sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Tuulienergia, lepakoiden tuho: Draculan morsiamet (1960)

Vuoden 1958 Dracula oli Hammer-yhtiölle niin suuri menestys, että jatko-osaa suorastaan kärtettiin siitäkin huolimatta, että van Helsing ehti tehdä kreivistä hyvin vastaansanomattomasti tuhkaa. Dracula tosin on sitkeä sissi ja palaa kuolleista useammin kuin maailmanuskontojen keskushenkilöt, kunhan käsikirjoittaja vain keksii jonkin metodin. Draculan jatko-osan kannalta ongelmaksi muodostui Christopher Leen haluttomuus palata rooliin ainakaan ilman huomattavaa rahallista korvausta, ja kun tuottajat pelkäsivät, ettei yleisö hyväksyisi uutta näyttelijää vampyyrikreivin roolissa, jatko-osasta pudotettiin kaikki suoraan Draculan hahmoon liittyvä sisältö. Yleisön kunnioittaminen ei ulottunut markkinointiin eikä elokuvan nimeen. Brides of Dracula (1960) ei käsittele Draculaa, eivätkä tarinan naisvampyyrit ole Draculan morsiamia tai missään yhteydessä häneen.

Nämä eivät vaikuta järin lupaavilta lähtökohdilta vetävälle jatko-osalle, jollainen Draculan morsiamista silti yllättäen sukeutuu. Rehellisyyspisteitä olisi tosin saanut nimeämällä filmin vaikka Tri van Helsingin seikkailuiksi, sillä Peter Cushingin paluu vampyyrinmetsästäjän rooliin lopulta pelastaa neitojen lisäksi myös koko elokuvan. Seuraava kirjoitus sisältää edellisiä viattomia tekstikappaleita paljon pahempia juonipaljastuksia.


Ensimmäinen paljastus: The most evil DRACULA of all ! ei esiinny tässä elokuvassa.
Tarina alkaa Transylvanian synkistä ryteiköistä, ja kertoja – joka häipyy elokuvasta lyhyen johdantonsa jälkeen – valistaa yleisöä, että Draculan, kaikkien vampyyrien monarkin, opetuslasten levittämät kultit piinaavat yhä näitä mattamaalauksellisia syrjäseutuja. Tämä on elokuvan ensimmäinen ja toiseksi viimeinen viittaus kreivi Draculaan, ja on kiintoisaa, että vampirismiin viitataan kulttimaisena toimintana. Draculan morsiamissa kirjoitetaan edellisen elokuvan vampyyrimytologiaa uusiksi, ja vähitellen Hammerin Dracula-sarjassa kuva vampirismista muuttuu sairauden tms. anomalian kaltaisesta kirouksesta yksilön henkilökohtaiseen aktiivisuuteen palautuvaksi saatanalliseksi kulttitoiminnaksi, jossa Draculan hahmo saa yhä perkeleellisempiä piirteitä ja samaistuu itse sielunviholliseen.

Viime elokuvassa tri van Helsing valisti, että käsitys vampyyrien kyvystä muuntautua lepakon tai suden hahmoon on pelkkää taikauskoa, mutta tällä kertaa vampyyrit pystyvät ottamaan ainakin siiman päässä liikkuvan kömpelön karvareuhkan olomuodon.
Usvaisella metsätiellä kiitävät hermostuneen ajurin (Michael Ripper) ohjastamat vaunut. Muta lentää, mutkat menevät suoriksi, ja koko kärry on välillä kaatua pientareelle. Vaunujen ainoa matkustaja, ranskalainen opettaja Marianne Danielle (Yvonne Monlaur), joka reagoi äärimmäisen täpäriin liikennetilanteisiin hyvin luontevasti:


On niin tylsää ja pitkäveteistä, kun vaunut ovat riistäytyä hallinnasta.
Monlaur on mitä ilmeisimmin valittu rooliin ulkoisten avujen perusteella. Onhan hän kaunis, eikä siinä mitään, mutta näyttelijänä hän tekee vaisua työtä, ehkä toki innottomasti ohjattunakin. Harmillista vain, että meidän on vietettävä hyvin pitkiä jaksoja juuri Mariannen hahmon seurassa. Koko ensimmäinen näytös rakentuu tämän transylvanialaiseen nuorten naisten seuraelämäopistoon ranskan kielen tuutoriksi pestatun matkalaisen varaan. Hän on tämän elokuvan Harker: nuori ulkopuolinen, joka saapuu työn perässä kummalliseen ja kolkkoon loukkoon, jossa vallitsevaa pimeän menneisyyden otetta ei ymmärrä.

