sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Yön vallat aamun valkeus jo voittaa: Dracula (1958)

Halloween-aika on jälleen lähellä, ja perinteen mukaan tässä blogissa katsotaan silloin vanhoja kauhuelokuvia. Joitakin vuosia sitten tarkastelin Universalin 1930- ja 1940-lukujen klassisiksi mainittuja Dracula-filmatisointeja ja havaitsin ne merkittäviltä osin epätyydyttäviksi. Eritoten vuoden 1931 Dracula tuntuu nykyään transylvanialaista avausjaksoa lukuun ottamatta melko pitkäveteiseltä teatteriesitykseltä ja havaintoesimerkiltä siitä, miten laiskaksi elokuvatekniikka hetkeksi jämähti äänielokuvan lyötyä läpi. Jos haluaa todella viihtyä vanhojen Dracula-filmien parissa, kannattaakin kelata muutamia vuosikymmeniä eteenpäin ja tutustua brittiläisen Hammer-yhtiön kreivistä tekemään sarjaan. Tai ainakin osiin siitä.

Hammer oli 1950-luvun lopulle saakka pikkubudjetilla halpoja ja enimmäkseen sensationalistisia seikkailupätkiä tuottanut pieni brittiläinen rainafirma, joka eli lyhyen kulta-ajan n. vuosina 1955–1968. Studio palautti goottilaisen kauhun valkokankaalle ennen muuta Frankenstein- ja Dracula-elokuvasarjoillaan ja pyrki sittemmin laajentamaan repertoaariaan okkultistiseen ja psykologiseen kauhuelokuvaan. Frankenstein- ja Dracula-filmien lisäksi Hammerin melko halvalla tehtyjen elokuvien parhaimmistoa ovat mielestäni Muumion kosto (The Mummy, 1959), erinomainen Holmes-mysteeri Baskervillen koira (1959), budjetti-hitchcockilainen psykologinen trilleri Pelon tunne (Taste of Fear, 1961), omaperäinen ja hulvattoman järjetön yliluonnollinen kauhukertomus Gorgon-hirviö (The Gorgon, 1964) sekä okkultistis-saatanallinen salapoliisitrilleri Paholaisen morsian (The Devil Rides Out, 1968). Monia näistä elokuvista yhdistää Peter Cushingin (1913–1994) tai Christopher Leen (1922–2015) läsnäolo. Nämä englantilaiset luonnenäyttelijät kohottivat suorituksillaan monia Hammerin pohjimmiltaan melko yksinkertaisista B-kauhufilmeistä yhä katseenkestäviksi pieniksi mestariteoksiksi tai vähintäänkin hyväksi viihteeksi. Useimmat Hammerin klassikoiksi tunnustetuista, tyystin fantastisista goottilaisista kauhufilmeistä kiellettiin Suomessa melko tuoreeltaan tai pian ilmestymisensä jälkeen, kun Suomessa oli vuonna 1965 säädetty laki, joka valtuutti aina 2000-luvulle saakka Valtion elokuvatarkastamon körttiläiset virkkaajat kieltämään jopa aikuisilta kaikki elokuvat, joita mokomat saattoivat sairaissa fantasioissaan pitää epäsiveellisinä, raaistavina tai mielenterveyttä vahingoittavina tai jotka saattoivat jonkun lapsellisen kekkoslovakialaisen elämäntapamummelin kuvitelmissa vaarantaa yleistä järjestystä tai turvallisuutta tahi maanpuolustusta taikka huonontaa valtakunnan suhteita ulkovaltoihin (eli Neuvostoliittoon). Arvioikaa itse, vahingoittivatko hupsut ja harmittomat vampyyrifilmit mielenterveyttä, ulkosuhteita tai maanpuolustustahtoa. On hyvä muistuttaa, millainen ääliöiden ja intellektin tuhkamunien hallitsema typerä kulttuurikehitysmaa Suomi oli vielä hyvin vähän aikaa sitten.


