen näkemykseni selviksi. Olen perverssi: olen hajautetun eurooppalaisen federalismin kannattaja, minulla on vahva eurooppalainen identiteetti, ja Oodi ilolle kostuttaa silmäkulmani. Emotionaalisen veksillologian maailmassa vain Suomen siniristilippu on minulle rakkaampi kuin kultainen tähtikehrä sinisessä meressä. Jokaisessa vaalissa olen äänestänyt Euroopan unionin puolesta. Suomella itsenäisenä valtiona ja Euroopalla poliittisena kokonaisuutena on tiettyjä yhtäläisyyksiä: molemmat ovat vahvasti 20. vuosisadan moderneja tuotoksia, kummankaan puolesta ei vuonna 1900 olisi lyöty suuria vetoja, ja molemmat ovat olleet hyödyllisempiä, menestyksellisempiä ja pitkäikäisempiä kuin useimmat olisivat uskoneet. Kaikki, mitä kirjoitan Euroopasta ja Euroopan unionista, on syytä sijoittaa avoimesti myöntämääni eurofiiliseen taustaan. Olen hyvin tietoinen, että kaikki toivomani ja kannattamani on haurasta ja altista murenemaan: yritys oli joka tapauksessa jalo, kunnianhimoinen ja erityisen mainittava ottaen huomioon, miten vähällä karismalla se toteutettiin. Ajatus ei sitä paitsi ole niin kaukana realismista kuin usein annetaan ymmärtää: ideologialla ja idealismilla on siinä kiistaton sijansa, mutta niin on myös analyysilla ja välttämättömyydellä. Euroopan unioni tunnetusti kehittyy kriisien kautta, mutta nyt kriisejä ollaan ehdoin tahdoin pinoamassa kamelin selkään pelkän poliittisen keskenkasvuisuuden nimissä. (Kameli on muuten hieman kuin EU: komitean suunnittelema hevonen. Sellaisenakin tietysti vaikkapa kottikärryä hyödyllisempi.) Tiedän olevani Eurooppa-suhteessani kummajainen, enkä odota muilta vastaavaa. Mutta luulisi ihmisten miettivän asioita edes hieman halpojen kansallismielisten endorfiiniryöppyjen pikavoittoja pidemmälle. Aihetta ilakointiin ei ole kenelläkään äänestystuloksesta riippumatta.

Minä tulen viettämään juhannuksen 2016 Euroopan sydämessä. Torstain 23.6.2016 äänestystulos tulee vaikuttamaan vahvasti siihen, missä tunnelmissa juhla minulla kuluu. Kävi miten kävi, olutta minulla siellä riittää. Tämä viheliäinen vuosi on tekemässä minusta konservatiivin. Olin luullut, että se tapahtuisi vasta parinkymmenen vuoden kuluttua. 

Lord, what fools these mortals be!   

1 kommentti:

  1. Eräs tuntemani kyseisen maan kansalainen esitti, että hän äänesti EU:ssa pysymisen puolesta; Quote

    "The Leave campaign is characterised by lies, bigotry, racism, and the worst kind of scaremongering, in which rich arrogant bastards take advantage of the fears and lack of education of a whole lot of people, persuading them to act against their own interests. the small group of amoral wankers I refer to are not the entire group of Leave supporters (which include my father and my sister, both of whom are highly moral and as far as I'm concerned, not wankers at all), just the Nigel Farages and Boris Johnsons that stand to gain enormously from Brexit. And there is just no rational case to leave; turns out all the data supports the idea that ordinary Britons are better off if we remain."

    VastaaPoista