Mustapukuinen mies, ilmeisen harmiton veikkonen.
Kaikkea ei aivan heti ymmärrä katsojakaan. Kun kiesien on hetkeksi pysähdyttävä, jotta ajuri voi kammeta tieltä tukin, joka koostuu mitä ilmeisimmästä teatterirekvisiittamassasta, hyppää lehdettömästä pusikosta kuokkavieraaksi mustiin verhoutunut luiseva hyypiö (Michael Mulcaster), joka näyttää enemmän vampyyrilta kuin kukaan koskaan. Lukuun ottamatta ehkä Christopher Leetä.


Ja presidentti Andrew Jacksonia.


Ja Romanian kuningas Mikaelia.
Kaikesta päätellen tämä pahaenteinen ja mieleenpainuvilla piirteillä siunattu hahmo on tärkeä, sillä hänen läsnäolonsa on hyvin vahvaa heti elokuvan alussa... ja sitten hän katoaa transylvanian yöhön näyttäytymättä enää koskaan. Hän on ilmeisesti vain joku vampirismilla kirotun suvun nimettömistä kätyreistä, jonka tehtävänä on järjestää tuoretta verta isäntäväelleen. Ikävä kyllä hahmo integroidaan erittäin huonosti elokuvan kokonaisuuteen: niin huonosti, ettei integraatiota tapahdu lainkaan. 

Ja kaiken tämän sotkun jälkeen elokuvasta on takana tuskin varttia. Tämä ei anna aihetta odottaa mitään kovin hyvää, ja silti pidän Draculan morsiamista aika lailla. Tarina ja tunnelma näet paranevat huomattavasti, kun laimeahko sankarittaremme kuljetetaan vaunujen välietappina toimineesta pelkurimaisten talonpoikien majatalosta alueen vanhojen feodaalipäsmärien hoteisiin. Meinsterit ovat pahainen paronisuku, mutta heillä on hallinnassaan linna, jonka sisustus saattaa edellisessä elokuvassa nähdyn kreivillisen residenssin häpeään. Draculan morsiamet nauttii ohjaaja Terence Fisherin varman goottilaisesta otteesta. Se on koko Hammerin Dracula-sarjan visuaalisesti parasta antia.


Illallinen Château Meinsterissa: keittoa, paistia, rypäleitä, tokajia sekä varmaa kuolemaa juustolajitelman kera.
Paronitar Meinster (Martita Hunt) tarjoaa Mlle Daniellelle illallisen synkässä sukulinnassaan, jossa on tietysti vialla paljon muutakin kuin vinksahtaneen goottilainen atmosfääri (ja aulaan sijoitetussa ruukussa sikin sokin sojottavat kaislanruo'ot, mikä järki niissä?). Hunt leskiparonittarena on koko elokuvasarjan vakuuttavimpia roolitöitä Leen Draculan ja Cushingin van Helsingin rinnalla, mutta häntä hyödynnetään harmillisen vähän. Paronitar Meinsterin piittaamattoman itsevarma aristokraattinen suurpiirteisyys ja affektoidun kyynisen huumorin takana karehtiva pahaenteisyys ovat herkullista nähtävää, ja ensi kertaa elokuvan nähdessäni luulin, että hän osoittautuisi päävampyyriksi. 

Nuori paroni Meinster on kahlittuna vankina eristetyssä sviitissä, mutta vaivautuu silti pukeutumaan joka päivä täydellisesti istuvaan pukuun ja plastroniin. Hän ei voi olla täysin paha.
Marianne kohtaa linnaa tutkiessaan konventionaalisesti komean joskin hieman laimean nuorehkon miehen (David Peel), joka on kahlittu hopeisella kahleella ylellisesti sisustetun sviitin seinään. Tämä ei suinkaan ole Meinsterien S/M-dungeon, vaan paronitar paljastaa, että hänen kuolleeksi julistettu poikansa on teljettynä linnan eristettyyn siipeen "sairauden" vuoksi – jokainen lajityyppiä tunteva maallikko tietysti pystyy tekemään jo näiden tietojen perusteella etädiagnoosin. Hyväsydäminen ranskatar pihistää paronittarelta kahleen avaimen ja vapauttaa nuoren paroni Meinsterin. Ranskalaisilla on tapana käynnistää vapauden puolesta hankkeita, jotka johtavat arvaamattomiin lopputuloksiin.