Vuoden 1958 Draculan kohdalla olemme tekemisissä sekä pienen populaarikulttuurisen mestariteoksen että erinomaisen viihteen kanssa. Terence Fisherin taidolla ja tyylillä ohjaama tiivis vampyyrieepos käyttää vaatimattoman budjettinsa lumoavan tehokkaasti. (Elokuvaa on esitetty Suomessa käännösnimellä Pimeyden prinssi, mutta sitä ei tule sekoittaa vuonna 1966 samassa sarjassa julkaistuun elokuvaan Dracula: Prince of Darkness eli Dracula – Pimeyden ruhtinas.) Kirjoitus sisältää luonnollisesti juonipaljastuksia.

Bram Stokerin viktoriaaninen kirjeromaani Dracula (1897) on varmaankin yhä vaikutusvaltaisin irlantilaisen kirjallisuuden tuotos Swiftin, Wilden ja Joycen jälkeenkin. (Stokerin pääteoksen kirjallinen arvo on enintään kohtalainen: sitä voi verrata Arthur Conan Doylen Holmes-romaaneihin, jotka ovat säännönmukaisesti kehnompia kuin Holmes-novellit.) Siihen perustuen on tehty yli 200 filmatisointia, joista hyvin pieni osa pysyttelee millään tavalla uskollisena romaanin juonelle, joka ei edes ole kovin kummoinen ja jonka yksityiskohtia ei juuri kukaan Draculan nimen tunteva tiedä: mainittakoon vain, että romaanissa Dracula syö venäläisen valtamerialuksen koko miehistön, paljon aikaa käytetään kiinteistökauppojen tutkimiseen, hollantilainen tiedemies hokee toistuvasti saksankielisiä fraaseja, tehdään lukuisia verensiirtoja ilman pienintäkään käsitystä veriryhmistä, ja merkittävässä osassa on texasilainen cowboy. Stokerin romaanissa on rehellisesti enemmän leikattavaa kuin orapihlaja-aidassa – joka muuten on hyvä suoja vampyyreja vastaan, kuten tulemme myöhemmin sarjassa huomaamaan – eikä ole mielekästä arvostella sovituksia sen mukaan, miten uskollisia ne ovat keskinkertaisen paremmalla puolella räpiköivälle lähdemateriaalille.

Fisherin ohjaama Dracula muuntelee romaanin tarinaa ja tematiikkaa niin paljon, että sitä voinee kuvata enää romaanin vapaasti innoittamaksi kertomukseksi. Hahmoja ja juonielementtejä on karsittu rankasti: Renfieldin ja cowboyden (luojan kiitos) lisäksi tarinasta on leikattu koko Englanti ja isot määrät löysää.

Elokuva alkaa vuonna 1885 Jonathan Harkerin (John Van Eyssen) saapuessa Draculan linnaan, joka sijaitsee Klausenburgissa... Niin, missä? Klausenburg on tietysti Cluj-Napocan saksankielinen nimi, mutta vaunujen mukaan tapahtumapaikka sijaitsee...

Näköjään Sveitsissä. Tai ainakin lyhyen matkan päässä Sveitsistä. Hmm.
Harker on pestattu kreivin kirjastonhoitajaksi; virka oli muinoin hyvin palkattu ja karismaattinen – Casanovakin oli kirjastonhoitaja. Elokuvan ensimmäinen näytös kertoo Harkerin tarinan, ja tekee sen hyvin kiinnostavalla tavalla. Huomattava osa tästä jaksosta voisi olla mykkäelokuvasta. Dialogia on vähän, ja enimmäkseen taustalla kuullaan Harkerin päiväkirjamerkintöjä ja säveltäjä James Bernardin (1925–2001) painostavaa musiikkia. 

Linnan isäntä ei ole Harkerin saapuessa (päiväsaikaan) kotona, mutta on kohteliaasti järjestänyt tarjolle laadukkaan päivällisen. 

Vampyyrien tärkeimpiin tuntomerkkeihin kuuluu naurettavan säännöllinen käsiala.
Syötyään Harker kohtaa nuoren naisen (Valerie Gaunt), joka rukoilee tulokasta auttamaan häntä. Genreä tunteville on melko välittömästi selvää, että nainen on Draculan senhetkinen tyttöystävä, joka on kyllästynyt yöpaloihin ja jota kreivi ei ole vielä täydellisesti vampirisoinut. Kohtalaisen ilmeistä on myös, että näyttelijä on valittu tähän rooliin merkittävissä osin rinnanympäryksen perusteella. Eräs Hammerin vetonauloista oli aikakauden oloihin nähden uskallettu naisvartalon esittely. Dracula ei ole pahin saati räikein esimerkki tästä seksistisestä kikasta, joka kävi 1960-luvun kuluessa lähes parodiseksi vitsaukseksi lafkan tuotoksissa, mutta rintavakoa näkyy jo enemmän kuin 50-luvun lopulla oli yleisesti tapana. 

Isännän ensinäyttäytyminen.
Nainen ei ehdi selittää koko asiaansa, sillä hän aistii isäntänsä presenssin ja pakenee paikalta. Harker vilkaisee porrastasanteelle ja haukkoo syystäkin henkeään. Murskaavat orkestraaliset iskut saattelevat pikimustaan viittaan verhoutuneen Christopher Leen elokuvahistoriaan. Kreivi esittäytyy Harkerille ja saattaa tämän vierashuoneeseen, minne yksin jäätyään Harker jatkaa päiväkirjamerkintöjään. Draculan tarinaa ja elokuvakäsikirjoittamisen konventioita tunteville tulee yllätyksenä, että Harker paljastuu vampyyrinmetsästäjäksi, joka on huiputtanut itsensä tekaistuilla suosituksilla Draculan kirjastonhoitajaksi. (Mihin Dracula tarvitsisi moista?) Harkerin tehtävänä on etsiä vampyyrikreivin lymypaikka ja tuhota hänet. Tämä on yllättävä ja elegantti käänne. Kaikkien katsojien voi huoletta olettaa tietävän Draculan vampyyriksi, joten miksi tuhlata aikaa (ja ennen kaikkea rahaa) tämän seikan selvittämiseen valkokankaalla? Näppärä ja jahkailematon käsikirjoitus on elokuvan suuria vahvuuksia.

Harkerin tehtävä epäonnistuu, kun hän tekee muutaman kohtalokkaan virheen. Hän sallii Draculan nähdä kihlattunsa valokuvan, ja löytäessään viimein vampyyrin holvin hän tuhoaa, ehkä myötätunnosta, ensin Draculan tyttöystävän sillä seurauksella, että kreivi pääsee pakoon, vampirisoi Harkerin ja lähtee ryöstämään tämän sievää morsianta korvaavaksi naisystäväksi, kun edellinen harmillisesti seivästettiin. 

Elokuvat ovat opettaneet minulle, että juoksuhaudassa tai vampyyrin linnassa ei tule ikinä esitellä kihlattunsa kuvaa.
Tähän päättyy elokuvan ensimmäinen näytös, kun 20 minuuttia on kulunut. 

Van Helsing ja hänen kuuluisa seivästyskatseensa.
Kun Harkerista ei kuulu vähään aikaan mitään, saapuu hänen mentorinsa, vampyyrinmetsästäjä tri van Helsing (Peter Cushing) Klausenburgiin peläten pahinta. Pelokkaiden kyläläisten yhteistyöhaluttomasta taikauskosta huolimatta van Helsing löytää tiensä Draculan linnaan, missä ei ole enää jälkeäkään itse kreivistä. Sen sijaan tohtorin sydän murtuu, kun hän joutuu tuhoamaan sen, mitä hänen ystävästään on jäljellä. Hän matkustaa kertomaan Harkerin kihlatulle Lucy Holmwoodille (Carol Marsh) vampirismin osalta sensuroidun suru-uutisen. Elokuva on näillä kohdin lokalisaatioltaan hyvin epäselvä, ja vasta myöhemmin käy ilmi, että Holmwoodit eivät suinkaan nimestään huolimatta asu Englannissa, vaan korkeintaan noin päivän matkan päässä Klausenburgista. En tiedä, miksi jossain keskieurooppalaisessa pikkukaupungissa on näin paljon englantilaisia vakituisia asukkaita vuonna 1885, mutta näin asia vain on. 

Van Helsing tajuaa pian, että sairasvuoteessa riutuva Lucy on Draculan seuraava uhri. Hän yrittää neuvoa tämän veljelle Arthur Holmwoodille (Michael Gough, tunnetuin ehkä roolistaan erään toisen yön viittamiehen, Batmanin, hovimestarina) ja kälylle Minalle (Melissa Stribling) vampirismin käypää hoitoa, mutta typerä palvelusväki (tässä filmissä kaikki työväenluokan edustajat ovat koomisia tolloja) pilaa kaiken. Gerda-palvelija (Olga Dickie) avaa ikkunat, jotka lääkäri on ehdottomasti määrännyt lukittaviksi, ja poistaa vielä valkosipulinkukatkin Lucyn huoneesta, kun sekavasti houriva potilas niin kovasti pyytää.

...
Lucy kuolee, tai siis ryhtyy elämä- ja auringonvalorajoitteiseksi. Nyt van Helsingin on vakuutettava hra Holmwood vampyyrien olemassaolosta saadakseen tästä avustajan yrityksessään tehdä Draculasta lopullisesti selvää. Tällä välin kreivi on iskenyt verestävät silmänsä jo Holmwoodin Mina-rouvaan.

Kreivillä on silmää kevyesti pukeutuville naisille ja seksuaaliselle subtekstille.
Laahaamattoman käsikirjoituksen lisäksi vuoden 1958 Dracula hyötyy erinomaisesta musiikista, varmasta kameratyöstä ja suurenmoisen goottilaisesta lavastuksesta, jota tosin paikoin valaistaan makuuni turhan runsaasti. Rakkaudella sisustetut interiöörit imevät mukaansa, jos kohta nykyisellä kuvalaadulla ja pysäytyskuvien avulla huomaakin kyseenalaisia detaljeja, kuten että jostain syystä Draculan linnassa on brittiläisiä heraldisia lippuja ja ilmeisen englanninkielinen karttapallo. Varsinaisia heikkouksia on vähän. Pikkuroolien tavallinen väki esitetään jokseenkin neuvottomina törppöinä, ja muutamat koomiset kohtaukset, kuten humalaisen cockney-hautausurakoitsijan makaaberi juoruilu ja tullivirkailijan korruptointi, sopivat huonosti elokuvan yleistunnelmaan ja kerronnan muutoin katkottomaan virtaan. Gough on Holmwoodina sangen jäykkä eikä anna vaikutelmaa siitä, että tämän äärimmäisen jähmeällä tavalla keskiluokkaisen henkilöhahmon maailmankuvaa todella ravisteltaisiin perusteita myöten. 
Christopher Lee väitti aina, ettei nauttinut Draculan esittämisestä. Uskokoon ken tahtoo. (Vampyyrien tärkeimpiä tuntomerkkejä ovat yhteenkasvavat kulmakarvat.)
Vuoden 1958 Dracula nousee silti klassikoksi ensisijaisesti kahden verrattoman näyttelijäsuorituksen ansiosta. Nimirooli teki Christopher Leestä tähden, vaikka hän myöhemmin kovasti jankutti siitä, miten vähän Hammerin Dracula-filmatisointeja arvosti. Leen esitys on yhä vuosikymmenten jälkeenkin säväyttävä. Tämä kreivi ei ole Lugosin sujuvasanainen, sofistikoitunut aatelinen, vaan raivoisa, eläimellinen peto. Kohtaus, jossa Dracula yllättää morsiamensa Harkerin kimpusta, painuu mieleen. Verenpunaiset silmät ja paljastetut torahampaat huokuvat villin hirviön uhkaa. Siinä missä Lugosin Dracula on itsetyytyväisesti hymyilevä herra, joka nauttii nasevasta sanailusta salongeissa, on Leen vampyyrikreivissä jäljellä enää hyvin vähän ihmistä. Jopa käyttäytyessään tilanteen pakosta ihmisten tavoin, kuten kohtauksessa, jossa tutustuu Harkeriin, on Leen Dracula täysin huumoriton ja kylmä, kuin henkilö, joka teeskentelee vieraanvaraisuutta hyvin ulkokohtaisen välinpitämättömällä tasolla vailla todellista inhimillistä tunne-elämää. 

Leen Dracula on tehokas, mutta häntä käytetään hyvin säästeliäästi. Hän esiintyy elokuvassa yhteensä runsaat kymmenen minuuttia, ja vuorosanoja hänellä on alun toista kymmentä. Kenties yksi isompi näyttäytyminen elokuvan keskivaiheilla olisi ollut hyväksi. Ei moista ehdi kuitenkaan kummemmin kaivata, sillä Draculan demonisen, pimeän pahuuden kontrastina toimii Peter Cushingin loistelias roolityö tri van Helsinginä. Tästä hahmosta on pudotettu kaikki hassun ulkomaalaisen stereotypiat, ja hänestä tulee järkkymätön, mutta humaani ja lempeä, valistusmissiota suorittava tiedemies. Hän on uuden, valoisamman aikakauden ruumiillistuma, joka tunkeutuu pimeyden ikiaikaisiin linnakkeisiin vapauttaen ihmiskunnan niiden synkeästä vallasta.

Fonografi, tuo jokaisen vampyyrinmetsästäjän perustarvike.
Elokuvan avainkohtauksiin kuuluvassa jaksossa van Helsing kuuntelee ja sanelee omia muistiinpanojaan vahalieriöfonografin avulla – näppärä ratkaisu yhdistää pakollinen vampyyrimytologinen infopaakku kontekstiin, joka korostaa van Helsingin olevan tiedemies eikä mikään mystikko. Fonografi on ilmiselvästi Mitteleuropan takapajulassa vielä tuntematonta teknologiaa, sillä talonmies hämmentyy kuullessaan keskustelua huoneesta, jossa on vain yksi ihminen. Me tietysti tiedämme, ettei fonografissa ole mitään yliluonnollista, vaikka se voikin teknologiselle ummikolle vaikuttaa lähes taikuudelta. Sama pätee tässä elokuvassa vampyyreihin: vampirismi ei ole yliluonnollista, vaan vielä toistaiseksi rajallisesti ymmärrettyä. Van Helsing tarkastelee sitä tieteellisesti tutkittavana ilmiönä, jonka estämiseen ja hävittämiseen on empiirisesti koeteltuja metodeja. Hän ei halveksi ihmisten pelkoja, sillä tietää vampyyrien olevan todellinen ilmiö, mutta pelkoon liittyvä aiheeton taikausko esitetään pahan suojelijana. On kiintoisaa, että van Helsing jopa kumoaa eräitä vampyyreihin liitettyjä uskomuksia. Hän esimerkiksi kiistää, että vampyyrit kykenisivät muuttamaan muotoaan lepakoiksi tai susiksi. Ehkä siksi, että tällä budjetilla olisi ollut mahdotonta filmata uskottavaa muodonmuutosta. (Uskottavuuden puute ei estänyt sarjan myöhempiä elokuva yrittämästä.)
Hätätilanteessa kannattaa muistaa vanha kunnon vampyyriniksi: krusifiksi syntyy tarvittaessa mistä tahansa, vaikka kynttilänjaloista, sormista tai tietysti vanhoista sukkahousuista.
Hyvän ja pahan taistelu ei tietenkään ole teemana tuoreimmasta päästä, mutta Leen ja Cushingin karisma tuo taisteluun eloa. Finaalin öinen takaa-ajo ja jännittävä, joskin lyhyt toimintakohtaus Draculan linnassa henkilöi pääroolit vankasti pimeän ja valon puolelle. Van Helsing repii taikauskon verhon kirkkaan päivänvalon tieltä ja saartaa saatanallisen vampyyrin valokeilaan kynttilänjaloista improvisoidun krusifiksin avulla. Dracula murenee tomuksi aamuauringossa, ja maailma on iäksi vapautettu tästä hirviöstä – ainakin väistämättömiin jatko-osiin saakka.

Tiivis, tunnelmallinen ja erinomaisten pääroolisuoritusten kannattelema Dracula (1958) on suunnattoman viihdyttävä vampyyriklassikko ja Hammer-tuotantoyhtiön ehdotonta priimaa. Se päihittää vuoden 1931 pitkästyttävän hutaisun kaikessa muussa paitsi linnan pahaenteisyydessä. Dracula (1958) saa asteikolla 1–5 täydet viisi (5) lepattelevaa lepakkoa.

P.S. Muutamia huomioita ja haja-ajatuksia:

1. Lokalisaatio on monien kauhuelokuvien tapaan epämääräinen. Kertaakaan ei mainita, mihin maahan tapahtumat sijoittuvat. Todellinen Klausenburg sijaitsee Transylvaniassa vanhalla saksankielisellä alueella, joka oli vuonna 1885 osa Unkarin kuningaskuntaa ja siten Itävalta-Unkaria. Holmwoodien kotipaikka taas on Karlstadt. Merkittävin Karlstadt sijaitsee Baijerissa lähes tuhannen kilometrin päässä Karpaateilta. Van Helsing ja Holmwood syyllistyvät luvattomaan rajanylitykseen ajaessaan Draculaa takaa hevosvaunuilla. 

Tulli ja rajavartijat, vampyyrien unohdetut uhrit.
Näillä vaunuilla kiidetään Karlstadtista Klausenburgiin yhden joulukuisen yön aikana vaihtamatta hevosia, joten kaupunkien on sijaittava hyvin lähellä toisiaan. Lisäksi Harker saapuu Klausenburgiin ilmiselvästi sveitsiläisten vaunujen kyydissä. En kykene ottamaan tästä selkoa.

2. Draculan tuhoamismetodi: suoralle auringonvalolle altistaminen. Tilastoin Draculan (uudelleen)kuolintavat.  


Kun Raamatulla päähän lyöminen ei riitä.
3. Miten krusifiksi ja pyhät symbolit tarkalleen toimivat vampyyrien kohdalla? Voiko todellakin poimia vaikka kaksi patonkia ja ne ristimällä saada aikaan tehokkaan vampyyrinkarkottimen? (Oletetaan, että kyse ei ole valkosipulipatongeista.) Ristien muotoja on joka puolella: puiden oksistossa, tienristeyksissä, ikkunankehyksissä, arkkitehtonisissa rakenteissa... Jopa van Helsingin käyttämien kynttilänjalkojen jalusta muodostaa itsessään ristin. Miten vampyyrit voivat kulkea missään, jos he triggeröityvät näin herkästi? Krusifiksikammo olisi ymmärrettävissä helpommin, jos se todella kohdistuisi vain pyhitettyihin krusifikseihin, ei mihin tahansa ristittyihin kepukoihin. Sarjan seuraavassa elokuvassa nähdään ristirintamalla tosin jotain vieläkin hämmentävämpää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti