maanantai 29. marraskuuta 2010

Kansallissymboliarvostelu: Anguilla

Kansallissymbolikritiikin maailmanmatkallamme laskeudumme jälleen väliaikaisesti valtiotasolta yhden askelman alaspäin, kun vastaan tulee Britannian merentakainen alue, joka nauttii itsehallinnosta. Saariryhmän (pääsaaren) nimi merkitsee ainakin latinaksi ankeriasta, ja sen pinta-ala on vaikuttavat 102 neliökilometriä. Asukkaita tässä Pienillä-Antilleilla sijaitsevalla territoriolla on runsaat 14 000. Tervehdys, Anguilla.

Anguillalla on pitkä ja hullu historia. 1960-luvun lopulla se ehti muutaman kapinan aikana esittää itsenäistä tasavaltaakin, mutta on sittemmin palautettu St. Kittsin ja Nevisin kautta turvallisesti Hänen Majesteettinsa Elisabet II:n helmain suojaan. 


Anguillan lippu seuraa brittisiirtokuntain tunnusten ennalta-arvattavinta muottia. Sininen pohja, kulmaan Union Jack ja liehupuolen keskelle paikallinen vaakuna. Helppo sarjatuotantoformaatti. Nämä liput vain korostavat brittiläisyyttä enemmän kuin paikallisuutta, ja siksi ne jäävät suurin piirtein yhtä persoonallisiksi kuin muinaisten neuvostotasavaltojen liput. Arvosana: 5 

 
Bonuksena ja vertailun vuoksi tarjottakoon itsenäisen Anguillan delfiinilippu, joka otettiin käyttöön Anguillan julistautuessa yksipuolisesti itsenäiseksi vuonna 1967. Saari käytti tätä tunnuksenaan vuoteen 1969, jolloin brittivalta palautettiin. Tyylitellyt delfiinit tuovat mieleeni tetrapakkauksissa ja muissa pakkausmateriaaleissa esiintyvän kierrätysmerkin (ja miksi saari, jonka nimi merkitsee ankeriasta, mainostaa itseään delfiineillä?), mutta on tämä selvästi parempi ja omaperäisempi kuin virallinen. Delfiinilippu nauttii yhä jonkinmoista suosiota anguillalaisten keskuudessa, ja väritkin ovat mukavan rauhaisat.

Anguillan vaakunassa esiintyy joukko kaloja, joiden olisi tarkoitus olla delfiineitä. Omassa lipussaan saivat niistä sentään edes etäisesti delfiinin eikä tällaisten lohi/barrakudakalojen näköisiä. Vaikka heraldikoilla ei siis ole ollut delfiinin tai ylipäänsä merinisäkkäiden anatomiasta hajuakaan, on vaakuna silti miellyttävän harmoninen ja graafisesti selkeä. Kelpaisi logoksi... melkein mille tahansa. Arvosana: 8


Anguillan "kansallislaulu" on tietysti God Save the Queen, mutta kansallisena lauluna toimii paikallinen God Bless Anguilla. Se on sanoituksen osalta juuri niin tärkeilevä kuin voisi odottaakin (ja on sekä hienoa että hauskaa, että joku yhä käyttää sanaa beauteous, jonka luulin jääneen pysyvästi 1830-luvulle). Laulu on aidosti juhlallinen. Alku antaa pelätä pahimmanlaatuista pönötyshaahuilua, mutta sävelmässä on myös riittävästi iskevyyttä. Tässä sovituksessa myös rytmi-instrumenttien käyttö ansaitsee kehuja. Kovin paljon persoonallisuutta ei lauluun ole valettu, ja sen muistaminen kertakuuntelun jälkeen on melko hankalaa. Arvosana: 7

Anguillan keskiarvo: 6,7.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Antarktiksen aluevaatimukset

Talvinen sää on saanut miettimään kylmiä asioita, mutta kyllähän minä sellaisistakin lopulta saan vereni kuumenemaan. Alati laajenevassa minua vietävästi ärsyttävien asioiden joukossa keskityn tällä kertaa melko pysyvän talviseen asiaan, Antarktikseen. Se, että jokin kokonainen manner sijaitsee kaukana kaikesta ja kaikista eikä sovellu ihmisen elinympäristöksi, ei tietenkään tarkoita sitä, ettei joukko lajiteltuja postkoloniaalisia keltalumipäitä viitsisi sitäkin itselleen vaatia. Yhteensä kahdeksan maailman valtiota pahemmin tärkeilevästä päästä hinkuu itselleen siivuja ihanasta Etelämantereesta. Joukossa saattaa olla yllätyksiäkin joillekin lukijoille.

Antarktis on planeetan... no, kyllä te nyt osaatte miettiä, miltä tämä näyttää. Ja se kerää planeetan valtioiden joukosta muita vastaavia luokseen. (Kuva on arvattavasti nyysitty Wikipediasta, minne sen on lisännyt henkilö, joka valitsee kutsua itsellään nimellä Bosonic dressing. Ookoo. Hän on höveli ja sallii kaikkien levittää, käyttää ja muunnella työnsä hedelmää, kunhan hänet mainitaan sen auteurinä.

Antarktiksen käyttöä rajoittaa vuonna 1959 solmittu Antarktiksen sopimus, joka määrittelee rauhanomaista, vapaata, tieteellistä ja monenkeskistä diibadaabaa.  Sopimus ei estä kahdeksaa kusipäämaata vaatimasta itselleen yhteensä käytännössä koko hiton maanosaa. 

Ei sinänsä ihme, sillä saattaahan jäinen manner kätkeä sisäänsä arvaamattomia rikkauksia, kuten bombastiumia, jonka tähän asti tunnetusta, greipin kokoisesta varannosta Brutopian valtio on tarjonnut biljoona dollaria ja viisi tiskiallasta.
Hyvä, kuka tämän törppöilyn aloitti? Britannia, kukapa muukaan. Kukapa muukaan kuin vanha kunnon "Vittu mun imperiumi kattaa jo neljänneksen planeetan maapinta-alasta, eikä se riitä" Britannia. Kruunu vaati itselleen Falkland-saaret jo 1800-luvun alkupuoliskolla, ja vuonna 1908 britit päättivät kohteliaasti ilmoittaa muulle maailmalle, että vähän ne kaikki muutkin saaret siitä etelään ja niillä seuduin ovat heidän omaisuuttaan. Se oli siihen aikaan tapana. Olisi ollut toki nöyryyttävää, jos Intiaa hallinnut imperiumi ei olisi voinut asettaa virallisesti kontrolliinsa jäisiä pingviininpaskakallioita ja mannerjään merilaitaa. Ensimmäisen maailmansodan tiimellyksessä Britannia ei keskittynyt kuitenkaan liikaa nuoren sukupolvensa jauhelihaksi murjomiseen Länsirintamalla, vaan ehti vuonna 1917 laajentaa virallisella ilmoituksella aluettaan Antarktiksesta sektorimaisesti aina etelänavalle saakka - huolimatta siitä, että ensimmäiseksi ko. pisteeseen oli kyllä pystytetty Norjan lippu. Keskusvaltojen voittamisen kannalta oli oleellista, että sakemannit eivät pääsisi hyökkäämään Etelä-Shetlanninsaarten kimppuun salakavalasti Etelämantereen jäätiköiltä käsin, ymmärtäähän sen. Kun muut maat huomasivat, että suusanallinen valloitus, johon riitti jonkun omanmaalaisen käyminen joskus kohteena olevan alueen lähellä, oli erittäin helppoa, alkoi Etelämantereelle sadella aluevaatimuksia. (Ne saksalaisetkin tekivät lopulta omansa vuonna 1939. Ein Volk, ein Reich, sehr kalt. Nyky-Saksa suhtautuu historiallisista syistä sangen kriittisesti aluevaatimuksiin eikä ole kiinnostunut Etelänapamantereen omistamisesta.)


Britit ovat ottaneet Antarktiksen asiat vakavasti. Lontoossa on Brittiläisen Antarktisen Territorion komissaarin toimisto, ja vailla laajaa kansainvälistä tunnustusta olevaa sektoria on kunnioitettu postimerkein.


Mietteliäs ja jättiläismäinen Elisabet II tarkkaa hyväksyvästi teknistä edistystä lumikenttien keskellä kuin Stalin konsanaan. Postimerkki vuodelta 1963. Tämän kohdalla tekijänoikeudet eivät varsinaisesti kiinnosta minua, sillä jokaista, joka tuottaa tällaista paskaa, pitäisi rangaista.


Brittien eteläiset kloonit laitettiin seuraavina asialle. Vuonna 1923 Britannia keksi määrittää omaisuudekseen toisenkin kaistaleen Etelämantereesta ja antoi sen hövelisti Uuden-Seelannin hallintaan. Vuonna 1933 Britannia huomasi omistavansa vieläkin uuden siivun mannerta, joka tällä kertaa luovutettiin Australian alaisuuteen. Ex-siirtomaat vaativat näitä kaistaleita yhä edelleen itselleen, ja varsinkin Australian aluevaatimus on todella röyhkeä.


That's not an Antarctic territory. This is an Antarctic territory! (Lähde, luonut "Lokal_Profil", vapaasti käytettävissä & muokattavissa, kunhan tekijä mainitaan.)


Jotain rajaa, australialaiset. Te olette muutenkin ainoa maa, jolla on hallussaan kokonainen manner jo ennestään. Se on ehkä pienin manner, mutta silti. Kyllä varmaan mahdutte sinne 7 618 000 neliökilometrillenne. Tosin on myönnettävä, että vaatinee jonkin verran munaa vaatia sen päälle vielä kuutta miljoonaa lisäneliökilometriä.


Norja, maa, jonka kruunun alamainen ensinnä etelänavalle ehätti, vaatii Amundsenin jalanjäljissä itselleen kahta ja puolta miljoonaa neliökilometriä Kuningatar Maudin maan muodossa - ja 243:a päälle Pietari I:n saaren osalta. Kaikkiaan Norja vaatii siis Etelämantereelta noin kuusi ja puoli kertaa itsensä kokoista jääpalaa. On sinänsä kiintoisaa, että Norjan vaatima sektori ei edes ulotu etelänavalle, jonne päästäkseen Amundsen kävi kovan kamppailun. Mainittakoon, että Norjan aluevaatimuksessa on vahva trollauksen maku, ja epäilemme tämän olevan vain tapa pottuilla Tanskalle, joka periaatteessa hallitsee Grönlantia; Kuningatar Maudin maan tärkein tutkimuskeskuskin on nimeltään Troll.


Kun D-luokan valtiot kuin Uusi-Seelanti ja Norja tekevät aluevaatimuksia, ei A-luokan luokituksestaan itsetietoisin päällepäsmäri voi olla työntämättä patonkiaan väliin. Kyllä, Ranska haluaa siivunsa jäämantereestä. Se on hieman yllättäen vaadituista alueista pienin. Adélienmaan kuulumista elimelliseksi osaksi Ranskan tasavaltaa perustellaan sillä, että joku ranskalainen kävi purjehtimassa alueen rannikolla (ilmeisesti halutessaan tarjoilla samppanjansa kylmänä) kuningas Ludvig Filipin aikana.
Hänen Majesteettinsa oli äärimmäisen kiinnostunut uutisesta, jonka mukaan amiraali Dumont d'Urville oli löytänyt kaistaleen jäistä, asumakelvotonta rantaviivaa ja nimennyt sen vaimonsa Adélien mukaan  (ranskalaiset!). Äärimmäisen kiinnostunut. Paljon kiinnostuneempi kuin esim. Rossinin uusimmasta oopperasta.
On melko väistämätöntä, että myös ne maat, jotka sijaitsevat fyysisesti lähinnä Etelämannerta, vaativat siitä osia itselleen. Niinpä Argentiina ja Chile katsovat omistavansa erinäisiä kaistaleita nekin. Nämä menevät päällekkäin Britannian omimien osien kanssa, ja ainakin argentiinalaiset lienevät koko ajan valmiita aloittamaan sodan brittejä vastaan tästä hyvästä. Onhan heillä kokemusta mahtavista ja oikeutetuista sodista Yhdistynyttä kuningaskuntaa vastaan Etelä-Atlantilla.

Näillä mailla on muutakin yhteistä kuin aluevaatimukset Etelämantereelle. Se on näiden aluevaatimusten perimmäinen syy. Se puolestaan on, että kaikki nämä maat ovat kusipäisiä isottelijoita. Helvetti, luuletteko te, että täällä eletään yhä jotain 1880-lukua? Herätkää! Nauran ääliömäisille jäätikkösektorikuvitelmillenne.

Ei ole päätä eräillä palellut. Ajoissa ainakaan.

torstai 25. marraskuuta 2010

Onko sinulla banaani taskussasi vai oletko vain ylpeä singaporelaisuudestasi?

Olin suunnattoman ilahtunut siitä, että maan johtava päivälehti Helsingin Sanomat uutisoi Singaporen miesten vesipallomaajoukkueen uimahousuista kuvituksen kera. Toivotan kuvitetut lisäuutiset vastaavista aiheista tervetulleiksi myös jatkossa; yleensäkin valtamedia uhraa miesten uimahousu-uutisista raportointiin aivan liian vähän aikaa ja tilaa. 

Kyse nyt on kuitenkin siitä, että Malakan salmen saarivaltion miesten vesipallomaajoukkue tiettävästi "häpeää" uimahousujaan:

Kuva: Lim Sin Thai / AFP
Joukkue edustaa parhaillaan Singaporea Aasian kisoissa Kantonissa, ja kotimaassa reaktio uima-asuihin ei ole ollut aasialaisen hillitty. Singaporelaiset penkkiurheilijat ovat käyttäneet sananvapauttaan (joka on tunnetusti aasialaiseen tapaan "kohteliaasti" rajoitettu) varsin kärkevästi luonnehtien näitä kuitukappaleita mm. "inhottavan oksettaviksi". Kovaa kieltä, kun ottaa huomioon, että esikuvana suunnittelussa on sentään ollut maan lippu.

Ai, ei se olekaan banaani...
Mutta hei, ehkä kuvion voisi siirtää housujen takapuolelle ja... ehkä ei sittenkään. On toki hauskaa, että joukkue, joka vetäisee päänsä suojiksi vauvamaisen korvalappuhupun, jota koristaa sana synti, häpeää uimahousujaan, joissa nyt muutenkin tiedämme olevan jotakin sisällä. Seuraako muka joku miesten vesiurheilulajeja jostain muusta syystä?

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Kuukauden kirja: Rakkaamme

Kaikki kelpo lukijat ovat tästä lähtien tervetulleita Napoleonisen kirjakerhon jäseniksi. Aloitan artikkelisarjan nimeltään Kuukauden Kirja.

Alun perin kaavailin nimeksi Kuukauden Kirja -Kerhoa. Sitten tulin toisiin aatoksiin.
Lyhyesti ja ytimekkäästi masurkan meininki on se, että joka kuukausi lupaan ja yritän kirjoittaa artikkelin yhdestä kirjasta, josta olen pitänyt tai jonka olen tärkeäksi ja merkitykselliseksi itselleni katsonut. Tällaiselle on ilmeinen tilaus ja tarve, sillä asiat, joista minä pidän, ovat osoittautuneet säännönmukaisesti todella mahtaviksi. Kuukauden Kirjan olisi tarkoitus olla aina kaunokirjallisuutta eli fiktiota, mutta joskus harvoin saatan tehdä tästä erityisspesiaalipoikkeuksia.

Jokaisesta valinnalla kunnioittamastani teoksesta kirjoitan siis artikkelin, jossa pyrin esittelemään sitä sortumatta ylenpalttiseen juonispoilerointiin ja kerron, mikä teoksesta tekee minun mielestäni mainitsemisen ja huomion arvoisen. Säännöt ovat siis selvillä, joten aloittakaamme marraskuun 2010 kirjalla.


Kuukauden tunnus marras merkitsee kuollutta. Siten marraskuun kirjaksi on luontevaa valita kuolemaa näkyvästi käsittelevä teos. Sellainen on Evelyn Waugh'n Rakkaamme (The Loved One: An Anglo-American Tragedy, 1948).


Väärinkäsitysten ja nolojen tilanteiden välttämiseksi huomautettakoon, että Evelyn on sukupuolineutraali nimi.
Waugh (1903-1966) oli äkkiväärä, kitkerä ja katkera englantilainen satiirikko, toimittaja, esseisti, matkakirjailija ja dogmaattinen roomalaiskatolinen apologeetta. Hän oli kärttyisä ja moderni antimodernisti, joka halveksi demokraattista politiikkaa ja ihaili Mussolinia. Waugh edusti johdonmukaisesti taantumuksen ääntä, eikä hän ollut ihmisenä millään muotoa miellyttävä kuin niille uskollisille ja rakkaille ystävilleen, joilla oli kyky sietää tätä miestä, joka ei itse paljoa sietänyt. Hän oli myös viime vuosisadan taitavimpia englantilaisia kirjailijoita, jonka pistävä, ajoittain absurdistinen, anarkistinen, tumma ja - etenkin nyt käsillä olevan teoksen kohdalla - makaaberi satiirinen romaanityyli nauttii suurta suosiota minun keskuudessani. Suomessa Waugh tunnetaan (sikäli kuin häntä ylipäänsä tunnetaan, eli todennäköisesti ei) kai lähinnä TV-sarjaksi menestyksekkäästi dramatisoidusta Menneestä maailmasta (Brideshead Revisited).


Rakkaamme on ohut, tiivis (125 sivua), tärkeä ja suuri romaani kuolemasta, rakkaudesta, Amerikasta ja Euroopasta sekä rehellisyydestä. Se on myös tolkuttoman hauska. Teoksen keskushenkilö, nuori englantilainen runoilija ja lemmikkieläinten hautaustoimiston työntekijä Dennis Barlow, kampeaa itsensä järjettömään romanttiseen seikkailuun Los Angelesin häkellyttävillä hautuumailla. Barlow on saapunut Kaliforniaan setänsä, arvostetun ja keskinkertaisen Sir Francis Hinsleyn, suojattina. Sir Francis, filmialan veteraani, on jäänyt roikkumaan Hollywoodin ympärille muodostuneeseen omanarvontuntoisten ja täydellisen anakronististen brittien siirtokuntaan. Siirtokunnan varttunut väki pysyttelee omassa piirissään omine cocktailtilaisuuksineen ja omine golfvuoroineen ja krikettikerhoineen suhtautuen amerikkalaisiin lempeällä ylimielisyydellä; kaiken kaikkiaan britit asennoituvat tilanteeseensa siten kuin olisivat Burmassa tai vastaavassa siirtomaassa. He elävät keskellä sodanjälkeistä Kaliforniaa kosteassa ja viileässä edvardiaanisessa kuplassa ja vahtaavat neuroottisesti omaa mainettaan ja erityisyyttään ryhmänä: mikäli joku Kalifornian englantilainen alkaa käyttäytyä epäsopivasti - ostamalla tehdasvalmisteiset kengät, käyttämällä vyötä olkaimien asemesta tai ottamalla vastaan epäsopivaksi katsotun työn ja päätyy tuottamaan häpeää - brittisiirtokunta kerää kolehdin ja lähettää moisen toivottoman tapauksen takaisin kotimaahan.




Kun Sir Francisin sopimusta elokuvayhtiössä ei jatketa, päätyy hän epätoivoiseen ratkaisuun. Hollywoodin brittisiirtokunta haluaa suuret, muodolliset ja mahtavat hautajaiset, joiden yksityiskohtien järjestely jää Barlow'n harteille. Barlow tutustuu Yhdysvaltojen kultaisen länsirannikon omituiseen ja pelottavaan hautajaisbisnekseen, jossa balsamoijat, meikkaajat, puvustajat ja artesaanit panevat parastaan saadakseen aikaiseksi kauniin ruumiin, jolle kelpaa jättää hellät jäähyväiset haluamissaan lavasteissa. Hautajaisten valmistelu tällaisissa oloissa on makaaberia eufemismien ilotulitusta, mutta sen yhteydessä Barlow tutustuu kauniiseen, hauraaseen nuoreen naiseen, joka työskentelee eliitin hautaustoimistossa. Tämän nimi, Aimée Thanatogenos, viestinee sangen paljastavasti kaikille ranskan- ja kreikantaisoisille. 
Sir Francisin viimeinen matka muuttuu Barlow'n oudoksi valloitusretkeksi, kun hän yrittää runouden voimalla voittaa neiti Thanatogenosin itselleen päätyen kilpailemaan tästä ilmiömäisen lapsellisen ja äitiinsä hyvin kiintyneen balsamoija/ruumiinkaunistaja Joyboyn kanssa. 

Eniten välitöntä huomiota tässä romaanissa herättää varmasti erittäin makaaberi aihepiiri. Barlow'lle suotu esittelykierros ruumiinkaunistus- ja hautajaisyrityksen palveluista on paikoin shokeeraava ja koko ajan tikahduttavan hauska. Palvelussa laskutetaan pohjimmiltaan täydellisyyteen hiotuista eufemismeista. Vaikka erilaisia ruumiille mahdollisia ja tarjottavia toimenpiteitä onkin kategorisoitu firmassa hämmentävän yksityiskohtaisesti, on itse kuolema siivottu kokonaan pois palvelun ei yli- vaan toismaallisesta ilmapiiristä, ja tämä näyttäytyy hillittömän perverssinä. Kuoleman peruuttamattomuus ja sen vähittäisen hyväksymisen prosessi on pyritty siistimään kokonaan pois siinä missä kuoleman varjokin meikattavien ja topattavien kalmojen kasvoilta. Jäljelle jää epämääräisen karmaiseva ja siirappinen ready-made-narratiivi "rakkaista", joille on rakennettu pinnallinen, maailmasta irralleen asetettu paratiisilehto, jonka monumentit ovat banaalia eurooppalaisen taiteen tyylikausien sekoitetta. Kaikki on falskia, epäaitoa ja kiiltokuvamaista, kuoleman glorifiointia jonkinlaisena täyttymyksenä, mutta kaikista menetyksistä ja tuskista riisuttuna. Kirjailija nauttii selvästi mainiosti hallitusta sapekkuudestaan kuvaamalla, miten jopa kuolema on onnistuttu pilaamaan pumpulisella sentimentalisoinnilla. Teoksessa ei asetuta kaipuuta eikä ikävää, vaan sen ulkokohtaisella, kissanpentusilmäisellä sentimentalisoinnilla rahastamista vastaan. Tämän esitetään laimentavan ja pinnallistavan myös itse kaipuuta, surua ja ikävää tai jopa hävittävän ne aidommissa muodoissaan, mikä näyttäytyy lopulta romaanin kammottavassa loppuhuipennuksessa ihmiselämän merkityksellisyyden ja ainutkertaisuuden halveksimisena.

Nyky-Suomessa kuolema tapahtuu useimmiten laitoksessa: kliinisessä, massapalveluun oritentoituneessa ympäristössä, jossa vallitsevat hygienia, aikataulut ja kustannustehokkuus. Kuolema on laitostunut, ja meillä on sille omat eufemismimme. Meidän sievistelymme ei ehkä ole niin räikeää kuin Waugh'n kuvittelemassa Kaliforniassa, mutta kuoleman laitostuminen ja laitostaminen on selvästi eräs keino pehmentää ja "siistiä" tätä väistämätöntä ja pelottavaa ilmiötä. Kuolema - persoonallinen kuolema, ei filmillä tapahtuva - on nykyajan eläville tabualuetta aikana, jolloin muut tabut ovat hyvää vauhtia katoamassa. Kuolema on kuin miinakenttä, jota ei varsinaisesti ole merkitty ja jonne menemistä ei ole virallisesti kielletty, mutta joka kierretään kaukaa ja jota ei haluta virallisesti oikeastaan edes huomioida, koska sen ajattelukin tuo mielikuvan omasta miinaanastumisesta. 

Useimmat ihmiset (myös minä itse) haluaisivat kuolla mahdollisimman kivuttomasti ja pikaisesti. Kuolema vaikuttaakin tällaisissa toiveissa ajoittain epämiellyttävän pitkäksi tai paksuksi kasvaneelta nenäkarvalta, joka on nyppäistävä pois. Nyppijä pelkää sen tekevän kipeää ja haluaa hoitaa sen mahdollisimman nopeasti. (Suokaa anteeksi vertaus; se on iljettävä, myönnän.) Ihmiset haluavat kuoleman olevan pikainen paitsi kivun välttämiseksi ja/tai sen keston rajoittamiseksi, myös siksi, etteivät olisi vaivaksi kenellekään. Tällaista taakka-ajattelua tulee ainakin suomalaisessa kuolema- ja saattohoito (eufemismihälytys!)-puheessa vastaan silloin tällöin. Siinä kuoleman väistämätön prosessi näyttäytyy kokijalle häpeällisenä ja ympäristölle kiusallisena. Olemassaolemattomuuden pelkoon yhdistyy voimattomuuden, heikkouden ja toisten armoilla olemisen pelko. Yhä pidempään elävät ihmiset haluavat siivota kuoleman yhä pienemmälle tontille.


Tämä kaikki ei ole ehkä täsmälleen sitä, mitä Waugh teoksessaan kuvaa ja ivaa, mutta selvästi sille sukua. Herra Joyboyn ja neiti Thanatogenosin työpaikkana toimiva ruumiinsilottelu- ja kuolinunelmatehdas on mitä ilmeisimmin tehokkaasti ja kurinalaisesti toimiva laitos, olkoonkin, että sen työntekijät pitävät itseään taiteilijoina. Waugh oli itse vanhoillinen ja erittäin dogmaattinen roomalaiskatolinen, jolle tuonpuoleista painottavan kristinopin asema oli kaikissa asioissa ensisijainen, ja kristinusko jos mikä on kuolemaan (sen voittamisessakin) keskittyvä uskonto. Waugh inhosi yhteiskunnallisia pyrintöjä helpottaa elämää, eikä hän viimeisten vuosikymmeniensä aikana edes pitänyt elämästä. Romaanissa hän ei kuitenkaan (onneksi) päädy tuputtamaan omaa käsitystään teologiasta, vaan keskittyy irvimiseen. Amerikan uskonnollista elämääkin toki käsitellään mystisten, neuvontapalstaa pitävien, elämään kyllästyneiden valegurujen ja uskontokuntiin sitoutumattomien, maksusta palveluitaan tarjoavien yleissaarnamiesten kautta. Tässäkin kaikki potentiaalisesti suuri ja hieno latistetaan bisnesorientoituneeksi kitschiksi, joka ei tosiasiassa arvosta ihmistä lainkaan.


Romaanin tematiikka ei rajoitu vain kuoleman käsittelyyn. Vaikka filmiteollisuus pysytteleekin taustalla, on se silti kirjassa koko ajan läsnä, ja tämä on kiistatta myös Hollywood-romaani. 
Waugh sai mitä ilmeisimmin alkusysäyksen teokseen vieraillessaan Hollywoodissa pian sodan päättymisen jälkeen, kun Menneestä maailmasta haluttiin tehdä elokuva. Waugh ei filmiteollisuutta juuri arvostanut, ja hanke kuivui kasaan pitkälti hänen oman haluttomuutensa vuoksi. Kirjan brittisiirtokunta pitää elokuva-alaa briteille sopivana, hohdokaana työnä, jonka veteraaneja myös Sir Francis on. Se kuitenkin rinnastuu romaanissa makaabereihin kuoleman kosmetologeihin ja on vain eräs pinnallisuuden parhaiten tuottavista sovelluksista. Los Angelesin kadut vaikuttavat sekavine rakennustyyleineen halvoilta lavasteilta, ja Sir Francisisin hautajaisista on muodostumassa tarkkaan käsikirjoitettu sekä ehdottoman ylituotettu show, jossa vaikutelma on kaikki ja sisältö ei mitään. Tämä pinnallisen illuusion tuhoava vaikutus leviää kaikkialle ja yhdistyy kulttuurisen kuoleman teemaan, johon palaan tuonnempana.


Hollywoodissa tiivistyy paljon amerikkalaisuudesta, ja romaanin Amerikka on komeilevaa pintaa tyhjän päällä. Neiti Thanatogenos on esimerkillinen amerikkalainen tuote: hän on täysin vilpitön, hyvin välitön, käsittämättömän naiivi ja hyväuskoinen sekä - hieman hätkähdyttävästi - lopulta täysin kykenemätön elämänhallintaan. Siinä missä nokkeluus ja viekkaus auttavat Barlow'ta eteenpäin, tuottaa ihanteellisen amerikkalaiskasvatuksen aikaansaama syvällinen viattomuus vain tuhoa. Neiti Thanatogenosin elämä ja maailma ovat hyvin hauraita konstruktioita, eikä niissä ole perustana lopultakaan juuri mitään. Herra Joyboy taas on onneton mammanpoika (kirjaimellisesti), joka paljastuu tositilanteessa täysin aloitekyvyttömäksi ja tarjoaa groteskin pilkahduksen amerikkalaisesta perheuskosta.

Jos amerikkalaisuus saakin teoksessa osansa varsin säälimättömästi, ei Waugh'n voi katsoa brittiläistäkään puolta silittelevän. Kalifornian brittiläinen siirtokunta koostuu tyhjänpäiväisistä ja ylimielisistä tärkeilijöistä, joiden koko elämä pyörii pelkän ulkokuoren ympärillä harhaiseksi kansallisylpeydeksi muuntuneena. Hollywoodin brittiestablishmentti ei välitä muusta kuin omasta julkisuuskuvastaan, josta kuvittelee virheellisesti kaikkien muidenkin olevan kiinnostuneita. Sen omat jäykät ja turhamaiset käytännöt ajavat Sir Francisin itsemurhaan, joka kuitataan vain "ikävänä" välikohtauksena, mutta jonka mahdollisuus kääkkäjengin imagoa kohottavan hautajaistapahtuman muodossa toivotetaan tervetulleeksi. 

Myös nuori Barlow esitetään sangen epämiellyttävänä hahmona. Nuorena eurooppalaisena runoilijana hän voisi olla romanttinen arkkityyppi, mutta sen sijaan hänestä paljastuu melkoisen niljakas opportunisti. Hän tuntee hyvin eurooppalaisen taiteen, klassisen mytologian ja muut arvostetut kulttuurisaavutukset, mutta päätyy käyttämään niitä kulttuurisesti lukutaidottoman, naiivin ja täydellisesti vailla yleissivistystä olevan neiti Thanatogenosin huiputtamiseen. Hänen opportunisminsa jopa näennäisesti palkitaan, kun hän käyttää hyväkseen niin hyväuskoisia amerikkalaisia kuin pöyhkeitä brittejäkin.


Näistä aineksista muodostuu täysi peruste romaanin alaotsikolle Angloamerikkalainen tragedia. Rakkaamme on kaiken muun ohella ja ehkä enemmän kuin mitään muuta romaani kulttuurieroista, kulttuurin rapistumisesta - ja kulttuurin kuolemasta. Eurooppalaiset takertuvat kulttuurin muotoihin vahvistaakseen suuruudenhullua identiteettiään ja saadakseen arvostusta sekä muita hyötyjä, amerikkalaiset taas rohmuavat kaikki tyylikaudet ja -keinot ja muovailevat niistä mauttoman yhdistelmän vailla mitään käsitystä niiden alkuperästä. Kummatkin ovat vieraantuneita itse kulttuurin sisällöstä. Jäljelle jää makaabereja ja banaaleja kuoria, kauniiksi ehostettuja kulttuuriruumiita.

Tässä vaiheessa on yleensä tapana lausua latteus kirjan säilyneestä ajankohtaisuudesta. Kulutuskulttuurin ote ihmisen elämästä ja kuolemasta ei ole kuudessakymmenessä vuodessa ainakaan heikentynyt, Amerikka on yhä Amerikka ja Eurooppa Eurooppa; Brittiläinen imperiumi ja imperiaalinen herrakansa-asenne on tosin kadonnut. Eufemismit, sievistely ja massoille tarjoiltava helppo hyväolo taas ovat voimissaan jos mitkä. Tosin Waugh'n löytämä vaihtoehtokaan ei aivan vakuuta: jokainen Portugalin Fátimassa, Ranskan Lourdes'ssa tai itse Vatikaanissa vieraillut tietää, että kitsch ja mauttomuus voivat hyvin myös katolisen kirkon piirissä. Waugh'n puolustukseksi voidaan sanoa, että hän ei esitä romaanissa mitään varsinaisia ratkaisuja, vaan lopetussävy on aitosatiiriseen tyyliin kitkerän pessimistinen. Eikä helppoja ratkaisuja olekaan - tai tarkemmin sanoen: helposta ratkaisusta tulisi osa ongelmaa.


Ja onhan kuolema lopultakin sentään helpompaa kuin elämä. Memento mori ja silleen.


 

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Pehmopaavin petturuus

Ihmiskuntaa on viime vuosikymmenien kuohuissa kannatellut paikoillaan vain muutama pysyvä, luotettava kiintopiste. Ne ovat tarjonneet meille varmuutta ja pysyvyyttä, joiden varaan rakentaa haurasta elämäämme. Nämä tutut, turvalliset ja maailman viimoja tyynnyttävät varmuudet ovat olleet:

1) Matin ja Tepon jokavuotinen, ylituotettu kesähitti
2) Israel & naapurit pieksävät toisiaan
3) Paavi tuomitsee kondomit

Tätä varmuutta, tätä turvaa vastaan on nyt hyökätty. Jumalan rottweileriksi aiemmin virheellisesti tituleerattu Pietarin istuimen haltija, Benedictus XVI, on nimittäin paljastunut yltiöliberaaliksi uskon ja Herran viholliseksi, joka on valmis seuraamaan maallisten houkutusten kultavasikkoja. Apostolinen avainrengas on apostaasinsa syövereissä mennyt hyökkäämään hyvyyttä vastaan ylistämällä Pelsepuupin kumihattuja, kauhistuttavia kondomeja. Seuraavaksi oletettavasti Pietarinkirkon kupolin huipulla vuosisatoja varjelustaan suonut risti korvataan maailmallisella tuuliviirillä ja Sikstiiniläiskappelin kattofreskojen päälle maalataan Cannibal Corpsen tai muun rytmimusiikkikokoonpanon albuminkansitaidetta.

Paavi on tosiaankin päästänyt kauhistavasta molookinkidastaan väitteen, joka tuottaa suurta hämmennystä ja epätoivoa urbi et orbi kaikille hurskaille uskoville. Benedictus - ehkä pitäisi kirjoittaa Maledictus - XVI on nyt Jumalansa myyneenä sitä mieltä, että joissain tapauksissa voi olla pienempi paha käyttää kondomia kuin ottaa riski HI-viruksen leviämisestä. Voivatko maailman uskovat kuvitellakaan: paavin mielestä joissakin yksittäistapauksissa kondomin käyttäminen voi olla oikeutettua - ehkä esimerkiksi vaikkapa niinkin hedonistisessa ja kristillisen ihmiskuvan vastaisessa pyrkimyksessä kuin Lesothon kansakunnan säilyttämisessä. 

Mitä meidän rakkaalle Blitzkrieg-Bennyllemme on oikein tapahtunut? Miten hän eksyi Herran tieltä? Tällainen vaarallinen, väärämielinen kannustaminen syntiin ja semipotentiaalisten hedelmöittyneiden munasolujen kansanmurhaan saattaa romahduttaa kirkon. Tällaista linjatonta pehmoilua osattiin jo tosin odottaa niiden kuoripojanraiskausanteeksipyyntöjen jälkeen. 

Milloin saisimme viimeinkin taas oikean paavin tällaisten äärivapaamielisten hippien asemesta? Herra meitä auttakoon.

Hippi! Painu takaisin sinne jumalattomaan anarkokommuuniis orgaanisia homopapuja jäystämään ja pois sieltä kirkosta!

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Kansallissymboliarvostelu: Azerbaidžan

Arvosteleva mielenlaatu ajaa meidät tänään Kaspianmeren öljyisille kaviaarirannoille. Katsokaamme ja kuulkaamme, millaisin tunnuksin Azerbaidžanin tasavalta meidät tervetulleiksi toivottaa. 


Azerbaidžanin trikolori koostuu kolmesta vaakasuuntaisesta raidasta. Niistä ylin on taivaansininen, keskimmäinen punainen ja alin vihreä. Lippu ehti olla käytössä lyhyen ajanjakson vuosien 1918 ja 1920 välillä; sen jälkeen maa liitettiin Neuvosto-Venäjään. Uusvanha lippu on edustanut Azerbaidžania virallisesti jälleen uuden itsenäisyyden kaudella vuodesta 1991 saakka. 
Lippu on saanut alkunsa uudistusmielisen turkkilaisnationalistisen muslimipuolueen tunnuksena. 1900-luvun alussa vaikuttanut puolue katsoi taivaansinisen olevan vanha turkkilaisten kansojen tunnus, ja turkkilaiskansojen yhteyttä korostaa myös ottomaanien tunnuksekseen valitsema kuunsirppi ja valkea tähti punaisella pohjalla. Tähden kahdeksan sakaraa edustavat Azerbaidžanille läheisiä ja siellä vaikuttaneita turkkilaiskansoja. Lipun punainen raita symboloi alkuperäisessä puoluekontekstissa edistystä ja eurooppalaisuutta, ja vihreä taas on islamin traditionaalinen tunnusväri.
Symbolisten selitysten tasolla kaikki näyttää siis olevan kunnossa, vaikken aivan sisäistäkään punaista eurooppalaisuutta. Toimiiko yhdistelmä sitten praxis-puolella? 
Toimii jotenkuten; varsinaisesti kauniiksi en tätä lippua luonnehtisi. Väriyhdistelmä ärsyttää silmiä, eikä sommitelmakaan luovuudella voi elvistellä. Taivaansininen on kyllä kaunis, valtiolipuissa kovin vähän käytetty väri ja tämän lipun erikoisuuksia, mutta ei pääse näiden naapurien kanssa oikeuksiinsa. Arvosana: 6   


Azerbaidžanin ymmyrkäinen vaakuna toistaa lipun väriyhdistelmää ja kahdeksansakaraisen tähden aihetta. Valkean tähden keskellä on punainen liekkirypäs, joka viittaa maan historiallisesti runsaisiin öljy- ja kaasuvaroihin, joiden ansiosta maassa on esiintynyt ikuisiksikin mainittuja Siinain pensas -tyyppisiä paloja. Ympyrän alalaidassa on vaakunoilta lähestulkoon odottamamme tammenlehvä-viljantähkäkranssi. Ei tämä ole huonoimpia näkemiäni vaakunoita, mutta eräs merkittävä pulma siinä on. Yhteisvaikutelma on omituinen ja jopa halvanpuoleinen. Naturalistis-söpöt tammenlehvät, kahdeksansakarainen tähti ja keskelle sijoitettu liekkisymboli eivät pelaa yhteen. Pyöreä muoto yhdessä värien kanssa tuottaa karkkivärjätyn karusellivaikutelman, ja punalieskat muistuttavat itäeurooppalaisten valtioillisten ja puolivaltiollisten kaasuyhtiöiden logoja. Arvosana: 6

Bonuksena tällä kertaa Azerbaidžanin sosialistisen neuvostotasavallan vaakuna (1937-91). Se on vielä räikeämmin raaka-aineorientoitunut.
Kommunismi ei saavuttanut voittojaan hienovaraisuudella.








Azərbaycan Respublikasının Dövlət Himni eli Azerbaidžanin tasavallan kansallishymni ei ehkä juhli mielikuvituksellisella nimellä, mutta sävelmänä se kuuluu mieleenpainuvimpaan kolmannekseen kaltaistensa joukossa. Sävelmä alkaa säväyttävästi ja jopa tyylikkään karmaisevasti saaden pian tanssirytmejä menettämättä kuitenkaan raavasta mahtipontisuuttaan. Sanoitus vaihtelee äkkinäisesti brutaalista veriryöppäyksestä ("Tuhansia sieluja uhrattiin sinulle / Sylistäsi tehtiin taistelukenttä / Sotilaat, jotka riistivät elämänsä /tulivat kaikki sankareksi") hempeilevän lyyriseen introspektioon ("Sydämessäni on tuhat ja yksi lempeää sanaa, / joilla ylläpitää kunniaasi, / joilla kohottaa lippusi").
Tämä sävelmä tosin ehkä sopisi paremmin vanhan, epämääräiseen orienttiin sijoittuvan seikkailuelokuvan musiikiksi kuin valtion kansallislauluksi, mutta se on silti sikäli vaikuttava, mieleenpainuva ja tehokas, että annan sille arvosanaksi kahdeksaisen

Azerbaidžanin loppuarvosana on täten 6,7.  

tiistai 16. marraskuuta 2010

Torien turhat Tutankhamonit

Kävin äskettäin lyhyellä visiitillä eurooppalaisessa sivistysvaltiossa, ja ehdin saada mittani täyteen valokuvissa hypähtelyä. Tässä ei ollut kyse mistään äkkinäisestä ja odottamattomasta sulakkeenkärähdyksestä, vaan painetta oli pohjusteltu jo joidenkin vuosien ajan tolkuttomalla loikkimisella kaikissa epäsopivissa (so. trampoliinin ulkopuolisissa) paikoissa. Kyllästymispisteen saavutti myös kyllästymiseni erääseen toiseenkin turismi-ilmiöön. Minulla on ollut tähänastisen lyhyen elämäni aikana ilo nähdä, Howard Carteria lainatakseni, ihmeellisiä asioita. Niihin eivät kuulu torien Tusina-Tutankhamonit. 

Ennen sarkofageihin sortumista haluan taustoittaa hieman. Vanhojen eurooppalaisten kulttuurikaupunkien toreille, aukioille ja kävelykaduille kerääntyy ennen pitkää väistämättä elävien patsaiden joukko. Patsasyrittäjien seurakunta koostuu hyvin vaihtelevista ilmestyksistä. Yleensä en pidä näistä ilmestyksistä kovin paljoa. Useimmiten patsasta esittää joku luiseva nuorukainen, joka on vetänyt ylleen enemmän tai vähemmän jonkin muutamien vuosisatojen päässä takanamme olevan tyylikauden kamppeet, töhrinyt itsensä hopeanvärisellä maalilla ja asettunut jalustalle tarkoituksenaan "ansaita" rahaa. En pidä tapaa kovin viehättävänä. Aivan liian usein nämä tyypit tulevat seisoskelemaan nähtävyyksien eteen voidakseen tunkeutua ihmisten valokuviin ja saada näin mystisen moraalisen oikeutuksen "palkkaan" siitä hyvästä, että sonnustautuvat idiootiksi ja saapuvat seisoskelemaan kultamaalilla suditun saippualaatikon päälle keskelle kaupunkia.

Myönnän, että eräät alan yrittäjät ovat todella panostaneet vaikutelmaan. Olen nähnyt esimerkiksi hyvin vakuuttavan Vincent van Goghin näköispatsaan. Selvää on myös, että usein elävät patsaat voivat tuoda iloa katukuvaan, erityisesti lapsille ja lapsen kaltaisille. Jos ihmiset laskevat viihdyttämiseksi kadun laidassa hievahtamatta seisomisen, niin mikäpä siinä. En siltikään juuri pidä heistä, mutta siedän kyllä. 

Elävien patsaiden joukossa on kuitenkin eräs alaryhmä, jolle en voi olla armollinen. Tusina-Tutankhamonit ovat laiskimpia, kunnianhimottomimpia ja ärsyttävimpiä elopatsaita, joiden kohdalla kannattaisi pohtia kannanharvennustoimenpiteitä. Tusina-Tutankhamoniksi ryhtyminen on äärimmäisen helppoa. Tarvitset vain viheliäisen mielenlaadun, Tiimari-tasoisen huonon jäljitelmän faarao Tutankhamonin kuuluisasta kuolinnnaamiosta (alkuperäinen on Kairon Egyptiläisessä museossa, eikä sitä lainata), laatikon, pienen ämpärin tai lippaan, venyvää kullanväristä keinokuitukangasta ja mielikuvituksenpoistoleikkauksen. Sitten vain työnnyt ulkosalle alueelle, jolla liikkuu runsaasti turisteja, tälläät laatikkosi kadun reunaan ja ämpärin/lippaan sen edustalle, asetat naamion kasvoillesi, hypähdät laatikon päälle seisomaan ja kääriydyt keinokuitukankaaseen. Näytät nyt täsmälleen siltä, miltä egyptiläismonarkkien sarkofagit eivät näyttäneet. Onneksi olkoon! Tämän jälkeen seisot paikallasi ja odotat äimistyneiden turistien pudottavan rahansa ämpäriisi kiitollisena heille tarjoamastasi verrattomasta spektaakkelista. Toisaalta - jos tosiaan olet rahan tarpeessa (ja jos joku tekee tuota huvikseen, hän on vielä surkeampi ja pahempi tapaus) - kannattaa sinun ennemmin vaikka varastaa. Näitä Tusina-Tutankhamoneja tuntuu olevan Euroopassa nyt riesaksi asti. Roomassa nämä kultakuoriset kuonakääryleet eivät ole jättäneet ainuttakaan aukiota pilaamatta. Ja tässä taas näkymää Ranskasta:

Jep, kaikkihan nyt Place de la Concordella haluavat kuvata kolmen euron egyptiläistä paskajäljitelmää, selvä se. On saakelin hyvät mahdollisuudet kilpailla kyllä tuon suihkulähteen ja Madeleinen kanssa sinulla. Näitä ihmisiä pitäisi ohjata tekemään oikeat johtopäätökset elämästään. Kuvasta ei maksettu tälle typerälle eteentuppautujalle senttiäkään. Kuten ehkä muistatte, egyptiläisten balsamointiprosessiin kuului aivojen täydellinen poistaminen.
Ehkä voisimme tehdä Zahi Hawassin onnelliseksi ja lähettää kaikki nämä kaupunkitilan pilaajat Egyptiin.

perjantai 12. marraskuuta 2010

Alttarille takaoven kautta

Anno Domini MMX Suomen evankelis-luterilainen kirkko päätti, että kirkossa voidaan rukoilla kahden miehen tai kahden naisen muodostaman parin kanssa. Paino asetetaan passiivimuotoiselle verbille voidaan. Kyse on mahdollisuudesta ja suosituksesta, ei velvoitteesta: arkkipiispa Kari Mäkisen sanoin: "Jos jollekin työntekijälle kysymys on tavattoman vaikea, niin hänen ei ole pakko toimia ohjeiden mukaan". Nepä vasta mainiot ohjeet ovatkin (ohjeistus laaditaan vailla turhaa kiirettä ensi vuoden aikana), kun voi itse valita, noudattaako vai ei. Haluan lukea päätöstä kuin vihtahousu pyhää kirjaa - koska siihen suorastaan tyrkytetään mahdollisuutta - ja muodostan siitä sellaisen tulkinnan, että kirkko asettaa homoseksuaalisessa parisuhteessa elävän jäsenistönsä edelle kaikki sellaiset työntekijänsä, joille tällaisen parisuhteen hyväksyminen sattuu joistakin henkilökohtaisista syistä olemaan tavattoman vaikeaa. Homofobi ennen homoa. 


Ilmeisesti ainoa, joka kirkolliskokouksen tänään perjantaina äänin 78-30 tekemään päätökseen on tyytyväinen (tai ainakin julkisuudessa sellaista esittänyt), on arkkipiispa Mäkinen. Hän on mm. siinä harhaisessa uskossa, että kyseessä olisi "selkeä tuki ja rohkaisu homoseksuaalisille pareille" onnistuen samaan hengenvetoon lisäämään, että avioliitto voi olla vain miehen ja naisen välillä. B-luokan parisuhdetta B-rapun pojille siis. Kaikki ovat tervetulleita kirkon pariin, mutta eivät kaikkia kirkon toimituksia tai palveluita saamaan. Nyt pitäisi ilmeisesti olla rohkaistunut ja peräti kiitollinen siitä, että kirkko suostuu rukoilemaan itse määrittelemäänsä ihmiskuvaan sopimattomien tapausten kanssa. Kiintoisaa olisikin tietää, minkä puolesta tarkalleen ottaen silloin rukoillaankaan: parisuhteen vai "paranemisen"? Ehkäpä tämäkin jää yksittäisen kirkon työntekijän omaan harkintaan.


Lyhyesti ja ytimekkäästi kirkolliskokouksen päätös on erittäin paska kompromissi, ja arkkipiispan lausunto antaa vaikutelman hyvin alentuvasta suhtautumisesta homoseksuaaleihin ja niihin parisuhteisiin, joiden varaan he elämänsä rakentavat. Itse olen loukkaantunut, niin kuin sillä nyt sinänsä väliä olisi. Yhä kauemmas karkaa se mahdollisuus, että koskaan katsoisin aiheelliseksi harkita uudelleenliittymistä heterokansankirkkoomme.

Samoin kovin tekopyhältä kalskahtaa niiden kolmenkymmenen kirkolliskokousedustajan edustamille konservatiivisille homofobeille suunnattu kädenojennus (ojennettu tosin yhä pidemmälle siihen suuntaan kuin toiseen) siitä, että avioliitto-optio säilyy vain oikeanlaisilla parisuhteilla. Homoparien kunniaton rukouspäätös on käytännössä sitä, että homot tulevat kirkkoon takaovesta (no pun intended) ja sitten alttari taas kiireesti putsataan oikeanlaisia parisuhteita varten. Kaksisuuntainen tekopyhyys ei ole kaunista katseltavaa eikä kiitosta ansaitse. 


Ehkäpä törkein, tai sanoisinko laimeammin silmiinpistävin, piirre päätöksessä on, että se ei edes tuota homoseksuaalisessa parisuhteessa eläville seurakuntalaisille keskenään tasavertaista asemaa. Kun annetaan ohjeet, joita ei tarvitse kuitenkaan edes noudattaa, jos fiilikset eivät sellaiset satu olemaan, asettaa tämä edes tätä mitätöntä rukoushetkeä toivovat homot ja lesbot hyvin eriarvoiseen asemaan sen mukaan, millaista näkemystä - tai arkkipiispan sanoja väännelläkseni henkilökohtaista vaikeusastetta - kirkon leivissä oleva osapuoli sattuu edustamaan. Vaikka seurakunnan eri työntekijöiden välilläkin olisi asiassa hajontaa, voi kynnys kysyä kieltävän vastauksen jälkeen uudelleen ollakin jo korkeampi. Kirkko on antanut palttua yhdenvertaisuudelle.


En käsitä, mitä itua on ohjeissa, joiden noudattamiseen ei ole yhtäläistä velvollisuutta. Käsittääkseni kaikki kirkon leipää nauttivat ovat hakeutuneet toimiinsa omasta vapaasta tahdostaan. Ellei sitten kykene noudattamaan annettuja ohjeita, ei ole kovin kummoinen työntekijä - näin kauniisti sanoen. Vertailu muihin vapaaehtoisiin kutsumusammatteihin korostaa kirkollisen omantunnonsatunnaisuuden outoutta: ammattisotilaalle tulee välittömiä ja ankaria seuraamuksia, jos hän jättää jostakin henkilökohtaisesta syystä täyttämättä saamansa käskyn tai noudattamatta annettuja ohjeita. Jos instituutio on kiinnostunut jäsentensä yhdenvertaisuudesta, antaa se myös työntekijöilleen yhdenvertaisesti sitovat ohjeet ja säännöt. Voisiko pappi kieltäytyä vihkimästä oikeaoppista heteroparia, jos hänellä olisi vankka henkilökohtainen vakaumus siitä, että nämä kaksi ihmistä eivät sovi toisilleen lainkaan - ts. jos asia olisi hänelle tavattoman vaikea?


Kirkolliskokous on kuitenkin puhunut, joten turhapa minun on ulkopuolisena asiasta sen enempää ruikuttaa. Tiivistelmä vielä loppuun: kirkolliskokouksen kanta on, että homoseksuaalinen parisuhde ei ole lähtökohtaisesti koskaan yhtä hyvä ja kunnioitettava kuin heteroseksuaalinen, mutta sitäkin voidaan sietää ja tätä käsittämätöntä armollisuutta tulisi kaikkien suurella kiitollisuudella tervehtiä; että huonompienkin parisuhteiden puolesta voidaan rukoilla, paitsi että siihen ei velvoiteta ketään, koska homofobia on kirkolle tärkeämpää kuin homoseksuaalit seurakuntalaiset - ja arkkipiispan mielestä tämä kanta on hyvä.


Kirkolla on oma ihmiskäsityksensä - minä en sovi siihen; minulla on oma hyvyys- ja oikeudenmukaisuuskäsitykseni - kirkko ei sovi siihen. 

tiistai 9. marraskuuta 2010

Hyppykuvat

Olen ollut muutamien viime vuosien aikana havaitsevinani uudenlaisen ja erittäin ärsyttävän ilmiön turistien valokuvauskäyttäytymisen suhteen. Ihmiset yrittävät jostakin minulle tuntemattomasta syystä valokuvauttaa itsensä nähtävyyksien edustalla ilmassa, kesken hypyn. Syytän mainostajia: jo aikaisemmin on silmiini sattunut, miten esim. vaihto-oppilasohjelmien esitteissä ihmiset on säännönmukaisesti kuvattu kesken hypyn. Sen pitäisi kai viestiä dynaamisuutta ja innostusta ja muita sen kaltaisia asioita, mutta se näyttää vammaiselta. Jos aikuinen tai edes tietyn kriittisen iän ylittänyt ihminen hyppelee julkisesti paikallaan niin, ettei kyseessä ole urheilusuorituksen osa, on kaikki syyt pitää häntä henkisesti jälkeenjääneenä. Yksikään tasapainoinen ihminen ei innostu esimerkiksi Pisan tuomiokirkon kaltevan campanilen näkemisestä niin paljon, että hänen olisi syöksähdettävä ilmaan kasvoillaan sisuskalujen räjähtämisestä viestivä groteski virne. Niin ei yksinkertaisesti käy ikinä.

Hyppimiskuvat ovat siis jo konseptina typerä, mutta toteuttamishetkellä ne ovat sietämättömän ärsyttäviä. Ja tietysti kaikkien tolvanoiden on täytynyt apinoida omaan matkailukäytökseensä tämäkin mainosmiesten silmille mättämä vitsaus. On hyvin vaikeaa saada ilmahyppykuvaa onnistumaan - varsinkin, jos siihen pitäisi saada useampi henkilö - ja niinpä hyppyä on toistettava. Ja toistettava. Ja toistettava. Se näyttää ääliömäiseltä, kuulostaa raivostuttavalta ja on lieventävä asianhaara väkivaltarikoksissa. Tai ainakin saisi olla.
Olin hiljan ulkomaanmatkalla, ja ottamassani kuvassa näkyvän kohteen harjalla eräät katalaanikumipäät halusivat välttämättä valokuvat itsestään ilmaan rykäistynä siten, että taustalla näkyisi kaupunki kupoleineen. 
Ei ole ehkä kaikkien aikojen paras valokuva, mutta tarkastelkaahan lukuja: historiallisia monumentteja 1, vesistöjä 1, kaarisiltoja 1, veistoksia 7, paikallaan loikkivia idiootteja 0.
Sen valokuvan ottaminen kuului. Stomp. Uusintayrityksiä oli lukuisia. Stomp. Stomp. Stomp. Stomp. Stomp. Stomp. Saakutti, pysykää suosiolla maassa kiinni, ihmiset. Eivät teidän tylsät, typerät lomakuvanne muutu paremmiksi tökeröstä ilmassaheilumisesta, ja ponnistaessanne olette vielä tavallistakin rumemman ja pöhkömmän näköisiä. Sitä paitsi ne kuvat eivät yksinkertaisesti teidän 50 euron taiwanilaisella palikkakamerallanne onnistu. Joten luovuttakaa suosiolla, ettei tarvitse pakottaa.

Ääliöt. 

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Follia d'amore

Hiljan minulla oli vaikeuksia erottaa Italian pääministeri Cartma- äh, Berlusconia animaatiohahmosta. Nyt minulla on vaikeuksia erottaa häntä todella pahasti yliampuvan saippuasarjan hahmosta. Upporikas media-alan liikemies on viime aikoina puuhaillut seuraavaa. Siteeraan nyt suoraan Ilta-Sanomien uutista (saippuamaisimmat WTF-palat lihavoitu):
Entinen Milanon kaupungin poliisipällikkö on päätynyt kuulusteltavaksi osana viimeisimpiä pääministeri Silvio Berlusconin vallan väärinkäytösepäilyjä. Kuten tavallista, tapaukseen liittyy nuori nainen.

Kyse on tapauksesta, jossa Ruby-nimellä tunnettu 17-vuotias tyttö vapautettiin milanolaisesta sellistä Berlusconin puhelun jällkeen. Tyttö oli pidätetty 3000 euron varastamisesta, kertoo BBC.

Berlusconi on kiistänyt tehneensä mitään "sopimatonta" tytön kanssa ja kertoo ainoastaan säälineensä tätä. Mediassa, oppositiossa ja katolisissa lehdissä eroa vaaditaan kuitenkin yhä äänekkäämmin.

Raporttien mukaan Berlusconi otti yhteyttä asemalle henkilökohtaisesti, pyysi tytön vapautusta ja jopa valehteli tämän olevan Egyptin presidentin lapsenlapsi.

Todellisuudessa Ruby on kotoaan karannut marokkolais-sisilialainen tyttö, joka kertoi pidätettäessä tuntevansa pääministerin ja osallistuneensa tämän huvilalla seksipitoisiin juhliin.

Tytön mukaan Berlusconi otti hänet säälistä suojelukseensa ja antoi muun muassa 7000 euron arvoisen lahjan. Tytön mukaan he eivät harrastaneet seksiä.

Berlusconi on myöntänyt puuttuneensa pidätykseen, mutta sanoo syyksi vain hyväsydämisyytensä.
Tällaiseenkin on kroonisissa taloustuhrauksissa pyöriskelevän Italian johtajalla aikaa. Olemmekohan nähneet tällaista ennenkin? Kyllä vain: arki-iltapäivisin puolen tunnin paloina televisiossa ja (ne, jotka yhä muistavat) Rooman keisariajalla. Sanavalmiina miehenä Berlusconi vastasi käsittämättömään tempaukseensa (hyväsydämisyydestä? Berlusconi?) ja räikeästä vallan väärinkäytöstä nousseeseen kohuun näin:
"Työskentelen tauotta, ja jos joskus satun katsomaan kaunista tyttöä kasvoihin, on parempi että pidän kauniista tytöistä kuin että olisin homo."
Ja missä hän tämän rupikonnan kidastaan vapautti? Milanolaisessa moottoripyöränäyttelyssä. Kiitos tiedosta, HS, tämä oli tärkeä seikka.
Moottoripyörä on moottoripyörä, Vespa se on lälläripyörä, namusia naisia katsastan, TV-kanavilla ratsastan!
En totta puhuen osaa enää oikein edes loukkaantua Berlusconin lausuntopaakuista. Miehellä on selvästi jokin sisäisen sähkötoiminnan häiriö, joka aiheuttaa tällaista. En kykene uskomaan enää muuta.

Mutta jotta asia tulisi selväksi, haluan saattaa tätä kautta Suomen Italian-lähetystön tietoon ja sitä kautta eteenpäin (So che leggete questo!), että minä olen homo ja lasken ystäväpiiriini joitakin kauniita tyttöjä, joista myös pidän. En vain aivan niin syvästi, että ostaisin heidät esiintymään yksityisorgioihini tai että puuttuisin sen takia viranomaisten toimintaan tai että kehtaisin sotkea Hosni Mubarakin asiaan. (Saakohan Berlusconi cicksejä ajatuksesta, että olisi Mubarakin jälkeläisen kanssa? Brrr! Niin, ja muista, miten faaraon jälkikasvuun kajoaville kävi Muumio-elokuvassa, Silvio!) Enkä niinkään, että tuntisin viattomampaakaan seksuaalista vetoa. Tosin ennemmin heidän kanssaan olisin kuin tämän äijän, joka sentään edustaa preferoimaani sukupuolta. Lajista en tosin olen varma. Jokin nilja-otus se on. Joka tapauksessa pääministerin kannattaisi kerrata poissulkevuuden ja vastakohtien periaatteita. Ihan yleisemminkin. Esim. akselilla rikollinen-lainvastainen-laillinen.

Ai niin, on muuten paljon parempi olla homo kuin antaa valtio ikälopun ja rikollisen hedonistitsiljonäärin Caligulan-kouriin. 

tiistai 2. marraskuuta 2010

Barack Obaman kahdet kasvot eli vähemmistö veitsenterällä

Yhdysvaltojen 44. presidentti Barack Hussein Obama ei ole kenialainen kryptomuslimi, vaikka eräät amerikkalaisten tollojen törppöjengit niin uskovatkin (yleensä sen muun asiaankuuluvan l. 6000 vuotta vanhan maapallon jne. ohella). Missään tapauksessa hän ei ole sosialisti, vaikka jotkut pöhöaivot, joilla ei tyypillisesti ole kokemusta edes sosialidemokratiasta, sellaistakin väittävät. Hän ei ole mikään abstrakti paha äärivasemmalta tai muuta vastaavaa naurettavaa häiriintyneen mielen keittelemää moskasoppaa. Hän on amerikkalainen poliitikko: laskelmoiva, tekopyhä ja kaksinaamainen. Ja hän on hyvä puhuja.

Yhdysvalloissa on syksyn aikana tapahtunut sarja nuorten itsemurhia, joiden eräänä taustatekijänä on ollut homofobinen kiusaaminen. (Huomaan muuten, että tekstinkäsittelyohjelmani ei ole yhteiskunnallisesti kovin valistunut eikä edes tunnista sanaa ”homofobinen” Se tiedustelee, kävisikö ”homofoninen”.) Kaikki henkensä ottaneet eivät ehkä olleet homoseksuaaleja ja sillä ei ole väliä. Kaikki tulivat oppilas- ja opiskelijatoveriensa ja muiden piinaamiksi (muun muassa) oletetun, väitetyn, tiedetyn tai pilkaksi tarkoitetun homoseksuaalisuuden takia. Sanoivatpa ällöttävät laulut mitä tahansa, nuorukaiselle (tai neitokaiselle) ei kuolla kuulu eikä varsinkaan oman käden kautta. 

Nämä tapaukset osoittavat, että kiusaaminen on otettava vakavasti ja että yhteiskunnan on tehtävä selväksi, että on OK olla homoseksuaali. Suomalaisen peruskoulujärjestelmän läpikäyneenä tiedän, miten musertavan yleistä neutraalin sanan ”homo” käyttäminen haukkumasanana meillä(kin) on. Ihmisiksi ja ihmisenä olemisen perusteiden on tultava kotoa ja ympäröivästä yhteiskunnasta.

Yhdysvaltojen murhenäytelmien johdosta on ryhdytty toimiin – ei niinkään valtiollisella, osavaltio- tai piirikuntatasolla, vaan vapaaehtoisvoimin. It Gets Better Project (http://www.itgetsbetterproject.com/) on kokoelma aikuisten homoseksuaalien (ja, kuten tulemme huomaamaan, muidenkin aikuisten) videopuheenvuoroja nuorille, jotka eivät ole heteroja. Tavoitteena on tarjota näköaloja epävarmoille ja mahdollisesti epätoivoisille nuorille, jotka eivät tunne voivansa odottaa elämältä mitään hyvää. Vapaaehtoishanke käsittää jo joitakin tuhansia videotervehdyksiä homoseksuaaleilta, jotka ovat pärjänneet maailmassa ja jotka ovat suhteellisen tyytyväisiä elämäänsä. Myös eräät heteroseksuaaliset silmäätekevät ovat ottaneet osaa hankkeeseen, heidän joukossaan presidentti Obama. Ajatus on kaikin puolin kannatettava. Katsokaamme, mitä Obama haluaa sanoa:

Presidentti puhuu hyvin, jalosti, ylevästi, jopa koskettavasti. Hän välttää alentumisen ja falskin isällisyyden. Mutta minkälainen hän on tekijänä? Mitä Obama on tehnyt parantaakseen homoseksuaalisten amerikkalaisten asemaa? Mitä hän on presidenttinä, maansa korkeimmassa poliittisessa virassa, tehnyt osoittaakseen, että yhteiskunta vastustaa syrjintää ja että homoseksuaalit ovat yhdenvertaisia ja arvokkaita kansalaisia?

No, esimerkiksi: Obaman hallinnon juristit yrittävät parhaillaan kumota liittovaltion tuomarin viime kuussa tekemän päätöksen, joka määräsi armeijan lopettamaan Don't Ask, Don't Tell -käytännön soveltamisen välittömästi perustuslain vastaisena. Tämä tulee todennäköisesti presidentiltä onnistumaan, ja tietoon tullut homo- tai biseksuaalisuus palaa erottamisen perusteeksi. Sen jälkeen erotetaan myös ne, jotka lyhyellä perustuslaillisella välikaudella erehtyivät tulemaan kaapista tai pestautumaan omana itsenään. Hyvin tehty, Obama. 

Tilanteessa, jossa DADT rikkoo mm. Yhdysvaltain kansalaisten sananvapautta (Don’t Tell ei rajoitu näet vain työpiiriin; koska tieto väärästä seksuaalisuudesta voi tulla mitä kautta tahansa, tarkoittaa se kieltoa kertoa ikinä kenellekään), aiheuttaa asevoimille täysin turhia kuluja, ruokkii urkkimisen ilmapiiriä ja viestittää, että homot eivät ole yhteiskuntakelpoisia, on presidentti Obaman hallinto toistuvasti puolustanut käytäntöä eri oikeusasteissa ja painostanut oman puolueensa kongressiedustajaa vetämään pois lakialoitteen, joka pyrki estämään verovarojen käyttämisen homojen syrjintään armeijassa.

Tämän kaiken on tehnyt mies, joka on vannonut (peräti kahdesti!) suojelevansa ja puolustavansa Yhdysvaltain perustuslakia ja joka lupasi seksuaalivähemmistöille paljon bushilaisen pimeyden jälkeen. Obama tosin on asettanut tavoitteekseen DADT:n lakkauttamisen, mutta hän haluaa tehdä sen poliittista tietä – edustajainhuoneen kahden kamarin kautta, ja senaattiinhan se kaatuikin, Arizonan John McCainin jarrutuspuheeseen. Tosiasiassa Obama voisi presidenttinä antaa asetuksen, joka lopettaisi tämän (perustuslain vastaiseksi todetun, kuten ehkä muistatte) käytännön tällä punaisella minuutilla. Presidentti perustelee linjaansa sillä, että edustajainhuoneen päätöstä on vaikeampi kyseenalaistaa eri oikeusasteissa enää tulevaisuudessa. Juristipresidentti siis puolustaa lainvastaista käytäntöä parhaimpien juristiensa voimalla, jotta… lainvastainen käytäntö voitaisiin kumota erillisellä lailla? Aika kuluu, ja isänmaan palveluksessa olevien homojen ja lesbojen palvelusurien lopettaminen jatkuu. Odotamme mielenkiinnolla, kuinka presidentti aikoo saada DADT:n historiaan edustajainhuoneen kautta hänen puoleensa kärsittyä tappion tiistain vaaleissa. Parantamisen varaa siis ainakin on, eikä tyylipisteitäkään heru. Nyt yksittäinen asevoimissa palveleva homo tai lesbo on heittopussin asemassa, ja presidentin oma lakitiimi toimii aktiivisesti heitä vastaan eri oikeusasteissa. Mikäpä olisikaan parempi tapa välittää rohkaisevaa viestiä syrjityille, kiusatuille ja pelokkaille nuorille homoille ja lesboille kuin… vaatia oikeudessa syrjivien, laittomien käytäntöjen palauttamista? Tämä mies kehtaa vaatia muilta aikuisilta esimerkin näyttämistä.

Toinen Valkoisen talon juristeja Obaman kaudella työllistänyt kestoasia on ollut estää homoavioliitot. Ihailtavan neutraalisti nimetty Defense of Marriage Act on DADT:n tapaan edellisen demokraattipresidentti Bill Clintonin kauden hedelmiä. Tämän lain nojalla yhdenkään osavaltion ei ole pakko tunnustaa toisessa osavaltiossa solmittua homoavioliittoa, ts. antaa sille avioliiton juridista statusta. Laki asettaa eri osavaltioiden asukkaat hyvin eriarvoiseen asemaan – maassa, jossa työn perässä muuttaminen on hyvin yleistä. On hyvin erikoinen tilanne, jos avioliitto ei päde tietyissä osissa sitä maata, jonka kansalaiset liiton solmivat, ja DOMAn (kuten akronyymi kuuluu) perustuslaillisuus on kyseenalainen, ja selvää on, että järin oikeudenmukainen se ei ole.

Sitä olisi mahdollista puolustaa pelkästään pyrkimällä teknisesti osoittamaan, että se ei sodi nimenomaisesti perustuslain kirjainta vastaan. Obama ei ole tyytynyt tähän. Hän on halunnut tehdä selväksi, että homoliitto ei ole eikä sen tule olla samanarvoinen kuin heteroavioliiton. (Presidentti voi halutessaan myös kyseenalaistaa lain perustuslaillisuuden tällaisissa tilanteissa, mutta Obama ei ole halunnut näin tehdä; tietoinen valinta presidentiltä.) Vuoden 2009 elokuussa Obaman juristit lähtivät kaatamaan Kaliforniassa nostettua DOMA-oikeusjuttua mielenkiintoisin perustein. Presidentin tiimi mm. väittää, että on verotuksellisesti järkevää kohdella homoseksuaaleja eri tavalla ja olla tunnustamatta heidän liittojaan. Presidentin juristit katsovat, että laki on nimeä myöten täysin neutraali ja että ”perinteistä” avioliittoa on puolustettava – jolloin homot asettuvat uhkaksi. Presidentin valtuuttama asiakirja varoittaa myös kohtelemasta homoja kuten muita, ”oikeita” (so. pigmentin mukaan erottuvia) vähemmistöjä ja näiden ”oikeita” avioliittoja – tämä onkin ainoa konsti, jolla Obama voi tässä yhteydessä olla kiistämättä esim. vanhempiensa oikeutta avioitua ja tulla avioparina tunnustetuksi kaikkialla maassa. Dokumentissa Obaman tiimi hakee vertailukohtia insestistä, raiskauksesta ja pedofiliasta. Ja tietysti presidentin joukko muistaa mainita, että laki ei rajoita kenenkään mahdollisuuksia solmia ”oikeaa” avioliittoa. (Kursorista tiivistelmää tarkempi erittely Obaman porukan käyttämistä argumenteista luettavissa täällä.)


Lyhyesti ja ytimekkäästi ilmaisten Barack Hussein Obama on tässä asiassa kuin Pentti Juhani Oinonen - sillä erotuksella, että ei edes haluaisi myöntää asiaa avoimesti. Hänellä ei ole rahkeita sössöttää maansa ei-heterolle nuorisolle mitään viestiä paremmasta yksillä kasvoillaan samalla kun hän käyttää toisia kasvojaan homojen kansalaisoikeuksien vähättelyyn ja amerikkalaisten yhdenvertaisuuden kiistämiseen. It gets better – näin vakuuttaa mies, joka itse omalla tietoisella toiminnallaan pyrkii estämään asioiden paranemisen. Jo on otsaa.

Jes vii kän!
Tekopyhiltä ei kannata parannusta olettaa. He ovat kauniista puheistaan huolimatta valmiita tekemään vähemmistöistä heittopussejaan, jos se palvelee poliittista etua – ei ole salaisuus, että erityisesti Yhdysvaltain mustien, perinteisesti demokraattisen äänestäjäkunnan, parissa ennakkoluulot ja suoranainen viha homoseksuaaleja vastaan elävät voimakkaampina kuin väestössä keskimäärin. Homoseksuaalit ovat niin pieni vähemmistö, että siihen kuuluvien perusoikeudet ovat suhdannevaihteluille altista kauppatavaraa. Mutta jos näin on, on vastenmielistä kosiskella homoja puheen tasolla ja sitten läimiä näitä päin näköä tekojen muodossa. 

On totta, että Obamalla varmasti on suurempiakin huolia, ja totta on myös, että republikaanien avointa homovihaa ei voi mitenkään pitää parempana vaihtoehtona. Mutta on myös sietämätöntä, että tiettyyn ryhmään asettuvien yksilöiden yhdenvertaista asemaa kiikutellaan jatkuvasti veitsen terällä poliittisten vaihtokauppojen varalta. Vielä sietämättömämmäksi tämän tekee, että kiikuttelijoiden pääjehu vielä esiintyy yhdenvertaisuuden suurena airuena penäten päättäjiltä ja vanhemmilta vastuullista ja esimerkillistä käytöstä. Obaman puhe oli hyvä. Jos hän vielä oikeasti haluaisi toimia sen mukaisesti, ansaitsisi hän arvon. Hän on sangen selvästi osoittanut, ettei halua. Hänen politiikkansa seksuaalivähemmistöjä kohtaan viestii halveksuntaa ja väheksyntää, ja hänen ristiriitaiset puheensa osoittavat, että tässä on ihmisryhmä, jota hän on valmis pitämään pysyvästi veitsenterällä antaen sen tarvittaessa pudota sen mukaan, mistä sattuu puhaltamaan. Se kertoo kaiken oleellisen arvostuksesta ja kunnioituksesta. Tämä mies on puhunut useasti suurenmoisia sanoja periaatteista ja arvoista. Hän on tuottanut maansa seksuaalivähemmistöille - jotka olivat vaaleissa kovasti hänen takanaan - pettymyksen.

Tämä ei ole tuomio Obaman politiikasta kokonaisuudessaan. Hän ei ole aloitellut uusia sotia huuhaaperustein, mikä on ilmeinen ja merkittävä parannus. Lisäksi hän ei ole edeltäjänsä tavoin semanttisesti rajoittunut diplomaattinen katastrofi. Talouskriisin taltuttamisen suhteen hän ei ainakaan ole ollut vailla yritystä. Hän onnistui ilmeisesti pelastamaan autoteollisuuden kuilun partaalta. Hän on sopinut Venäjän kanssa ydinaseiden määrän rajoittamisesta. Hän lupasi sulkea Guantánamo Bayn vankileirin tämän vuoden tammikuuhun mennessä – se on marraskuussa yhä toiminnassa. Salaisia vankiloita ja pidätyskeskuksia on edelleen, ja Obama on estänyt amerikkalaisilta tuomareilta pääsyn asiakirjoihin, jotka käsittelevät amerikkalaisten harjoittamaa kidutusta suojellen näin kiduttajia. Obama on määrännyt Yhdysvaltain kansalaisen murhattavaksi. 


Kaiken kaikkiaan aika tavalla sitä, mitä realisteiksi tai kyynikoiksi kutsutut Yhdysvaltain presidentiltä odottavatkin, olivatpa puheet miten kauniita ja ihanteellisia hyvänsä. Yhdysvaltain presidentti joutuu nykyaikana tekemään faustisen sopimuksen ylipäänsä päästäkseen virkaan, ja siihen laaditaan lisäpykäliä koko virkakauden ajan.

Goddammit, I'm losing Ohio!
Tämä ei ole tuomio koko Obamasta. Tämä on tuomio hänen tekopyhyydelleen ja häpeämättömyydelleen, hänen kaksinaamaisuudelleen. Ne ovat konsteja, joilla ehkä voi saada mahtavan viran ja menestystä siinä, mutta tuskin kunniaa.

Suomessa on havaittavissa vastaavaa kaksinaamaisuutta vastaavissa asioissa. Kun TV2:n Homopornoillan jälkeen Kristillisdemokraattisessa puolueessa on voitu iloita 800 uudesta pyhän homovihan inspiroimasta jäsenestä, ovat maltillisemmat konservatiivi- ja keskiryhmäpuolueet taktisesti modifioineet kantojaan, jotta homovihaajien suloiset äänet eivät sataisi kokonaan hihhulipuolueen laariin. Pääministeri Mari Kiviniemi (kesk.) on ilmoittanut, että hänestä olisi oikein mahdollistaa avioliitto kahden samaa sukupuolta edustavan välillä, mutta että hän ei aio ajaa sitä, mikä hänestä on oikein, ellei puolueväen enemmistö ole jo valmiiksi sillä kannalla. Keskustan ns. kenttä on patavanhoillinen ja ahdasmielinen ja tuntee sukupuolista vetoa lähinnä turpeeseen, joten tämän puolueen voi yhdenvertaisuutta yhteiskunnassa etsivä homo suosiolla unohtaa. Ja jos hän sattuisi olemaan homoseksuaalin lisäksi myös järkevä ja rehellisyyttä arvostava ihminen, ei hän Keskustaa kuitenkaan äänestäisi. 

Kokoomus on Suomen perinteinen suuri konservatiivipuolue, joka on luottanut talouspolitiikan imuun muun kustannuksella. Kun puolue meni kesällä ottamaan kantaa yhdenvertaisen avioliittolainsäädännön puolelta, äärikonservatiiveilta tuli kiukkuista ja äänekästä palautetta (ei niiltä muunlaista tulekaan). Hiljan puheenjohtaja Jyrki Katainen ottikin poliittisesta tarkoituksenmukaisuudesta onkeensa ja antoi palttua yhteiskunnalliselle oikeudenmukaisuudelle todeten, että hän ei tule kehottamaan puolueensa edustajia tekemään niin kuin hänestä oikein olisi. Kokoomus kalastaa nyt useammalla koukulla: esim. Alexander Stubb on tunnetusti ajanut pitkään seksuaalivähemmistöjen yhdenvertaisuutta, ja tänä syksynä Ben Zyskowicz nostettiin antihomo-konservatiiveja houkuttamaan. Sosiaalidemokraatit ei uskalla sanoa asiasta juuri mitään, sillä puolue pelkää lisävuotoja Perussuomalaisiin – SAK:lainen raskaan teollisuuden duunari on ehkä tunnettu kovana työntekijänä, kovana lakkoilijana ja kovapalkkaisena – mutta ei kovin avarakatseisena. On helpompaa pantata kantaa tai taktikoida kalastelemalla samanaikaisesti homojen ja heidän kaappiinsullojiensa (tai pahempaa) ääniä. Kehotan tarkastelemaan vaalien alla, vilpitön lukija, näkeekö ehdokas sinussa kansalaisen vai potentiaalisen äänen.

Kaikille meille ei ole vain suotu (hetero)poliitikkojen liikkumavaraa kaikissa asioissa; kaikki meistä eivät voi lakata olemasta homoja sen mukaan, voidaanko mistäkin piiristä laskea miten monta ääntä varmistetuiksi. Meille kaikille homoseksuaalisuus ei ole poliittisen vaihtokaupan objekti eikä vaaliteema, vaan sellainen osa persoonaa, jonka kanssa on elettävä, tuli mitä tuli. Mielellään saisi tulla sitä parempaa.