Paroni Meinster on tietysti vampyyri, kenties huomattavin johdannossa mainituista Draculan opetuslapsista. Paronitaräidin hellämielisyys ja Mariannen hyväsydämisyys vapauttavat Karpaateille tämän saatanallisen vihulaisen, joka käy heti toimiin vampirisoiden äitinsä ja orjuuttaen vanhan kamaripalvelijan (mielipuolisuudelle herkullisesti antautuva Freda Jackson). Marianne ei halua sekaantua perheriitoihin tämän enempää ja pakenee Transylvanian ryteikköihin, mistä tri van Helsing (verraton Peter Cushing) hänet pelastaa. Ja aivan viime tipassa: maineikkaalla vampyyrinmetsästäjällä on kestänyt puoli tuntia ehtiä 85-minuuttiseen kertomukseen. Onneksi paikallinen pappi (Fred Johnson; alueen seurakunta vaikuttaa katoliselta, mikä on kiinnostava seikka, sillä saksalainen Transylvania oli enimmäkseen protestanttista seutua) oli kutsunut arvon tohtorin seudulle tutkimaan epäilyttäviä kuolemantapauksia; muuten Mariannen olisi voinut käydä kalpaten. Elokuvan loppuosa keskittyy vapautetun paronin pyrkimyksiin rekrytoida itselleen vampyyrimorsiamia paikallisesta naisoppilaitoksesta ja van Helsingin pyrkimyksiin tuhota paroni. 

Van Helsing (oik.) tutustumassa paikallisiin pelkurimaisiin, vainoharhaisiin, terävillä pulisongeilla aseistautuneisiin, kiusallisista asioista päättäväisesti vaikeneviin talonpoikiin näiden perinteisessä kokoontumis-, jupina- ja ulkopuolistentuijottelupaikassa, paikallisessa Gasthausissa. (Tunnelma 2/5, gulassi 5/5.)
Draculan morsiamissa ilahduttaa tunnelman lisäksi myös se, että vampyyritarinaan on todella yritetty keksiä aivan uusia aspekteja, kun sarja hieman myöhemmin jäi junnaamaan Dracula herätetään taas henkiin jollain kikalla -uusintajuonien alhoon. Vaikka päävastinpari – van Helsing ja paroni Meinster – ovat miehiä, on tarinaan saatu useita erilaisia naisrooleja, ja erityistä huomiota nykykatsojassa herättää elokuvan tapa kuvata naisia systemaattisesti alisteisena ryhmänä. Heti vapauduttuaan kahleistaan paroni Meinster puree äitinsä vampyyriksi (siinä missä valkosipuli heikentää vampyyreja, Freud vahvistaa niitä), tekee palvelijattaresta orjansa ja ryhtyy valikoimaan tyttökoulun rintavimpia oppilaita ja tuutoreita tahdottomiksi kumppaneikseen. 
    
Koko Transylvanian systeemi on vilpillä vinoutettu nuoria naisia vastaan: vaunumiehen korruptio saattelee Mariannen suoraan suden suuhun Schloss Meinsteriin. Kaiken huippuna naisoppilaitosta johtaa tri Tobler (Miles Malleson), tyrannimainen vanha sovinistikääkkä, joka komentelee opiskelijoita ja henkilökuntaa vastenmielisen korskeasti, mutta matelee ja mielistelee kaikkia miespuolisia tittelinhaltijoita, olivatpa nämä vampyyrinmetsästäjätohtoreita tai vampyyriaatelisia, joilla sattuu olemaan vielä ripaus feodaalisysteemin perinnöllistä loistoa. Elokuvan ehkä hauskimmassa kohtauksessa paroni Meinster imee kuvaannollisesti verta vihjatessaan, että tri Toblerin (ei sukua sveitsiläiselle suklaaperheelle) opinahjon maavuokria olisi aihetta korottaa, eikä Tobler voi kuin kiemurrella aatelisen edessä. Van Helsing, joka saa jälleen edustaa koko ihmisyyden parhaita voimia, on ainoa hahmo, joka kohtelee naisia ja miehiä lähtökohtaisesti yhtäläisellä kunnioituksella ja inhimillisyydellä kohdistaen ennen pitkää vaivoin peitetyn halveksuntansa paikallisiin maskuliinisiin auktoriteetteihin, jotka osoittautuvat tyystin ponnettomiksi ja turmeltuneiksi.  

Kaikkein kiinnostavinta ja tyydyttävintä on nähdä tri van Helsingin seikkailujen jatkoa. Hän on henkilöitynyt niin vahvasti Draculan nemesikseksi, että on virkistävää nähdä hänen mittelevän voimiaan myös muiden vampyyrien kanssa. Peelin paroni Meinsterista ei vain ole Leen Draculan vertaiseksi vastustajaksi. Niin karisma kuin raaka eläimellisyyskin loistavat poissaolollaan tästä jokseenkin nyhverömäisestä maalaisaatelivampyyrista, joka vaikuttaa saalistavan pedon asemesta niljais-yläluokkaiselta kähmijältä. 


Edes hänen silmänsä evät punoita kunnolla.
Vastineeksi onneksi saadaan arvon tohtorin vilpitöntä kirkasotsaisuutta, joka esitetään ilman ivan häivääkään. Se on hämmästyttävän, epäironisen vakuuttavaa katsottavaa näinä aikoina. Cushingin van Helsing on vakuuttavin ja ehdottomasti paras valkokangasversio hahmosta, osin juuri siksi, että siihen on valikoitu mukaan vain tiettyjä osia Stokerin romaanihahmon osittain koomisesta karakterisaatiosta. Cushing tekee taas roolityönsä vakavuudella ja omistautumisella, joka sopisi aivan yhtä hyvin Shakespearen vakavimpiin tragedioihin. 

Uhka (vas.) ja arvokkuus (oik.)
Vaikka paroni Meinster onkin sekä vastustajana että aatelisarvoltaan kreivi Draculan alapuolella, onnistuu hän loppukohtauksessa panemaan van Helsingin lujille. Tämä varsin vetävä toimintajakso on laajempi kuin Draculassa ja paljastaa lisää vampyyrimytologiaa, kuten että pyhällä vedellä saa viimein pyyhittyä typerän virneen aatelisvampyyrin kasvoilta – samoin kuin myös ihon, ruston ja ulompia kasvolihaksia. Jos paavi ottaisi vampirismin uhan todesta, voisi hän yksinkertaisesti vain siunata koko maailman vesivarat, ja vampyyrit tuhoutuisivat välittömästi ilman ja omien vartaloidensa kosteudesta.

Draculan morsianten loppuratkaisu kuuluu siihen kategoriaan, johon luokiteltavat asiat ovat joko nerokkaita tai todella typeriä. Ajettuaan vanhassa tuulimyllyssä käydyn tiukan taistelun jälkeen paronin pakosalle tarvitsee van Helsing konstin, jolla pysäyttää vampyyrin pakomatka. Tohtori kääntää tuulimyllyn roottorin siten, että lavat muodostavat täydellisen vaakasuoran ja täydellisen pystysuoran linjan ristin, jonka varjo riittää katkaisemaan pihamaalla väijyvän vampyyrin matkan.


Näin on todistettu, että vampyyrien päihittäminen todella vaatii ainoastaan kaksi suorakaiteen mallista esinettä. Samalla on saatu lisätodisteita M. Putkosen teorialle, jonka mukaan tuulienergia tuhoaa lepakoita ja niihin liittyviä olentoja tavoilla, joita moderni fysiikka – eliitin fysiikka – ei tunnusta.

Tummanpuhuva, tunnelmaltaan jopa edeltäjäänsä parempi ja omaperäinen jatko-osa kärsii vaisuhkosta näyttelijäkaartista, mutta viihdyttää ja tarjoaa ikimuistoisen loppukohtauksen. Asteikolla yhdestä viiteen Draculan morsiamet (1960) saa minulta kolme ja puoli (3½) räjähtävää lepakkoa

P.S. 

Vampyyrin tuhoamismetodi: jättimäisen ristin varjoon jääminen. Viimeksi van Helsing tuhosi vastustajansa auringonvalolla, tällä kertaa varjolla. Menetelmä tekee yhä merkittävimmiksi edellisessä kirjoituksessani esiintyneet kysymykset. Miten vampyyrit voivat tulla toimeen, kun tahattomia ja uskontoon liittymättömiä ristin muotoja on aivan kaikkialla?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti