tiistai 31. lokakuuta 2017

Kreivi kestitsee: Dracula – pimeyden ruhtinas (1966)

Kaikkien suosikkivampyyri tuhottiin Draculassa 1958, eikä häntä onnistuttu herättämään henkiin tai edes yhdistämään tapahtumiin muutoin kuin verbaalisena tangenttina Draculan morsiamissa 1960, mutta 1960-luvun puolivälissä henkiinherätystekniikka ja Christopher Leen rahantarve olivat kehittyneet niin paljon, että itse kreivi Dracula teki paluun Hammer-elokuvayhtiön repertoaariin. Vuonna 1966 ilmestynyt Dracula – pimeyden ruhtinas (Dracula: Prince of Darkness) yleentää vampyyrin kreivillisestä ruhtinaalliseen säätyyn. Teksti sisältää juonipaljastuksia ja pähkinöitä.


Oivallinen johdantojakso vie meidät jälleen Transylvanian, no, sylvaniaan. Metsän siimeksessä on pappi ja joukko kyläläisiä kokoontunut viettämään omituista hautajaisseremoniaa nuorelle tytölle.

Ei tämä vielä mitään – transylvanialaiset häät ne vasta kummallisia ovat.
Paikalle ratsastaa pyhää vihaa uhkuva munkki, Isä Sándor (Andrew Keir), joka pysäyttää epäpyhät seremoniat luontaisen arvovaltansa ja kiväärinsä avulla. Hän sättii kyläläiset ja näiden papin hengenmiehelle ilahduttavan kiukkuiseen sävyyn muistuttaen, että äkillisesti kuolleita perusterveitä vainajia ei enää tarvitse seivästää ja dumpata siunaamattomaan maahan, kun kreivi Dracula kultteineen on tuhottu jo kymmenen vuotta sitten. (Jos siis sijoitamme tämän elokuvasarjan jatkumoon, tapahtui Dracula vuoden 1885 joulukuussa, jonka jälkeen van Helsing jäi Transylvaniaan ainakin joksikin aikaa tuhoamaan Draculan aloittamia "kultteja", näiden joukossa paroni Meinsterin operaatio. Näin ollen Isä Sándor voisi nuhdella kyläläisiä aikaisintaan vuonna 1896, mutta ehkä hän on suurpiirteinen ajanlaskussaan, jolloin arvio voi heittää vuodella tai parilla.) Kyläläiset palaavat kyräillen kotiinsa. Ymmärtäähän harmistuksen: täysin verettömät hautajaiset ovat kovin tylsä tapahtuma.

Isä Sándor ja Kentit, joiden luonne tiivistyy kullakin tässä kuvassa olevaan ilmeeseen.
Kiukkuinen Isä Sándor pysähtyy luostariinsa suuntautuvalla paluumatkallaan lämmittelemään paikallisessa majatalossa etsien lisää mahdollisuuksia isotella typerille talonpojille ja pilkata näiden lapsellisia, pelkurimaisia kuvitelmia. Ja tietysti vaatimaan ilmaisen viinipikarinsa. Majatalossa hän kuitenkin leppyy ainakin hetkeksi kohdatessaan englantilaisen turistiseurueen. Kentit ovat hipsterityyliin lähteneet matkalle sellaiseen paikkaan, jossa heidän ylempään keskiluokkaan kuuluvat tuttavansa eivät taatusti ole käyneet. Kun Ranska, Italia ja Sveitsi on nähty, voi Transylvania tarjota autenttisia elämyksiä. Sitä paitsi hintataso on takuulla edullisempi kuin Genevessä. 

Veljekset Alan (Bud Tingwell) ja Charles Kent (Francis Matthews) sekä heidän vaimonsa Helen (Barbara Shelley) ja Diana (Suzan Farmer) keskustelevat matkaohjelmastaan ja siitä, miten Helen paheksuu jatkuvasti aivan kaikkea. Jokaisella Kentillä on enintään yksi luonteenpiirre, ja Helen on ehkä vahvimmin ja johdonmukaisimmin kirjoitettu. Isä Sándor on ilahtunut englantilaisten tapaamisesta; selvästi hän ansaitsee mielestään parempaa seuraa kuin mitä Transylvanian kylien turvenuijat kykenevät tarjoamaan. Munkki kutsuu turistit vierailemaan luostarissaan, mutta varoittaa näitä vierailemasta Karlsbadissa, varsinkaan linnassa, josta kukaan ei halua puhua. 

It is a silly place.
Kentit eivät munkin varoituksista huolimatta muuta matkasuunnitelmiaan, vaan ottavat vaunut Karlsbadiin. (Viimeksi Draculan linna sijaitsi Klausenburgin alueella, ihan vain lukua pitääksemme.) Kun säikky ajuri hylkää heidät linnan maille ehtiäkseen pois ennen pimeän laskeutumista, värjöttelevät engelsmannit neuvottomina metsäpolulla, mutta vain hetken: he eivät ehdi edes kunnolla hätääntyä, kun paikalle karauttavat tyhjät mustat vaunut vailla ajuria.

Kentit sulloutuvat vaunuihin, jotka kiitävät saman tien linnan porteille. Turistit työntyvät sisään, joskin Helen valittaa asiasta, mutta hän ilmiselvästi valittaa aina kaikesta, joten häntä kuunnella. Kentit huomaavat, että heidän matkatavaransa ovat, hämmästyttävää kyllä, ilmestyneet linnan makuuhuoneisiin, ja että saliin on katettu päivällistarpeet neljälle hengelle. Koska katsojat tietävät varsin hyvin, mistä on kyse, tuntuu varsin väsyttävältä uhrata tähän kaikkeen niin perinpohjaisesti aikaa kuin minkä käsikirjoitus välttämättömäksi katsoo. Toinen rva Kent saadaan lopulta kirkumaan, kun varjoista astuu pahaenteisen musiikin saattelemana kammottavin mahdollinen näky... hovimestari.

Paikallaan säyseästi seisova, hyvin pukeutunut mies kelvollisesti valaistussa, valkeiden seinien hallitsemassa tilassa. Kukapa ei kirkuisi kurkku kauhusta suorana?

Tämä luiseva, pitkä ja pahaenteisen korrekti miekkonen on hovimestari Klove (Philip Latham). Hänen isäntänsä, muuan kreivi Dracula, en tiedä lienettekö kuolleet, äh, kuulleet, on määrännyt testamentissaan, että linnan on aina oltava valmis majoittamaan vieraita, vaikka nämä pitäisi sitten kaapata kauko-ohjatulla vossikalla. Kentien mielestä – paitsi tietysti nalkuttavan Helenin – tämä on kerrassaan mainio järjestely, ja he ylistävät suuresti edesmenneen kreivin vieraanvaraisuutta.

Yöllä tapahtuu tietenkin kummia. Alan Kent näkee Kloven raahaavan kirstua käytävällä, ja koska englantilaisiin tapoihin ei nähtävästi kuulu jättää ihmisiä rauhaan, lähtee hän tutkimaan asiaa löytäen salaisen huoneen, avoimen kivisarkofagin, ja lopulta myös suuren tikarin selästään. Ilmaisia illallisia ei tunnetusti ole, ja niinpä herra Kent päättyy roikkumaan kurkku leikattuna Draculan sarkofagin ylle, kun Klove varistaa vampyyrin tuhkat sekaan. Veri on huvittavan epäaidon näköistä, mutta kohtaus itsessään on sarjan brutaaleimpia tähän mennessä, ja ihastuttava häive-efekti, jossa Dracula materialisoituu tuhkasta ja verestä muodostuvasta vispipuurosta, perustuu selvästi Universalin vanhojen kauhuelokuvien trikkeihin, mutta toteutetaan huolellisemmin ja ennen kaikkea Technicolor-väreissä. 

Päivällinen oli moitteeton ja monipuolinen ja huoneet tilavat, mutta henkilökunta murhasi aviomieheni ja käytti hänen verensä saatanallisessa rituaalissa. 3/5.
Kun Dracula viimein ilmaantuu paikalle, on filmi osapuilleen puolivälissä, ja hänellä on lähes yhtä nälkä kuin katsojilla. Onneksi paikalle sattuu puritaaninen ja sulkeutunut Helen Kent, joka on kerrankin valittamatta, kun kreivi tekee tuttavuutta hänen kanssaan.

Seuraavana aamuna enää 50% Kenteistä on jäljellä, ja Charles vie vaimonsa Dianan (kyllä, tämän elokuvan sankaripari on nimeltään Charles ja Diana, vuonna 1966) turvaan palatakseen linnaan etsimään veljeään ja kälättävää kälyään. Klove kuitenkin käy kaappaamassa Dianan takaisin. Hänen isännälleen kelpaa kaikenlainen veri, mutta naisia silti preferoidaan. Tästä seuraa varsin hieno kohtaus pahaenteisen punasävyisessä pitosalissa, kun vampirisoitu Helen ilmaantuu viettelemään Dianaa riisuttuna estoistaan ja myös osasta vaatteitaan. Kohtauksen homoeroottiset sävyt, jotka varmasti säväyttivät 60-luvulla, katkeavat Draculan päästämään sähinään. Kreivi haluaa Dianan itselleen, eivätkä siinä auta edes Charlesin miekkailutaidot. Vieraista tulisi illallista, ellei Dianan krusifiksi pelastaisi tilannetta. 

En edelleenkään ymmärrä näitä ristisääntöjä. Miten vampyyri, joka liikkuu vapaasti tilassa, jonka ikkunat ovat jumankauta lasimaalausristien peitossa, säikkyy tällaista krusifiksiä?

Entäpä tämä sitten? Miekan terä ja kahva muodostavat jo itsessään ristin, joten miksi se ei muka riitä karkottamaan verenimijöitä, vaan pitää pelleillä tämmöisiä? Mikä sua vaivaa, Dracula? Mee jonnekin hoitoon oikeesti.
Sankaripari suuntaa Isä Sándorin luostariin, missä Isä paljastuu tietysti vampyyrien erityisasiantuntijaksi ryhtyen valmistelemaan Draculan tuhoamista ja Helenin vapauttamista. Hän luennoi muutamassa kohtauksessa tämän elokuvan päivitykset vampyyrimytologiaan, ja normaalien krusifiksien ja päivänvalon lisäksi tuhokonstien listalla on nyt myös juokseva vesi. 
Miten tukka pysyy tällaisena, jos ei voi käyttää juoksevaa vettä? Ehkä en vain ymmärrä vampyyreja.
Dracula tuo kuitenkin taistelun itse luostariin ennen kuin munkit ehtivät varustautua. Paikalla työskentelee kirjansitojana muuan Ludwig (Thorley Walters), jonka Isä Sándor on aikanaan pelastanut Draculan kynsistä. Ludwigilla on muutamia hassuja ominaispiirteitä: hän kaipaa suunnattomasti kehuja ja hyväksyntää, ja hän syö hyönteisiä sekä hämähäkkejä. Lähdemateriaalia tunteville selviää välittömästi, että hän on tämän elokuvan Renfield, eikä siksi olekaan kummoinen yllätys, että hän tarjoaa vampyyreille sisäänpääsyn luostariin (vampyyriloren päivitys: vampyyrit voivat tulla sisään vain, jos ne on kutsuttu, mutta kerran kutsuttuna ne voivat mennä ja tulla mielensä mukaan) Isä Sándor onnistuu tosin seivästämään vampyyri-Helenin, mutta menettää Dianan Draculalle, joka karauttaa kohti linnaansa. 

Isä Sándor ja hra Kent saavat Draculan kiinni juuri auringon laskiessa linnan pihalla, ja tätä seuraava huipennus kuuluu koko sarjan parhaimpiin, jänittävimpiin ja kinematografisesti mielenkiintoisimpiin. Vaikka onkin hieman noloa, että Dracula tuhotaan tällä kertaa saartamalla hänet maailman kapeimpien railojen keskelle omaan vallihautaansa, on kuvauksen ja tapahtumien rytmitys samoin kuin kreivin pulahtaminen yllätysavantouinnille elokuvasarjan visuaalisesti parhaita hetkiä. 

Hammer presents: Dracula on Ice!
Pimeyden ruhtinas onnistuu lopulta viihdyttämään mukavasti, vaikka sen rakenne onkin sangen epätyydyttävä. Kentit viettävät linnassa paljon tutkien samoja asioita peräjälkeen yhä uudelleen ja uudelleen. Tämä toisto on syvästi pitkästyttävää, koska katsojat tietävät jo, mistä Draculan linnassa on kyse. Lisäksi Kentien hahmot ja näyttelijät ovat yksiulotteisia, ja kokonaisen illan viettäminen heidän seurassaan on pidemmän päälle todella pitkäveteistä. Heidän toilailuistaan pystyisi helposti leikkaamaan jopa vartin ilman, että mitään tärkeää jäisi näkemättä: hahmokehitystä kun juuri ei tapahdu.

Kentien tylsän linnahaahuilun vastapainona saadaan sentään Christopher Leen ehkä brutaalein tulkinta Draculasta. Hahmolla ei enää ole ainuttakaan vuorosanaa, vaan hän päästää kurkustaan enää sihinää ja karjaisuja. Lee itse väitti tämän johtuneen siitä, että hän kieltäytyi lausumasta typeriksi tuomitsemiaan vuorosanoja, mutta käsikirjoittaja taas sanoo, ettei Draculalle kirjoitettu repliikkejä tähän elokuvaan lainkaan. Dialogi on elokuvassa muuten kautta linjan melko laadukasta, joten Leen kommentit vaikuttavat hänen normaalilta Dracula-rooliensa vähättelyltä.  Dracula ilmaantuu elokuvaan aivan liian myöhään ja esiintyy valkokankaalla lopulta ehkä runsaat kymmenen minuuttia, mikä on roolityön eläimellisestä tehosta huolimatta hieman liian vähän ja ennen kaikkea aivan liian myöhään.

Myönteistä on myös Andrew Keirin tulkinta kiväärimunkki Isä Sándorista, vaikka häntä olisi kyllä mielellään katsellut pidempäänkin. Hänen seikkailunsa olisivat paljon kiinnostavampia kuin Kentien edustaman samaistumiskelvottoman tylsyyden. Klove on aivan tervetullut lisä hahmogalleriaan, ja käy järkeen, että vampyyrilla olisi elollinen kätyri.


Paikoitellen laahaava ja itseään toistava Pimeyden ruhtinas on heikkouksistaan huolimatta sujuvaa vampyyriviihdettä, jossa tunnelma ja kuvasto ovat viimeisen päälle kohdillaan. Elokuva saa minulta asteikolla yhdestä viiteen kolme (3) tuhkalla täytettyä lipasta.

P.S.

1. Lokalisaatio on jälleen melkoinen pähkinä torahampailla purtavaksi. On ilmeistä, että elokuva kuuluu samaan jatkumoon kuin Dracula (1958), jossa Klausenburgiin matkustetaan sveitsiläisillä vaunuilla ja Karlstadt on hyvin lähellä; Klausenburg viittaa Transylvaniaan, ja Draculan morsiamissa (1960) tapahtumapaikaksi eksplikoidaan Transylvania. Tämän elokuvan linna kuitenkin sijaitsee Karlsbadissa. Karlsbadeja on joko Länsi-Böömissä tai Badenissa, molemmat kaukana Transylvaniasta. Nimi viittaa keisarillis-kuninkaalliseen kylpyläkaupunkiin ja on siten sangen harvinainen. Isä Sándor on ilmiselvästi unkarilainen, ja vuonna 1895 Transylvania oli osa Pyhän Tapanin kruunun maita eli arkisemmin Unkaria. Miksi vaihtaa toponyymejä näin järjettömästi? Suuttuiko Ceaușescu Klausenburg-viittauksesta ja vaati korjaamaan asian? 

2. Draculan tuhoamismetodi: Jäälautalle saartaminen, upottaminen juoksevaan veteen ja (otaksuttavasti) jäädyttäminen. Ei ehkä karismaattisin tapa tuhota vampyyri, mutta ainakin kekseliäs.

3. Elokuva alkaa takaumajaksolla, jossa esitetään omituisen savun keskeltä hahmottuva Draculan (1958) finaali. Jatkuvuus on siis harvinaisen ilmeinen. Ensimmäisessä elokuvassa Draculalla ei kuitenkaan ollut palvelusväkeä, tai tarkemmin sanoen hän väittää, että palvelijan oli lähdettävä pois perheasioiden vuoksi. Liekö tämä palvelija Klove? Jos asia on näin, miten ihmeessä Klove palattuaan kykeni päättelemään, mitä oli tapahtunut, saati seulomaan isäntänsä tuuleen hajonneet tuhkat linnan nurkista uudelleenherätysrituaalia varten? Mitä jos tuhkahiukkasia olisi hävinnyt? Materialisoituisiko Dracula sarkofagiinsa epätäydellisenä, vaikkapa ilman nenää?

4. Elokuvassa nähdään Draculan vaakuna. Klove osoittaa sen erikseen seinältä illallisvieraille. Se on huvittavan surkea ja laimea heraldinen sotku, jota Transylvanian huomattavin ja vanhin vampyyrisuku ei takuulla tunnuksenaan käyttäisi:

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti