keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Viimeinkin

Tuhatmuotoisen elämän laulu,
tuhatkasvoisen kohtalon –
sama kuitenkin ajasta aikaan
kuin kierto auringon,
yks, yhteinen kaikelle sille,
mikä syntyy ja häviää.
Sävel vaihtuu ja laulajat, mutta
ei katoa laulu.   Se jää. 

        Uuno Kailas, Kuoro

Minusta on tänään tullut ihan virallisesti yhdenvertainen Suomen kansalainen. Voin tästä päivämäärästä alkaen tehdä lain nojalla samat asiat kuin muutkin jos niin tahdon. Se tuntuu näin äkkiseltään omituiselta ja epätodelliselta. Miten voi vuosikymmeniä kamppailtu ja väännetty asia noin vain toteutua yhdellä kellonlyömällä, joka vaihtaa päivämäärän? Toisaalta: miten helvetissä se kesti näin kauan? Ja missä välissä Kolumbia ja Uruguay ehättivät edellemme?

Homoseksuaalisten ihmisten yhteiskunnallisesta ja juridisesta asemasta käyty väittely on värittänyt koko nuoruuteni ja aikuisikäni. Tietämys siitä, että osa minusta on jatkuvasti kytevässä julkisessa debatissa, on varmasti tehnyt minusta tietoisemman homoudestani. Yhdenkään tuntemani heteron ei ole koskaan tarvinnut oikeuttaa seksuaalista identiteettiään missään, kun taas minun ja satojentuhansien muiden suomalaisten seksuaalinen suuntautuminen on ollut tarkasti arvioitavana ja argumentoitavana julkisuudessa. Ja jos heteroita alkaa kyllästyttää koko aihe, kuten eräät heistä ovat toisinaan valitelleet (olen pahoillani jos muiden kamppailu yhdenvertaisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta ei ole jaksanut viihdyttää heitä), niin itsepä ovat saaneet päähänsä tehdä tästä distinktiosta suurenkin jakolinjan. Jos heterot ja heidän täyttämänsä instituutiot eivät olisi tehneet koko jaottelusta niin merkityksellistä ja sanktioitua, olisi tuskin kovin suurta tarvetta eritellä kenenkään preferoituja sukupuolisuhdekumppaneita. Heterot ja homot ovat tavallaan olemassa ryhminä siksi, että seksikäyttäytymisen perusteella tapahtuva ryhmittely on nähty ja tehty tärkeäksi. Erityisen tärkeänä on pitkään pidetty, että koko yhteiskuntarakenne instituutioineen palvelee vain yhtä näin eriteltyä ryhmää. Koko juttu olisi jonkun järkevämmän lajin keskuudessa hoidettu pois alta kauan sitten.

Homoseksuaalien asemasta käyty julkinen debatti on muokannut elämääni uskoakseni peruuttamattomilla tavoilla. Se teki minusta paljon tietoisemman seksuaalisesta identiteetistäni; on vaikea olla tietämätön sellaisesta osasta itseään, jonka keskusteluohjelmissa, puolueohjelmissa, parlamentissa ja yleisönosastoissa väitetään diskvalifioivan täydestä kansalaisuudesta, kyvystä tehdä sitä sun tätä, joskus ihmisyydestäkin. Puhumattakaan siitä, että aivan vakavan näköiset ihmiset vakuuttelevat sen olevan uhka yhteiskunnalle, perheelle ja suurin piirtein kaikelle. Ja tietysti vain osia kansasta huomioivalle kansankirkolle ensin saatanallinen iljetys ja sitten vain ongelma tai "kipeä asia". (Olen pahoillani, että olemassaoloni on osaltaan ollut aiheuttamassa kipeyttä miljardibudjetilla toimivalle organisaatiolle, joka aivan selvästi on se uhri tässä.) Kun oman persoonan yhteiskunta- ja ihmiskelpoisuus on jatkuvasti hyvin kriittisesti ja persoonasta irrotetulla tavalla arvioitavana (ja minun sukupolveni on tässä suhteessa elänyt sitä helpompaa aikaa), tuntuu se aika lailla isommalta. Olen myös monia muitakin asioita kuin homoseksuaali, mutta harvat niistä ovat olleet vastaavassa intensiivisessä fokuksessa.

Kun samansukupuolisten avioliitto viimeinkin on toteutunut, olen tavallaan tyytyväinen myös siihen, että se tapahtui kansalaisliikkeen kautta. Minulla on epäilykseni kansalaisaloitejärjestelmää suhteen sinänsä, mutta on tyydyttävää, ettei yksikään hallitus eikä yksikään puolue voi ottaa tästä kunniaa itselleen. (Kaikki eduskuntapuolueet ovat olleet hallituksissa viimeisimpien vääntöjen aikana, eivätkä edes ne, joiden mielestä tämä oli niin kovin tärkeä ihmis- ja kansalaisoikeuskysymys, löytäneet itsestään tarmoa tai kykyä saada asiaa hallitusohjelman kautta toteutumaan.) Tämän ei pitäisi olla oikeiston tai vasemmiston asia, vaan kansalaisten asia, ja on hyvä, että se on sellaisena toteutunut. Tämä tuonee ansaittua lisätyydytystä niille, jotka ovat taistelleet ja kampanjoineet oikeuksiemme puolesta kaikki nämä vuosikymmenet, silloinkin kun se merkitsi todellisen henkilökohtaisen riskin ottamista. Ikävä kyllä kaikki heistä eivät päässeet näkemään tätä päivää, ja tämä turha viivytys onkin vastustajiemme konkreettisin saavutus.

Aito Avioliitto -väki liitännäisineen voi tietysti uskotella itselleen, että he voivat vielä kääntää asemat, mutta käytännössä se on mahdotonta. He ovat kärsineet lopullisen tappion. Tämän päivän aikana on solmittu ensimmäiset lailliset samaa sukupuolta olevien avioliitot. Niitä ei voi enää takautuvasti mitätöidä, eikä sen jälkeen voida enää lakia kumota asettamatta kansalaisia räikeästi eriarvoiseen asemaan. Vaihtoehdoiksi jää yrittää koko avioliittoinstituution laillisen tunnustuksen lakkauttamista tai kumota Suomen oikeusvaltio. Muu on heiltä tämän jälkeen melko turhaa puuhastelua.

Samaa sukupuolta olevien avioliitto ei tietenkään ole, kuten jotkut lingvistisestikin taidottomat uudissanatehtailijat väittävät, yhteiskunnan homosaatiota. Päinvastoin, se on homoseksuaalisuuden yhteiskunnallistumista, ilmeinen merkki homoseksuaalien halusta olla osa yhteiskuntaa ja mahdollistaa halutessaan parisuhteidensa säännelty virallistaminen.

Olen tarkoituksella pitänyt riekkumisen ja vastustajien sättimisen minimissä tässä kirjoituksessa. Saavutuksen ja ilon päivää ei kannata tuhlata sellaiseen. Luottakaa toki, että sellainen on kuitenkin tulossa lähiaikoina. Eihän tilaisuutta voisi jättää käyttämättä.

Kaikesta matkan varrella kertyneestä katkeruudesta, surusta ja jännityksestä huolimatta olen tänään, tänä harmaana ja loskaisena talvipäivänä tasavaltamme sadannen vuoden vähitellen täyttyessä, suunnattoman iloinen siitä, että olen Suomen kansalainen. Olen vielä iloisempi niiden paljon minua nuorempien ja lukemattomien vielä syntymättömien puolesta, että he voivat kasvaa ja elää maassa, jonka yksi päivä ja sen edustama vuosikymmenten työ on tehnyt paljon paremmaksi. 

Maailma on yhä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille sietämättömän, raivostuttavan synkkä. Kymmenissä valtioissa pelossa, vainossa ja pakotetussa häpeässä eläville voi olla merkityksellistä pelkkä tieto siitä, että toisenlainen, oikeudenmukaisempi yhteiskuntajärjestys on mahdollinen. Siksi homoseksuaaleja yhdenvertaisesti kohtelevien maiden laajeneva joukko on tärkeä myös niille, jotka eivät näissä maissa asu.

Minun kokemani hankaluudet ovat hyvin pieniä niiden rinnalla, mitä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ihmiset joutuvat muualla kokemaan. Nekin ovat silti riittäneet ajoittain tekemään elämästä uuvuttavaa ja tuskaista tunnelijuoksua. En ole koskaan pelännyt enemmän, syvemmin ja lohduttomammin kuin juuri ennen kaapista poistumistani. Ehkä merkittävin tapa, jolla kokemus on minuun vaikuttanut, on sen synnyttämä syvä sympatia kaikkia niitä kohtaan, joiden on omilla tavoillaan käytävä läpi samoja asioita (ja vastaavasti synkällä puolella sen synnyttämä kiihkeä inho niitä kohtaan, jotka ihmisiä tähän pakottavat).  

Aina meitä on ollut, on se sitten katsottu tärkeäksi tai ei, uhkaksi tai ei. Meistä on yritetty lukemattomia kertoja hankkiutua eroon joko suoralla tuhoamisella tai pimeään työntämisellä. Emmepä vain ole minnekään hävinneet. Kaikissa oloissa, olivatpa ne miten vapaat tai miten rajoitetut, on meillä ainakin yksi tapa voittaa. Rakastakaamme toisiamme.




(En enää ikinä kirjoita mitään näin lässyä, lupaan!) 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti