perjantai 31. joulukuuta 2010

Kuukauden kirja: Hänen Armonsa aika

Vanhan vuoden päättyessä ja uuden sarastaessa on luontevaa katsoa hieman taaksepäin. Siksi joulukuun 2010 Kuukauden Kirja (tm) on historiallinen romaani.  

Eyvind Johnsonin (1900—1976) varhaiskeskiaikaan sijoittuva Hänen Armonsa aika (Hans Nådes tid, 1960) on täynnä aikakauden epävarmuutta, petoksen uhkaa, yksilön vaikutusvallan ulottumattomissa olevaa kohtalonomaisuutta ja negatiivisia tunteita ylipäänsä. Historiallisen romaanin pääasiallisena tapahtumaympäristönä on langobardien asuttama Pohjois-Italia ja tapahtumahistoriallisena taustana langobardien epäonninen kapina Kaarle Suuren, kuningas Caroluksen, johtamia frankkeja vastaan vuonna 776. Päähenkilöinä on kolme kapinaan osallistuvaa veljestä, jotka ovat rakastuneet samaan ruhtinaantyttäreen – asetelma vaikuttaa näin ilmaistuna kiusallisen kliseiseltä, mutta kirja ei ole lainkaan vaivaannuttava tai äitelä: Harlekiini-tason historiafantasian kirjoittajille ei näet Nobeleita jaeta. Ei jaettu edes vuonna 1974.

Kaarle Suuri (n. 742-814), frankkien kuningas ja roomalaisten keisari sellaisena kuin Albrecht Dürer hänet myöhemmin kuvitteli. Kaarlella on maalauksessa kutreillaan Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarinkruunu, joka tosin valmistettiin vasta yli vuosisata hänen kuolemansa jälkeen. Ei taas kukaan ole tästäkään faktasta huolta pitänyt - ihan hälläväliämeiningillä. Perhana.
Romaanin juoni kietoutuu Lupigis-nimisen, Forojulin (nyk. Cividale; kirjan lopussa on luettelo paikannimistä nykyisine vastineineen) kaupungissa vaikuttavan suvun ympärille. Epäonnistunut, jo alkujaan tuhoon tuomittu kapina mullistaa suvun elämän. Koko kertomuksen ajan valokeilassa on Lupigiksen nuorin poika Johannes, perheen älykkäin ja oppinein jäsen, jonka 800-luvulla huomattavassa asemassa kirjoittamat muistelmat toimivat kuvaukseltaan hyvin monipuolisen, monien erilaisten kerronnallisten konventioiden välillä pallottelevan tarinan kehyksenä. Kirjan vahvuus on selvästi sen erinomaisessa tyylissä: kuvaus on rikasta, teeskentelemätöntä sekä mehevää, ja elävöittää erinomaisesti juonta, joka ei sekään tosin etene mitenkään tylsän suoraviivaisesti. Kerronta poukkoilee luvuittain kaikkitietävän sivustaseuraajan, historiallisen kommentaarin ja henkilöiden omien tuntemusten välillä, ja varsinkin viimeksi mainitut kuvataan muutamissa luvuissa erityisen voimakkaasti ja vakuuttavasti. 

Kirjassa kuvataan maailmaa, joka on samanaikaisesti toisaalta hyvin hauras ja toisaalta rautaisten, kohtalonomaisten lakien sitoma. Kaarle Suuren luodessa Eurooppaan uutta järjestystä raudan ja diplomatian voimin voi pienikin kahakka sotkea valtavien ihmisjoukkojen suunnitelmat ja elämät. Rauhasta ei ole juuri toivoa maailmassa, jossa useimmat tuntuvat toivovan kahta asiaa: että pääsisivät ryöstelemään ja että heitä itseään ei kukaan ryöstäisi. Frankkien kuningas ja heikkotahtoinen paavi Hadrianus pelaavat diplomaattista peliä, jossa hauraat kansainvaellusvaltiot ovat hieman nappulaa alemmassa asemassa. Kaarlen jalouden, lempeyden ja armeliaisuuden jatkuva ylistys saa suurenmoisen kitkeränironisia piirteitä, kun kidutetut vangit siunaavat tämän hyväsydämisyyttä. 

Romaanissa keskeinen, läpikulkeva teema on yksilön yritys sopeutua kyseenalaistamattomaan, petollisen arvaamattomaan ja näennäisen väistämättömään olosuhteiden hirmuvaltaan: onneton rakkaus, jonka sietäminen on mahdotonta, absoluuttista valtaa ja laajaa urkkimisverkostoa käsissään pitelevä kuningas, jonka hirmuteot on selitettävä itselleen parhain päin ja vieläpä satunnaiset luonnonvoimatkin kuormittavat kirjan henkilöitä. Ajan siirtymäkausiluonne korostuu kerronnassa, ja se vaikuttaa väistämättä myös henkilöiden elämään: kansat vaeltavat, vanhat kielet korvautuvat uusilla. Naimakaupat menevät mönkään, kapina murskataan, ja edes kuninkaan arvovalta ei suojele hänen hovimiehiään lumivyöryiltä. Ei ihme, että ihminen haluaa eroon moisesta pyörityksestä, mutta pakopaikat ovat harvassa: erään löytäjään tutustutaan kiehtovassa sivutarinassa varhaisesta ilmailupioneerista. 

Hänen Armonsa aika kuuluu lukemieni historiallisten romaanien parempiin kerroksiin. Siinä historiallinen aikakausi ei ole pelkkää kulissia, vaan kansainvaellusajan kaaoksen ja frankkivaltakunnan nousun värittämä sekava epävarmuus on aikasidonnaista ja määrittää kaikkia tapahtumia. Samalla romaani ei linnottaudu kuvaamaansa ajanjaksoon, vaan tarjoilee vertailukohtia myöhempienkin aikojen kaaokseen. Sitä on Euroopankin historiassa riittänyt myös varhaiskeskiajan jälkeen. Vapauden ja järjestyksen ristiriidat eivät ole kadonneet mihinkään, ja kirjailija kuvaa syvän inhimillisesti yksilöiden epätoivoista, ahneuden vaikeuttamaa selviytymistaistelua ajassa, jossa hauraan ennakoitavuuden idut ovat jatkuvasti vaarassa.

Romaanissa käsitellään sivusta myös yksilön asemaa historiassa. Eräs selvittämättömiä historiantutkimuksellisia ikuisuusongelmia on, missä määrin yksilöt voivat vaikuttaa historiallisiin tapahtumiin ja tapahtumaketjuihin. Johnsonin romaani näyttää esittävän, etteivät juurikaan voi vaikuttaa, ja mikäli voivatkin, ovat lyhytnäköisten, tosin hyvin yksilöllisten ja itsekkäiden motiivien melkoisen epävapaasti ajamia. Suurmieshistoriaa teoksessa tunnustetaan sikäli, että yksi hahmo on ylitse muiden. Frankkien kuningas luuraa aina kaiken taustalla, mutta hänenkin vaihtoehtonsa vaikuttavat ajoittain hyvin rajallisilta ja hänen persoonansa rajoittuneelta. Kaarle Suuri täräytetään kirjassa alas jalustalta: hänet esitetään julmana (ei tarkoituksettoman) ja hieman mahtailevana, ei tosin pahantahtoisena hahmona, jonka kunnianhimo ja yhtenäisen valtakunnan tavoite koituu pienempien valtioiden ja häntä vähäisempien yksilöiden tuhoksi. Hän suhtautuu imarteluun ylimielisesti, muttei tee elettäkään estääkseen sitä - ja tietysti kaikki kiemurtelevat hänen edessään täysin absurdisti, jopa silloin, kun hän ei ole paikalla. Eräs kiintoisia piirteitä kirjassa on varhaiskeskiaikaan sijoitettu totalitarismin kuvaus: alamaiset ovat oppineet ajattelemaan Kaarlesta vain hyvää ja kääntävät hänen jokaisen tekonsa jo valmiiksi mielessään parhain päin.

Hänen Armonsa aika ansaitsee vilpittömät suositukset erinomaisena historiallisena romaanina, jota lukee niin mielikseen kuin ajatellakseenkin.

P.S. Koska kirjoittajalla oli aikaansaamisongelmia, nappasi hän röyhkeästi uudelleenjulkaisuun jo aiemmin Leavingwikiin tästä teoksesta kirjoittelemansa pätkät ja laajensi niitä vähäsen. Ihan on luvallista, kun omasta blogista on kyse. Turhaan nurisette.

tiistai 28. joulukuuta 2010

Marmoripalleja mittailemassa

Homovaahdossa kirjoitettiin kaunis ylistys kiveksille, jotka identifioitiin aivan oikein fallosentrismin todellisiksi uhreiksi. Siinä ollaan hyvällä ja kannatettavalla asialla. Miehen ylväistä ja funktionaalisista sukupuolielimistä kaiken huomion tapaa viedä siitin, joka on tietysti kärkkäimpänä tunkemassa esiin, ja kivespussi boksereihin hukkuu, unhoittuu. Kivespussi saa paikkansa huomion keskipisteessä liian usein vain silloin, kun siihen osuu jotakin liian suurella liike-energialla - esimerkiksi polkupyörän tanko. Sukupuolittuneissa syövissäkin rintasyöpä saa oman tietoisuuskampanjakuukautensa, kivessyöpää taas ei jostain syystä samalla tavoin julkisuudessa huomioida (eikä eturauhassellaista; kyllä noilla molemmilla on sangen kriitillinen vaikutus mieheyteen). Suomenkielinen Wikipedia, jonka artikkelien häkellyttävää tasoa (tirsk) käyn aina silloin tällöin ihmettelemässä, sentään tietää kertoa, että "[k]ivespussin ja kivesten näkymisellä tai niiden muotojen erottumisella voi jo sinänsä olla eroottista merkitystä".

Kivekset ja koko värkki ovat myös se osa, joka kovin usein on vuosisatojen saatossa antiikin veistoksista kadonnut. Kreikkalaista kuvanveistotaidetta on ilo katsella sekä miehenä että naisena, normaalina ja epä-. Sitä ylistetään aivan aiheesta anatomisesta tarkkuudestaan ja ilmavuudestaan, mutta juuri kivesten kohdalla asiasta on hieman epäselvyyttä.

Ns. Belvederen Apollo. 100-luvulla jaa. tehty roomalainen marmorikopio Leokhareen 4. esikristillisen vuosisadan pronssioriginaalista. Vatikaanin museot.
Miehinen säkki ei ole täysin symmetrinen, mikä on tietysti anatomiseen realismiin pyrkivän taiteilijan huomioitava. 1950-60-lukujen taitteessa tehdyissä tutkimuksissa paljastui, että miehistä runsaalla 60 %:lla oikea kives on korkeammalla ja vasen roikkuu hieman alempana; lisäksi oikea kives on kaksikosta raskaampi ja tilavuudeltaan suurempi. Oletan, että näillä kohdin lähes kaikki miespuoliset lukijat tapailevat vetoketjujaan ja suuntaavat peilin ääreen, joten laitan tähän väliin toisen kuvan.

Hermes. Roomalainen kopio kreikkalaisesta 5. esikristillisen vuosisadan veistoksesta. Rooman Kansallismuseo.
Elämme sikäli hienossa universumissa ja hienoon aikaan, että täällä on ehditty tutkia tieteellisesti myös skrotaalista asymmetriaa antiikin veistoksissa. I. C. McManus, Lontoon University Collegen psykologian professori, on tehnyt aiheesta lyhyen ja yleistajuisen julkaisun Right-Left and the Scrotum in Greek Sculpture (2002; alk. osa väitöskirjaa 1979). 

McManus toteaa, että kivesten anatomia, jossa useimmiten korkeammalla oleva kives on suurempi ja raskaampi, on ristiriidassa intuitiivisen ajattelun kanssa ja siten omiaan aiheuttamaan pulmia kuvataiteilijoille. Hän vertaili 187 antiikin veistosta (joutuen muutamassa tapauksessa turvautumaan renessanssiaikaiseen jäljitelmään), joista suurin osa on roomalaisaikaisia kopioita kreikkalaisista originaaleista kivesten symmetrian ja jo edellä mainittujen tilastojen valossa. McManus jakoi veistokset kivesten asemoinnin perusteella ryhmiin - tulokset ovat taulukoituina linkitetyn tutkimuspaperin lopussa. Suurin näin saatu patsasryhmä (1) asettaa oikean kiveksen vasempaa ylemmäs, mikä on siis anatomisen yleisyyden nojalla täysin korrektia ja oikeaoppista, mutta (2) samanaikaisesti tekee vasemmasta kiveksestä suuremman, mikä on anatomisesti "väärin". Toiseksi suurimmassa patsasryhmässä taas vasen kives on ylempänä ja oikea suurempi - ts. kyseessä on edellä kuvatun ryhmän peilikuva. 
Herakles. Ns. Farnesen Herkules, kopio Lysippoksen 300-l. eaa. veistämästä originaalista 200-l. jaa. Napolin Kansallinen arkeologinen museo.
Mitä sitten? Miksi näin on? McManus esittää, että kreikkalaisten veistosten testikulaariset pulmat johtuvat osittain siitä, mitä hän kutsuu mekaaniseksi intuitioksi - vaikka kreikkalaisilla ei ollut newtonilaista painovoimateoriaa, olisi pelkästään havaitun painovoiman nojalla ihmiselle intuitiivisinta olettaa, että suurempi kives roikkuu alempana kuin pienempi ja keveämpi. Mutta todellisuudessapa se isompi onkin yleensä se ylempi. 
McManus pitää kuitenkin epätodennäköisenä, että pelkkä mekaaninen intuitio riittäisi selittämään veistosten kivestyyppifrekvenssejä. Raportin ehdottomasti mielenkiintoisin osa käsitteleekin antiikin kreikkalaisten käsityksiä oikean ja vasemman suhteista tapakulttuurin, perimätiedon, lääketieteen ja uskonnollisen symboliikan alueilla. 

Antinous, keisari Hadrianuksen (76-138) rakastettu, sittemmin jumalaksi korotettu.
Filosofi Anaksagoras (k. n. 428 eaa.) tiesi kertoa, että jälkikasvun sukupuoli määräytyy siitä, kummasta kiveksestä pääsee siementä perille saakka: oikeasta kiveksestä tulee miessiementä, vasemmasta naissiementä. Tämän pohjalta Kleofanes esitti, että mies voi valita jälkeläistensä sukupuolen sitomalla toisen kiveksen erilleen yhdynnän ajaksi. Galenoksen (k. 199/127 jaa.) mukaan taas vasen kives sai huonompaa verta kuin oikea, mikä teki siitä viileämmän. 
Hippokraattisessa lääketieteessä taas ajateltiin, että vartalon oikean puolen vaivat olivat vakavampia kuin vasemman, että poikavauvoja tulisi imettää oikeanpuoleisella rinnalla ja että oikean kiveksen kylmeneminen ja vetäytyminen on merkki lähestyvästä kuolemasta. 
McManus mainitsee tietysti myös pythagoralaisten hieman taolaistyyppisen jaottelun, jossa oikea on maskuliininen ja vasen feminiininen, ja jäljittää sitä Aristoteleen astetta koherentimmissa (ja melko täydellisen virheellisissä, mutta hyvä yritys sen ajan vehkeillä) biologisissa teorioissa. Aristoteleen (384-322 eaa.) mukaan kivekset muuten olivat vain lisääntymisen apuväline, jotka toimivat painoina pitäen siemenkanavat auki ja tasapainottavat vartaloa säädellen miehen ääntä. McManuksen tulkinnassa aristoteelinen näkemys ihmisvartalosta sekä oikean ja vasemman suhteesta tuottaa loogisesti johtopäätöksen, jonka mukaan oikean kiveksen tulisi olla vasenta korkeammalla ja myös sitä tiiviimpi ja näin ehkäpä siis myös pienempi.

Aristoteles oli kova. Ei edes kiveksiä lisääntymiseen tarvinnut.

Kaikki tämä on viihdyttävää ja jännää, muttei tietenkään kykene lopullisesti osoittamaan, kuinka paljon vaikutusta millään yksittäisellä teorialla tai käsityksellä on ollut antiikin kuvanveistäjien genitaalikuvaukseen. Outoa toki olisi, ellei anatomian tutkijoiden ajatuksilla mitään seurauksia olisi kuvataiteilijoihin ollut. McManuksen mukaan filosofien teoriat kaikessa keskinäisessä ristiriitaisuudessaankin ovat todennäköisesti voineet rohkaista kuvanveistäjiä kivesten epäsymmetriseen kuvaukseen, mutta hän katsoo jo varhaisen homeerisen kertomarunouden osoittavan, että vasemman ja oikean symbolinen ja maailmanselityksellinen vastakkainasettelu on helleeneillä paljon tätä vanhempaa perua, jolle filosofit rakentelivat. Näin kivesten kuvauksenkin voi ajatella heijastelevan jonkinlaista fundamentaalista maailmanharmoniaa. Kaunis ajatus. 




  

perjantai 24. joulukuuta 2010

Kulttuuriperintö vaarassa! Ja vielä jouluna!

Näin joulun aikaan tulee taas esille, kuinka länsimainen kulttuuriperintö on vaarassa. En tarkoita nyt tätä koulujen joulujuhlabullshittiä, jonka kohdalla käytännöllisesti olemattomasta ilmiöstä on lietsottu irvokas joulukuvaelma tyhmille ihmisille. Irtopisteitä idiooteilta halajavat poliitikot ovat saaneet "puolustaa" joulujuhlaa siihen kohdistuvilta ylivirittyneissä aivoissa muodostuneilta uhkilta, ja ammattimaiset joka ikisestä asiasta päreensä polttavat yleisönosastokirjoittelijat - ja koko joukko lehtien tyhjäpäisiä pääkirjoitustoimittajia (onko niitä muunkinlaisia?) on saanut kanavoida oman syvän yksinäisyytensä, tarkoituksettomuutensa ja psykologisen hätänsä moskakirjoituksiin joulun puolustamisesta maassa, jossa ei lokakuusta alkaen muusta kuulekaan ja joka käytännössä lakkaa toimimasta joulunpyhien ajaksi. 

Tästä avuottmasta joulujuhlagatesta ei siis ole kyse. Tarkoitan oikeaa uhkaa länsimaiselle kulttuuriperinnölle. Se tulee sieltä, mistä yleensä kaikki maailman ongelmat ovat peräisin eli hyvää tarkoittavilta, määräilynhaluisilta kusipäiltä, joilla on vähän älyä ja kova tahto kertoa muille, miten elämä on elettävä (Näin jouluna kirjoitellessa mietin, pitäisikö loiventaa sävyä, mutta tämä joukko on samaa paskaa, oli joulu tai ei, joten olisi epärehellistä toimia toisin.) ja tarkemmin sanoen eräältä tuon hukkajoukon pahimmista divisioonista. Tarkoitan raittiusaktivisteja. Tässä yhteydessä on tehtävä selvä ero absolutistin ja raittiusaktivistin välille. Kaikki raittiusaktivistit ovat absolutisteja, mutta kaikki absolutistit eivät luojan kiitos ole raittiusaktivisteja. 

Miksi raittiusaktivistit sitten pääsivät käämeilleni juuri nyt? Koska aina joulun alla koittaa heidän viheliäisen vuotuiskampanjansa aika. Helsingin Sanomien ja Turun Sanomien mielipidepalstoille ovat kansan raittiuskasvattajat taas ryömineet esiin muistuttamaan siitä, kuinka alkoholi pilaa niin monta joulua, yhy-yhy-vää-vää. Ei siinä mitään, mutta tarkatkaamme, mitä esitetään ratkaisuksi: ensinnäkin eräs dementoitu absolutisti, joka ei voi tosiaankaan juoda, sillä hänellä ei liikene aivosoluja uhrattaviksi, esittää, että tiedotusvälineiden ei pitäisi ilmoittaa Alkojen aukioloaikoja juhla-aikoina. Anteeksi kuinka? Siis että valtion monopolisoiman palvelun saantimahdollisuuksista ei saa edes kertoa? Jumalauta, mitä itäsaksalaista paskaa. Toiset lähtivät vaatimaan, että kaikki Alkot kiinni koko viikoksi juhlien aikaan - tämä olisi oletettavasti ensi askel. Ja tietysti vielä eräs absolutistijeesustelijoiden ryhtiliikkeen rupinen Sturmbannführer saapui selvittämään, että ei Suomi muutu mitenkään eurooppalaiseksi alkoholimaaksi. En tiedä, millä perusteli itselleen, mutta ilmeisesti olemme geneettisen determinismin takia kehityskelvotonta rotua. Ja nyt sitten asiani. Jos luet tätä ja tunnistat omia ajatuksia tuosta, olet paska ihminen, surkea pikku kontrollifriikki ja lisäksi aiheuttamassa alkoholiongelmaa tähän maahan ja sinun olisi hyvä sahata jäähän reikä ja mennä avantoon, kun kerran vedestä niin kovasti pidät.

Aluksi tunnepitoista jaaritusta. Absolutistiaktivistit vihaavat länsimaista elämäntapaa ja kulttuuriperintöä. Ohessa muutamia keskeisiä aiheita länsimaisen kulttuuri(perinnö)n kammioista:

Caravaggio: Bacchus. Kreikkalais-roomalainen antiikki, renessanssi ja varhainen barokki sulautuvat yhteen viininjumalan hahmossa.
Leonardon muk.: Viimeinen ehtoollinen (yksityiskohta). Mutta kuten olettaa saattaa, tyylitajuttomat absolutistiaktivistit ovat profanoineet ehtoollisenkin siten, että pitää olla alkoholiton vaihtoehto. Oletettavasti Jeesus itse vuosi ristillä toisesta kämmenestä tavallista laatua ja toisesta vissyverta.
Viini on oleellinen osa länsimaista elämää ja kulttuuria. Sen viljely on muokannut maisemaa, taloutta ja kulttuuria. Se on lämmittänyt, se on rauhoittanut, se on kiihottanut, se on hyvää. Platonin Pidot olisivat olleet ilman viiniä paljon lyhyemmät. Viini on yhdistetty jumaluuksiin, sen alkuperää ja sen tekotaitoa on pidetty jumalten salaisuutena tai näiden lahjana. Joka puolella maailmaa paikallinen alkoholilaatu on olellinen osa kulttuuritraditiota ja kulinaarista identiteettiä: Skotlannissa on viski, Japanissa sake, Kreikassa ouzo, Pohjolassa akvaviitti. Viini on läpäissyt kulttuurimme: alkoholi on sivistystä. Jo Mesopotamiassa ja Egyptissä kirjoitettiin ylistäviä säkeitä oluesta, ja viinien nautinnoille on omistettu hyllymetreittäin proosaa ja lyriikkaa. Tämän kaiken, tai ainakin yhteyden tähän kaikkeen, haluavat absolutistiaktivistit viedä kaikilta.

Ei näet ole mikään salaisuus, että raittiusaktivistien perimmäisenä tavoitteena on paluu kieltolakiin, ja se tehdään näiden halveksittavien hymysuisten fasistien suosikkiaseen kera: lasten hyvä. Lasten paras. Lasten jouluilo. Lasten hyväksikäyttöä, sanon minä. Ajatuksena on, että koska jotkut tyypit ovat alkoholiriippuvaisia eivätkä osaa laittaa ryypiskelylleen rajaa, pitää kohtuukäyttäjiä rangaista. Ensinnäkin lähes kaikki alkoholi on asetettava valtion monopolin alaisuuteen, mistä sitten alamaiset voivat käydä sitä hankkimassa kuristusverolla varustettuna. Ja kun tämä rankaisu ei riitä, koska joku surkimus kuitenkin polttaa tupansa, ajaa puolisonsa metsään ja pieksää lapsensa vedettyään täysin överiksi, niin salataanpa vielä alkoholimonopolin liikkeiden aukioloajat kaikilta! 

Raittiusaktivistit siis haluavat kohdella kaikkia alkoholinkäyttäjiä liikakäyttäjiä, joita on jotenkin estettävä ja rangaistava. Heidän kannaltaan siinä on järkeä, koska heille pisarakin on liikaa.  Näin raittiusaktivistit ovat kuitenkin osaltaan aiheuttamassa alkoholiongelmaa ja saavat kantaa tästä ongelmasta kaikille kohtuukäyttäjille mieluusti sälyttämänsä vastuuosan itse. He juuri luovat vaikutelmaa siitä, että alkoholin kanssa käytössä on vain kaksi vaihdetta: kaikki tai ei mitään. He pyyhkivät pois alkoholin kohtuukäyttäjien hyväkäytöksisen ja ongelmattoman enemmistön antaen osaltaan täysin yksipuolisen kuvan alkoholista. Joko et ota tippaakaan tai sitten ryyppäät työsi, perheesi & terveytesi ja kuolet delirium tremens -ihmisrauniona. Toisin sanoen raittiusaktivistit ovat täysin kohtuuttomia. He ovat myös tässä mielessä huonoja kasvattajia. Jotkut eivät osaa asettaa rajaa ryyppäämiselle, toiset eivät raittiudelle. Molemmat ovat ärsyttäviä, haitallisia ja vaarallisia - edelliset möykätessään ja aiheuttaessaan vaaraa muille, jälkimmäiset holhotessaan ja yritessään pakottaa yhteiskuntaa suljettuun yhden oikean elämäntavan suuntaan. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että jälkimmäiset ovat myös vaarallisempia ja pahempia, sillä heidän toimintansa on suunnitelmallista ja tähtää koko yhteiskunnan läpiholhoustamiseen. Alkoholi ei saa määrätä ihmisten elämää; heidän pitää saada.

Jos ei halua käyttää lainkaan alkoholia, on se täysin hyväksyttävä ja neutraali valinta, ja kunnollinen isäntä ottaa aina alkoholia tarjotessaan tämän huomioon tarjoamalla valinnanvaraa. Yhtä lailla alkoholin käyttäminen on täysin hyväksyttävä ja neutraali valinta, kun se pysyy hallinnassa eikä aiheuta muille vaaraa tai häiriötä. Olen oleskellut useassa valtiossa, joissa ei ole valtiollista alkoholimonopolia eikä erityisen korkeaa alkoholiverotusta. Kaikkea oluesta viinien kautta väkeviin saa kulmakaupoista, ja kumma kyllä yhteiskunta ei ole näissä maissa romahtanut eikä väestö tappanut itseään juoppohulluuspuuskassa.

Raittiusaktivistit ovat niin rasittavia, että tekee melkein mieli vetäistä pää täyteen. Mutta se ei olisi mikään vastaus: vastaus on vastustaa tämän jäykkäniskaisen jähmettäjäjengin katalia hankkeita käyttämällä alkoholia kohtuudella omaksi nautinnokseen, kuten muuten aion tänä jouluna tehdä. Niin kauan kuin aukioloaikoja saa vielä julkaista. Onneksi raittiusaktivistit eivät enää taida voittaa. (Aiemmin he tuottivat parhaan hyödyn salakuljettajille ja gangstereille; ehkä nyt olisi aika liittoutua jyrkän linjan islamistien kanssa...) Siinä, missä alkoholinkäyttäjillä on...


Sikarista nyt puhumattakaan.
Tuo nimenomainen malja tosin on silkkaa myrkkyä, mutta se jäi hänen ainoakseen.
Halusi vieläpä ryyppynsä piripintaan kaadettuna.
...on absolutisteilla...


I rest my case.
Kaikille asiallisille ihmisille toivotan erinomaisen rauhallista ja iloista joulua.

maanantai 20. joulukuuta 2010

Erään käytännön sotilaalliset hautajaiset

Aina silloin tällöin - melko harvoin, mutta silti - sitä yllättyy jostakin myönteisessä mielessä. Niin kävi minulle hiljan. En elätellyt kovin suuria toiveita siitä, että Yhdysvallat kykenisi lopettamaan eriarvoistavan, yksityiselämää kohtuuttomasti rajoittavan ja vähintäänkin perustuslain hengen vastaisen Don't Ask, Don't Tell -käytännön asevoimissaan. Olin ilahduttavan väärässä. Kongressin ylähuone eli senaatti sai kuin saikin äänestettyä DADT:n kumoon äänin 65-31 - jopa konservatiivista puolta Yhdysvaltojen politiikassa edustavia republikaaneja saatiin typeryyden kumoamisen puolelle. Se antaa pientä toivoa siitä, että edes osa konservatiiveistakin saattaa edes joskus olla houkuteltavissa järkeviin ja eettisesti kestäviin ratkaisuihin. 

Asiaan vaikutti merkittävästi Pentagonin teettämä tutkimus, joka paljasti, että ylivoimainen enemmistö asevoimien henkilökunnasta ei katso homoseksuaalien läsnäoloa mitenkään häiritseväksi armeijassa. On merkillepantavaa, että siltä amerikkalaiselta sotilaalta, josta jatkuvasti propagoidaan kuvaa robottimaisena, kyselemättömänä ja järkähtämättömänä käskyjen toteuttajana, pitää jotain asiaa näinkin kauniisti kysyä sen sijaan, että annettaisiin käsky tulla toimeen palvelustoverien kanssa henkilökohtaisista yhdentekevyyksistä huolimatta. Joka tapauksessa kyselyllä saatu tulos yhdistettynä puolustusministeri Gatesin ja komentaja Mullenin kantaan, jonka mukaan 13 000 sotilaan erottamiseen johtanut käytäntö joutaa poistua, antoi edes joillekin republikaaneille syyn äänestää hankkeen puolesta. Ei tietenkään Arizonan senaattori John McCainille, joka taisi jossain vaiheessa pyrkiä johonkin toiseenkin virkaan. McCain on syksyn DADT-sirkuksen päätirehtöörejä, joka oli kaatamassa hanketta ensimmäisessä käsittelyssä aiemmin syksyllä vaatien asevoimien omaa tutkimusta asiasta. Kun sellainen on nyt tullut, McCain totesi ykskantaan tulokset vääriksi ja sanoi, että on vaarallista kumota DADT, koska Afganistanissa on sota. Ei ole tällä miehellä paljoa häpyä. Tiettävästi kuitenkin Taliban-liike pyrkii tappamaan amerikkalaisjoukkoja täysin näiden seksuaalisuudesta riippumatta. (Talibaaneista toki suurin osa on ilman muuta homoja - karvaiset äijät keskenään vuorilla muka jonkun uskonnollisen vakaumuksen tähden, takuulla - vuohiseksuaalien ohella.)

Kun presidentti Obama, joka kaikesta poliittisesta laskelmoinnistaan huolimatta ilmeisesti oikeastikin piti DADT:n kumoamista merkittävänä tavoitteena, on allekirjoittanut lain, siirtyy sen täytäntöönpano puolustusministeriölle, jolle on annettu kaksi kuukautta aikaa valmistella muutoksen täytäntöönpano. Kaiken aikaa Obama olisi voinut presidenttinä ja ylipäällikkönä kumota DADT:n asetuksella, mutta kaiketi tällä jauhamisella nyt sitten saatiin aikaan jotain arvokasta julkista debattiakin. Ei niitä McCainin ja muiden jarrutuspuheita, mutta muuta. 

Homoseksuaalit kelpaavat siis jatkossa tykinruuaksi omana itsenään. Se ei ehkä ole näin ajateltuna paljon, mutta Yhdysvalloissa armeijalla on suuri merkitys verrattuna moniin eurooppalaisiin maihin - ei ehkä Suomeen, missä vallitsee paljon samanlaista militaristista, mutta vielä vanhakantaisempaa ajattelua. Yhdysvaltain armeija kelpuuttaa monimuotoista kansakuntaansa, jota yhdistävät virallisesti etnisyyden ja uskonnon asemesta vallankumoukselliset valistusperiaatteet (ei niin, että sitä aina välttämättä huomaisi), puolustamaan yhtä lailla kaikkien etnisten ryhmien ja uskontojen jäseniä, ja näin armeija on amerikkalaisille edustuma Yhdysvaltain kokonaisuudesta. Puhumattakaan siitä, että se on kovin monessa ulkomaassa aivan konkreettinen Yhdysvaltain edustaja. Senaatin päätös on siten symboliarvoltaan valtava. Siitä luetaan viesti, joka kertoo, että myös homoseksuaalit ovat Amerikkaa. On osoittanut melkoista lojaliteettia palvella itseä niin huonosti ja epäreilusti kohtelevan maan intressejä. Sellaista lojaliteettia, joka ehkä McCainiltä jäi Vietnamiin.

Jos virallisesti kelpaa kuolemaan maan edestä, niin ehkä jonain päivänä kelpaa vielä elämäänkin yhdenvertaisena ja samoilla elämän suunnittelemisen ja hallinnan keinoilla varustettuna - vaikka ihan meillä Suomessakin.

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Pakkoliikkeistä joulua!

Olen ollut lokakuusta saakka tietoinen, että joulu on tulossa, kiitos ahkerien mainosmiesten. Joulunalusaika on monella tavalla sietämätöntä. 

Siinä oikeastaan olikin kirjoitukseni ydin, mutta ei tuollaista kehtaa oikein yksinään julkaista, joten täsmentelen seuraavassa joulunalusajan sietämättömyyteen kontribuoivia tekijöitä. Osa näistä tekijöistä on ihmisiä, ja karseita ihmisiä onkin.

Jouluruoka. Suomalainen perinneruoka ansaitsisi oikeastaan oman artikkelinsa, mutta sanottakoon lyhyesti, että se on niukkuuden ajan pahaa ruokaa, joka yleensä näyttää jonkin metsänelukan (osittain) kiinteiltä jätöksiltä. Kukaan ei pidä siitä ja Marttaliitto tuhlaa aikaansa opettaen näiden täysin paskojen ruokien valmistusta. On eri asia tuntea niukkuuden historia kuin syödä vapaaehtoisesti pahoja mössöjä, joita esi-isät latkivat kitistyneisiin mahoihinsa kaiken muun puutteessa. Suomalainen jouluruoka on yleisesti ottaen karseaa. Salaatit eivät ole raikkaita, vaan mössöisiä ja niljaisia. Laatikot ovat lähes syömäkelvottomia. Perunalaatikko näyttää ja maistuu haalealta oksennukselta. Niitä syötyään, kun ei halua olla joulupöydässä epäkohtelias, on sitten vatsassa alasin seuraavat pari päivää. Lipeäkala on myrkkyä, jumaliste, ja kinkku saa aivan oman osionsa:

Joulukinkku.  Muinaisina kurjina aikoina joulukinkku oli tietysti herkku  ja sitä rataa, kun ihmisten normaali arkiruokavalio koostui sammalesta ja lumesta ja täistä. Joulunajan kinkkufetisismi on nykyaikana pelottavaa seurattavaa. Aivan TV-uutisia myöten hehkutetaan sitä aikaa, jolloin tässä vapaassa maassa saa hankkia itselleen vetisen sianperseen ja märehtiä sitä kaksi viikkoa. Mitä isompi, sen parempi. Uutisiin saadaan aina joku jäisen sianahterin kanssa saman ulkonäön ja ÄO:n jakava joulufasisti (ks. tätä) asiakkaan ominaisuudessa paasaamaan siitä, miten joulu ei yksinkertaisesti voi tulla ilman tällaista ihraista potkanpalaa, joka on niin iso, että se joudutaan viemään kotiin trukilla ja kypsentämään krematoriossa. Joulu tulee ilman kinkkua, joka, sori nyt vain, on pahaa ja epäterveellistä. Ei sillä, että minulla olisi mitään epäterveellisyyttä vastaan sinänsä, mutta en voi painaa villaisella sitä, että se nyt vain ei ole hyvää, ellei sitten satu nauttimaan kovasti ihran ja veden yhdessä aikaansaamasta lumoavasta aromista. Joulufasistien tapoihin kuuluu naureskella ja sääliä ja vihata niitä onnettomia, jotka eivät hanki kinkkua vaan korvaavat sen vaikkapa lohella tai, mikä pahinta, angloamerikkalaiseen tapaan kalkkunalla. Kalkkuna nyt vain on parempaa kuin kinkku, ja vaikka amerikkalaisten pukki asuu pohjoisnavalla ja lentää poroilla ja tunkee vasta yöllä savupiipusta sisään, niin ei se sitä muuta, että joulukinkku on perseestä. Lynkatkaa. Kaikin mokomin. Tässä seison enkä muuta voi.


Joulurauhan julistus. Joka jouluaatto puoliltapäivin Turun tuomiokirkon kellot lyövät kaksitoista (niin kuin muuten joka ikinen päivä muulloinkin) ja sitten seuraa spektaakkeli, jossa epävireinen soittokunta vasket jäässä esittää muutamia jouluisia kappaleita (ja joka Jumalan joulu Turun Sanomissa kusipäät jaksavat jänkätä siitä, miten Porilaisten marssi ei sovi tilaisuuteen yhtään ja jäkä jäkä jäkä ynhyn yhnyn yy, poratkaa perkele Aurajokeen avanto ja menkää sinne) ja kaupungin virkamies saapuu Vanhalle suurtorille antavalle parvekkeelle lukemaan molemmilla kotimaisilla ("I morkon, vill Kyyyyyyyyd..." juu, ihan on täsmälleen samat äänteet molemmissa kielissä, aivan!) julistuksen, jonka sisällössä ei ole järjen hiventä: "se, joka tämän rauhan rikkoo (...) on raskauttavain asianhaarain vallitessa syypää siihen rangaistukseen..." Miten hitossa se on syypää rangaistukseen? Joku roti tähän! Ja tietysti joulufasistin (ks. tätä) joulu on pilalla, ellei tätä päästä suorana näkemään teeveestä. Ja turkulaisyleisö ei osaa edelleenkään laulaa Maamme-laulua ruotsiksi, vaikka on vaivautunut paikalle tilaisuuteen, jonka ohjelman luulisi olevan melkoisen tuttu.


Joulun pakollinen TV. Joulunpyhinä TV-tarjonta on tavanomaistakin paskempi. Ensinnäkin ns. koko perheen elokuvia, joita ei täysijärkinen kestä katsoa, tulee arviolta tuhat. Sen lisäksi ohjelmistoon on otettu yleensä suunnaton ylitarjonta toimintaelokuvia, joita... ei täysijärkinen kestä katsoa. Ja ns. romanttisia komedioita, joita... niin. Jouluaatto on itsessään helvettiä television osalta. Siihen kuuluu niin monta kanonista spesiaalia, että aika käy vähiin, jos pitäisi ennättää vielä hautausmaillekin haahuilemaan ja saunomaan ja silleen. Lumiukko-animaatio on tietysti ihan pakko nähdä, kun siinä on se iiihana laulu ja ihanan keskinkertaista animaatiota. Ja nappi otsaan sille, joka jättäisi Samu Sirkan ikiyököttävän joulutervehdyksen katsomatta. Samu Sirkka saisi ylipäänsä vetäistä kunnolla Raidia minun puolestani. Joulu-TV saisi melkein ihmisen hyppäämään oikeasti sillalta vesistöön... ellei Jimmy Esheshstewart muistuttaisi, että Ihmeellinen on elämä.


Koulujen joulujuhlat. Joulu on eräs niistä ajoista, jolloin tahvoöhvöjen pitää muistaa päivitellä sitä, miten sotaveteraanien rahoilla lorvivien ja raiskaavien ulko maalaisten sallitaan pilata suomalaisen radition koulu joulu juhlat. Ensinnäkin näiden tahvoöhvöjen vetäiseminen koulujärjestelmän läpi on itsessään ollut helvetinmoista tuhlausta, kun olisi ollut parempi vain laittaa ne jo seitsenvuotiaina liukuhihnan jälkeen, kun ei niissä potentiaalia mihinkään tärkeään tai arvokkaaseen ole, paskaa joulua vain sinnekin, poro munanne märehtiköön ja silleen. Mutta tämä kitinä ja marmatus ei ole yhtä paha asia kuin itse koulujen joulujuhlat. Ne ovat huolellisesti suunniteltuja tylsyyden ja vaisuuden monumentteja, joiden katsomisesta ei yksinkertaisesti selviä hengissä. Ensinnäkin lapset ovat äärimmäisen paskoja ja epäluontevia näyttelijöitä, mikä tekee jokaisesta joulunäytelmästä perumisen arvoisen. Toiseksi uusimmatkin joulunäytelmät ovat käsikirjoituksiltaan Kekkosen ajalta, ja niissä jännitettä tulee aina joulupukin katoamisesta tai flunssasta tai stressistä tai jostain muusta hevonpaskakäänteestä, joka jollain yhteishengen deus ex machinalla ratkotaan. Oikeastaan ei ole väliä sillä, että lasten repliikit menevät poikkeuksetta päin helvettiä, kun kaikki on niin ennalta-arvattavaa. 
Joulukuvaelma on väsyttävää pönötystä vuodesta toiseen ja saa kaikki ajattelemaan, että Jeesuksella tai mikä vauvanukke nyt onkaan, oli todella urpot vanhemmat ja että aika oli tylsää silloin. Siellä sitten lavalla orpoina seisoskellaan pyyhkeet päässä, mahtavaa on. Arvokas suomalainen kulttuuriperinne my ass. 
Tonttuleikkejä ei oikeasti jaksaisi enää. Millään. Yhtään. Tiernapoikia jos tulee, niin mosautan itseltäni tajun kankaalle, ettei tulisi itsetuhoisia ajatuksia sen iänikuisen ja arviolta kestonsa verran liian pitkän esityksen aikana.


Joulukuusi. Joulukuusi on joulufasisteille (ks. tätä) tärkein ja arvokkain fallinen symboli ja sen hankinta on joulukinkun ohella niitä ilmiöitä, joista TV-uutisten on lain velvoittamina raportoitava. Tärkeää on, että kuusi on aito. Muovikuusia ei tueta, ja niitä käyttävät huonot ihmiset, jotka vihaavat perinnettä ja hyvyyttä ja niin edes päin. Ainoa oikea kuusi kaadetaan omasta metsästä, sillä vain huonoilla ja perinnettä ja hyvyyttä vihaavilla ihmisillä ei ole metsäomaisuutta. Ainut oikea joulutunnelma syntyy luonnonkuusesta, joka tuo taloon mukanaan joulumielen ja parisataatuhatta metsikön pikku syöpäläistä ja neulasia ja allergiaoireet ja jota ei saada seisomaan suorassa ja jossa koristeet eivät pysy. Yllättävän monet kuusipuristit, jotka vaativat aidon kuusen, sallivat kuitenkin muoviset pallokoristeet ja jopa sähkökynttilät. Tekopyhät paskat.


Joululaulut. Joululaulut eivät itsessään ole pahasta, ja jopa pidän monista. Joistain taas en pidä sitten yhtään. Esimerkiksi Joulumaata vihaan syvästi. Se edustaa minulle falskia ja valmiiksi pureksittua ooh-valaistuneisuutta äklöimmässä muodossaan, jossa meistä löytyy joku halvatun joulumaa. Ja maailmalle rauha suurella puurokauhalla? Jotain rajaa sanoituksiinkin. Tuossa kohdassa melkein aina pääsee minulta räkäinen pilkkanauru, ja sitten tontut merkitsevät sen muistiin ja jään taas ilman yhtä lahjaa. Siksikin vihaan Joulumaata. Se on maksanut minulle monta lahjaa vuosien varrella. 
Kaikki Joel Hallikaisen esittämät, vastenmielisesti hönkäillyt joululaulut ovat Saatanan peräpukamien visvaa. Yritin keksiä tähän jonkin lievemmän arvostelman, mutta en yksinkertaisesti pystynyt. Anteeksi siis.
Pieni rumpali ajaa minut aina raivon partaalle. Saapui viesti, pa-ra-pa-pam-pam, / Luo käydä kuninkaan, pa-ra-pa-pam-pam, / Nyt häntä palvoen, pa-ra-pa-pam-pam, / Ja lahjat antaen, pa-ra-pa-pam-pam, / Ra-pa-pam-pam, tu-mitä-pa-pa-pas-kaa, lop-pui-si-jo. Sanoittaja ihan vedossa kyllä. 
Usein sanoitukset ovat jokseenkin, no, henkisesti jälkeenjääneitä. Onko joulupukki joku hemmetin hyönteinen, kun lapset tuovat sille mettä? Mitä helvettiä? Ja tietysti jaksat pitkän tiesi / kulkea kuin aimo miesi. Miesi? Se ei ole mikään sana! Toinen esimerkki raivostuttavan ääliömäisestä sanoituksesta on tietysti Runebergin tai Horatiuksen tai kenen onkaan "Taatto-taatto läksi-päksi innoissaan-pinnoissaan joulukuusen-kuusen hankintaan-pankintaan." 


 


Uudemmat suomenkieliset iskelmäjoululaulut ovat niin imeliä, että niiden kuuntelun jälkeen on pakko joko harjata hampaat tai tappaa jokin pieni eläin. Mahdollisesti molempia. Radioaallot on saastutettu tällä audiaalisella ongelmajätteellä joulunalusaikana, ja mitä lähemmäs 24. luukku käy, sitä massiivisemmalla keskityksellä ne käyvät päälle. Ja tietysti kaikkien iskelmätähtösten on pyöräytettävä joulusingle tai peräti kokonainen levykin.


Joulufasistit. Joulufasistit ovat hiippalakkisia pikku mustapaitoja, jotka on jo monasti tässä kirjoituksessa mainittukin. Heille joulu on pilalla, jos jotakin mainituista asioista ei tehdä juuri oikealla tavalla. He yleensä ottavat spontaanisti puheeksi kaikkien ihmisten kanssa sen, miten heillä vietetään joulua oikealla tavalla ja miten ainoa oikea joulukinkku painaa 7,28 tonnia ja miten joulu ei ole joulu ilman aattoiltaista kynttiläkasan dumppaamista Maire-Volmar-Irmeli-isoisojättitädin (k. 1928) haudalle. Joulufasistit saattavat myös korkealentoisempina hetkinään päästää ilmoille erään Buddhan jaloista totuuksista, jonka he ovat yleensä opetelleet refleksinomaisesti ulkoa. Sen sisältö on "krh-öm, joulu on ylikaupallistunut" ja sitä yleensä seuraa vaatimaton tiedotus siitä, miten he ovat keksineet joulun oikean sisällön: itsensä ja kaikkien muiden orjuuttamisen ainoan oikean joulun käsitteen alle. Joulufasistit ovat joulun syöpä. 

Erittäin hyvää ja lämpöistä ja iloista joulua kaikille paitsi joulufasisteille. Heille risuja. Ja koksia. Ja väärän kokoisia, joustamattomia alusvaatteita.

tiistai 14. joulukuuta 2010

Kansallissymboliarvostelu: Bahama

Kun pakkasta on toistakymmentä astetta, niin enpä panisi pahakseni pidempääkään visiittiä Bahaman liittovaltioon. Sinne nyt käy suuntamme kansallissymboliarvostelujen sarjassa.

Bahama ottaa melkoisen lähdön. Tämä on parhaita ja tyylikkäimpiä tähän mennessä kohtaamistamme lipuista. Sinikeltaisen kolmikatkolipun värit ovat harmoniset: Karibianmerta edustava akvamariini sulautuu erinomaisesti maan lämpöisiä, ihastuttavia ja kaikkiaan joulukuisesta Suomesta merkittävästi poikkeavia hiekkarantoja symboloivaan kullankeltaiseen. Tangonpuoleinen musta ja tasasivuinen kolmio symboloi bahamalaisten yhtenäisyyttä ja voimaa, ja se tuo lippuun dynamiikkaa ja särmää rikkomatta kuitenkaan harmoniaa - pikemminkin sitä parantaen. Elegantti, teeskentelemätön, jalopiirteinen lippu. Tästä annan mieluusti arvosanaksi täyden kympin.

Bahaman vaakuna on ilahduttava ja huvittava. Kilvenkannattajat varastavat kaiken huomion itse vaakunakilveltä. Purjekalaa ja flamingoa ei tässä puuhassa turhan usein näekään. Kypäränkoristeena on palmunlehvien ympäröimä kotilo, ja lipun värit toistuvat maan moton sisältävässä nauhassa siinä missä kypäränpeitteessäkin. Itse vaakunakilvessäkin lakiota hallitsee kansallisväreissä kuvattu auringonnousu. Peruskilvessä on kuvattu kartografiseen länteen matkalla oleva Kolumbuksen Santa María: ensimmäinen kiinteän maan kappale, jolle Kolumbus Uuden maailman puolella jalkansa laski, sijaitsi nykyisen Bahaman alueella. Kokonaisuutena kansallistunnus on ihastuttava cocktail, mutta se antaa kilvenkannattajien varastaa koko show'n. Ja vaikka flamingo ja purjekala ovat mahtava yhdistelmä, kärsii tunnuksen graafinen selkeys, iskevyys ja yhtenäisyys. Arvosana: 8.



Bahaman kansallislaulu March On, Bahamaland on Timothy Gibsonin sävellys, joka otettiin käyttöön maan itsenäistyessä Britanniasta vuonna 1973. Sanoitus on innoittavaa normitavaraa, ja vaikkei sävellys millään muotoa surkea olekaan, ei se ole myöskään millään muotoa merkillepantava. Olen lisäksi kuulevinani muutamassa kohdassa muistumaa Kanadan kansallislaulusta. Arvokas, mutta melko helposti unohtuva ja persoonaton esitys. Arvosana: 7.

Bahama saa loppuarvosanakseen komeat 8,3

 

torstai 9. joulukuuta 2010

Sarvia, hampaita ja alleja

Itsenäisyyspäivästäkin selvittiin. Ja vaikka Suomella menikin sen alkuperäisen itsenäisyyskrapulan kanssa vähän pitkälle ja huonosti vuoteen -18, on nykyään sekin hieman lievempää lajia. Lehdissä oli tutut ansioituneiden kansalaisten kuusenkoristeluettelot, ja ansioituneet kansalaiset olivat juuri niitä samoja, joita joka ikisenä aiempanakin vuonna on palkittu. Ja mitä ovat nämä helvetin Suomen leijonan ritarikunnan diskopallot? Minä olen luullut, että Suomi on tasavalta, eikä sellaisissa mitään ritareita ole. Lisäksi olen luullut, että ritareilla oli tiukka kunniakoodisto, mutta mitäpä minä mistään. Marssittuakin saatiin, kynttilät Hietaniemessä, Luumäellä ja Nivalassa ja ikkunalaudoilla ja se joku liputuksen besserwisseröintiin ja ruotsin kielen inhoamiseen erikoistunut kattilakallojen jengi hoilasi lippulaulua jollain mäellä Helsingissä. Sinun kanssasi voiton me jaamme ja iskut kohtalon. (No, voiton ainakin. Niistä kohtalon iskuista voi aina keksiä jonkun yksittäisen tyypin, jonka syytä se siis niin ihan täysin on.) Ei sillä, etteikö vapaassa liberaalissa demokratiassa olisi näin vertailun vuoksi ihan hyvä elää, mutta itsenäisyyspäivän juhlinta keskittyy elämisen sijasta noin 175-prosenttisesti hautakiviin. 
Tapahtuihan toki Presidentinlinnassakin. Paikalla olivat kaikki järjestöjyrät, neverheard-kansanedustajat Keski-Suomesta, piispat lipereissään, poliisijohto verhontupsuissaan, oudon näköiset diplomaatit ja niin edes päin. Niin, ja homoseksuaalejakin oli - hekin kun ovat Suomea. Koska Presidentinlinnan homovalssin kommentointia, jota itse itsensä tyylikonsultiksi julistanut Leena Sarvi on harjoittanut, on jo sattuvasti  kommentoitu, pidän postaukseni lyhyenä, sillä ei tästä minun hampaillani enää ihmeempiä pureksitakaan.

Tämä nyt taas on tätä tuskastuttavan tuttua ajatusten tyhjäkäyntiä à la homot on tosi mukavia ja ihania ihmisiä, mut ei niiden pitäis saada tehdä samoja asioita kuin muiden. Esim. kutsuttuina juhliin, joiden pääasiallinen ohjelmanumero tervetuliaistoivotusten ja tarjoilun ohella on tanssiminen.  Kaksi asiaa. Yksi: Monet ns. normaalitkin kutsuvieraat voisivat hekin ajatella muiden mukavuutta. Tanssilattia oli taas täynnä rupsahtaneita kurpitsoja muistuttavien, käsittämättömän värisiin iltapukuihin itsensä ahtaneiden akkojen ja näiden (sikäli kuin eivät olleet kadetteja) tynnyrimäisten, keitettyä rapua väriltään muistuttavien pömppökavaljeerien kyhnäystä. Sitä on oksettavaa katsoa, virtsan ja hien haju sekä ihran hyllyminen välittyy näkymästä elävästi. Ei mahdu minun kauneusarvoihini. Joten hiukan hienotunteisuutta siis, please. Tanssi, varsinkin TV:n kautta miljoonille välitettävä tanssi tasavallan huipulla, ei ole mikään normaaliin kauneuskäsitykseen sopimattomien tynnyrien provosointiareena.

Kaksi: Tiedättekö, miksi heteroseksuaalien ei pitäisi ryhtyä "tyylikonsulteiksi"? Koska se ei vain toimi. Heillä ei ole näet hajuakaan. Se ei ole toki heidän vikansa, he eivät vain voi sille mitään. (Itselläni on lukuisia heteroseksuaalisia ystäviä, ja kunnioitan heidän edustamaansa monimuotoisuutta.) Siksi heidän kannattaisi vain suosiolla kokeilla jotain oikeita töitä, koska niissä heillä sentään on tässäkin maassa ylenemismahdollisuus. 


Hyvää itsenäisyyden jatkoa kaikille sen ansaitseville. 

tiistai 7. joulukuuta 2010

Kansallissymboliarvostelu: Historiallinen valikoima/A

Kansallissymboliarvostelujen sarjassa alamme lähestyä A-kirjaimella aakkostuvien itsenäisten tai itsehallinnollisten poliittisten kokonaisuuksien loppua. Ennen B-kirjaimeen siirtymistä käymme vielä nopeasti läpi sarjan historiallisia valtioita ja kapinamaita. Näiden kansallislauluja on ollut sangen vaikeata löytää, eikä kaikilla ole ollut virallisia vaakunoitakaan. Siten näitä ei voida suoraan verrata muiden kritiikkien kanssa. En anna näille siksi arvosanoja, vaan ne saavat tyytyä sanalliseen arvosteluun.


Pikavauhtia etenevä katsaus aloitetaan Acehin sulttaanikunnasta, joka perustettiin 1496 ja joka piti valtaa Sumatran pohjoisosissa aina vuoteen 1903, jolloin Alankomaat ykskantaan valloitti sen.




Acehin sulttaani käytti perinteisiä islamilaisia tunnuksia, jotka ovat lipussakin keskeisesti läsnä. Ei huimaa päätä kekseliäisyydellään. Tähti ja kuunsirppi näyttävät olevan ahtaasti lähekkäin.

Jatkamme Acren tasavaltaan, joka irtautui Boliviasta vuonna 1899 ja liitettiin useiden lyhytikäisten kapinahallitusten jälkeen 1903 Brasiliaan, missä se muodostaa nykyisin oman osavaltionsa.

Lippu (tässä kolmannen tasavallan lippu; aiemmat olivat hyvin samantyyppisiä, mutta kaikissa ei ollut tähteä) ei ole huono. Se yhdistää Bolivian (punainen, keltainen, vihreä) ja Brasilian (keltainen, vihreä) värit ja näyttää viittaavan kulmittaisella sommittelullaan Brasilian lippuun. Tähti on hyvin oleellinen: ilman sitä tämä näyttäisi melko tylsältä merkinantolipulta.Yksinkertainen, selkeä ja jotenkin hyvin eteläamerikkalainen.

Acren vaakunan löytäminen on melko vaikeaa. Sellaisestä käynee tämä vuoden 1899 postimerkki, jossa maa esittäytyy portugalinkielisellä nimellä Acren itsenäinen valtio ja esittää tunnuslauseekseen melko kuluneen Isänmaan ja vapauden. Itse tunnuksesta on vaikeata saada selvää, mutta jonkinlaista hyötykasvia siinä viljellään, ja kaiken päällä säteilee tähti. Söpöä ja mielikuvituksetonta.

Jatkamme Andeilta Lähi-Itään, missä arviointia odottaa Alawiittivaltio. Tämä territorio oli ensimmäiseen maailmansotaan romahtaneen ottomaanien sulttaanikunnan kappaleita, jotka Ranska onnistui saamaan hallintaansa. Kansainliitto luovutti virallisesti Alawiittivaltion Ranskan itsehallinnolliseksi mandaattialueeksi vuonna 1920, ja se tuli muodostamaan osan Ranskan syyrialaismandaatista. Libanonin pohjoispuolella sijainnut rannikkoalue nimettiin pääkaupunkinsa mukaan Latakian sandžakiksi vuonna 1930. Alueen shiialaiset alawiitit kapinoivat usein ranskalaisia vastaan, ja alue liitettiin kokonaisuudessaan Syyriaan vuonna 1937. Ranskan Syyrian-mandaatti lakkautettiin YK:n päätöksellä toisen maailmansodan jälkeen, ja mandaatin alueet jakautuivat Syyrian, Libanonin ja Turkin tasavaltojen kesken.


Lippu ei aivan toimi. Ranskan trikolori tangonpuoleisessa yläkulmassa tuhoaa lipun symmetrian, eikä sommitelma muutoinkaan ole kovin kummoinen. Aurinko monine säteineen tuo mieleen Aleksanterin aikaisen Makedonian, mutta esitys on kaiken kaikkiaan hyvin laimea.

Siirtykäämme Italiaan. Siellä on Alban tasavaltoja kaksin kappalein. Näistä ensimmäinen oli olemassa muutamien vuosien ajan Alban kaupungissa Pohjois-Italiassa huhtikuusta 1796, kun Napoleonin johtamat joukot tunkeutuivat Italiaan taistelemaan Sardinian ja Itävallan vastavallankumouksellisia joukkoja vastaan. Kun ranskalaiset valloittivat Alban, kaupunki julistautui tasavallaksi ja ilmaisi halunsa seurata Ranskan vallankumouksen arvoja. Käytännössä tasavalta palveli ranskalaisten intressejä ja säilyi vuoteen 1801.

Alban vallankumouksellinen tasavalta otti tunnuksekseen modernin trikolorin, jossa Ranskan sininen ja punainen yhdistyvät Piemonten tunnuksena pidettyyn appelsiinipuun kellertävänoranssiin. Lipusta oli myös horisontaalinen trikoloriversio. Väriyhdistelmä ärsyttää silmiä.

Alban toinen tasavalta oli Italian antifasistisen vastarintaliikkeen lokakuussa 1944 perustama hallinto, joka jäi lyhytikäiseksi. Vastarintaliike piti kaupunkia vallassaan alle kuukauden - tämän jälkeen se palautettiin osaksi Italian sosiaalista tasavaltaa, joka oli Pohjois-Italiaa Wehrmachtin tuella hallinnut saksalainen nukkevaltio.  

Alban toinen tasavalta käytti tunnuksenaan Italian vastarintaliikkeen standarditunnusta. Kirjaimet viittaavat vastarintaliikkeen nimeen Kansallisen vapautuksen komitea (Comitato di liberazione nazionale). Ei ehkä kannata sinänsä käyttää tolkuttomasti voimavaroja mitä ilmeisimmin väliaikaiseksi jäävän valtion tunnuksiin, mutta Italian vastarintaliike olisi kyllä voinut jo omien tunnustensakin kohdalla yrittää hieman enemmän.

Palaamme tämän jälkeen takaisin Ranskan syyrialaismandaattiin. Aleppon valtio oli organisaatioltaan ja asemaltaan hyvin samanlainen kuin Alawiittivaltio, jonka naapurissa se sijaitsi käsittäen suurimman osan nykyisen Syyrian sisämaasta. Se muodostettiin virallisesti 1920 ja yhdistettiin eteläiseen Damaskoksen valtioon neljä vuotta myöhemmin.  


Ranskalaiset eivät tämänkään lipun suunnittelussa varsinaisesti hikoilleet. Kolme tähteä valkoisella pohjalla. Mikään tässä lipussa ei viittaa Syyriaan, ja yläkulman trikolori on yhä häiritsevä. Sommittelu tosin on jokseenkin tyylikäs sentään, mutta aika kunnianhimoton.

Seuraava pysäkki on Intian valtamerellä. Komorien itsehallinnollinen saari Anjouan  (424 neliökilometriä) irtautui Komoreista vuonna 1997, julistautui itsenäiseksi ja anoi liittämistä Ranskaan. Ranska kieltäytyi, ja Anjouanilla kävivät olot aika sekaviksi. Maaliskuussa 2008 Komorien joukot Afrikan unionin ja Ranskan tuella hyökkäsivät saarelle ja palauttivat sen Komorien hallintaan.


Anjouanin lippu on punainen. Sitä täydentävät keskelle sijoitetut valkeat kuunsirppi ja erittäin kömpelösti piirretty käsi. Tökeröhköä.

Palatkaamme nopeasti Välimerelle. Navarran kuningaskunnan hajotessa vuonna 1035 muodostui erääksi sen perijöistä Aragonian kuningaskunta.

Lippu seuraa Aragonian vaakunaa, mutta onpahan ainakin huomiotaherättävä. Lämpimät värit.


Aragonian kuninkaallinen vaakuna, jonka pohjalta lippu on muokattu. Kaiken kaikkiaan hyvin yksinkertainen, mutta tehokas sommittelu.


Aragonia laajensi vaikutusvaltaansa siten, että lopulta Aragonian kruunun valtioliittoon kuului alkuperäisen Aragonian lisäksi jäseninä mm. Napolin kuningaskunta, Korsika, Sardinia, Malta, Baleaarit, Sisilia, Ateena ja Andorra. Tämä valtioliitto käytti omia tunnuksia, jotka muistuttivat Aragonian kuningaskunnan vastaavia.




Aragonian kruunu käytti liehuvana tunnuksenaan erikoisen muotoista standaaria (valkoinen reunus ei kuulu lippuun). Tämä valtioliitto hajosi 1700-luvun alussa Espanjan perimyssotaan.

Seuraavaksi kiiruhdamme jälleen Lähi-itään. Araratin tasavalta oli kurdien Koillis-Turkkiin perustama valtio, joka julistautui itsenäiseksi vuonna 1927. Turkki valloitti alueen vuonna 1930.

Lipussa ovat läsnä kurdien värit, ja keskelle on sijoitettu Araratvuori, jolta lyhytikäiseksi jäänyt tasavalta otti nimensä. Kauniiksi tätä asettelua ei voi mitenkään kehua, ja vuori näyttää lipussa epämääräiseltä klöntiltä.

Viimeiseksi on jätetty kaikkein hulluin tapaus: Araucanían ja Patagonian kuningaskunta.

Lippu on tylsä ja jopa masentava ja lisäksi lähes samanlainen kuin  (myöhemmin käyttöön otettu) Sierra Leonen lippu ylösalaisin käännettynä. Ei siis juuri pisteitä tästä. 

Vaakuna on melkoisen laaduton. Siinä erilaiset naispuoliset allegoriahahmot seisoskelevat... no, allegorisoimassa kaikkia hienoja sivistyksellisiä arvoja. Jätetään suosiolla nämä luokattomat tunnukset ja tehdään mieluummin katsaus Araucanían ja Patagonian kuningaskunnan käsittämättömään historiaan.

Vuonna 1860 ranskalainen juristi ja lievästi kahjo kansainvälinen seikkailija Orélie-Antoine de Tounens matkusti virallisesti Chileen kuuluneelle Araucanían alueelle tarkoituksenaan perustaa sinne ranskalainen siirtokunta. Hän tutustui heikossa asemassa olleisiin paikallisiin mapuche-intiaaneihin, joiden heimoneuvosto valitsi hänet kuninkaakseen. De Tounens tulkitsi kansainvälistä lakia siten, että Araucanía ei voinut kuulua sen paremmin Chilelle kuin Argentiinalle, ja niinpä hän julisti sen itsenäiseksi valtioksi kuninkaan ominaisuudessa. De Tounens kirjoitti itsenäisyysjulistuksen maanviljelijäksi paikalle muuttaneen ranskalaissiirtolaisen tuvassa ja nimesi tämän ulkoministerikseen. 

Tuore kuningas omistautui uudelle valtakunnalleen. Hän kirjoitti yksin perustuslain ja muut tärkeät dokumentit, suunnitteli lipun ja vaakunan (varsin keskinkertaisesti), sävelsi kansallislaulun, nimitti koko joukon ministereitä ja virkamiehiä ja alkoi lyödä omaa rahaa. Kun patagonialainen intiaanipäällikkö halusi liittoutua hänen kanssaan, ilmoitti de Tounens hallitsevansa nyt myös Patagoniaa. Hän laski valtakuntansa alueeksi lähes koko eteläisen Argentiinan, ja hänen kuningaskuntansa pinta-ala oli suurempi kuin esimerkiksi Paraguayn. 

Orélie-Antoine de Tounens (1825-1878), Araucanían ja Patagonian kuningas
Kuningas Orélie-Antoine I (kuten hän itsensä esitteli) palasi Chileen, missä hän asettui Valparaísoon valtiovieraan elkein ja odotteli turhaan Chilen valtiojohdon yhteydenottoja. Kun sellaisia ei kuulunut, hän hankkiutui kontaktiin Ranskan konsulaatin kanssa, mutta ranskalaiset tekivät kuninkaasta oman diagnoosinsa, jonka mukaan tämä oli mielisairas.

Kun diplomaattisista hankkeista ei tullut mitään, kuningas palasi valtakuntaansa. Vuonna 1862 Chilen viranomaiset pidättivät hänet ja olisivat sulkeneet hänet hullujenhuoneeseen, ellei Ranskan konsulaatti olisi puuttunut asioihin. De Tounens karkoitettiin Ranskaan. Hän ei kuitenkaan pysynyt kauaa poissa, vaan palasi vuonna 1869 valtakuntaansa Argentiinan kautta. Mapuche-intiaanit olivat mielissään hänen paluustaan, sillä heillä oli jatkuvasti kahnauksia chileläisten kanssa. Chileläiset olivat lisäksi väittäneet intiaaneille teloittaneensa kuninkaan. De Tounens palasi jälleen Ranskaan vuonna 1871, kun hänen rahavarantonsa ehtyivät. Hän ilmotti etsivänsä itselleen kuningatarta voidakseen perustaa dynastian. 

Kuningas palasi Etelä-Amerikkaan vuonna 1874 väärennetyn passin turvin. Hänellä oli nyt mukanaan aseita, joilla hän suunnitteli puolustavansa kuningaskuntaansa chileläisiä vastaan. Hänet kuitenkin tunnistettiin jo Argentiinassa ja karkoitettiin takaisin Ranskaan. Chile ja Argentiina alkoivat ymmärrettävästi kyllästyä kuninkaaseen. 

Hänen Majesteettinsa palasi Etelä-Amerikkaan vielä kerran vuonna 1876. Hän ei edelleenkään päässyt valtakuntansa alueelle, sillä uudisasukkaat ryöstivät hänet ja luovuttivat Chilen viranomaisille, jotka onnistuivat sentään pelastamaan hänet vakavalta sairaudelta, jonka hän oli matkallaan saanut. De Tounens palasi jälleen Ranskaan eikä enää käynyt kuningaskunnassaan. Hän kuoli rutiköyhänä vuonna 1878. Hänellä ei ollut lapsia, mutta kaukaisemmat sukulaiset katsoivat perineensä Araucanían ja Patagonian kruunun. Achille II:ksi itseään kutsunut maanpakolaiskuningas yritti suostutella Yhdysvaltoja tunnustamaan Araucanían ja Patagonian kuningaskunnan.

Araucanían ja Patagonian nykyisenä valtionpäämiehenä esiintyy prinssi Filip, joka on pitänyt titteliä hallussaan jo lähes 60 vuotta. 

Prinssi Filip (Philippe Paul Alexandre Henry Poiry (s.1927) kuningas Orélie-Antoine I:n rintakuvan vieressä. Kuvalähde: Daniel Paul Morrison, The North American Araucanian Royalist Society - http://www.steelcrown.org/
Minulla ei ole mitään lisättävää.

torstai 2. joulukuuta 2010

Elohopeamyrkytys!

BBC raportoi helposta niksistä, jolla voi muuttaa kosteikkoalueiden kahlaajalinnut homoseksuaaleiksi. (Niksi-Pirkassa ei ole koskaan mitään tällaista oikeasti hyödyllistä, vaan aina vain jotain sukkahousuista pikatamponi -luokan möhnäystä.) Floridassa ja Sri Lankassa tehdyssä tutkimuksessa syötettiin iibiksille elohopeaa paremman tutkimuksen puutteessa. Elohopeahan ei ole lainkaan terveellistä, mutta sillä havaittiin omituisia seurauksia iibisten käyttäytymisessä. Elohopeadieetillä ravitut koiraslinnut alkoivat käyttäytyä homoseksuaalisesti. Näin ollen elinympäristöön päässyt elohopea lienee vieläkin vaarallisempaa kahlaajalinnuille kuin mitä tähän saakka on tiedetty. Iibikset kun eivät hallitse edes siinä määrin rationaalista ajattelua, että olisivat valmiita kärsimään hieman epämukavuuttakin populaation säilymisen eteen - toisin kuin ihmiset oletettavasti vastaavassa tilanteessa. 

Ennen elohopeaa
Elohopean jälkeen (oletettavasti)
 Tästä pääsemmekin oleellisten kysymysten äärelle: onko minulta pienenä mitattu kuumetta "liian usein"?

Palataksemme vakavaan tekstiin, on ilmeistä, että löydöllä on merkittäviä seurauksia. Esimerkiksi voimme olettaa, että tämän jälkeen konservatiivit alkavat ottaa ympäristönsuojelun entistä vakavammin. Pahimmillaan iibisten pervoutuminen voi näet johtaa jumalattomuuksiin tai siis pikemminkin vääriin jumaluuksiin.

Thoth. Ei ole vielä tiedossa, mitä linnuille pitää syöttää tällaisen lopputuloksen saavuttamiseksi, mutta siveltimestä ja paletti/kulhoratkaisusta päätellen jonkinlaisista väriaineista on kyse.
Tämä egyptiläinen toisen maailman ihmis-iibishybridi oli älyn, kulttuurin, taiteen, kirjoitustaidon, tieteiden ja oikeuden suojelusjumala. (Olemuksellaan nämä epäjumalat ja -sikiöt lisäksi tulevat toki osoittaneeksi evoluutioajattelun mielettömyyden!) Sikäli kuin tunnen egyptiläistä ikonografiaa (arvelisin, että väestön keskiarvoa paremmin, mutta hyvin vaillinaisesti), näyttäisi siltä, että iibisjumala maalailee piirroksessa Maatin sulkaa, joka edustaa totuutta. Se on toki hyvin sopivaa tieteiden, taiteiden ja älyn suojelijalle. Tässä iibisjutussa alkaa olla niin paljon salaliittomaisia yhteyksiä, että olisi jo aika Kristillisdemokraattien vaatia elohopean - ja mahdollisesti vaikutuksille liian alttiden kahlaajien - täyskieltoa. Jos kahlaajat muuttuvat ympäristömyrkkyjen vuoksi ensin homoiksi ja alkavat sitten vielä suojella tiedettä ja totuutta, muodostuu tästä suora uhka uskonsa vakavasti ottaville kristityille. 

"Tieteellinen todistusaineisto osoittaa vastaansanomattomasti, että homoseksuaalisuus on psykoseksuaalisen kehityksen häiriö. Ne, jotka väittävät homouden olevan luonnollinen "terve" seksuaalinen variaatio, mitätöivät perhetutkimuksen todistusaineiston poliittisista syistä"
 (Lähde) Päivi Räsäsen ei nyt voi Thothista olettaa pitävänkään, edes lähtökohtaisesti. Hän on näet valehtelija.

maanantai 29. marraskuuta 2010

Kansallissymboliarvostelu: Anguilla

Kansallissymbolikritiikin maailmanmatkallamme laskeudumme jälleen väliaikaisesti valtiotasolta yhden askelman alaspäin, kun vastaan tulee Britannian merentakainen alue, joka nauttii itsehallinnosta. Saariryhmän (pääsaaren) nimi merkitsee ainakin latinaksi ankeriasta, ja sen pinta-ala on vaikuttavat 102 neliökilometriä. Asukkaita tässä Pienillä-Antilleilla sijaitsevalla territoriolla on runsaat 14 000. Tervehdys, Anguilla.

Anguillalla on pitkä ja hullu historia. 1960-luvun lopulla se ehti muutaman kapinan aikana esittää itsenäistä tasavaltaakin, mutta on sittemmin palautettu St. Kittsin ja Nevisin kautta turvallisesti Hänen Majesteettinsa Elisabet II:n helmain suojaan. 


Anguillan lippu seuraa brittisiirtokuntain tunnusten ennalta-arvattavinta muottia. Sininen pohja, kulmaan Union Jack ja liehupuolen keskelle paikallinen vaakuna. Helppo sarjatuotantoformaatti. Nämä liput vain korostavat brittiläisyyttä enemmän kuin paikallisuutta, ja siksi ne jäävät suurin piirtein yhtä persoonallisiksi kuin muinaisten neuvostotasavaltojen liput. Arvosana: 5 

 
Bonuksena ja vertailun vuoksi tarjottakoon itsenäisen Anguillan delfiinilippu, joka otettiin käyttöön Anguillan julistautuessa yksipuolisesti itsenäiseksi vuonna 1967. Saari käytti tätä tunnuksenaan vuoteen 1969, jolloin brittivalta palautettiin. Tyylitellyt delfiinit tuovat mieleeni tetrapakkauksissa ja muissa pakkausmateriaaleissa esiintyvän kierrätysmerkin (ja miksi saari, jonka nimi merkitsee ankeriasta, mainostaa itseään delfiineillä?), mutta on tämä selvästi parempi ja omaperäisempi kuin virallinen. Delfiinilippu nauttii yhä jonkinmoista suosiota anguillalaisten keskuudessa, ja väritkin ovat mukavan rauhaisat.

Anguillan vaakunassa esiintyy joukko kaloja, joiden olisi tarkoitus olla delfiineitä. Omassa lipussaan saivat niistä sentään edes etäisesti delfiinin eikä tällaisten lohi/barrakudakalojen näköisiä. Vaikka heraldikoilla ei siis ole ollut delfiinin tai ylipäänsä merinisäkkäiden anatomiasta hajuakaan, on vaakuna silti miellyttävän harmoninen ja graafisesti selkeä. Kelpaisi logoksi... melkein mille tahansa. Arvosana: 8


Anguillan "kansallislaulu" on tietysti God Save the Queen, mutta kansallisena lauluna toimii paikallinen God Bless Anguilla. Se on sanoituksen osalta juuri niin tärkeilevä kuin voisi odottaakin (ja on sekä hienoa että hauskaa, että joku yhä käyttää sanaa beauteous, jonka luulin jääneen pysyvästi 1830-luvulle). Laulu on aidosti juhlallinen. Alku antaa pelätä pahimmanlaatuista pönötyshaahuilua, mutta sävelmässä on myös riittävästi iskevyyttä. Tässä sovituksessa myös rytmi-instrumenttien käyttö ansaitsee kehuja. Kovin paljon persoonallisuutta ei lauluun ole valettu, ja sen muistaminen kertakuuntelun jälkeen on melko hankalaa. Arvosana: 7

Anguillan keskiarvo: 6,7.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Antarktiksen aluevaatimukset

Talvinen sää on saanut miettimään kylmiä asioita, mutta kyllähän minä sellaisistakin lopulta saan vereni kuumenemaan. Alati laajenevassa minua vietävästi ärsyttävien asioiden joukossa keskityn tällä kertaa melko pysyvän talviseen asiaan, Antarktikseen. Se, että jokin kokonainen manner sijaitsee kaukana kaikesta ja kaikista eikä sovellu ihmisen elinympäristöksi, ei tietenkään tarkoita sitä, ettei joukko lajiteltuja postkoloniaalisia keltalumipäitä viitsisi sitäkin itselleen vaatia. Yhteensä kahdeksan maailman valtiota pahemmin tärkeilevästä päästä hinkuu itselleen siivuja ihanasta Etelämantereesta. Joukossa saattaa olla yllätyksiäkin joillekin lukijoille.

Antarktis on planeetan... no, kyllä te nyt osaatte miettiä, miltä tämä näyttää. Ja se kerää planeetan valtioiden joukosta muita vastaavia luokseen. (Kuva on arvattavasti nyysitty Wikipediasta, minne sen on lisännyt henkilö, joka valitsee kutsua itsellään nimellä Bosonic dressing. Ookoo. Hän on höveli ja sallii kaikkien levittää, käyttää ja muunnella työnsä hedelmää, kunhan hänet mainitaan sen auteurinä.

Antarktiksen käyttöä rajoittaa vuonna 1959 solmittu Antarktiksen sopimus, joka määrittelee rauhanomaista, vapaata, tieteellistä ja monenkeskistä diibadaabaa.  Sopimus ei estä kahdeksaa kusipäämaata vaatimasta itselleen yhteensä käytännössä koko hiton maanosaa. 

Ei sinänsä ihme, sillä saattaahan jäinen manner kätkeä sisäänsä arvaamattomia rikkauksia, kuten bombastiumia, jonka tähän asti tunnetusta, greipin kokoisesta varannosta Brutopian valtio on tarjonnut biljoona dollaria ja viisi tiskiallasta.
Hyvä, kuka tämän törppöilyn aloitti? Britannia, kukapa muukaan. Kukapa muukaan kuin vanha kunnon "Vittu mun imperiumi kattaa jo neljänneksen planeetan maapinta-alasta, eikä se riitä" Britannia. Kruunu vaati itselleen Falkland-saaret jo 1800-luvun alkupuoliskolla, ja vuonna 1908 britit päättivät kohteliaasti ilmoittaa muulle maailmalle, että vähän ne kaikki muutkin saaret siitä etelään ja niillä seuduin ovat heidän omaisuuttaan. Se oli siihen aikaan tapana. Olisi ollut toki nöyryyttävää, jos Intiaa hallinnut imperiumi ei olisi voinut asettaa virallisesti kontrolliinsa jäisiä pingviininpaskakallioita ja mannerjään merilaitaa. Ensimmäisen maailmansodan tiimellyksessä Britannia ei keskittynyt kuitenkaan liikaa nuoren sukupolvensa jauhelihaksi murjomiseen Länsirintamalla, vaan ehti vuonna 1917 laajentaa virallisella ilmoituksella aluettaan Antarktiksesta sektorimaisesti aina etelänavalle saakka - huolimatta siitä, että ensimmäiseksi ko. pisteeseen oli kyllä pystytetty Norjan lippu. Keskusvaltojen voittamisen kannalta oli oleellista, että sakemannit eivät pääsisi hyökkäämään Etelä-Shetlanninsaarten kimppuun salakavalasti Etelämantereen jäätiköiltä käsin, ymmärtäähän sen. Kun muut maat huomasivat, että suusanallinen valloitus, johon riitti jonkun omanmaalaisen käyminen joskus kohteena olevan alueen lähellä, oli erittäin helppoa, alkoi Etelämantereelle sadella aluevaatimuksia. (Ne saksalaisetkin tekivät lopulta omansa vuonna 1939. Ein Volk, ein Reich, sehr kalt. Nyky-Saksa suhtautuu historiallisista syistä sangen kriittisesti aluevaatimuksiin eikä ole kiinnostunut Etelänapamantereen omistamisesta.)


Britit ovat ottaneet Antarktiksen asiat vakavasti. Lontoossa on Brittiläisen Antarktisen Territorion komissaarin toimisto, ja vailla laajaa kansainvälistä tunnustusta olevaa sektoria on kunnioitettu postimerkein.


Mietteliäs ja jättiläismäinen Elisabet II tarkkaa hyväksyvästi teknistä edistystä lumikenttien keskellä kuin Stalin konsanaan. Postimerkki vuodelta 1963. Tämän kohdalla tekijänoikeudet eivät varsinaisesti kiinnosta minua, sillä jokaista, joka tuottaa tällaista paskaa, pitäisi rangaista.


Brittien eteläiset kloonit laitettiin seuraavina asialle. Vuonna 1923 Britannia keksi määrittää omaisuudekseen toisenkin kaistaleen Etelämantereesta ja antoi sen hövelisti Uuden-Seelannin hallintaan. Vuonna 1933 Britannia huomasi omistavansa vieläkin uuden siivun mannerta, joka tällä kertaa luovutettiin Australian alaisuuteen. Ex-siirtomaat vaativat näitä kaistaleita yhä edelleen itselleen, ja varsinkin Australian aluevaatimus on todella röyhkeä.


That's not an Antarctic territory. This is an Antarctic territory! (Lähde, luonut "Lokal_Profil", vapaasti käytettävissä & muokattavissa, kunhan tekijä mainitaan.)


Jotain rajaa, australialaiset. Te olette muutenkin ainoa maa, jolla on hallussaan kokonainen manner jo ennestään. Se on ehkä pienin manner, mutta silti. Kyllä varmaan mahdutte sinne 7 618 000 neliökilometrillenne. Tosin on myönnettävä, että vaatinee jonkin verran munaa vaatia sen päälle vielä kuutta miljoonaa lisäneliökilometriä.


Norja, maa, jonka kruunun alamainen ensinnä etelänavalle ehätti, vaatii Amundsenin jalanjäljissä itselleen kahta ja puolta miljoonaa neliökilometriä Kuningatar Maudin maan muodossa - ja 243:a päälle Pietari I:n saaren osalta. Kaikkiaan Norja vaatii siis Etelämantereelta noin kuusi ja puoli kertaa itsensä kokoista jääpalaa. On sinänsä kiintoisaa, että Norjan vaatima sektori ei edes ulotu etelänavalle, jonne päästäkseen Amundsen kävi kovan kamppailun. Mainittakoon, että Norjan aluevaatimuksessa on vahva trollauksen maku, ja epäilemme tämän olevan vain tapa pottuilla Tanskalle, joka periaatteessa hallitsee Grönlantia; Kuningatar Maudin maan tärkein tutkimuskeskuskin on nimeltään Troll.


Kun D-luokan valtiot kuin Uusi-Seelanti ja Norja tekevät aluevaatimuksia, ei A-luokan luokituksestaan itsetietoisin päällepäsmäri voi olla työntämättä patonkiaan väliin. Kyllä, Ranska haluaa siivunsa jäämantereestä. Se on hieman yllättäen vaadituista alueista pienin. Adélienmaan kuulumista elimelliseksi osaksi Ranskan tasavaltaa perustellaan sillä, että joku ranskalainen kävi purjehtimassa alueen rannikolla (ilmeisesti halutessaan tarjoilla samppanjansa kylmänä) kuningas Ludvig Filipin aikana.
Hänen Majesteettinsa oli äärimmäisen kiinnostunut uutisesta, jonka mukaan amiraali Dumont d'Urville oli löytänyt kaistaleen jäistä, asumakelvotonta rantaviivaa ja nimennyt sen vaimonsa Adélien mukaan  (ranskalaiset!). Äärimmäisen kiinnostunut. Paljon kiinnostuneempi kuin esim. Rossinin uusimmasta oopperasta.
On melko väistämätöntä, että myös ne maat, jotka sijaitsevat fyysisesti lähinnä Etelämannerta, vaativat siitä osia itselleen. Niinpä Argentiina ja Chile katsovat omistavansa erinäisiä kaistaleita nekin. Nämä menevät päällekkäin Britannian omimien osien kanssa, ja ainakin argentiinalaiset lienevät koko ajan valmiita aloittamaan sodan brittejä vastaan tästä hyvästä. Onhan heillä kokemusta mahtavista ja oikeutetuista sodista Yhdistynyttä kuningaskuntaa vastaan Etelä-Atlantilla.

Näillä mailla on muutakin yhteistä kuin aluevaatimukset Etelämantereelle. Se on näiden aluevaatimusten perimmäinen syy. Se puolestaan on, että kaikki nämä maat ovat kusipäisiä isottelijoita. Helvetti, luuletteko te, että täällä eletään yhä jotain 1880-lukua? Herätkää! Nauran ääliömäisille jäätikkösektorikuvitelmillenne.

Ei ole päätä eräillä palellut. Ajoissa ainakaan.