tiistai 25. lokakuuta 2016

Operaattorin obsessiot: Oopperan kummitus (1925 & 1929)

Lokakuu, ilahduttava halloween-kuukausi, on jälleen levittämässä tunnelmallisen kolkkoa loimuaan pimenevään syksyyn, mikä tarkoittaa, että on tullut aika jatkaa perinteistä kauhuelokuvasarjaa. Olen aiempina vuosina käynyt läpi Universal-yhtiön enemmän tai vähemmän ansaitusti klassikon maineesta nauttivat 30- ja 40-lukujen Dracula- ja Frankenstein-elokuvasarjat (löytyvät käänteisessä kronologisessa järjestyksessä tunnisteella "Elokuva"). Tänä vuonna ohjelmaan päätyvät saman elokuvastudion muut klassikkohirviöt, tosin joitain vähäisiä jatko-osia tipautan suosiolla pois. Ehkä myöhemmin on niiden vuoro. Tämän vuoden alkusoittona toimii tosin Universalin kauhuelokuvien edeltäjä, yhtiön jo vuonna 1925 julkaisema mykkäelokuva Oopperan kummitus. Kuten tavallista, seuraava teksti sisältää juonipaljastuksia.

Oopperan kummituksen toisessa elokuvajulisteessa pahaenteinen hahmo hallitsee Pariisin kattoja...

Gaston Leroux'n pulp-klassikkoromaani Le Fantôme de l'Opéra julkaistiin ensi kertaa yhtenä niteenä vuonna 1910, ja melodramaattinen kauhukertomus on runsaan sadan vuoden aikana osoittautunut hyvin elinvoimaiseksi. Siitä on tehty lukuisia elokuva- ja näyttämösovituksia. Nykyajan tunnetuin ja menestynein tulkinta lienee Andrew Lloyd Webberin musikaali Oopperan kummitus (1986; jolle tehtiin myös vähemmän menestyksekäs jatko-osa) josta en ole ikinä innostunut vähääkään. Toisaalta en juuri välitä musikaaleista ylipäänsä – olen vähän huono homo.
  Ensimmäinen tunnettu elokuvasovitus Leroux'n kertomuksesta syntyi Saksassa 1915, ja sen ilmeisesti tuhouduttua on kymmenen vuotta myöhemmin Universalin Hollywoodissa kuvaama versio vanhin ja alkuperäisin säilyneistä versioista. Se on myös tämän kirjoituksen aihe.
...ja toisessa Pariisin viemäreitä (joissa on erittäin kirkas vesi).

Vuoden 1925 Oopperan kummituksen syntyhistoria on monimutkainen, ja sen ovat minua paremmin esittäneet lukuisissa paikoissa sellaiset ihmiset, jotka välittävät sen kaltaisista asioista paljon minua enemmän. Jotain tämän klassikon alkuperästä on kuitenkin mainittava, joten pyrin tiivistämään sen mahdollisimman lyhyeen. 
 Universal-pomo Carl Laemmle vieraili vuonna 1922 Pariisissa, missä ihastui Palais Garnier'n näyttävään oopperataloon ja sai itse Leroux'lta rohkaisua elokuvantekoon ja osti oikeudet Oopperan kummitukseen. Produktio oli kallis ja tuskainen. Ohjaaja Rupert Julian suuttui muutosehdotuksista ja jätti projektin, hänen tilalleen otettiin Edward Sedgwick ja koko elokuva kirjoitettiin uudelleen, mikä osoittautui koenäytännöissä katastrofiksi. Lopulta myös kummituksen roolia esittävällä Lon Chaneyllä oli merkittävä osa ohjauskonsulttina. Lopullinen versio syntyi leikkauspöydällä, joka palautti filmin ilmeisesti melko lähelle Julianin näkemystä. 
   Vaan ei tässä vielä kaikki. Vuonna 1925 julkaistu ja hitiksi noussut versio ei ole se, jota useimmiten tarkoitetaan tästä elokuvasta puhuttaessa, eikä varsinkaan useimmin nähty. Universal laittoi elokuvan uudelle teatterikiertueelle vuonna 1930 ja kuvasi siihen hieman lisämateriaalia (osan äänen kera) ja leikkeli pois joitakin osia vanhasta sekä nopeutti useita jaksoja, millä tietysti oli hieman vaikutusta myös juoneen. Tämä noin 92-minuuttinen versio on se, jota tämä kirjoitus käsittelee, sillä täsmennyksellä, että kyse on vuoden 1929 äänettömästä, nykyään ainakin British Film Instituten julkaisemasta Photoplay-versiosta, jossa on Carl Davisin 1990-luvulla säveltämä musiikki. Itse elokuvan tekijänoikeudet ovat rauenneet, koska Universal melko nolosti unohti uusia ne 1950-luvulla. 

Lon Chaney Oopperan kummituksena. Vähän huonommalla tukalla hän olisi kelvannut vaikka Spede-leffoihinkin.

Nyt viimein itse asiaan. Katsoessani elokuvan pitkästä aikaa uudelleen jouduin toteamaan, että se on erittäin hyvin pintansa pitävä klassikko. Lon Chaney oli mykän elokuvan suuri groteski muuntautuja, ja hänen maskeerauksensa on yhä shokeeraava kallomaisessa vääristyneisyydessään eikä vailla sairaalloisen koomisia piirteitä. Mutta hän on enemmänkin kuin vain nerokas maski: hänen roolisuorituksensa hallitsee tarinaa, ja hänen mimiikkansa ja ilmehdintänsä ovat täynnä eristäytynyttä hulluutta ja kieroa paatosta. Hän todella vaikuttaa obsessiossaan hulluuteen vajonneelta katkeralta ja arvaamattomalta ihmisvihaajalta, jonka kanssa olisi pelottavaa olla vuorovaikutuksessa. Suoritus on upea ja ikimuistoinen, lähes Karloffin Frankensteinin hirviön veroinen. Chaney on elokuvan hyinen sydän, muttei sen ainoa vahvuus. Lavasteet ovat upeat ja tyylikkäät. Studio rakennutti täydellisen kopion Opéra Garnier'n suuresta sisäportaikosta, ja sitä todella kelpaa ihastella, ei vähiten siksi, että alkuperäistä ei ikinä mahdu näkemään kokonaisuudessaan. Parasta kuitenkin on se, mitä on tämän korean julkisivun takana, backstagellä ja goottilaisissa kellariholveissa. Huolellisesti ja ilmeisen kalliisti tehdyt lavasteet sekä niiden taitava käyttö osoittaa, että tuotannossa ymmärrettiin tarkasti eräs tarinan keskeisistä teemoista: korean julkisivun ja kaamean kellarin, valaistun näyttämön ja pimeän näyttämökuilun, ihmisen naamion ja hänen perimmäisen kauheutensa kontrasti. Elokuvan kolmas vahvuus piilee sen tarinankerronnan suhteellisessa arvaamattomuudessa. Edes kokonaisen vuosisadan elokuvakliseillä kyllästetty ensikertalaiskatsoja tuskin osaa arvata juonen jokaista käännettä, mikä auttaa eläytymään mykkäelokuvan tarinaan ja kerrontaan, mikä ei ole nykykatsojille aina helppoa. 
Puitteet ovat upeat, tunnelmalliset ja potentiaalisesti freudilaiset.

Tietysti filmissä on myös heikkoutensa ja tahaton komiikkansa, ja mm. näitä piirteitä seulon seuraavaksi lyhyessä juonitiivistelmän tapaisessa.

Elokuva käynnistyy Pariisista (mistä muualtakaan) joskus belle époquen aikaan (ajoituksesta lisää postskriptissä). Opéra Garnier'ssa on käynnistymässä Gounod'n Faustin esitys – se alkaa baletilla, mikä on epätavallista. 

Ja millaisella baletilla! Onko tämä joku krapulamatinea? Punaisten silmien läpi sitä ainakin katsotaan.

Teksti kertoo meille, että samaan aikaan oopperan hallintohuoneistossa viimeistellään "outoa" sopimusta. Näemme pari tyyppiä, jotka ilmeisesti luovuttavat tiettyyn hintaan oopperafirman parille toiselle tyypille. Missään ei vaikuta olevan mitään erityisen outoa, ellei lasketa sitä, että uudet onnelliset omistajat, kaksi tukevan keski-ikäistä ranskalaista herrasmiestä, molemmat varmasti Légion d'honneurin chevalier-arvoa, ovat selvästi muussakin kuin liikesuhteessa keskenään. Mutta oopperan maailmassa sen tuskin pitäisi hätkähdyttää. 
Elokuva ei anna heille virallisia nimiä, joten kutsun heitä Dupontiksi ja Dupondiksi. Heillä on kemiaa.

Outoudet käynnistyvät, kun entiset (ja ilmeisen huojentuneet) johtajat ohimennen mainitsevat kiertävät huhut dam dam daa, oopperan kummituksesta. Tämä rikas pariisilainen urbaanilegenda liittyy kuulemma läheisesti aitioon nro 5, ja Dupont & Dupond rynnistävät heti sinne. He ottavat kummitusjuttunsa vakavasti. Uusi johto tunkeutuu vitosaitioon kesken esityksen, ja siellä heitä odottaa niin kammottava, niin veret seisauttava näky, että he kääntyvät kannoillaan ja juoksevat pakoon [aseta tylsä angloamerikkalainen ranskalaisstereotypia tähän]. Mikä voisikaan olla pelottavampaa kuin tämä:

Hirvittävän... öö, mauton viitta?
Pian tämä salaperäinen hahmo onkin kadonnut, ja näemme palasia näyttämöntakaisesta elämästä. Balleriinat ja näyttämöteknikot höpisevät keskenään mistäpä muustakaan kuin oopperan kummituksesta. Katsojia valmistellaan siihen, miltä kummitus oikein näyttää. Eräs vanhempi näyttämöteknikko, Buquet, kertoo kummituksen pääkallomaisesta kasvorakenteesta ja väittää, ettei tällä ole nenää. Tämä on olevinaan kovinkin shokeeraavaa, vaikka kuppa oli belle époquen Ranskan kulttuurimaailmassa sääntö pikemmin kuin poikkeus. Kohtauksissa on myös visuaalisia vihjeitä kummituksen ulkonäöstä esimerkiksi valtavan rekvisiittapääkallon muodossa. Buquet'n työstämä irtopää vahvistaa kasvoihin liittyvää tematiikkaa, ja tällainen yksityiskohtaisuus osoittaa, että elokuvaa on tehty huolella, toisin kuin joitakin mykän kauden vaatimattomampia filmejä.

Lisäksi rekvisiitta auttaa minua ajoituksessa; oletan pään olevan Straussin Salomesta.

Näyttämöntakaisissa kohtauksissa on myös slapstick-komediaa, josta osa, kuten Florine Papillonin teutarointi salaluukun kanssa, voisivat olla uudelleenlämmitettyä Chaplinia. Tästä, ja ennen kaikkea siitä, että komedia ei ole oivaltavaa, aiheutuu elokuvan alkuun tyylillistä riitasointua, mutta onneksi pääjuoni käynnistyy nopeasti. Se on tietysti romanttinen, mutta onneksi kiinnostavalla tavalla. Ennen kaikkea tämä perverssi kauhutarina ei latistu pelkäksi romanttiseksi draamaksi, kuten valitettavasti kävi Universalin myöhemmässä saman aiheen filmatisoinnissa ja myöhemmässä musikaalissa.
  Kuorossa aiemmin laulanut Christine Daaé (Mary Philbin) on nostettu oopperan primadonnan, Mme Carlottan (Mary Fabian), varasolistiksi. Christinen sulhanen, sotilasuralla oleva Raoul de Chagny (Norman Kerry), haluaa tämän lopettavan musiikkiuransa ja ryhtyvän häiden jälkeen kotiäidiksi. Tämä tuo suhteeseen jännitettä, ja kun Kummitus kaappaa Christinen, ei häneltä ole riistetty mitään ristiriidatonta onnea. Päinvastoin, hänelle tarjotaan äärimmäisen omistautunutta ammattiuraa rakastamansa taiteen parissa, olkoonkin että sen on määrä olla epämuodostuneen mielipuolen temperamentin varassa. 

Pelottavinta Kummituksessa on lopulta hänen esteettinen makunsa, mistä toimikoon raskauttavana todisteena hänen itse sisustamansa lemmenpesä. Tämän näkeminen saisi jopa Baijerin Ludvig II:n hätkähtämään hetkeksi järkiinsä.

Kukaan pääosanäyttelijöistä ei ole Chaneyn veroinen, ja Christinen ja Raoulin romanssi kuvataan joko tarkoituksellisen epävarmana tai sitten Kerryllä ja Philbinillä ei yksinkertaisesti ole paljoa kemiaa, ei ainakaan siinä määrin kuin oopperan johdolla omassa suhteessaan. Konventionaalisessa romanttisessa draamassa tämä olisi heikkous varsinkin, kun romanssi muodostaa merkittävän osan elokuvan juonesta. Oopperan kummituksessa vaikutelman pelastaa se, että Kummituksen läsnäolo on hyvin vahva läpi koko elokuvan riippumatta siitä, onko hän filmillä tai ei. Hänen uhkansa leijuu jatkuvasti ilmassa, ja rakastavaisten(?) suhde on sen edessä entistäkin hauraampi. Kerry tuo Raoulin rooliin kärsimättömyyttä ja epätoivoa, joka muistuttaa hahmon olevan jokseenkin epäkypsä eikä välttämättä ihanteellista aviomiesainesta.  

Juonessa on paljon eepäloogisuuksia ja järjettömyyksiä, niistä päällimmäisenä tietysti koko premissin kannalta oleellinen seikka: Palais Garnier ei ole mikään keskiaikainen sokkelolinna, jossa voi olla tuntemattomia salakäytäviä asiaan perehtyneen monomaanisen hiipparin käyttöön. Se on vuonna 1875 valmistunut hyvin tarkkaan tiettyyn käyttöön suunniteltu rakennus, josta on yksityiskohtaiset piirustukset ja jonka rakennusprosessi on hyvin dokumentoitu. On hullu ajatus, että Kummituksen käyttämiä reittejä ei muka etsimälläkään löydettäisi. Mutta olkoon, sen voi katsoessa unohtaa. Outona on pidettävä Christinen suhtautumista seinän takaa kuuluviin kannustuksiin: useimmat ihmiset olisivat peloissaan, Christine sen sijaan on ilahtunut. Mutta ehkä jonkinlainen epävakaus yhdistettynä ensimenestyksen huumaan voi oikeuttaa tämänkin. Sen sijaan yksi täysin naurettava ja raivostuttava yksityiskohta rikkoo juonen ja aiheuttaa sille arvaamatonta vahinkoa. Kun Kummitus houkuttelee/sieppaa Christinen mukaansa (aiheutettuaan tätä ennen ties kuinka monen katsojan kuoleman, mistä Christine ei tunnu piittaavan – se oli pelkkää permantoyleisöä), onnistuu Raoul näkemään tyttöystävänsä katoavan pukuhuoneen peilin takana avautuvaan salakäytävään. Hän yrittää muutaman kerran avata sen itse ilman apua, mutta ei vaivaudu edes rikkomaan peiliä. Ennen kaikkea hän ei kerro tästä kenellekään, vaikka Christinen katoaminen on yleinen skandaali ja Kummituksenpakosalla olevan rikollisen – puuhat yleinen huolenaihe. 

Hnnggh! Nghh! Kirottu käsikirjoituksen vaatima ääliömäisyyteni!
Kuka tahansa vähänkään järkevä ihminen olisi ilmoittanut salakäytävästä oopperan johdolle, Pariisin poliisiprefektuurille ja järeillä rakennustyökaluilla varustautuneille miehille, ja Christine olisi ollut pian vapaa ja Kummitus giljotiinissa. Mutta koska se ei sovi käsikirjoitukseen, joutuu Raoul kärsimään akuutin typeryyskohtauksen. Lopulta hän kertoo tietonsa ei poliisille, ei oopperan johdolle, vaan yhdelle epäilyttävän ja lievästi eksoottisen näköiselle tyypille, joka on nähty mulkoilemassa arvoituksellisesti ympäristöään eri puolilla oopperataloa.
Tähän tyyppiin voi luottaa. Karvahatun pitäminen sisätiloissa on hyvän miehen merkki.
Arvatkaa muuten huviksenne, mistä tuon kaverin on tarkoitus olla kotoisin. Vastaus: Ranskasta. Hän on etsivä Ledoux, joka on kuulemma viettänyt kuukausia Kummitusta varjostaen. (Hän ei ole kovin tehokas työssään, sillä on yleisesti tiedossa, että Kummitus asuu eräässä tietyssä rakennuksessa Pariisin 9. kaupunginosassa.) Romaanissa tämä hahmo on persialainen, ja niin hänen piti olla vielä kuvauksissakin, mutta jälkituotannossa hänestä tehtiin vain aivan tavallinen ranskalainen poliisivirkamies. Joka meikkaa silmänsä näyttävästi ja kärsii viluisesta päänahasta. Koko romaanin persialainen taustatarina jätettiin elokuvasta pois, ja sen sijaan Ledoux esittelee virtaviivaistetun version Oopperan kummituksen taustasta. Se mahtuu yhdelle pienelle lapulle. Itse asiassa olkaa hyvä, tässä se on:
Toivottavasti kääntöpuolella on alennuskuponki manikyristille. Tuo kynsinauha näet vaatii huomiota.

Niin yksityiskohtaista! Ranskan poliisi on ilmiselvästi tehtäviensä tasalla. Tosin heidän kannattaisi ehkä pitäytyä ranskan kielessä, jos eivät osaa tuon paremmin englantia. Ledoux on lähes yhtä tyhmä kuin Raoul, ja niinpä nämä tollot lyöttäytyvät yhteen ja lähtevät kahdestaan maan alle etsimään reittiä mielipuolen päämajaan. Mutta koska Kummitus-Erik on vaarallinen ja reitillä ansoja, pitää turvautua erityisiin varotoimenpiteisiin. On kuljettava näin:
Tämän kuukauden Niksi-Pierressä: Voit kätevästi vähentää kuristuslassojen vaaraa pitämällä toista kättäsi ylhäällä. Niksi-Pierren hylättyjä ehdotuksia: Kerro helvetti jollekulle ennen kuin lähdet jonkun satunnaisen siviilin kanssa aseetta maan alle etsimään vaarallista rikollista kartoittamattomasta tunneliverkostosta.

Ledoux ja Raoul hiipivät käytävissä toinen käsi naurettavasti pystyssä, aivan kuin he pitelisivät näkymättömiä pistooleja. Sen on ilmeisesti tarkoitus olla jännittävää, mutta se on tahattoman koomista ja näyttää uskomattoman typerältä. Koska Ledoux ja Raoul ovat ääliöitä, lankeavat he tietysti Kummituksen ansoihin, joista osa toimii tekniikalla, jollaista ei ole mitenkään voinut olla olemassa Pariisin viemäreissä elokuvan tapahtuma-aikaan. Ne ovat lapsellista melodraamaa Bond-kuvastosta, mutta kieltämättä äärimmäisen viihdyttävää sellaista. Lopulta vain näyttämöteknikkojen ja muiden avustajien muodostama lynkkausmellakka pelastaa älyvapaan kaksikon. 

Kaikista tyhmyyksistään, epäloogisuuksistaan ja lapsellisuuksistaan huolimatta (ja iso osa lapsellisuuksista on Leroux'n romaanista) Oopperan kummitus on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Tematiikka on juonta parempaa, ja tuotannossa ymmärrettiin painottaa goottilaista hämärän ja rapistumisen ilmapiiriä. Mukana on paljon upeaa kuvastoa, ei vähiten harvinaisessa Technicolor-osuudessa oopperanaamiaisista.

On tuhlausta investoida kauhunaamariin, jos oma pärstä näyttää oikeasti jo sitä hirveämmältä. Erik ei ole lukenut Niksi-Pierreä.

Kaikessa hupsuudessaan Oopperan kummitus on tehokkaan oopperamainen. Se on tavallaan kunnianosoitus näyttämötaiteiden voimalle, ja onkin erikoista, että aiheesta ei ole koskaan sävelletty mitään suurta ns. vakavaa oopperaa. (Lähdemateriaali olisi ollut omiaan Puccinille.) Käsittely on epäsentimentaalista muttei vailla paatosta, ja Chaneyn mestarillinen roolityö pitää koko elokuvaa uhkaavassa varjossaan. Jopa typerinä hetkinä tunnelma säilyy, eikä Kummituksen varjo tunnu olevan koskaan kaukana. Ja jos juoni onkin omituinen, on se sentään myös jännittävä ja yleensä askeleen edellä katsojaa. Oopperan kummitus on, paitsi paras ja tehokkain koskaan näkemäni dramatisointi Leroux'n romaanista, niin myös kauhuelokuvan mestariteos, ja se saa minulta asteikolla 1–5 yhteensä neljä (4) kiikkerää kattokruunua.  

Seuraavaksi siirrymme äänielokuvaan ja kaivamme esiin Muumion (The Mummy, 1932).

P.S. Elokuvan tapahtumien suhteellisen tarkka ajoitus on tällä kertaa melko yksinkertaista. Opéra Garnier avattiin tammikuussa 1875, ja puvustus antaa ymmärtää johdonmukaisesti, että ensimmäistä maailmansotaa ei ole käyty. Gounod'n Faust oli tänä noin 40 vuoden ajanjaksona suosituimpia ja esitetyimpiä oopperoita, ja jos Buquet'n työstämä irtopää tosiaan liittyy Straussin Salomeen, voidaan Oopperan kummituksen tapahtumat sijoittaa vuosien 1905–1914 väliseen aikaan. Ledoux'n lapussa mainitaan, että Erik olisi syntynyt "Bulevardin verilöylyn" aikana, ja tämä viitannee Pariisin kommuunin viimeisiin päiviin 1871.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti